VIII.
Aviovaimo ja rakastaja.
Raju-ilmoissa, myrskyissä, tuskissa eräs nainen kuljeskelee.
Itse hän ei tiedä: minnepäin? Itse hän ei tiedä: minne asti? Ei hän jää levähtämään mihinkään.
Yhtä miestä on hän hakemassa, jota hän koko sydämestään rakasti, jonka tähden hän eli, jonka tähden hän on lakastunut, mutta joka ei ole häntä rakastanut, ei rakasta häntä nytkään — jos on elossa — ei muistele häntä tuolla toisessa maailmassa — jos on kuollut.
Nainen oli kuullut sen huhun: se mies on kaatunut — jossain Szeklien rajalla — ja hän läksi matkaan, hänen hautaansa hakemaan. Ei hän ollut koskaan saanut kallistaa päätänsä sen miehen rintaa vasten, vaan hänen hautakummulleen hänen sopi kallistaa päänsä ja tunnustaa kuolleelle, että hän tätä ainoata vaan on rakastanut, on rakastava vastakin ja siinä rakkaudessa kuoleva.
Niinkuin toivioretkeläiset vaeltavat pyhälle haudalle kaukaisista, kaukaisista maista, huolimatta riemusta, huolimatta pelosta, pitämättä mielessänsä mitään muuta, paitsi pyhää hautaa, näin vaelteli myös kaukaisilta seuduilta, onneton rakkaus sydämmessään, tää sureva nainen tuon unissa vaan nähdyn haudan puoleen, missä kellastunut syyskukkanen, päätään heilutellen vartioitsee kuolleitten unta.
"Yhtä kukkasta vaan siltä pyhältä haudalta!" huokasi hän murheellisesti itsekseen; "sen veisin sitten kanssani, ja missä kuolleet jälleen tapaavat toinen toisensa, näyttäisin sitä hänelle: 'Minä kävin siellä — löysin sinut!'"
Ja kauan aikaa hän näin kuljeskeli, aikakaudella, jolloin ei juuri kukaan matkustellut, semmoisissa seuduissa, mihin muita olisi peloittanut mennä; hän kuljeskeli niissäkin pelkäämättä. Monen vaivan perästä joutui hän sille paikalle, jota hänelle oli neuvottu. Siellä hän tiedusteli kaatunutta.
"Ei ole hän täällä saanut surmaansa", vastattiin naiselle. "Katsokaa läpi nimet kaikissa noissa vereksissä haudoissa, niissä ei ole sitä, jota haette; vaan onpa tänne huhu tullut, että tuolla valtakunnan toisella kulmalla — siellä hän on saanut surmansa, saanut lepopaikkansa".
Nainen huoahti surullisesti ja uudestaan läksi pitkälle matkalleen, kulkien monta pakkas-yötä, pahaa-päivää, kärsien paljon surua, paljon vainoa, kunnes saapui neuvotulle paikalle ja tiedusti sitä hautaa, jolle hän niin monen vastuksen perästä saisi päätänsä kallistaa.
Ei se ollut sielläkään. Sieltä muuanne neuvottiin. Mikä sanoi missäkin nähneensä sen miehen kaatuvan. Ei yksikään sanonut hänen olevan elossa. "Hän on kuollut!", siinä suhteessa kaikki olivat yksimieliset; sitä vaan eivät tietäneet, mihin hän oli haudattu.
Nainen kulki valtakunnan ristiin, rastiin; missä vaan oli joku tappelutanner, kaikki hän kävi katsomassa, luki risteistä kuolleitten nimet, vaan se, jota hän haki, ei löytynyt.
Ja kun joskus kysyttiin häneltä: "Mitäs te sitä hautaa haette, eihän vainaja ollut teidän miehenne, ei sukulaisenne, tuskinpa oli ystävännekään?" — niin hän surullisella ykstotisuudella vastasi: "Yhtä kukkasta vaan siltä pyhältä haudalta!"
Vaan ei ollutkaan enää kukkasta kasvamassa missään. Talvi oli tullut, lumi oli peittänyt maan.
Silloin hän tuli suurelle hautakummulle. Siinä oli vaan yksi suuri, summaton kumpu, luotu kokoon maantien varrelle, ei yhtään hautakiveä, ei yhtään vihreätä pensasta sen päällä. Kuka voi tietää kutka ja kuinka monta tuohon oli haudattu?
Kenties mielitietty tässä lepäsi, tuon merkittömän kummun alla? On siinä montakin ruumista, joiden hautaa silmät hakee ja joiden jälki on kadonnut.
Vaan nainen ei tahtonut uskoa huhua, ei omaa sydäntänsäkään; hän ei tahtonut uskoa että mielitiettynsä tuossa lepäsi. Kumpu oli lumen peitossa, muutama kedon-kukan varsi seisoi lakastuneena sen päällä. Sen haudan alla ei hänen mielitiettynsä suinkaan levännyt! — Niinkuin kuuman lähteen ympärillä — vaikka joka paikassa on talvi ja lunta — kukanvarret yhtähyvin viheriöivät, ja puut pettyen luulevat: kevät on päässyt valtaan iäksi! — niin myös sen miehen haudan ympärillä, siinä kedossa, mihin hänen palava sydämensä on laskettu levolle, ei voi talven ajallakaan puut olla lehdittymättä, ruohot vihriöitsemättä! — "Yhtä kukkasta vaan hänen haudaltansa!" lausui nainen surullisesti, mietteisinsä vaipuneena. Mutta kukkasta ei näkynyt missään.
Kauan, kauan kuljeskeli hän vielä senkin jälkeen. Hän kärsi ja rakasti. Viimein vihdoin hän sai kuulla varman tiedon. Hänen rakkaansa oli haudattu — hän oli haudattu, vaan elossa — hän oli vankitorniin haudattu.
* * * * *
Raju-ilmoissa, myrskyissä, tuskissa eräs mies kuljeskelee.
Vainoovaa kohtaloa hän pakenee. Häneltä on kadonnut luottamus Jumalan apuun. Paraitakin ystäviänsä hän pelkää.
Yksi olento vaan on vielä koko maailmassa, joka hänellä on mielessä — hänen vaimonsa,
Kauas, kauas oli hänet kohtalo temmannut pois sen tyköä. Missä hänen vaimonsa on, siinä paikassa ei hän uskalla näyttää itseänsä. Piilotellen kuljeksia täytyy hänen, kaukana erillään vaimostansa, ei hän edes sanomaakaan voi saada hänestä.
Öisin unissansa, päivin ajatuksissansa on hänellä aina vaan vaimonsa. Kedolla puhkee kukkaset, ja kun hän niissä näkee liljakukan, muistuu hänelle siitä mieleen hänen vaimonsa rakas nimi — missä vaan hän muita naisia näkee, tunnustelee hän niissä jotain hänen vaimoansa muistuttelevaa, edes yhtä pikkuista senkaltaista juonnetta — ja monesti hän surulla ajattelee: "Minkätähden nämät kaikki ovat näin onnelliset, ainoasti minun vaimoni on onneton?"
Yhtenä yönä hän taas vaimostaan oli unta nähnyt, kyynelehtimästä, murehtivasta, häntä hyväilevästä vaimostansa, ja hänen huulensa vielä värisi tuskallisesta suudelmasta, jonka tuo unissa nähty armas haamu oli niin elävästi painanut siihen — silloin pakolainen kavahti ylös vuoteeltaan, tarttui matkasauvahansa, puki päälleen kerjäläisen ryysyt, ja läksi vaimoansa tapaamaan.
Hän tunsi, että ne unennäöt hänet surmaavat, jos ei hän lähde. Joka yö hän vaan näki unta vaimostaan, oli istuvinaan sen vieressä, puhuttelevinaan sitä, ja päivällä hän pyörtyneellä päällä yhä vaan ajatteli tuota jälleen kadonnutta unennäköä. Semmoinen on tie hulluuteen.
Hänen täytyi lähteä vaimonsa puheille, vaikka olisi siellä mikä vaara tahansa vastassa, hänen täytyi saada hänet nähdä. Vaikka vaan yhdeksi silmänräpäyksen ajaksi saada nähdä hänet; vaikka vaan yhtä sanaa virkkaa hänelle, vaikka vaan kerta edes sulkea hänet syliin, todellisesti, valveilla silmin ei vaan tuossa suloisessa unennäössä — ja sitten tulkoon turmio, saakoon surma, tapahtukoon mikä hyvänsä!
Hän kulki kerjäläis-puvussa kylästä kylään; tiellä koirat jokapaikassa haukkuen juoksivat hänen perässänsä; muutamin paikoin maapoliisit piesten ajoivat hänet ulos piirikuntansa rajoista; vieraitten ihmisten kynnyksellä söi hän suuruspalansa; metsien peitossa nukkui hän yönsä; jalkasin täytyi kulkea koko se pitkä, vaivaloinen matka; rankka sade, syksyinen myrsky usein pieksivät häntä, sitten samoin tuiskuava lumi, talvinen pyry. Kaikkea sitä hän tuskin huomasikaan, yksi vaan hänen mielessänsä oli, yksi ainoa ajatus vaan, ajatus, joka hänen hengelleen, ruumiilleen voimaa antoi — yhteentulon hetken ajatus! Sitä hän sadalla eri tavalla kuvitteli mielessänsä, ja oli yksi kuvitelma aina kauniimpi toistansa. Niinpä hän päätti itseksensä: että hän yöllä ikkunan kautta puhuttelisi vaimoansa, ikkunasta menisi sisään — taikka: että hän kadulla astuisi, almua kerjäten, hänen eteensä — taikka: että hän kirjoittaisi vaimolleen kirjeen, ilmoittaen olevansa täällä, vaan sitten samassa astuisi sisään omaan huoneesensa, ikään kuin eksyksissä. Kuinkapa oli hänen vaimonsa säikähtyvä ja riemastuva yht'aikaa! Sen posket on varmaan vaalenevat aivan ja sitten taas lentävät tulipunaiseksi. Vavahtaen oli vaimo varmaan tarttuva miehensä käsiin ja pelollisena vaipuva hänen rintaansa vasten, ikään kuin tahtoisi peittää itsensä vierailta silmiltä. Kuinkapa oli sydämensä kovasti sykkivä — ja kuinka hiljaa oli hän suikahtava suukkosensa, että vaan ei kukaan kuulisi! — Näitä miettiessänsä pakolainen ei tuntenutkaan kuinka hänen ympärillään tuisku vinkui, piesten hänen kasvojaan lumihiutaleilla, ei että koirat häntä vainosivat tiellä, ei että ihmiset soimaellen ajoivat ulos kylistään, ei että tie oli niin pitkä, niin vaivaloinen!
* * * * *
Eräänä kylmänä talvi-iltana hämärässä saapui pakolainen siihen kaupunkiin missä hänen peritty kotinsa oli, ja mihin hän oli jättänyt vaimonsa.
Vaivaisen muotoisena astui hän verkkaan katuja myöten. Tuli hänelle useampia tuttavia vastaan; mutta hänen suureksi mielihyväkseen kaikki vaan menivät sivuitse, yksikään ei tuntenut häntä.
Vihdoin joutui hän tuolle ikävöidylle paikalle — oman kotinsa edustalle.
Ovi oli auki. Vanha palvelia seisoi portin suussa, ällistellen, savuja vedellen. Kerjäläinen toivotti "hyvää iltaa!"
"Mene Jumalan nimeen", ärjäisi passari, "täällä ei ole ketään kotona."
"Jumala suokoon tuhannenkertaisen palkkion!" mankui kerjäläinen ja istahti portin viereen kulmakivelle.
Palvelia meni sisään; hän ei viitsinyt riidelläkään tuommoisen repaleisen retkaleen kanssa, ussutti vaan koiran hänen päälleen, suuren, piikkikauluksisen kahlekoiran.
Koira, hampaitaan irvistellen, harpaten karkasi kerjäläistä vastaan — vaan perille päästyä rupesi hyppelemään hänen ympärillään iloisella, rakkaalla haukunnalla; lopuksi vatsallaan ryömi hänen eteensä ja uskollisella, riemullisella hypähdyksellä laski itsensä makaamaan kerjäläisen jalkojen juureen, pistäen kuononsa hänen repaleisen mekkonsa alle ja nuollen sen peitossa olevaa kättä.
Samassa kuului hevoskavioin kopina, ja katua myöten ajoi karautti komea ratsuseura. Nainen oli joukossa etumaisena, puettu koreaan ratsupukuun; kolme, neljä herraa häntä seurasi. Iloisesti nauraen kääntyi se nainen yhden seuraajansa puoleen, joka pudonneen nenäliinan, täyttä vauhtia ajaen, maasta oli nostanut, ja sitä takaisin-antaissaan herran kasvot kallistuivat niin likelle naista, että ne ojennettuun, sievään kätöseen ulottuivat. Ei kukaan kenties huomannut että herra kättä suuteli — ei kukaan, paitsi tuo kerjäläinen kulmakivellä. — Se nainen oli hänen oma puolisonsa!
Tuntemattomien ratsumiesten silmät rohkealla hymyllä katselivat tuon kauniin naisen kasvoihin, ja tämän säihkyvät silmät heittivät houkuttelevia iskuja milloin yhteen, milloin toiseen.
"Tämä ei voi olla minun vaimoni", arveli itsekseen tulokas, "hänen seuralaisensa myös ovat kaikki tuntemattomia. Se on kenties joku muu, joka niin ilkeästi on minun vaimoni näköinen. Se mahtaa olla joku naiskunniansa hylännyt heittiö, tarpeeksi jo hylkiö, iskeäkseen silmää tuolla tavalla — ja minun epäjumalani näköinen hän on kuitenkin juonteesta juonteesen!"
Samassa ratsasjoukko saapui portille ja siihen he kaikki käänsivät hevosensa, niinkuin omaan kotiinsa ainakin. Kaikkein ensiksi poikkesi tuo nainen portille päin. Pakolainen seisoi siinä, tunnottomaksi, elottomaksi haamuksi jäätyneenä, kerjäläis-ryysyissänsä, kalmankarvaisella muodolla, silmät tuimina, peloittavina.
Naisen hevonen poikkesi portille ennen kuin muu seura. Vimmaisesti kääntyi nainen, huiskahti tuota hämmästynyttä haamua piiskallaan ja huusi hänelle ylenkatseellisella äänellä: "Pois tieltä, retkale!" ja samassa hän hurjasti karautti hevostaan miehen päälle. Kerjäläinen ei väistynyt, hevonen löi hänet kumoon ja hypähti hänen ylitsensä; teikkaroivan naisen seuralaiset nauraen laskivat muutamia kokkapuheita lumessa, loassa pyörivästä kerjäläisestä, ja ajoivat karauttivat naisen jälestä pihaan. Äreä passari lukitsi heidän perästään portin, hirveästi kiroten, ainoasti kahle-koira vinkui ja ulvoi, koetellen kaivaa loukkoa portin alatse.
Mutta pakolais-parka kavahti ylös maasta. Hänen päänsä oli pahasti loukkautunut, mutta pahempi kipu vielä hänen sydämessään tuntui. Pois meni hän horjuvilla askelilla ja etsi itselleen maja-paikan muuanne. Kylläpä hän tiesi paikan, missä hänet mieluummin otetaan vastaan, missä häntä paremmin muistetaan, mistä häntä ei pois karkoiteta — vankihuoneen!
* * * * *
Iloinen melu kuuluu herrastalosta; rouva lentää tanssissa kädestä käteen — huhuupa pahan-ilkinen maailma että hän myös rakkaudessakin samoin lentää. Yhteenlyödyt pikarit kilisevät, nyt on Laskiaisen viimeinen päivä, on hulluttelijain juhlapäivä; kaikki ihmiset iloitsevat, riemuitsevat, tuskinpa on sijaa talossa kaikilla rakkailla ystävillä, ei ole yhtään surullisen näköistä, emännän ilo kaikkia hurmauttaa. — — —
Ja rouvan mies juuri tänä päivänä sai tuomionsa kapinallisuuden tähden.
Tuomarien eteen ilmautui usein nainen suruvaatteissa, joka rukoeli vangin puolesta. Kun ei löytynyt yhtään seikkaa, joka olisi voinut hänen syytään helpoittaa, toi se nainen sen sijaan kyynelensä hänelle puolustukseksi.
Turhaan rukoili hän; korkea oikeus on kovasydäminen. Tuomio lausuttiin, kivenkovasti, leppymättä.
Tuomarit joskus murehtivat yhdessä sen naisen kanssa, surkuttelivat, lohduttelivat, vaan tuomion he kuitenkin lausuivat.
He neuvoivat naista kuitenkin, käskivät mennä tuonne, mistä armot tulee, käskivät hänen viedä rukouksensa hallitsian, valta-istuimen eteen — mitä oikeus on tuominnut, sen voi armo jälleen kumota.
Nainen kävi kaikissa paikoissa, mistä armoa voi olla toivossa, hän lankesi valtiasten jalkain juureen, suuteli heidän käsiään, koko päivän seisoi heidän ovensa kynnyksellä, makasi aamuin, illoin polvillaan Jumalan edessä, koko päivän ihmisten edessä, anellen, rukoellen anteeksi tuolle miehelle, jota hän niin rakasti.
Eräänä päivänä yksi noista valta-miehistä kysyi häneltä: "Miksikä te näin rukoilette miehen puolesta, jolle oma vaimonsa on petturiksi ruvennut, jolla ei ole nyt vaimoa, ei sukua?"
"Nytpä hän onkin siis kokonaan minun omani!" vastasi masentumaton nainen.
"No sitten tuleekin teidän saada hänet kokonaan omaksenne!"
* * * * *
Seuraavana päivänä päästettiin vanki vapauteen.
Kun hän astui ulos vankihuoneen ovesta, oli nainen siellä polvillaan, mustissa vaatteissa, linnikko silmien peittona; hän nihkutteli.
Vanki oli kuullut vartiainsa puhelevan tuosta naisesta. Joka päivä oli se käynyt siellä, hänen vointiansa kuulustelemassa, ruokaa ja kirjoja lähetellyt, vartioille rahaa lahjoitellut, siksi että olisivat laupiaat vangille, ja että vanki myös saisi tietää mitä nainen hänen vapauttamisekseen oli tehnyt.
Ulos vankihuoneesta astuessaan, tunsi mies sen naisen entiseksi hylätyksi armaakseen, joka häntä niin syvästi rakasti, vaan jota hän ei ollut muistanut usein, paitsi silloin kun omatunto häntä vaivasi.
Nainen tarttui kahleista vapautettuihin käsihin ja peitti ne suudelmillaan, kyyneleillään. Mutta mies salaa sydämessään vannoi sen valan että hänen kätensä jokainen liikunto, niin kauan kun hän eli, oli tarkoittava sen naisen onnea.
* * * * *
Iloinen melu kuuluu herrastalosta. — — Kesken tanssiriemua astuu kutsumaton vieras ilosaliin. Hän on virkamies. — Melu keskeytyy, rouva menee kutsumatonta vierasta vastaan ja kysyy syytä hänen tuloonsa.
"Tämä talo, armollinen rouva, ei ole enää teidän. Teidän miehenne on tuomittu, hänen omaisuutensa on otettu kruunun omaksi."
Nainen vaaleni.
"Lähden sitten rukoilemaan, että tuomio peruutettaisiin. Lähden anomaan armoa hänelle."
"Jo on myöhäistä. Hän on jo saanut armon."
"Niin olen siis taas hänen vaimonsa!" huudahti riemuiten rouva.
"Ette enää, eronpyynti on annettu oikeuteen teitä vastaan."
Samassa ovi aukeni ja hämmästyneen joukkion keskelle astui kalmankelmeä, vaalea kerjäläinen, hirvittävä muodoltaan — oikealla kädellänsä hän talutti vapisevaa naista, joka oli suruvaatteissa, silmät linnikolla peitettynä, ja itkeä nihkutteli niin kovasti — ja kaikki nuot monet ilosta paistavat kasvot ilmoittivat nyt huolta ja pelkoa, ja kaikki nuot ilovieraat seisoivat ääneti liikahtamatta, ikään kuin kivettyneinä talon-isännän masentavista katseista.
Ainoasti tuo nainen suruvaatteissa itkeä nyyhkitteli kuuluvasti — itki ilosta — voittoriemusta.