MUUTAMA PAALI.
(Erään neitosen kirjeestä.)
Eleonora kultaseni!
Minä olen sairas, minä olen vuoteen omana, minä olen tulisimmassa tuskassa!
Voi en minä koskaan enää lähde katrillia tanssimaan!
Minä menen luostariin, taikka menen naimiseen, taikkapa surmaan itseni jollakin muulla tavalla.
Ajatteles mikä minulle on tapahtunut!
Voi kuinka se on kauheata! kuinka hirveätä! kuinka julmaa! Tämmöisestä et ole koskaan romaanissakaan lukenut.
Olet saattanut kuulla, että menneellä viikolla, Braniskan tappelun perästä, Magyar'in (Unkarin) sotavoima kulki meidän kaupunkimme kautta. Säikähdyttiin, pakoon pötkittiin joka paikassa; kuultuamme heidän tulostansa, pelkäsimme että he pistäisivät meidän kaupunkimme palamaan, että he ryöstäisivät meidät typötyhjiksi ja tappaisivat meidät. Vieläpä sanoi mamma niin: että meille vielä paljon pahempaakin saattaisi tapahtua, ja vaati kaikin mokomin minua mustaamaan näköpääni noella, että olisin julman näköinen.
Oletko ikinä tuommoista vaatimusta kuullut?
Eipä aikaakaan, niin marssikin Magyari-joukko soitellen kaupunkiin. Pappa lähettiläskunnassa meni heitä vastaanottamaan; piiat kaikki olivat juosseet sotamiehiä katselemaan; mammaa ei näkynyt, ei kuulunut missään koko talossa. Kaiken edellisenkin päivän oli hän jo arvellut, ajatellut päätänsä pitkin, että: mihinkä hänen nyt pitäisi mennä piiloon; ja jos minä häntä hakien huusin, eipä hän hiiskahtanutkaan vastaukseksi, vieläpä, jos minä sattumalta löysin hänet välistä omenakirstusta, välistä kellokaapista hän minulle aika torut antoi, siitä että minä muka annoin ilmi hänen piilopaikkansa.
Näin itsekseni jääneenä katsoin kaikkein viisaimmaksi laittaa pöydän oikein täpötäyteen kaikellaista syömistä sekä viiniä, niin kenties Magyarit eivät haukkaakaan minua itseäni nälkäänsä, jos löytävät muuta ruokaa; ja olinpa päättänyt itsekseni, että, mitä ikinä he vaatisivatkin, minä heille kaikki toisin, enkä olisi yhtään pelkäävinäni heitä.
Ja nyt minä, kohtaloni Jumalan käteen uskoen, istuin ja odotin, että kansa kadulla rupeaisi sivuitse juoksemaan, apua huutaen.
Vihdoin viimeinkin kuulen kannussaappaitten helinän ja miekkain kilinän porstuasta, vaan eipä kuulunutkaan sieltä mitään kirousta, päinvastoin vaan kaksi hyvin siivoa kolkutusta oveen. Peljästyskö, hämmästyskö, vai mikä muu lieneekin ollut syynä, vaan enpä saanut suustani sanaa "Astukaa sisään!"
Äläppäs sinä kuitenkaan luule, että he senvuoksi pyssyillään mursivat oven auki, vaan kolkutus kuului toistamiseen, ja ovi avattiin vasta minun kehoituksestani.
Minä luulin niin, että vähintään kuusi jättiläiskokoista Koirankuonolaista astuisi sisään, kasvot neliskulmaisina, kyynäränkorkuiset nahkahiipat päässä, parta vyötä myöten, karvaiset karhunnahat pukimina, nahkasäkit seljässä, joihin pistäisivät kaikki mihin silmänsä iskisivät, pelotellen minua puukoillaan, pistooleillaan — tuommoisiksi näet oli mamma heitä kuvaellut profeetan innostuksella.
Voitko käsittää kuinka hämmästyin, koska kaiken sen sijaan tuli tupaan kaksi somaa, nuorta upseeria, toinen valko- toinen mustaverinen, kumpikin hyvin siivot, hyvin sievät.
Korea, punaisilla tikkauksilla kaunistettu päällysviitta riippui heillä hartioilta; sen alla oli tiukasti ruumiisen sopiva, uusimman muodin mukainen attila (unkarilais-nuttu). Karvaisista karhunturkeista ja neliskulmaisista kasvoista ei jälkeäkään, vaan päinvastoin havaitsin, että toinen heistä oli sangen kaunis, mustaverinen poika.
Ensi toimena heillä oli pyytää anteeksi siitä, että vaivasivat minua, johon minä änkyttäin vastasin jotakin tämmöistä kuin: että sitä en katso miksikään vaivaksi, vaan olen valmis täyttämään kaikki heidän käskynsä.
Mustaverinen poika mielessänsä yhdistäen minun sanani pöydälle ladottuin kokonaisten siankinkkujen ja viinipuolikkoin kanssa, ei voinut hillitä puhkeemaan pyrkivää nauruaan, joka minut sanomattomasti hämille saattoi. Minun poskeni lensivät tulipunaisiksi, kun ajattelin, että hän oli huomannut minun varustaneeni nuot kymmenen leiviskää sianlihaa häntä varten.
Lopuksi valkoverinen upseeri pelasti minut häpeästäni sillä, että hän hyvin lempeällä, miellyttävällä äänellä kiitti kaikesta heille tässä tarjotusta, vaan pyysi ainoasti sitä, että heille annettaisiin mistä hyvänsä joku kammari, jossa saisivat levähtää. Sillä kovin sanoi hän heitä väsyttävän, kun eivät kuuteen viikkoon olleet sängyssä maanneet, eivätkä viimeinkuluneihin kahteen vuorokauteen saaneet päätänsäkään kallistaa.
Poika parat, kuinka minun kävi heitä sääliksi. Kuuteen viikkoon eivät olleet maanneet sängyssä!
"Mutta onkohan sitte niin kovin epämukava maata sohvalla taikkapa telttavuoteellakin?" kysyin kuitenkin.
Molemmat puhkesivat suureen nauruun.
"Lakea aro, lumihanki, taivaan kannen alla, siinä on ollut meidän vuoteemme!" vastasi toinen heistä.
Oletko kuullut! Ja elossa ovat vieläkin! Meidän piikammekin makaisivat koko kuukauden sairaana, jos olisi täytynyt yksi ainoa yö maata talvella ulkona. Lienevät nuo sentään hiukan Koirankuonolaisten sukua!
"Seuratkaa minua", sanoin minä ja vein heidät parhaasen kammarihimme, jossa juuri kaksi sänkyä seisoikin. Piiat olivat kaikki pois juosseet; minä rupesin siis itse heille sijaa laittamaan.
"Sitä emme me voi sallia, kylläpä me sen itsekin osaamme laittaa", sanoivat he kohteliaalla höyliydellä, ja minä kun näin, että heille lepo oli niin tarpeellinen, jätin nyt heidät yksin.
Tuskinpa olin ma omaan kammariini kerjennyt, niin kuulen siitä samasta huoneesta kauheata kiljumista ja poraamista. "Auttakaa! Rosvoja! Murhamiehiä!"
Ääni tuntui minusta tuttavalta, vaan säikähdyksissäni en kuitenkaan saanut selville kenen se oli.
"Auttakaa! Rosvoja! Murhamiehiä!"
Jos arvelet, että olisit ollut minun sijassani, niin voit ymmärtää, ett'en minä suinkaan juossut tuolle huutajalle apuun, kunnes se huoneita pitkin juosten, ryntäsi suoraan minun kammariini.
Mamma-kulta se olikin — — —
Ja minkälaisessa tilassa!!!
Vaatteensa aivan rutistuksissa, myssy aivan silmillä, toinen kenkä oli singahtanut Jumala ties minne, ja itse oli mamma niin tulipunainen. kasvoiltaan, kuin juuri uunista otettu, ja yhä vielä vaan kiljui, voivotteli ja huuteli apua.
Viimein vihdoinkin sain tietää häneltä, missä oli ollut ja mitä hänelle oli tapahtunut.
Juuri siihen kammariin hän näet olikin kätkeytynyt, johon minä molemmat vieraat olin majoittanut, vieläpä oli hän valinnut piilopaikaksensa sängyn pohjan polstarein alla. Jopa nyt voinet itse mieleesi kuvaella kaiken muun lisäksi: kuinka tuo honvéd-(nostoväen)upseeri hyvin väsyneenä viskasi itsensä sängyn päälle — jopa silloin tosiaan mamma-paralla olikin täysi syy huutaa apua!
Vaan olipas se myös aika kumma keino, jonka hän oli keksinyt!
Suuri vaiva oli minulla saada mamma hiukan rauhoitetuksi ja uskomaan sitä, ett'eivät nuo sotaherrat olleet tulleet meitä ryöstämään ja surmaamaan. Lopuksi sain kuitenkin asian sille kannalle, että mamma lupasi jo olla piiloon menemättä, ja minä puolestani lupasin selittää upseereille, että mammaa muka luuvalo vaivaa, jonka vuoksi hän hikoillaksensa oli pujahtanut sinne polstarein alle.
Tuskinpa oli minun vieraillani vielä ollutkaan aika nukahtaa, niin jo tuli ordonansi (sanaa saattava sotamies) ja pyrki heidän puheilleen.
"Ei sinne voi päästä", sanoin, "odota tai tule myöhemmin, he nukkuvat."
"Missä he nukkuvat?" kysyi hän.
Minä viittasin hänelle sitä kammaria, ja hän, pikkuistakaan sitä ajattelematta, käyköhän laatuun herättää ihmisiä, jotka kahden valvotun vuorokauden perästä taas kerran saavat nukahtaa, astui sisään.
Minä peljästyin, sillä minä luulin, että upseerit kohta siihen paikkaan hakkaisivat sen miehen pieniksi palasiksi, joka uskalsi heidät herättää.
Vaan sitä eivät he tehneetkään; parin minuutin kuluttua tulivat he ulos täysissä vaatteissa ilman pienintäkään suuttumisen jälkeä. Näin seurasivat he ordonansia. Majuri oli käskenyt heidät luokseen.
Onpa ne kummallista väkeä, nuo soturit! Kuinka ne osaavat totella ilman pienimmättäkään vastaanhangoittelemisetta. Minä puolestani en olisi ollut hyvä sille sotamiehelle. Minä olisin kaikkein ensiksi vaatinut tietoa, käsketäänkö mitään ja miksikä sitä niin käsketään?
Puolen tunnin päästä tulivat meidän upseerit takaisin. Ei näkynyt heissä mitään pahaa mieltä, mitään unisuutta, eivätkä he edes taas pyrkineet makuukammarihinsa, vaan tulivat mammaa ja minua puhuttelemaan, ihastuttavalla iloisuudella ilmoittaen meille, että upseerikunta tämän päivän illaksi oli laittanut paalihuvituksen ja että mekin tulisimme sinne käsketyiksi. He pyysivät minua, että kohta lupaisin heille yhden katrillin, yhden tshaardash'in (unkarilainen tanssi) ja yhden polkan; valssia (arvattavasti, koska se on saksalainen tanssi) ei pitänyt tanssittamaan ollenkaan.
Kyllä arvaat, että minä paikalla lupasin kaikki, mitä he olivat pyytäneet. Tämä oli ensimmäinen tanssihuvitus meidän kaupungissa laskiaisen perästä. Näyttää siltä, kuin olisivat hekin olleet yhtä iloiset kuin minä, koska eivät nyt enää unta muistaneetkaan.
Mutta mamma yhtä mittaa vaan hangoitteli vastaan ja teki verukkeita.
"Eihän sinulla ole paalileninkiä."
"Kuinka ei ole, koska on valkoinen. Yhden kerranhan vaan se on ollut päälläni."
"Se ei ole enää muodinmukainen."
"Ommelkaa siihen vaan vähäisen kansallisvärisiä nauhoja", pisti väliin mustaverinen upseerini, "niin se muoti on kaunein mitä voitte noudattaa."
"Mutta minun jalkani ovat kipeät", pani mamma taas esteeksi.
"Arvelenpa, mamma-kulta, ett'ei teidän niin vallan välttämättömästi tarvitsekaan tanssia."
Upseerit olivat niin kohteliaat, ett'eivät ruvenneet nauramaan; mammakin samanlaisesta syystä ei ruvennut minua torumaan; hän vasta silloin kävi minun kimppuhuni, koska he olivat lähteneet omaan kammariinsa.
"Voi sinua, onnetonta tyttöä! Aivanhan sinä syökset itsesi perihäviöön!
Aivanhan sinä tieten taiten saatat itsesi hukkaan!"
Minä luulin hänen, samoin kuin monta kertaa muulloinkin, kun minä itseäni paalille valmistelin, pelkäävän, että saisin keuhkotaudin, ja arvelin suurestikin rauhoittavani häntä, kun muistuttaisin, ett'ei valssia aiotakaan tanssia. Mutta se häntä suututti vielä pahemmin.
"Sinä olet hullu! Mitä varten he sitä paalia pitävät? Sitäkö varten vai, että tahtovat tanssia? Se kaikki vaan on viekkautta, vaan salavehkettä, jonka nuot Magyarit ovat keksineet - he vaan tahtovat näin viekoittaa kaikki kaupungin neitoset yhteen joukkoon, yht'äkkiä kopataksensa ne kiinni ja viedäksensä ne Turkinmaalle!"
"Voi, mamma! Eihän upseereilla olekaan lupa sota-aikana naida", vastasin minä, nauraa hohottain.
Siitä tuli hän vielä suurempaan mielenliikutukseen, nimitti minut tuhmaksi hanhenpojaksi ja sanoi ett'eivät he meitä veisikään vaimoikseen.
"Mutta silloin minä tosiaan en ymmärrä, miksi he meidät veisivät, jos eivät vie vaimoikseen!"
"Vähän sinä ymmärrät", väitti mamma, vaan sen jälkeen ei hän sen enempää pannut vastaan.
Iltaan asti oli minulla täysi puuha pukuni valmistamisessa. Upseerini neuvon mukaan sidoin leveän punavalkois-vihriäisen nauhan paalileninkiini vyön tavoin sillä lailla, että molemmat päät jäivät pitkältä riippumaan. Tukkahani pistin yksinkertaisen valkopunaisen ruusun, jota vihriäisten lehtiensä kanssa myöskin osoitti Unkarin kansallisvärejä. Nyt vasta huomasin, kuinka hyvin nämä kolme väriä sopivat yhteen.
Molemmat upseerit jo odottelivat meitä täydessä paraatipuvussa, ja veitikkamaisempi heistä puhui minulle enemmän mielistelysanoja kuin minä jaksan muistaakaan.
Eipä hän saattanut jättää mainitsematta edes tuota pientä pisamaa minun huuleni alapuolella, jota ei siihen asti kenenkään ihmisen silmä ollut huomannut — ties häntä mitä hänellä siitäkin oli puhumista! Minä en olisi surrut, jos se olisi jossain muussa paikassa, missä ei sitä koskaan voisi nähdä. Minun täytyi peittää sitä, että tulin hämille, kovalla naurulla.
"No, no — itku liiasta ilosta!" mutisi äiti puoli-ääneen, vaikka kuitenkin yhä kohenteli, laitteli pukuani, niin että, jos olinkin tuleva ryöstettäväksi, ryöstäjät kumminkin eivät löytäisi minussa mitään, joka ei olisi niin kuin pitää olla.
Molemmat upseerit seurasivat meitä tanssisaliin. Minä jo ennalta ylpeilin siitä, että muka minä kansallisväristen nauhojeni sekä kahden sievän seuralaiseni avulla olin voittava useimmat muut sinne tulevat neitoset. Meidän kesken puhuen, en voinut nytkään vielä oikein luopua siitä luulosta, että kuitenkin enin osa Magyarin upseereista olisi tuommoisia neliskulmaisia kasvoiltaan ja että vaan meille oli sattunut pari ympyräpäistä. Vaan arvaappas kuinka suuri oli kummastukseni ja hämmästykseni!
Kaikki muut neitoset olivat ommelleet pukuihinsa vähintään kaksi sen vertaa kansallisvärisiä nauhoja kuin minä, ja mitä enempään osaan Magyarin upseereista tulee, voi! — muiden rinnalla minun molemmat tuttavani paistoivat vaan toisen tai kolmannen luokan tähtinä. Siellä oli yksi aina sievempi, yhä kaunihimpi toistaan; kaikki sukkelia, hienoja, käytöksessään kohteliaita. Tuskinpa saattoi uskoakaan, että nämä samat voivat olla niin suuria verenvuodattajia!
Erittäin yksi heistä veti silmäni puolehensa, eikä ainoastaan minun silmiäni, vaan kaikkien. Se oli jalonnäköinen, pitkävartaloinen, hoikka nostoväen kapteeni. Hänen vaaleanpunakkain kasvojensa kanssa sopi niin hyvin yhteen hänen lyhyt, musta ympyräpartansa, ja hänen tulipunainen attila'nsa oli ikään kuin ruumiisen kiinni valettu.
Ja sepä vasta osasi tanssia! Sepä hyppeli polkassa ja tshaardash'issa niin tulisesti, että jokaista tyttöä halutti juosta hänen luokseen ja koko maailman edessä antaa hänelle aika muisku — minä en puhu ainoasti omasta itsestäni. Ja vielä ihastuttavampaa kuin hänen tanssitaitonsa, kuin hänen sievät mielistelysanansa oli jotain je ne sais quoi (en oikein tiedä mitä) hänen suurissa, mustissa, hehkuvissa silmissänsä, jota et voi mieleesi kuvatakaan, jota ei voi sanoin selittää, joka pyörrytti ja jälleen tuntoon saattoi, joka kuoletti ja teki autuaaksi.
Tunnin kuluttua oli jokainen tyttö, jokainen naitukin vaimo aivan hullusti häneen rakastunut. Minäkään en ollut siitä mikään poikkeus. Jos he myös sodassakin ovat yhtä suuria valloittajia, niin en ymmärrä, mikä kaupunki voisi heitä kestää!
Ja arvaapas, miltä minusta tuntui, koska hän yht'äkkiä astui kepsutellen luokseni ja pyysi minulta ensi katrillia! Voi minua onnetonta. Minä olin sen jo pois luvannut. Voi, kuinka olisin ollut iloinen, jos sen, jolle olin luvannut, joku äkillinen sanansaattaja olisi pois kutsunut!
"Entä seuraavaa?" jatkoi pyyntöänsä se kaunis kapteeni ja istahti minun viereeni.
En tiedä, sanoinko hänelle siihen jotakin, vaan se on varma, että minussa tuntui aivan kuin olisin unelmassa lentänyt.
"Vaan ettehän toki unhottane, että te minulle lupasitte?" jatkoi hän vielä, leikkiä laskien.
Jos äkkiä en olisi itseäni hillinnyt, niin olisin vastannut hänelle jotain semmoista kuin: että ennen unohtaisin olevani olemassa. Minä vastasin hänelle kuitenkin niin rauhallisella äänellä kuin mahdollista vaan sen, ett'en minä sitä asiaa unhota.
"Mutta kukapaties ette tunne minua?"
Joku tuhma maa-lutus olisi minun sijassani vastannut: "Sadoista minä tuntisin, tuhansistakin, ensi silmäyksellä!"
Minä en näin vastannut.
Aivan kuin olisin tehnyt kaikkein luonnollisimman asian, mikä saattaa olla maailmassa, otin rintaani pistetyn kauniin ruusunsilmukan, joka täällä oli puoleksi puhjennut, ja ojensin sen hänelle.
"Tästä olen teidät tunteva."
Sen sanoin yhtä rauhallisella äänellä, kuin jos olisin ollut kihlakunnan vouti, joka antaa passin matkaan lähtevälle.
Kapteeni, sanaakaan virkkamatta, painoi ruusun huulihinsa. En katsonut sinnepäin, vaan näin sen kuitenkin. Vaikka olisin saanut puolen maailmaa, en olisi sillä hetkellä voinut katsoa häntä silmiin.
Sen perästä hän läksi, kävi istumaan vastapäätä minua peilin eteen, eikä tanssinut enää. Siellä hän kokonaan vaipui omiin ajatuksiinsa.
Sillä välin tanssittiin vielä kaksi tshaardash'ia ja yksi polkka, ja sitten tuli minun katrillini vuoro.
Sinä voit käsittää, kuinka pitkältä minusta tuntui se aika, koska ei noista ijan-ikuisista "kolmen miehen tansseista" tahtonut milloinkaan tulla loppua. En ollut koskaan nähnyt kenenkään tanssivan niin tulisella innolla kuin noiden Magyarein silloin. Ja kuitenkin olivat he nyt jo kolmannen yön valveella, vaan eivätpä sentään vielä väsähtyneet, että minun katrillini vuoro pikemmin olisi joutunut.
Paljon huvitusta sillä aikaa oli minulla yhtähyvin siitä, että tulin tutuksi kaupungissa majailevan pataljonan päällikölle, majuri Sch:lle, joka oli hyvin vilkas, hauska mies.
Saksalainen sukunimi sillä oli, magyarin kieltä se kauhean huonosti sotki, vaan magyaria se kuitenkin aina tahtoi puhua, vaikka häntä olisikin saksaksi puhuteltu.
Ja kaikkein omituisin hänessä oli, että oli kovin kuuro. Hän oli tottunut kova-ääniseen puheesen tuommoiseen, jolla kanuunat pitävät puhetta keskenään.
Ulkomuotonsa ei ollut juuri ihastuttava. Pitkät, laihat kasvot, pitkä, laiha vartalo, lyhyeksi keritty tukka ja vasta nykyään kasvunsa alkanut sutiparta eivät kovin kaunistaneet häntä.
Meidän keskenäinen puheemme oli tavallisesti omituista laatua, sillä hän ei oikein kuullut, mitä minä sanoin, ja mitä hän jutteli, sitä minä en oikein ymmärtänyt.
Koska hän oli tuonut minulle makeisilla täytetyn paperikääryn, ilmoitin minä mielipahani siitä, että meidän kaupungissa on niin huono sokerileipuri. Hän minun silmän-luonnistani mahtoi päättää, että paalissa tässä joku oli hirmuisesti loukannut minua, ja vastasi jotain — jos sai päättää sanoja seuraavista käsien tempailemisista — ei mitään vähempää kuin että tahtoi loukkaajan hakata halki kiireestä kantapäihin asti.
Viimeinkin tuli minun katrillini vuoro. Musiikki alkoi soittaa johdatus-säveltä ja jokainen kavaljeri riensi parinsa luoksi. Voi kuinka sydämmeni sykähti korsettia vastaan, kuinka se löi läikkähytti, koska näin tanssikumppalini lähenevän, koska hän hypähti eteeni, painaen rintaansa vastaan kukkaani, joka hänellä oli kädessä. Voi, kuinka kuuma oli hänen kätensä, koska hän tarttui minun käteheni.
Minä riemuitsin, minä nauroin, minä olin aivan pyörryksissä.
"Ohoh, ryöstättekö te multa naapurini!" huusi hänelle majuri, nauraen ja samassa taas uudistaen tuota halkaisemis-temppuansa. Me riensimme kepein askelin tanssiriveihin. Minä olin kuulevinani, että meidän takanamme kuiskattiin: "Katsokaappas tuota yhteensopivaa paria!"
Voi Eleonora! kuinka minä olin onnen autuas — minusta aivan tuntui, kuin olisi yhteenliitettyin sormiemme kautta hänen sydämmensä sulanut minun sydämmeeni ja minun sydämmeni hänen sydämmeensä.
Me seisoimme odotellen musiikin alkua. Mutta ennenkuin sen ensi sävel oli kajahtanut, kuului kadulta yht'äkkiä täyttä nelistä ajavan hevosen kavioin kopina ja kaukaa muutamia kanuunan paukahduksia, jotka salin ikkunanlaseja tärähdyttivät. Samalla hetkellä eräs mies tuli juosten saliin, kypärä päässään, aivan liassa ja loassa, ja ilmoitti, että vihollinen oli tehnyt rynnäkön etuvartioita vastaan.
Majurikin oli kuullut kanuunain paukkeen ja arvasi myös sanantuojan näöltä, mitä ei kuullut sen sanoista.
"Hei! Sepä on hyvä!" sanoi hän, lyöden kämmenet yhteen — kuitenkin taas samalla tempulla, jolla ihmisen pään halkasemista osoitteli. "Terveet tultua vaan! Messieurs (hyvät herrat), pyytäkää lupaa pareiltanne hetkeksi saada heidät jättää. Ainoasti hetkeksi, mesdames (hyvä rouvasväki), me tulemme kohta takaisin; olkaa niin hyvät ja levähtäkää niin kauan."
Ja hän meni miekkaansa kupeelleen vyöttämään. Useimmat muutkin upseerit riensivät aseilleen, ja minä näin heidän kohteliasten, hymyileväin, viehättäväin kasvoinsa yht'äkkiä muuttuvan vihaisiksi, uhkaaviksi.
Minutkin jätti minun tanssikumppalini. Hän meni, sitoi miekan vyölleen ja pani kypärän päähänsä. Hänen käyntinsä oli vielä miehuullisempi kuin toisten, hänen näkönsä urhomaisempi, hänen silmänsä säihkyväisemmät. Jos jo ennen oli sydämmeissäni ollut rakkautta ja ihastusta, niin se nyt kiihtyi ihmettelemiseksi.
Koska hän miekan vyölleen sitoi, kiehahti kaikissa minun suonissani veri niin kuumaksi, kuin jos olisi minultakin ollut halu mennä hänen kanssansa sotaan, saadakseni ratsastaa hänen vieressänsä, kehoitellen häntä ja riemuellen siitä, kuinka hän masenteli vihollisia.
Ruusuani hän yhä vielä piti kädessään, vaan pantuaan kypärän päähänsä, pisti hän sen siihen kiinni kokardin viereen, ja samalla hetkellä hän vielä käänsi kasvonsa taaksepäin ja näkyi silmillänsä etsivän jotakin väkijoukosta.
Meidän silmämme kohtasivat toisiaan. Sitte hän riensi pois, ja hänen kanssaan muutkin upseerit.
Me sillä välin jäimme kaikki tanssisaliin, ikäänkuin ei olisikaan mitään hätänä; majuri oli antanut käskyn, ett'ei kukaan saisi lähteä pois, ennenkuin hän olisi tullut takaisin.
Nyt seuraava tunti oli pisin kaikista, jotka olen eläissäni kuluttanut. Enin osa meistä lähestyi ikkunoita, paremmin kuullaksemme, ja me teimme havaintojamme sekä päätöksiämme sitä myöten kuin kanuuna-pauke kuului lähempää tai kauempaa. Kotiin ei kukaan katsonut viisaaksi mennä, sillä helpostihan saattoi tapahtua, että vihollisten sotajoukkojen välillä saattoi kahakka sattua juuri kaupungin kaduilla. Paljoa parempi oli täällä yhdessä joukossa odottaa taistelun loppua.
Pianpa alkoivat kanuunain paukahdukset poistua poistumistaan yhä etemmäksi, kunnes vihdoin peräti vaikenivat. Meidän seurassamme olevat siviili-herrat tästä päättivät, että Magyarit olivat päässeet voitolle. He olivatkin oikeassa.
Tuskin oli vielä neljännes tuntia kulunut, niin kuulimme upseerien tulevan takaisin suurella pauhulla ja iloisella melulla; he riensivät tanssisaliin, riemuiten ja nauraen, ikäänkuin ei olisi mitään tapahtunut; muutamat vaan vielä pyyhkivät vaatteistaan pois jotakin — tomuako vai vertäkö se lienee ollut? — ja sitte jokainen meni tanssitoveriansa puhuttelemaan ja huvittelemaan.
"Mihinkä paikkaan meiltä tanssi jäi?" kysyivät he kaikki. "Aivan oikein, katrillihan oli alulla!" Niin sanoivat useimmat, ja tanssirivit järjestyivät jälleen, niinkuin olisi vaan ruokasalista tänne palattu.
Minun tanssikumppalini ei ollut vielä tullut eikä myös majuri. Lakkaamatta katselin minä ovelle päin, josta yhä tuli yksi ja toinen sisään, vaan ei se, jota minä odottelin. Lopuksi astui majurikin saliin.
Ympärikatsottuaan ja huomattuansa minut, tuli hän minun luokseni. Lystin kumarruksen hän teki minulle ja lausui, odottamatta, että minä häneltä kysyisin:
"Kaunis neitoseni, teidän tanssikumppalinne käski minun pyytää teiltä tuhannen kertaa anteeksi kohtelemattomuudestaan, että hänen, vaikka olisi hartain halu ja vaikka se hänelle olisi suuri nautinto, ei sovikaan tanssia teidän kanssanne sitä luvattua katrillia — sillä hänen toinen säärensä ammuttiin mäsäksi tappelussa, niin että se täytyy nyt leikata pois polvea myöten."
Voi Eleonora, en minä enää koskaan lähde katrillia tanssimaan!
Minä olen sairas, minä olen vuoteen omana, minä olen tulisimmassa tuskassa!