MOLEMMAT JALKAPUOLET SOTURIT.
Kápolnan tappelun perästä vietiin kaksi pahoin haavoitettua sotamiestä V——n kaupungin sotalasarettiin. Molemmat olivat saaneet luodin sääreensä, täytyi sahata jalka poikki polven yläpuolelta. Toinen oli itävaltalainen tykkimies, toinen unkarilainen tykkimies. Kenties olivatkin toinen toisensa ampumasta tykinluodista saaneet julman haavansa.
Siellä sairashuoneessa he olivat sitte kauan aikaa; siellä he makasivat rinnakkain, kuulivat kuumeentuottavalla yön-ajalla toinen toisensa tuskalliset huokaukset, puhuivat toinen toiselleen rohkasevia sanoja, milloin jompikumpi toivottomuuteen vaipui, ja tottuivat toisiinsa.
Sodassa he olivat toinen toistaan ammuskelleet; täällä he toinen toisensa haavoja hoitelivat.
Unkarilainen ensiksi parani ja sen perästä valvoi yökaudet haavoitetun vihollisensa vuoteen vieressä.
"Tuolla tanterella olimme toisillemme vihollisia; nyt me vaivaisina olemme ystävyksiä. Kuinka paljon kipua ja tuskaa me olemme saaneet kärsiä, sitä ei tiedä kukaan niin kuin me molemmat kumpikin toisestamme. Annas kun tulee sodan loppu, niin mekin molemmat joudumme unhotuksiin, silloin voimme yhdessä — käydä kerjuulla."
Itävaltalainen parkasi sen sanan kuullessaan.
"Minulle jo veistettiin puujalka", jatkoi unkarilainen kylmäkiskoisella mielenlujuudella; "tottahan se sitte kestänee minun ikäni, eikä ainakaan luuvalo siihen voi puuttua."
Unkarilainen oli hyvänsävyinen, iloinen poika, Itävaltalainen alakuloinen nuorukainen, jolla aina oli jos jotakin surua, vaikka hänen kumppalinsa kyllä aina oli valmis sitä leikkipuheillaan karkoittamaan. Näin elää nytkyttelivät he kauan aikaa ihmisten armeliaisuudesta, kadulla kerjätyistä rovoista.
Tulipa yhtenä aamuna se mustilla siivillään päivää pimentävä sanoma: "Lopussa, lopussa on koko sota, meidän sotavoima on heittänyt aseensa maahan, ei ole Unkaria enää olemassa!"
Tuolla kadulla istuivat päivänpaisteessa molemmat vaaleat, jalkapuolet soturit, ja koska sanantuoja oli kertonut, mitä oli nähnyt, mitä kuullut, vierähti viimein kyynelkarpalo Unkarilaisen kalmankarvaisia poskipäitä myöten kenties ensi kertaa hänen elämässään: "Mikä nyt tulee minusta?
"Älä itke", lausui vaivakumppalinsa, temmaten häntä syliinsä, "nyt tulee sodan loppu, mekin molemmat joudumme unhotuksiin, me voimme yhdessä käydä kerjäämässä!"
* * * * *
Myöhemmin kuukausien kuluttua oli Pestissä yli-sotapäällikön asuntohuoneen edessä monta kertaa nähtävänä vaivainen, toisjalkainen tykkimies itävaltalais-univormussa. Toisella kädellään hän nojautui kainalosauvaansa, toisessa piti kokoonkäärittyä kirjoitettua paperia, ja odotteli siellä suurella maltillisuudella, että tässä seisovassa suuressa mustapukuisten, kyynelsilmäisten sekä kultakirja-nuttuisten herrain joukossa hänellekin kerta joutuisi vuoro.
Mitä hän mahtoi hakea? Mitä varten hän niin monta kertaa mahtoi käydä täällä? Miksi hän sateessa, pakkasessa kävi siellä säännöllisesti, se vaan mielessä että saisi tietää: mikä päätös oli tullut anomukseen, jonka hän oli tuonut?
Eräänä päivänä se jalkapuoli tykkimies kirkkaasti loistavin silmin riensi alas ylisotaherran portailta. Hän milt'ei hypännyt; kainalosauvan ja puujalan täytyi väkisenkin oppia tanssimaan, niin suuressa riemussa hän oli. Kädessään hänellä oli joku kirjoitus, jota hän kuin mieleltään mennyt pyöritteli edessään, näytteli tuttaville, tuntemattomille, jota hän kadulla luetti itselleen jokaisella ihmisellä, jonka käsiinsä sai, nähdäkseen: seisoiko vaan siinä se, mitä hänelle jo muualla oli luettu! Sitten taas hän riensi etemmäksi. "Kahdella jalalla astun yhden sijasta!" lausui hän kaikuvalla äänellä, viitaten puujalkaansa sekä kainalosauvaan, ja naurahti hohotti tuosta surkeanlystistä leikkipuheestaan — ja taas läksi rientämään, rientämään, ikäänkuin olisi häntä odottamassa joku ollut, joku suuri onni.
* * * * *
Ääneti istui kadun kulmakivellä tois-jalkainen honvéd-soturi. [Honvéd = maansuojelus eli Unkarilaisten nostoväen nimi.] Takkinsa oli silmille alas vedetty, hän ei lakki kädessä kerjännyt; kutka itse hyväksi näkivät, antoivat hänelle; hän ei puhunut kellekään mitään.
Muutamia kertoja meni yksinäinen hänen sivutsensa, pitäen jotain kädessään, pujahti kiiresti hänen eteensä ja antoi vaan näin varkain almunsa vaivaisen käteen, ett'ei nähtäisi, että hän oli kerjäläinen.
Yht'äkkiä ihmistunkeesta hoikaten töytäsi esille mies, toisjalkainen itävaltalainen tykkimies, kädessään heilutellen kirjoitettua paperia. Hän hypähteli kainalosauvansa avulla sinne kadunkulmalla istuvan vaivaisen luoksi, tempasi hänen ruskean oikean kätensä, laski sen kaulahansa eikä saanut kyyneleiltään sanaakaan suustansa.
"Ei sinun nyt enää ole tarvis kerjätä!" virkkoi hän lopuksi iloisella huokauksella; "minun anomukseeni on suostuttu, sinäkin saat osasi vaivaisten soturein kassasta!"
Ja siitä päivin nähdään ne molemmat toisjalkaiset soturit aina yhdessä, kävelemässä Tonavan rannalla, toinen honvéd-univormussa, toinen itävaltalaisessa. He kävelevät, he puhelevat tappeluistaan, läpikäydyistä tuskistaan. Mutta he ovat aivan kuin keskenään vaihdetut; nyt itävaltalainen on iloinen, lysti poika ja Unkarilainen alakuloinen nuorukainen.