SUO EDESSÄ, VETELÄ TAKANA.
Muutamia ihmisiä onni kannattelee kämmenellään, toisille sitä vastoin ainoasti silloin ojentaa kätensä, kun niin paiskaa puustin korvalle. Tiedänpä minä yhden tapauksen, joka meille näyttää esimerkin näistä kumpaisistakin kohtalon oikuista. Kerronpa minkä olen kuullut, panematta sanaakaan omiani sekaan.
Vuonna 1848 noin keskipaikoilla Joulukuuta oli joka ihminen niin kiivas kuin suinkin mahdollista sotaan, ja varsinkaan täällä Pestissä ei ollut rauha ollenkaan muodinmukainen.
Suuressa krouvissa vieraat pitivät aika melua oluthaarikkansa ääressä.
Sotasanoma oli tullut, sota oli syttymäisillään yli koko Euroopan.
Ainoasti yhden pöydän ääressä istui kaksi miestä ääneti, joihin olisi sopinut tuo saksalainen sananlasku: "Der eine schveigt, der andere hört zu." (toinen on vaiti, toinen häntä kuultelee.)
Mutta toinen heistä kuitenkin mitä tarkimmalla huomiolla näkyi sitä mietiskelevän, miksi toinen oli vaiti. Hän ei vilkuttanut tuikeita silmiänsä hetkeksikään pois kumppalistaan. Tämä tarkkahuomioinen mies ei ollut kukaan muu kuin kunnon János, joka jo Metternich'in aikana oli ollut poliisi-konstapelina ja vanginvartijan apulaisena kunniallisessa Pestin kaupungissa, eikä ollut nytkään, vaikka Metternich oli vallan kukkulalta pois sysätty, menettänyt virkaansa, niinkuin sen pois sysätyn ministerin käskyläisille muuten oli käynyt — ja siitä jo sopii meidän kohta ensisilmäykseltäkin aavistaa, että hän se on, jonka olemme ottaneet onnen kantamoisten perikuvaksi.
Samoin, kun mainitsemme, että tuo toinen mies, jota tämä niin luulokkailla silmillä katselee, on eilen Wienistä tullut naulaseppä, niin saattaa jo siitäkin jokainen arvata, hänen olevan niitä, joihin onni on seljin kääntynyt — ei ainoastaan senvuoksi, kun János-konstapeli häntä niin luulokkailla silmillä katselee, vaan varsinkin siitä syystä, kun hän Unkarinmaalle on tullut itseänsä muka naulojen takomisella elättämään, jota konstikasta ammattia täällä mustalaiset harjoittavat miehissä jok'ainoan kyläraitin päässä.
János-konstapeli ei ollut lukenut Lavater'in kirjoja, mutta monivuotisen kokemuksensa nojalla hän jo heti paikalla arvasi tuon ihmisen ulkonäöstä, että joku vastavallankumouksellinen hanke oli saattava sen kaulan paulaan.
János istuihe likemmäksi.
"Mistäs herra on?" kysyi hän viekkaalla katsannolla vieraalta.
"Ohoh! — — Wienin kaupungista", huoahti toinen, oluthaarikkansa pohjaan katsoen.
"Mitäs sieltä kuuluu?"
"Ohoh — eipä juuri hyvää."
"Mitenkä niin? Ei vai hyviä? Mikäs sitte hätänä?"
"Ohoh! — pahasti pelätään sotaa."
"Pelätäänkö vai? Sepä hävytöntä! Kuinka ne uskaltavat pelätä?"
"Ohoh — Enpä, hyvä herra, minäkään pelkäisi sitä kolmenkymmenen peninkulman päässä ollen, vaan istuin minä kerran kellarissa ja kuultelin, kuinka tykit paukkuivat pitkin katua — enkä siinä nähnyt mitään hauskuutta."
János-konstapeli näki yhä enemmän, että hänen epäluulossaan oli perää. Hänelle sattui mieleen, jos koettaisi juottaa tuota miestä humalaan, niin kenties sillä tavoin päästäisiin hirmuisen salahankkeen jäljille.
Paljonkos naulasepän pää sietää, ennenkuin on humalassa! Toinen haarikallinen olutta oli jo saattanut hänet aivan pyörälle ja tuskin vaan sai hän kielensä liikkumaan. "No nyt!" ajatteli János-konstapeli mielessään. "Eläköön vapaus!" huusi hän, haarikkaansa kohottaen, ja odotti, tokko naulaseppä hänen kansaan rupeaisi kilistämään.
Tätä ei tarvinnutkaan kauan odottaa, ja myös eläköön-huudon matki vieras niin hyvin, kuin hänen kangerteleva kielensä salli.
"No nyt ehdottakaa tekin joka malja;" tämän tämmöisen kavalasti keksityn kehoituksen toi nyt konstapeli esiin.
"Jumala ties, eipä minulla olekaan tapana mitään maljoja ehdotella."
"Älkää joutavia! Juokaapahan sen miehen malja, joka teidän mielestänne on jaloin koko maailmassa."
"Koko maailmassa?" kysäsi naulaseppä, arvellen, ajatellen, kuinka kumman avara tuo maailma sentään on ja kuinka hiukan vähän tietoa hänellä siitä oli.
"No, niin, koko maailmassa! Tämän pyöreän maan-pallon päällä!" kehoitti
János.
Naulaseppä arveli, ajatteli, raapi nenäänsä, raapi korvaansa, raapi koko päätänsä, ja viimein, ikäänkuin hänessä tuli olisi polttanut, huusi "Eläköön Schlimak-mestari!"
Konstapeli säikähtyi tästä keksinnöstä. Selvän selvähän oli, että Schlimak-mestari ei voinut olla muu kuin jonkun ruuti-salaliiton päällikkö. Ja niin — enempää huolimatta — hän tarttui viatonta naulaseppää kynkkäluuhun ja saattoi hänet suoraa tietä raatihuoneesen.
Siellä hän vei saaliinsa pieneen tupaseen ja asetti hänet lihavan, verevän herran eteen.
"Tämä mies on epäluulon-alainen", selitti hän sille lihavalle, verevälle herralle. "Ensiksikin hän on niin uhkarohkea että pelkää sotaa; toisekseen hän on ollut niin hävytön ja kello seitsemästä puoliväliin kymmentä istunut yhdessä paikassa, yhtään sanaakaan virkkamatta, ja viimeiseksi oli hän niin jumalaton ja joi julkisesti erään Schlimak-mestarin maljan, joka varmaankin mahtaa olla epäluulonalainen mies."
"Kukas tuo Schlimak-mestari on?" kysäsi lihava, verevä herra ankarasti.
"Ei mitään muuta, korkea-arvoinen herra," vastasi peljästynyt naulaseppä, "kuin entinen mestarini, hyvin kunnollinen naulaseppä, jonka luona neljä vuotta olin työssä ja luultavasti vieläkin olisin, jos ei emäntä aina niin olisi piessyt minua."
"Se ei voi olla mahdollista", päätti lihava, verevä herra. "Tuommoisen yksityisen henkilön maljaa ei ole tapana näin julkisesti juoda."
"Vaan enhän minä tiedä, mikä täällä teillä on tapana!"
"Jos maljaa ehdottaa tahdoit, olisit sanonut näin: Eläköön perustuslaillinen vapaus! Eläköön Yli- tai Ali-Tonavan armeija! Eläköön painolain kautta turvattu painovapaus! Tai jotain muuta semmoista."
"Ohoh, korkea-arvoinen herra, enhän minä kuukaudessakaan jaksaisi kaikkea sitä saada päähäni!"
"Mutta kolmessa kuukaudessa kuitenkin luulisin sinun sen oppivan.
János-konstapeli, vie se mies koppiin."
Kunnon János-konstapeli siis tarttui tuomionsa saanutta pahantekijää kynkkäluuhun ja vei sopivaan turvalliseen paikkaan, missä sillä oli tarpeeksi jouto-aikaa miettiä sitä seikkaa, minkä kumman syyn tähden hän sinne oli joutunut.
* * * * *
Kolme kuukautta oli kulunut, oltiin keskipaikoilla Maaliskuuta.
Kunnon János-konstapeli, tarkkana kuin ainakin päästi rangaistuksensa kärsineen naulasepän irti, ja tämä, todistaakseen, kuinka suuresti hänen tunteensa olivat parantuneet János'in peräänkatsannon alla ja saattaakseen itseänsä János'in hyvään suosioon, nyt juhlallisella äänellä, vaikka se hänen juhlallisuutensa vähän väkinäiseltä näytti, huudahti:
"Eläköön vapaus! Eläköön Unkarin armeija!"
János-konstapeli oli ensihetkenä niinkuin ukkosen nuoli häneen olisi iskenyt, vaan toisena hetkenä hän taas jo iski naulasepän kynkkäluuhun kiinni, ja ennenkuin se raukka vielä olikaan hämmästyksistään tointunut, jo seisottiin taas tuossa pienessä tuvassa.
Lihavan, verevän herran sijassa kuitenkin nyt istui laiska, mustaverinen herra, joka kuultuaan kanteen-alaisen rikoksen, ei sallinut hänelle mitään sananvuoroa, vaan soimasi häntä pahanpäiväisesti ja ilmoitti, että, jos pahempia tahtoi välttää, hänen nyt tulisi vasta aina huutaa: "Eläköön keisarin sotaväki! Eläköön keisarin säätämä perustuslaki! Eläköön yhtenäinen ja mahtava Itävalta!"
Sillä ja kolmekuukautisen vankeuden tuomiolla pääsi naulaseppä pahemmista seurauksista. Ennenkuin vielä oli kolmatta askeltakaan astunut vankihuoneen ovelta, vietiin hän siis takaisin koppiin ja sai istua siellä lainmukaiset kolme kuukauttansa.
* * * * *
Taas oli kolme kuukautta kulunut. Oli Kesäkuu, enpä varmaan tiedä, mikä päivä lienee ollut.
Kunnon János-konstapeli taas päästi vankinsa valloilleen. Tämä jo vankihuoneen kynnyksellä alkoi juhlallisesti lausua hänelle neuvottuja lepyttäväisiä sanoja:
"Eläköön Windischgrätz'in herttua! Eläköön loistava Itävalta!"
János-konstapeli katsahti ympärilleen, minkälaisia aseita saisi käteensä tuon paranemattoman ihmisen kukistukseksi.
"Eikös siinä vielä kyllin, että sinut kahdesti koppiin on pistetty? Etkö vieläkään ole oppinut, mitä tulee puhua? Tulepahan vaan taas tänne!"
Ja hän vei hänet kolmannen kerran samaan pieneen tupaan. Mustaverisen, laihan herran sijassa taas istui lihava, verevä herra, joka otti kanteen-alaisen tutkintoon.
"Sinua visapäätä!" tiuskasi tämä, kuultuaan tehdyn pahanteon. "Tiedätkö, että siitä, mitä suustasi olet päästänyt, jos en olisi niin armollinen ja omalla edesvastauksellani tuomitsisi sinua ainoasti kolmen kuukauden vankeuteen, vaan lähettäisin sinut sota-oikeuden eteen, sinut kenties revittäsiin neljäksi palaksi!"
Mikäs muu neuvoksi naulasepälle kuin vielä iloita tuosta uudesta kolmen kuukauden vankeudesta, niin säikähtynyt hän oli.
"Mutta, Herran tähden, kuinkas minun sitten tulee sanoa?"
"Sinun olisi pitänyt sanoa: 'Eläköön tasavalta! Eläköön vallankumous!'"
Naulaseppä vielä kerran kerrotti itselleen nämä sanat ja lupasi ne oppia, jonka perästä nöyrällä kohtaloonsa-tyytymyksellä antoi viedä itsensä takaisin pimeyden valtakuntaan.
* * * * *
Seuraavain kolmen kuukauden kuluessa muuttuivat melkein kaikki asiat, yksin vaan János-konnstapelin tila ei muuttunut. Häntä ei ollut nurjalla onnella voimaa sysäistä pois viralta, niinkuin se lukemattomille muille teki; hän yhä vielä pysyi vanginvartijan apulaisena niinkuin ennenkin. Häntä onni kannatti kämmenellään.
Syyskuu oli nyt tullut. Naulasepän vankeusaika oli loppuun kulunut.
János-konstapeli saattoi hänet ulos vankihuoneesta.
Kaukaa jo saattoi nähdä vangin silmistä, että hän jotain tärkeätä tahtoi lausua; hän tarttui János-konstapelin käteen ja tunteikkaasti kyyneleitä vuodattain alkoi näin puheensa:
"Sanokaa, hyvä János-konstapeli, tuolle herralle tuossa, että nöyrimmästi suutelen hänen kättänsä ja toivotan hänelle täydestä sydämmestäni: 'Eläköön vallankumous.'"
Niinkuin julma susi lampaasen, niin, ne sanat kuultuansa, János-konstapeli tarttui naulaseppään, ja pitkä aika kului ennenkuin hänen mielensä sen verran asettui, että hän, kun taas oli vienyt vangin pieneen kammariin, sai liikutukseltaan sanat suustansa.
Pienessä kammarissa nyt taas istui laiha, mustaverinen herra lihavan, verevän, herran sijassa.
János-konstapeli toi kanteen esiin ja oli kovasti pahoillansa siitä, koska laiha, mustaverinen herra ei tuominnutkaan, niinkuin oikeus ja kohtuus olisi vaatinut, tuota uhkarohkeata teiliin, vaan ainoasti käski uudestaan viedä hänet tyrmään kolmeksi kuukaudeksi istumaan.
* * * * *
Marraskuun 3 p. päästettiin vähempäin valtiollisten rikosten tähden vangitut vapaaksi, niissä myös meidän naulaseppä.
Tämä, kun János-konstapeli nyt hänelle avasi oven, oli sitonut nenäliinan suunsa eteen ja kulki näin sivutse, ainoasti käsien viittauksella antaen kunnon vanginvartijalle tietää, että hän tästä lähtein aikoi tämmöistä neuvoa noudattaa ohjeenaan.
Olkoon hänelle kuitenkin se lohdutukseksi, ett'ei hän suinkaan ole ainoa maailmassa, joka pahoina aikoina on kielensä kautta pahaan pulaan joutunut.
[Tämän pilajutun käsittämiseksi tulee tietää sen-aikainen Unkarin historia. Ensimäisessä tapauksessa oli näet Unkari saanut oman itsenäisen perustuslain ja valmistautui sotaan sen puolustukseksi. Toisella kerralla olivat Itävallan sotajoukot Windischgrätzin johdolla ajaneet Unkarilaiset pois Pestistä; kolmen kuukauden kuluttua olivat Unkarilaiset jälleen valloittaneet pääkaupunkinsa takaisin, vaan vielä kolmen kuukauden kuluttua oli heidän kapinansa kukistettu.]