I.
Ilta oli tulossa. Setäni, rauhatuomari Lörincz Kassay[1] seisoi ulkona asuntonsa ovessa, joka oli valtatietä päin ja ilman portitta, niinkuin muittenkin hänen vieraanvaraisten naapuriensa talot. On kyllä totta, että avonaisella pihalla loikui seitsemän karhunkokoista verikoiraa, ja jos joku tahtoi mennä sisään huoneisin, kysyi se enemmän vaivaa, kuin jos Pestissä pyysi talonvartiaa ovea avaamaan. Järkevä ihminen ei kuitenkaan liiku maantiellä ilman sauvatta; sillä tarvitsee vaan sivaltaa yhtä luppakorvista, niin muut ymmärtävät heti viittauksen ja pötkivät tiehensä, mikä minnekin. Silloin ei vielä käytetty noita lyhyitä, mitättömiä keppejä, joita vastaan ei voi nojata itseään ja joilla ei myöskään saata koiria lyödä.
Setäni Lörincz Kassay seisoi siis tuolla ovessaan, piippua polttaen, ja huusi toisella puolella tietä asuvalle lautamiehelle, joka niinikään seisoi huoneensa ovessa. Keskustelu olisi tosin käynyt helpommin, jos jompikumpi olisi mennyt toisen luokse, sillä tie oli leveä ja täytyi huutaa kovasti toinen toisensa sanoja kuullaksensa, mutta tiellä molempien talojen välillä oli niin paljon likaa, että vaunuillakin oli vaikea siitä lävitse päästä, ja jos tahtoi mennä ylitse, oli ensin kiertäminen puutarhain ympäri ja samaa tietä takaisin tuleminen, kaikkialla aitauksia myöten kiiveskellen. Sen vuoksi oli parempi tuolla tavoin huutaa toiselle puolelle.
Mitenkä Lörincz Kassay on minun setäni, sitä en tiedä, mutta pidä sinäkin, arvoisa lukija, häntä sukulaisenasi, sillä — hän on kiireestä kantapäähän asti kunniallinen, kelpo mies, eikä tuota sinulle häpeää. Pitäkäämme kiinni tuosta vanhasta hyvästä tavasta, että unkarilaiset katsovat itsiään jäseniksi yhdestä perheestä, ja että vanhemmat nimittävät nuorempia veljensä pojaksi ja tyttäreksi, nämät taas heitä sedäksi ja tädiksi.
Setä Lörincz kuului siihen kunnon keskiluokkaan, jonka toimena oli käyttää lakia ja oikeutta, ylläpitää kansallista yhteistunnetta, edistyttää varallisuutta heimomme hyväksi, tehdä työtä ilman melua ja kiitosta. Heistä ei puhu historia eikä runoilijat, sillä tuommoisia kelpo kunniallisia ihmisiä ei meillä ole niin harvassa, että heidän nimensä tarvitsisi muistoon kirjoittaa ja mitä tekisikään runoilija semmoisilla kunniallisilla ihmisillä, joissa ei ole edes sen verran romantisuutta, että viettelisivät toisen vaimoa taikka kaksintaistelussa ampuisivat jotakuta päähän hävyttömän silmäyksen tähden? Semmoinen ihminen syntyy, aivan säännöllisellä tavalla, ilman tähdistä-ennustusta, kasvaa pianon-soittajaksi tulematta, suorittaa kunnialla koulunkäyntinsä, ja kun hän on kaikki oppinut, tulee hän kotiin vanhempiensa tykö ja asuu heidän luonansa kuuliaisena poikana. Nämät naittavat hänet, kun hän tulee siihen ikään, ilman mitään runollisuutta; ja kuoltuansa jättävät he hänelle taloutensa ilman velkoja, sillä tämä luokka kansalaisistamme pitää velkoja jonkinlaisina syntinä, noudattaen sitä periaatetta, ettei kunniallisen ihmisen tule antaa ulos enemmän kuin hän saapi sisään; keinotteleminen ei ole unkarilaisen mielitoimia. Tämä periaate oli siihen määrään asti juurtunut Kassayn sydämeen, että hän koulu-aikanansa, jos hänen saappaansa olivat rikki kuluneet, oli valmis ennemmin tekemään itsensä sairaaksi, kunnes sai rahaa kotoa, kuin olisi suutarilta mitään velaksi ottanut. Oppijaksonsa kollegiumissa suoritti hän loistolla; sitte harjoitti hän oikeuden-asioita vara-ispán'in[2] luona ja oppi siellä lakikieltä kirjoittamaan, maljoja juomaan ja kaunisten naisten kanssa pakinoimaan. Pestissä ilmestyi hän kenstisti, kävi frakissa, poltti sikaria ja veikisteli vastapäätä asuvain kaunisten juutalaistyttöjen kanssa. Sittemmin tuli hän kotia kyläänsä ja unhotti frakin, sikarit ja kauniit juutalaistytöt, kuin ei niitä koskaan olisi ollutkaan.
Hänen vanhempansa valitsivat nyt hänelle kauniin, siveän, hyvän tytön, jonka Lörincz setämme ottikin vaimokseen. He eivät tosin kirjoittaneet toisilleen värssyjä, mutta he elivät varsin onnellisesti, heidän avioliittonsa siunattiin pienellä tytöllä.
Myöhemmin otti hän kehoituksesta vastaan rauhatuomarin viran, jota unkarilainen aina teki ex nobili officio — jalosta velvollisuudesta — eikä sen vuoksi, että hän olisi tarvinnut sitä, sillä siitä ei lähtenyt mitään hyötyä: maksut ja lisätulot riittivät tuskin asianomaisiin kulunkeihin. Mutta unkarilainen aatelismies uhrasi mielellään omastansa tuon hänelle arvollisen virkatoimen ja sen verrattoman itsetunnon tähden, että hän on koko piirikunnan maallinen edeskatsomus, joka kolmen miehen, nimittäin itsensä, yhden lautamiehen, ja yhden hajdú'n[3] avulla ylläpitää järjestystä ja käyttää oikeutta parin kolmenkymmenen tuhannen ihmisen keskuudessa.
Nuot molemmat herrat keskustelivat par'aikaa tien poikki jostakin tärkeestä toimitus-asiasta, kun yht'äkkiä hirveä ruoskan ääni veti puoleensa heidän huomionsa, ja kun he katsoivat maantien päähän, jossa se kääntyy puimatantereen ohitse, tuli näkyviin oiva ajokalut hevosineen, jotka tahdomme tarkemmin kertoa, sillä kuka tietää, saammeko enää koskaan nähdä semmoisia, sittekuin rautatiet risteilevät maatamme kaikilla tahoilla.
Se oli kaleesi, vieläpä herraskaleesi. Että kuomin päällystä oli vähäisen pilkullinen, siihen on pääsyy etsittävä siipikarjan kasvatuksessa. Milloin nämät ajokalut lienee tehty, sitä ei käy varmaan määrääminen, koska se on historiallinen tosi-asia, että jo kuningas Lajos (Lutwikki) I:n aikana löytyi riippuvia kaleeseja. Ulkonäöltään olivat ne vesimelunan puoliskon muotoisia, jota neljä korkeaa resoria viskeli ylös alas tuolla epätasaisella tiellä, niin että sisässä-istujat purivat kieleensä, jos puhuivat, vieläpä sysäsi ihmisen uloskin, jos ei hän pitänyt laidasta lujasti kiinni. Vaunun-ovia ei voinut avata eikä sulkea, jonkatähden ne kerran kaikkiansa olivat vahvasti kiinni sidotut seililangalla; takapuolelle oli molempien resorien väliin köytetty iso heinäkimppu, joka kunkin tärähyksen perästä uhkasi lentää sisässä-istujain niskaan. Tämän kunnioitettavan muinaisjäännöksen eteen oli valjastettu kaksi sävyisää hevosta ja kolmas juoksi vieressä, vetohihnaan kiinni sidottuna; yksi oli valkoisen-pilkkuinen, yksi voilakka ja yksi harmaa, kaikki kolme korviin asti liassa ja toisiansa lapaluuta vastaan kyhnyttäen. Kun ne huiskuttivat solmuun sidottua häntäänsä, nykäisivät ne ohjakset kuskin kädestä; tämä taas heilutteli ruoskaa edestakaisin ja sivalsi sillä useammin sisässä-istujain hattuja, kuin hevosten nahkaa, jossa lyönnit näkyivät niin selvästi, kuin olisivat olleet kiveen painetut.
Hyvää tahtoa ei puuttunut noilta jaloilta eläimiltä, mutta sitä enemmän vastaavaa kykyä. Ne olivat kuormain kuljettamiseen käytettyjä talonpoikais-hevosia, joita ei oltu kasvatettu rauta-akselisia vaunuja vetämään; itse tuntien heikkoutensa, seisahtuivat ne joka kymmenennen askelen päästä huo'ahtamaan, katsellen toisiaan huolestuneilla silmäyksillä.
Joka kerta kuin hevoset seisahtuivat eivätkä tahtoneet eteenpäin mennä, pisti säännöllisesti yksi sisässä-istuvista neljästä henkilöstä päänsä ulos monilukuisten matkakamsujen välistä ja huusi kuskille: "Seisahda, seisahda! jotta saan kysyä joltakin!"
Tämä huuto lähti eräästä heikompaan sukupuoleen kuuluvasta henkilöstä, jonka muotoa emme kuitenkaan nyt voi kertoa, koska suuret ristin rastin käärityt huivit estivät hänen arvoisista kasvoistaan muuta näkymästä kuin nenänpään. Paitsi häntä istui kaleesissa vielä kolme muuta henkeä: taka-istuimella arvoisan naisen vieressä näkyy, vaunun-nurkkaan vetäyneenä, bundaan[4] ja matka-karvalakkiin puettu herra, josta ei niinikään astu esiin muuta kuin suuret viikset ja pitkävartinen piippu, jonka suukappaleesta tupakoitsijan täytyy tarkkaa vaaria pitää, jottei se joka vaunun-tärähyksestä syöksyisi sisään hänen suulakeensa. Vasta-päätä mammaa istuu toivoisa poika-nulikka, jonka karitsan-nahkainen lakki on painettu niin syvälle päähän, että sen alta pistää esiin vaan kaksi punaista pikku korvaa molemmin puolin, ja joka tutkistelevalla levottomuudella lakkaamatta katselee eteensä ja taaksensa. Tämän vieressä vihdoin pitää sijaa pitkäsäärinen, pöhöposkinen nuorukainen, joka suurilla, ällistelevillä silmillään katsoo likaiseen maailmaan; istuen vastapäätä edellämainittua kunnian-arvoisaa henkilöä — arvattavasti isää — oli hän pakoitettu vetämään pitkät koipensa kokoon mitä epämukaisimpaan asentoon, niin että hänen molemmat polvensa ulottuivat melkein kaulaan asti.
Niin usein siis kuin hevoset seisahtuivat likaan, sukelsi mainittu rouva suurella vaivalla esiin lukemattomista vaipoista, huiveista ja mytyistä, ja huusi vaunuista: "seisahda, Marczi, seisahda! jotta saan kysyä joltakin!" Sitte pisti hän päänsä ulos kuomin alta ja huusi jokaiselle laiskurille, joka aidan takaa katseli tielle, mutta ennenkuin hän sai tätä ymmärtämään kysymystänsä — nimittäin missä tässä kylässä kunnioitettu herra Lörincz Kassay asuu — ja siihen tyydyttävää vastausta antamaan, olivat konit sillaikaa jo levähtäneet, ja kunnian-arvoisa rouva vaipui taas myttyjen sekaan, jyrkällä äänellä komentaen kuskia: "anna mennä, Marczi! ei ruoska eikä hevoset ole sinun!" Marczi majähytti nyt ruoskalla toista hevosta, joka heti potkaisi takajaloillaan häntä kohti; syrjään sysätty aisantanko löi vasten kuonoa toista hevosta, joka siitä kavahti pystyyn ja painoi vieressään juoksevaa kolmatta hevosta kuskin polvia vastaan, niin että hänen täytyi molemmilla jaloillaan työntää sitä luotaan.
Kun he jo kolmannen kerran seisahtuivat keskelle kylää ja rouva uudestaan ryömi esiin puhutellaksensa jotakuta, ei vaunuissa istuva herra enää jaksanut sitä kauemmin kärsiä.
— "Mutta Zsuzsi[5] kultani, minkätähden huudat alinomaa kuskia pysähtämään? Sehän juuri on onnettomuus, että hän pysähtää joka askelella".
— "Oh, ole vaiti, sä aasi!" jupisi hammastensa välistä nainen, "senpätähden juuri huudan häntä pysähtämään, jott'eivät ihmiset huomaisi, ettemme pääse eteenpäin kulkemaan".
Vihdoin sattui hän puhuttelemaan juuri herra rauhatuomarin hajdú'ta. "No minä saatan teitä heti; tulkaa vaan perässäni!" vastasi tuo kohtelias mies ja astui kaleesia edelle.
Hänen oli helppo kiiruhtaa, sillä hän kävi jalkaisin, mutta jospa hän vaan olisi ollut tuolla vaunuissa!
Kun setämme Lörincz Kassay huomasi vieraita tulevan, meni hän sisään ovesta ja astui kolmea porrasta korkeaan porstuaan, joka hänestä oli soveliain vastaanotto-paikka. Siellä vartoi hän heitä, puhaltaen ulos piipun pohjaan jääneen tulen, niinkuin minkä pienen Vesuvion, ja kiertäen aika viiksiänsä kummaliekin puolelle.
Vihdoin vieri suurella melulla tuo kovan onnen arkki pihaan ja samana hetkenä, jona se seisahtui, alkoi kaikenlaisia liikkuvia jäseniä purkauda ulos täyteen ahdatusta labyrintista. Sisässä-istuva vanha herra sattui ensiksi tässä suuressa sekasorrossa kannuksilla varustetuilla saappaillaan astumaan vaimonsa varpaankänsien päälle, josta tämä tokasi häntä kyynäspäällä niin, että vanha herra hämmästyksissään äkisti kohotti päätänsä ja tulisella piipullaan hirveästi poltti edessään istuvan, pitkäsäärisen pojan kasvoja. Luonnollinen seuraus tästä oli se, että tuo spartalaisella hellyydellä kohdeltu nuori herra julmasti parkuen käsin karkasi kiinni kasvoihinsa, joka liikunto sysäsi pitkän piipun vanhan herran hammasten väliin niin, että se oli puhkaista aivot hänen päästään. — "Kuka tämän teki?" huusi vanha herra, vetäen piipun ulos suustaan ja heiluttaen sitä uhkaavalla liikunnolla molempien poikien pään ylitse. Mutta ennenkuin hän ehti jakaa heille rankaisevan oikeuden iskua, riisui kuskinlaudalla istuva kuski yltään hirveän kuraisen päällysviittansa semmoisella taitavuudella, että se putosi taaksepäin ja peitti tykkänään molemmat nuoret herrat sekä ripoitti toisten silmät suut täyteen likaa. Tämän odottamattoman hyökkäyksen johdosta katsoi nuorin sikiö hyväksi päistikkaa hypätä ulos kaleesista, jolloin hän sai valkoiset roimahousunsa vaununrasvalla täyteen tahratuksi.
Tässä suuressa vaarassa saapui sinne lopuksi rauhatuomarin hajdú, ja muutamia töllistelijöitä, ja sittekuin he ensin turhaan olivat yrittäneet avaamaan kiinni-sidottuja vaunun-ovia, kantoivat he vihdoin selässään ulos sisässä-istujat, jota apua pitkäsäärinen nuori mies kuitenkin jäykästi kieltäysi vastaan-ottamasta, osoittaen, että luonto sitä varten on antanut pitkät jalat, jotta ihminen niillä voipi yhdellä askelella astua ulos vaunuista.
Vaunun-kolinasta tuli myöskin ulos porstuaan talon emäntä, sievä, pieni, tynnyräposkinen, nuori vaimo, puettu yksinkertaisiin, mutta muodin-mukaisiin kotivaatteisin, edessä röyhelletty esiliina ja päässä sinisillä nauhoilla koristettu, soma myssy. Pieni nelivuotinen, valkotukkainen, mansikkasuinen tyttö piti kiinni hänen kädestään, puoleksi piileskellen äidin hameenpoimujen välissä, niinkuin tirkistelevä pikku keijukainen.
Matkustajat olivat vihdoinkin kaikki onnellisesti astuneet maalle ja tunkivat nyt, pudistellen kangistuneita jalkojaan, kaikki yhtä haavaa talon herran ja rouvan eteen, jolloin vieras rouva, perheensä suuna, ensimmäiseksi ryhtyi puheisin, suloisella luottamuksella kääntyen Lörincz herran puoleen.
— "Rakas herra orpana kultani! Minulla on onni rakkaalle herra orpanalleni esittää itseni Zsuzsánna Sajtóry'na,[6] teidän sisarenne tytär äidin puolelta. Koska matkamme kulki tänne päin, emme tahtoneet olla niin epäkohteliaita, että olisimme ajaneet rakkaan orpana herrani asunnon sivutse".
— "Tervetulleet, tervetulleet!" vastasi Lörincz herra, ottaen piipun suustaan, voidaksensa vastata kunnioitetun rouvan tervehdykseen parilla paukkuvalla suutelolla korvan pieleen.
— "Jos ei siis rakas orpanani aja meitä pois…"
— "Herra varjelkoon! Minä iloitsen tästä onnesta, tehkää hyvin, astukaa sisään. Palkolliset kantavat kohta kaikki sisään".
— "Tämä tässä on mieheni", tahtoi rouva jatkaa, osoittaen vieressään seisovaa miestään, joka nyt oli turkeistaan päässyt.
— "Vaiti, älä sano, mikä nimeni on", lausui vanhus kujeellisesti. "Annappas nähdä, tunteeko rakas herra lankoni minua", ja tämän sanottuaan tarttui hän suuresti nauraen Lörincz'in käsiin, ja odotti, että tämä tuntisi häntä.
Se on sangen hullunkurinen asema, kun joku vaatii ihmistä tuntemaan häntä eikä tahdo sanoa, mikä hänen nimensä on.
Talon herra katseli miestä, mutta ei voinut saada päähänsä ken se oli.
— "Eihän hän saata tuntea sinua, kun sinulla on päässä tuo iso karvalakki!" huusi hänen aviopuolisonsa ja tempasi miehensä päästä tuon hirveän, lipulla ja korvalapuilla varustetun karvalakin. Lörincz'in eteen ilmestyi nyt kummalliset, yksinkertaisen näköiset kasvot suurella, paljaalla otsalla, jolle hiukset olivat kammatut takaa päin, semmoiset, joita ihminen eläissään näkee tuhansia, voimatta tietää, mitkä ovat yhden, mitkä toisen.
— "No, ettekö vieläkään tunne minua?" kysyi naureskellen lankomies.
Lörincz punastui korvia myöten ja olisi mielellään tahtonut tähän kysymykseen saada vastausta jostakin.
— "Kyllä; tunnenpa hyvinkin", vastasi hän, otsaansa sormenpäällään hieroen, "nimenne ei vaan tahdo mieleeni muistua".
— "Hehe! te ette siis muista, että me vuonna 1830 olimme yhdessä komitati-kokouksessa Györ'issä?"[7]
— "Vai niin? Se on totta. Nimenne on aivan kieleni päässä".
Györ'in komitati-kokouksessa kymmenen vuotta takaisin oli hän ollut yhdessä kymmenentuhannen ihmisen kanssa; jos ne nyt kaikki astuisivat esiin, eikö hän niitä muka tuntisi?
— "No niin, minä olen Menyhért Gulyási."[8]
— "Aivan oikein! Sydämellisesti tervetuloa!" sanoi Lörincz, ilahtuneena siitä, että vihdoinkin oli päässyt tuosta henkisestä jalkapuusta, ja syleili nyt säännön-mukaisesti arvoisaa vierastansa.
Parasta kaikesta oli kuitenkin, että vaikka tämä oli sanonutkin nimensä, hän ei sittenkään häntä tuntenut.
— "Nämät ovat minun poikani", jatkoi taas arvoisa rouva. "Tämä pienempi on Péter, tuo isompi Sándor.[9] Suudelkaa kauniisti tätinne kättä!"
Molemmat pojat, tottelemaan totutetut, hyökkäsivät heti emännän käsien kimppuun. Pienemmän onnistuikin tarttua hänen toiseen käteensä ja painaa siihen sekä nenällä että suulla suutelo semmoinen, jotta hän tuskin saattoi pyyhkiä pois jäljet siitä, mutta isommalta kätki hän kätensä selän taakse, kuroittaen hänelle ympyräiset, punaiset poskensa.
— "Minä en anna kättäni, rakas orpanani; te olette jo liian suuri kättä suutelemaan, suudelkaa ennemmin poskeani".
Äreä poika tuli näistä sanoista niin hämille, että kun hänen piti suudella rakasta tätiänsä, hän luuli taivaan ja maan ympäri kääntyvän, eikä tietänyt, mitenkä tästä tehtävästä suoriuisi. Päälliseksi alkoi Sándor orpanamme vavista niin, että hän astui isänsä, äitinsä ja veljensä varpaille, järjestänsä kunkin.
Jotta vastaan-otto tulisi vielä enemmän patriarkaliseksi, tunkivat myöski talon isot vahtikoirat seuraan ja kiertelivät tulleitten vierasten ympäri, heidän käsiänsä nuoleskellen. Ja tässäkin on jotain, joka ansaitsee huomiota. Talonkoirain käytös on luotettava todistus isännän vieraanvaraisuudesta: missä koira nuolee vieraan kättä ja ystävällisesti hyppii hänen niskaansa, otetaan häntä mielellään vastaan; mutta missä koira makaa ovessa ja ärisee lähestyvälle vieraalle, siellä odottaa tätä kysymys: "koska suvaitsette matkustaa edemmäs?"
Kun oli tultu sisään huoneesen, alkoi täällä uudestaan sievisteleminen: "Terve tullut!" — "Nöyrin palvelijanne" — "Toivotan onnellista hyvää iltaa" — "Olemme tahtoneet käydä kunniatervehdyksillä" — "Minä iloitsen, että meidän on onni" — "Ei, onni on meidän", jne, jne. Sándor orpana tuli täälläkin tilaisuuteen astumaan erästä kissaa, joka ei kellenkään pahaa tehnyt, sen viattomalle hännälle, ja hän näytti hartaasti haluavan löytää jotakin nurkkaa, jossa ei olisi kenellekään vaivaksi ja jossa hänen ei tarvitsisi mitään ajatella.
Täällä päästettiin vähitellen turkit ja päällysvaatteet niskoilta, talvikengät ja huopasaappaat riisuttiin jaloista, suuret ja pienet huivit putosivat olkapäiltä ja vähittäin alkoi nähdä kunkin ihmisen todellista muotoa. Arvoisan vierasperheen pää oli neljän ja viidenkymmenen vuoden välillä oleva henkilö, joka kuitenkin puhuessaan näytti vanhemmalta, tupakasta mustuneitten hammastensa tähden. Hän oli puettu polviin asti ulottuvaan viheriäiseen Zrinyi-dolmány'iin,[10] jossa oli leveät nyörit ja pähkinän kokoiset napit. Niin pian kuin hän oli päässyt ulos bunda'staan, asetti hän molemmat kätensä selän taakse ja levitti molemmat kannuksilla varustetut jalkansa, sekä katseli hymyillen yhtä esinettä toisensa perästä, niin että posket olivat pulleat kuin vuoret. Poskien punan voitti ainoastaan nenän puna, joka muuten ei suinkaan ollut säilytetyn nuoruuden kevään väri, vaan pikemmin syksyn, jolloin viini kypsyy.
Hänen arvoisa aviopuolisonsa oli pienenläntä, laiha rouva, jonka muuten miellyttävissä kasvoissa oli nenä merkillisin. Tätä nenää saattoi näet liikuttaa oikealle, vasemmalle, ylös ja alas päin, aina sen mukaan kuin kunnioitettu rouva tahtoi osoittaa mielihyväänsä tai mielipahaansa, ja hänen perheensä jäsenet olivat jo niin tottuneet ottamaan vaaria tästä omituisesta osoittelusta, että he vierasten ihmisten seurassa lakkaamatta pitivät silmällä tätä nenää, sen liikunnosta ymmärtäen, olivatko lausuneet jotakin järkevää vai typerää, ja Menyhért herra pysähtyi usein kesken puheesensa, jos hän vaimonsa nenänrypistyksestä huomasi laskeneensa esiin jonkun tyhmyyden.
"Sándor orpana" oli iso, pitkäsäärinen tolvana, karvattomilla, pullistuneilla kasvoilla ja oikealla peuran-kuonolla. Luonto oli siunannut häntä aika käsillä ja hän näytti itsekin sen varsin hyvin tietävän, sillä hän teki niillä aina semmoisia liikuntoja, kuin tahtoisi heittää ne luotansa pois jonnekin. Sama mieli oli hänellä jalkojenkin suhteen, sillä hän osoitti erinomaista taipumusta kompastua kaikkia vastaan tai tallata kaikkia esineitä, joitten likelle hän tuli. Tällä hetkellä saattoi koko hänen kasvoistaan ja olennostaan aivan elävästi nähdä, kuinka mielellään hän olisi tahtonut pysyä kotona.
Mitä vihdoin pienimpään vesaan tulee, ei hän koskaan luopunut äitinsä vierestä, vaan piti alinomaa kiinni hänen hameestansa, josta hänelle oli se juuri etu, että siihen saattoi niistää nenäänsä.
Seura oli tuskin ehtinyt asettua istumaan, kun emäntä rienti kyökkiin, antaaksensa siellä pikaisen määräyksen valmistettavasta illallisesta, jonka käskyn täyttämistä todisti äkkinäinen kanain kaakotus. Sillä välin oli "Péter poikani" huomannut erään avatun laatikon kannella pari kaunista, keltaista sitrunaa, jotka olivat lasketut kultareunaiselle teevadille, ja rupesi heti mankumaan.
— "Mamma! minun on nälkä".
— "Etkö ole vaiti!" sanoi äiti ja näpähytti häntä päähän. Mutta poika oli siihen jo niin tottunut, ettei hän ensinkään huolinut parista lyönnistä, varsinkaan päähän, vaan mankui sitä kovemmin, viitaten sitruniin.
— "Antakaa minulle noita omenoita. Minä tahdon…"
— "Ne eivät kelpaa syödä", vaiensi häntä äiti, mutta nyt rupesi lapsi parkumaan.
Lörincz setämme oli liian lystikäs mies, suuttuaksensa tuommoisesta lapsen-parusta; hän nousi ylös, otti toisen sitrunan teevadilta ja antoi sen pojalle.
— "Kas tässä, poikaseni, mutta älä syö sitä, vaan pistä se taskuusi".
Poika otti hedelmän ja katsoa töllisteli sitä.
— "No, sinä paha poika", torui häntä äiti, "kuinka pitää sanoa? No? etkö tiedä? Sano kauniisti: paljon kiitoksia! No, sanotko heti?"
Poika odotti ensin siksi kuin oli saanut lyönnin selkäänsä, sitte mutisi hän vastahakoisesti:
— "—iitos". Ja sitte hän oli panevinaan sitrunan pois, mutta odotti vaan siksi kuin ei kukaan katsonut häneen, jolloin hän vikkelästi puri siitä aika palasen.
Mutta sen tehtyään alkoi hän äkkiä vonkua niin paljon kuin vaan suuta oli, vonkui niin, että hänen silmänsä kokonaan katosivat päähän.
Kaikki juoksivat hänen luoksensa. "Mikä se oli? Mikä sinua vaivaa? Kuka on sinulle pahaa tehnyt?" kysyttiin kaikilta tahoilta.
Pahan-ilkiö näytti vihdoin, kovasti nyyhkyttäen, sitrunaa, jonka oli heittänyt luotaan.
— "Omena puri!"
Suurella vaivalla onnistui talon rouvan vihdoin lepyttää tuota herttaista poikaa, antaen hänelle käteen kappaleen torttua ja lähettäen hänet lastenkammariin pienen Klárikan kanssa leikittelemään.
Seura jakaantui nyt kahtia. Naiset jäivät saliin, "mutta me", sanoi Lörincz setä, "menemme minun kamariini polttamaan piipun tupakkaa", ja sitte vei hän miespuoliset vieraat omaan huoneesensa, jokaisessa ovessa riidellen Sándor orpanan kanssa, joka ei mistään hinnasta tahtonut sallia itsensä menevän edellä.
Tupakka-huoneessa oli varsin hyvästi järjestetty; vaikka jo oli kesä-aika, oli se vielä kylmä ja kostea; kaminissa rätisi valkea iloisesti; sen vieressä oli toisella puolella iso puukori ja edessä mukavia, nahatta peitettyjä nojatuoleja; toisella puolella seisoi piippu-hylly, täynnä hopea-kantisia merenvahapiippuja.
— "Tehkää hyvin ja istukaa!" sanoi Lörincz, vieden vieraansa kaminin luokse ja tarjoten heille noita suuria nojatuoleja. Sándor orpanani ei kuitenkaan millään ehdolla tahtonut vastaan-ottaa sitä kunniaa, että istuisi.
— "Hän kiittää nöyrimmästi", vastasi hänen puolestansa isä; "hänen ei ole liioin tapa istua".
— "No, tehköön hän mieltänsä myöten", lausui siihen Lörincz herra ja antoi pojan seisoa; tämä ei ollut tottunut istuutumaan ennenkuin häntä vedettiin tuolille, vaan pysymään seisoalla sen edessä niinkuin hiilihanko.
— "Pistäkää kumminkin piippuun", kehoitti Lörincz ja tarjosi hänelle tupakkarasiaa.
Poika ei ottanut sitä vastaan.
— "Hän kiittää nöyrimmästi", vastasi taas isä hänen sijastansa; "hänen ei ole tapa tupakoita".
Se oli kuitenkin hänen tapansa, mutta hyvin kasvatetun nuoren miehen ei sovi vieraille näyttää, että hän tuntee elämän pieniä mukavuuksia.
Molemmat herrat ryhtyivät nyt puheisin, jossa tilaisuudessa tuli ilmi, että Menyhért herrallakin on omat mielipiteensä ja että hän uskaltaa tuoda niitä esiinkin, jahka vaan hänen puolisonsa ei ole läsnä. Semmoisia miehiä löytyy paljon, jotka keskeyttävät puheensa, jos heidän vaimonsa sen kuulevat.
Ensiksikin väitti hän, että olisi paljon viisaampaa höyrylaivain sijasta tehdä höyryhevosia, jotka vetäisivät laivoja; silloin ei tarvitsisi pelätä laivain hukkuvan, jos höyrykattila räjähtäisi.
Sitte: — että valtiopäivillä pitäisi päätettämän, ettei kukaan saisi viljellä perunoita, sillä jos tämä kasvi näin paljon saa levitä, ei kukaan enään osta eikä viljele vehnää.
Sitten puhui hän hyvin ankarasti uudenaikaista taloudenpitoa vastaan aromailla, että herrastiloilla kaikki kasvattavat lampaita, eikä enää pidä tammakartanoita, niin että, jos joskus tulee suuri sota, aatelisto saa ratsastaa lampailla hevosten sijasta.
Edelleen selitti hän laveasti, kuinka koulunuoriso olisi kiellettävä joko päällysviittaa käyttämästä taikka viulunsoittoa oppimasta, koska kaikki pahat tavat saavat alkunsa että nuoriso voipi kätkeä viulun viitan alle ja mennä tanssijaisiin ja kapakkoihin itseänsä huvittelemaan, asianomaisten sitä huomaamatta.
"Yhyhyhehehe!" kaikui yht'äkkiä nurkasta Sándor orpanamme naurunpurskahdus, joka aina tähän saakka, selkä kaminia vastaan, oli katsoa töllistellyt eteensä seinään, ikäänkuin hän vaivaisi päätään jollakin tärkeällä asialla.
Molemmat herrat kääntyivät kysyvillä silmillä hänen puoleensa, jotta hän ilmaisisi, mitä oli tapahtunut.
— "Papan varjo näyttää niin hullunkuriselta kun hän puhuu", vastasi tomppeli, yhteen pudistetuilla kämmenillä pidättäen ulos-purskahtavaa naurua, joka tuli sitä rajummaksi, mitä enemmän hän koetti sitä tukehuttaa.
— "Mutta ehkä sinun on vilu, orpana, koska noin käännät selkääsi kaminia vastaan?" lausui siihen Lörincz herra, joka pelkäsi että Menyhért setä nyt heti tarttuisi toivorikkaan poikansa tukkaan. "Älä ole noin viluinen, orpanani, sillä jos tytöt saavat tietää, että sinä piileskelet uunin ääressä, et koskaan saa vaimoa".
— "Sepä olisi kaunista", sanoi Menyhért herra, iskien silmää Sándor orpanallemme, jotta hän käyttäisi itseään järkevästi, "nyt kun juuri lähdemme kosiomatkalle häntä varten".
— "Mitä pirua!" huudahti Lörincz, uteliaasti kääntyen Sándor'in puoleen. "Siis ylkämiehen tapainen? Mutta tuleppas likemmäksi meitä, jotta paremmin näkisimme silmäsi".
Vaan sillä olisi tarvinnut olla pihtimet, joka tahtoi vetää Sándor orpanan esiin tuolta uunin nurkasta.
— "Ja kenellä on orpanani kylkiluu?" kysyi talon isäntä Menyhért sedältä.
Herra Menyhért puhalsi ensin poskensa pulleiksi, sillä hän tahtoi ilmoittaa suuren asian; laskettuansa toisen jalkansa toisen yli, katsoi hän lakeen ja sanoi:
— "Kunnioitettavan herra orpanani Gábor[11] Berkessyn, Csongrád'in komitatin protonotariuksen tyttärellä, neiti Linka'lla, jonka hänen rakas isänsä, joka on lapsuuden-ystäväni, jo vuonna 1830 komitati-kokouksessa, lupasi vanhemmalle pojalleni"
— "No, siinä tapauksessa voin sanoa, että se on kelpo tyttö", vakuutti Lörincz herra; "minä tunnen hänet; sangen kelpo perhe, isä, äiti, ainoa tytär; se ei todellakaan ole mikään halveksittava onni, jos he antavat hänet".
— "Jos he antavat hänet? Ja miksi eivät he antaisi?" kysyi Menyhért herra vähän närkästyneenä.
— "No, minä arvelin vaan sentähden", puolusti itseään Lörincz, "että orpana vielä on niin nuori".
— "Mitä? Onhan hänellä sen vuoksi järkeä. Minä uskallan viedä hänet vaikka yli-ispán'in eteen ja mihinkä seuraan hyvänsä; kollegiumissa sai hän kaikissa aineissa erinomaiset arvolauseet. Mutta mitä saakelin käryn hajua täällä on? Jotain palaa. Sinä? ehkä sä poltat takkisi? Sanoinhan sinulle, sä aasi, ettet nojaisi tuota tulikuumaa kaminia vastaan. Kas tuota, olet jo polttanut läven sortuuttiisi".
Niin olikin laita. Kuuma kamini oli polttanut toisen liepeen tuossa punaisessa, nyöreillä koristetussa takissa.
— "Istu, pöllö!"
Sándor orpanani huomasi pelästyen ja häpeästä punastuen takissa tapahtuneen vahingon, eikä katsonut, mihinkä istui. Hän vaan yhä tirkisteli palanutta läpeä, ikäänkuin miettien, saattaisiko sitä siitä pestä pois.
Huomaten, että keskustelu alkoi muuttua sangen epä-parlamentariseksi, yritti Lörincz herra kääntämään puhetta toiselle tolalle ja palasi takaisin alkuperäiseen asiaan.
— "Ehkä orpana jo on suorittanut tutkinnonkin?" kysyi hän isältä.
— "On, vieläpä laudabile'lla", vastasi tämä, unhoittaen palaneen takin.
— "Oh, sepä sangen kaunista".
— "Vaikka tuo ankara ——y oli tutkija, jonka on tapa nuoria miehiä oikein pinnistää. Kerroppas, mitä hän kysyi sinulta. Se on oivallista".
Nuori herra Sándor oli valmis kertomaan kaikki.
— "Hän kysyi: quomodo…"
Tyhmys! Samassa hetkessä nielaisi Sándor orpanan puukori, jonka päälle hän oli istunut ja joka ei ollut tehty sitä varten, että sen kannelle istuttaisiin; tämä murskahti rikki hänen altansa ja hän putosi koriin, niin että vaan hänen molemmat kätensä ja jalkansa pistivät siitä esiin.
Tämän nähdessään ei Lörincz herra enää voinut hillitä itseään, vaan rupesi nauramaan niin, että hän kaatui selälleen tuolissa. Menyhért herra sitä vastoin pelästyi hirveästi; ensi silmänräpäyksessä hän ei ymmärtänyt, mitä pojalle oli tapahtunut. Kaikeksi onneksi kaatui kori hänen ponnistuksistansa kumoon ja hän saattoi ryömiä siitä ulos; muussa tapauksessa olisi hänen ehkä käynyt pahasti.
Menyhért herra tutki ensiksi, eikö pojalta ollut mitään luuta murtunut, sitte katseli hän ympärillensä, löytääksensä keppiä, jolla häntä suomia.
Ei voi tietää, kuinka pitkälle tämä kohtaus olisi kehittynyt, jos ei siitä olisi tehnyt loppua sisään astuva hajdú, joka ilmoitti, että illallinen on pöydällä, tehkää hyvin ja tulkaa syömään.
Tätimme, rouva Zsuzsána oli sill'aikaa talon emännälle niinikään kertonut heidän matkansa tarkoituksesta ja muista siihen kuuluvista seikoista, muutamilla pienillä muutoksilla ja poikkeuksilla esitelmässä, esimerkiksi, että Sándor orpana tutkinnossa oli saanut praeclarum; että tytöt kotiseudulla olivat aivan hurjasti häneen rakastuneet, mutta ettei hän edes katsele heitä, koska hän pitää velvollisuutenansa rakastua siihen, jonka hänen vanhempansa tahtovat — ja muuta senlaista.
Tämän huvittavan keskustelun aikana kuului äkisti lastenkamarista kova itku, ja pikku Klárika tuli parkuen ja nyyhkyttäen sisään, ilmoittaen, että Péter ensiksi oli vääntänyt kaulan poikki hänen nukeltansa sekä sitte lyönyt häntä itseä.
— "Oih, sinä paha poika", torui äiti, "missä on vitsa, jotta saan sinua selkään antaa? Tuleeko sinun tuolla tavoin käyttää itseäsi tätisi talossa? Antakaa tänne vitsa! Tule heti tänne, sinä kelvoton!"
Kun Péter poikani kuuli tämän kauniin sanan, oli häntä mahdoton saada ulos tulemaan, vaan hän ryömi sängyn alle ja tirkisteli sieltä mammaansa. Ei rukoukset eikä uhkaukset voineet häntä sieltä ulos vetää. Ja hänen peräänsä ryömiminen olisi ollut hankalaa.
— "No odotappas, sä paha poika", sanoi äiti, huomaten ponnistuksensa turhiksi, "jos et tule pois sieltä, et saa mitään illallista. Jää vaan sinne sängyn alle. Kun me syömme illallista, on hänen hyvä olla tuolla sängyn alla".
Tämä tapahtui juuri kuin ilmoitettiin että pöytä oli katettu.
— "Menkäämme täältä", lausui äiti, "pahan pojan suljemme tänne sisään, se on hänen rangaistuksensa".
Tuomio ilmoitettiin saapuville tulleelle isällekin, joka sen vahvisti. Seura sijoittui nyt pöydän ympäri, joka ei kuitenkaan käynyt päinsä ilman vaivaa: kymmenen minutia kului, ennenkuin kaikki olivat ehtineet keskenänsä riidellä, kuka ensiksi istuisi, ja emännän täytyi oikein käyttää väkivaltaa saadaksensa vierasta rouvaa asettumaan pöydän päähän; alimmasta sijasta taas syntyi varsinainen taistelu Sándor orpanan häveliäisyyden ja isännän välillä; kaikeksi onneksi oli tämä voimakkaampi ja vihdoin sai hän nuoren herran pakoitetuksi istumaan vastapäätä itseänsä.
— "Orpana", lausui Lörincz herra, "sinun pitäisi oppia, mitä yli-ispáni sanoi kun nuorena lakimiehenä ollessani olin kutsuttu yhteen pöytään hänen kanssaan ja yritin, minäkin, kaikin mokomin istumaan viimeiselle sijalle. 'Istu sinä vaan, veikkoseni, mihinkä hyvänsä', lausui tuo kunnon mies; 'sinä voit olla vakuutettu siitä, että missä sinä istut, siinä on aina alhaisin sija'".
Sievät, melunan muotoisiksi taitetut ruokaliinat otettiin lautasilta ja hajdú alkoi kantaa ympäri hyvää, herkullista gulyás-lihaa, jonka nimeäkin jo paperille kirjoittaissa tuntee sitä hienoa, maukasta hajua, jonka Unkarin emännät, Jumala tiesi millä toimin, ymmärtävät sille antaa.
Vati kävi ympäri. Onneksi kantoi sitä hajdú, muuten olisi varmaankin täytynyt heittää arpaa, kuka siitä ensiksi ottaisi.
Kun vuoro tuli Sándor orpanalleni, ilmoitti hän yleiseksi hämmästykseksi: "kiitän nöyrimmästi, minä en syö".
— "Et syö?" kysyi Lörincz herra ällistyneenä.
— "Hän kiittää nöyrimmästi", selitti Menyhért herra, "hänen on tapa syödä sangen vähän".
— "Hm. Ehkä hän on herkkusuu lapsi", ajatteli itsekseen Lörincz herra; "no, tuleehan muita ruokia, hän syö kai niitä".
Sitte tuotiin vati hyvää, mehukasta galuska'a; nuot pyöreät vehnäkokkareet hymyilivät herttaisesti juustoisen kerman keskeltä, paistettujen läskipalain ympäröiminä, jotka olivat niin tuoreita, että ne vielä kiehuivat vadissa.
— "Tätä kai kumminkin syöt?" sanoi Lörincz herra naapurillensa, kun tämän vuoro tuli.
— "Kiitän nöyrimmästi, minun ei ole liioin nälkä; paitsi sitä päätäni pakoittaa".
Hänen oli kuitenkin nälkä, niinkuin jokaisen muun, eikä hänen päätänsä mikään vaivannut, mutta hän oli tottunut siihen, ettei syönyt ennenkuin hänelle oli tarjottu ja hänen lautasensa vihdoin väkisin täytetty.
Vaan tällä kertaa hän ei tällä tottumuksellaau pitkälle päässyt, sillä Lörincz herra sattui uskomaan, mitä hän häviökseen oli harkinnut, ja lähetti nuot hyvät, tuoksuvat, juustoiset kimpaleet edemmäksi, sillä ne eivät todellakaan ole mikään hyvä lääke päänkivistystä vastaan.
Sándor veikkomme täytyi nyt näyttää loppuun asti tätä itsensä murhaamiseksi keksittyä roolia, ja koko illallisen aikana jokaisesta ympäri-käyvästä ruokalajista sanoa, ettei "hän voi sitä syödä, sillä hänen päätänsä kivistää", vaikka hänen silmänsä olivat milt'ei puhjeta nälästä.
Turhaan tarjottiin hänelle hyviä, maidossa ja paprika-liemessä keitettyjä kananpoikia, herkullista omena-leivosta ja valkorintaista kalkkunan-paistia. Sándor orpanamme pysyi järkähtämätönnä, eikä syönyt leivänpalastakaan koko illallisen aikana.
— "No, juo kumminkin, vaikk'et syökään, se karkoittaa päänkivun", sanoi Lörincz herra ja tarttui Eger'in viinillä täytettyyn pulloon.
Sándor orpanamme ei ikinä olisi voinut antaa itsellensä anteeksi, jos ei hän tällä hetkellä olisi vetänyt syrjään lasiansa, niin että Lörincz herra läikähytti pöytäliinalle sen viinin, jonka oli aikonut lasiin kaataa.
— "Hän kiittää nöyrimmästi", sanoi hänen puolestansa isä, "hänen ei ole tapa koskaan juoda viiniä".
— "No, saakeli soikoon, tämähän on harvinainen nuorukainen; hän ei syö, ei juo, ei tupakoitse; hänestä tulee miljonan-mies. Minua vaan pahoittaa, että hänelle jo on valittu toinen tyttö; muuten pyytäisin häntä odottamaan siksi, kuin minun tulee täysikasvuiseksi".
Sitä vastoin löytyi eräs toinen, joka noudatti aivan toista elämän-viisautta, kuin Sándor orpanamme, ja se oli tuo pikku Péter lurjus.
Kun ovi oli suljettu, kierteli hän ensiksi jurotellen ympäri kamaria, ikäänkuin olisi odottanut, että tultaisiin häntä pyytämään, rukoilemaan ja lepyttämään; sittemmin rupesi hän hämmästykseksensä huomaamaan, että tultiin toimeen ilman häntäkin ja että viereisessä huoneessa helisi veitsiä, kahveleita ja lusikoita, mutta ei kukaan tullut hänen luoksensa. Tämä koski kipeästi hänen sydämeensä; hän meni ovelle ja, laskien suunsa avaimenlävelle, alkoi itkeä, ensiksi hiljaan, sitte yhä kovemmin, lopuksi potki hän oveakin.
— "Maha-na! — mahaha-maha! Mahahahaha-mahahahaa!"
— "Älkää huoliko hänestä, antakaa hänen vaan parkua!" rauhoitti seuraa hellä äiti, jonka mielestä tämä kohtaus oli sangen hupaisa. Sillä välin otti pieni Klárika kenenkään huomaamatta kappaleen kalkkunan-paistia ja kaksi leivosta, jotka oli pantu hänen lautasellensa, kätki ne vikkelään esiliinansa alle, meni takaovesta lastenkamariin ja lohdutti, tällä jalolla tavalla kostaen, tuomallansa ruoalla pikku ilkiötä, joka siitä kauniisti vaikenikin.
Tätä välikohtausta käytti Sándor orpanamme hyväksensä ja antoi huomaamatta taskuunsa luikahtaa kappaleen leipää, josta hän pöydässä ei ollut uskaltanut purra ainoatakaan palasta.
Kun illallinen oli päätetty, noustiin pöydästä molemminpuolisilla kiitoksilla ja Zsuzsi täti aukaisi nyt suurella juhlallisuudella lastenkamarin oven, päästäen ulos pienen pahantekijän, joka, posket rasvassa, irvistellen juoksi esiin ja hyppieli ympäri huonetta, uhallansa heiluttaen jälelle jäänyttä kalkkunan-luuta.
— "Minä olen kuitenkin syönyt!"
— "Oi, sinä paha poika!" sanoi äiti, vetäen häntä luoksensa ja pyyhkien hänen kasvojansa, "mene heti suutelemaan tädin kättä ja pyytämään anteeksi, että olet ollut noin tuhma".
Péter katseli karsain silmin ja suu irvillänsä ikään kuin varoen, että tuo käsi, jota hänen tuli suudella, oli valmiina häntä korvalle sivaltamaan, jos hän sitä lähestyisi. Vasta sittekuin hän oli tullut vakuutetuksi epäluulonsa perättömyydestä, palasi hänen vanha luottamuksensa maailmaan takaisin, ja hän rohkeni pyytää vielä kappaleen omena-leivosta, joka myöskin hänelle annettiin ja josta hän puolestansa osoitti kiitollisuuttaan näyttämällä seuralle, mitenkä käypi pistäminen kokonainen kappale kerrassaan poskiinsa.
Tämän jälkeen hajosi seura taas; naiset jäivät ruokasaliin, lapset pantiin maata ja herrat menivät vielä polttamaan tupakkaa.
Kuka oli suuremmassa tuskassa kuin Sándor orpanamme? Hänen oli nälkä, niinkuin suden; hänen taskussansa oli kappale pehmeätä, valkoista leipää — mutta missä syödä se? Mihin hyvänänsä hän meneekin, häntä nähdään, ja se on hänen loppunsa.
Hän odotti vaan että mentäisiin levolle; jolloin hän pimeässä voisi syödä leivän sängyssään, mutta molemmat herrat joutuivat semmoiseen keskusteluun, ettei siitä saattanut tulla loppua ennen puoli-yötä, ja kello oli vasta ainoastaan yhdeksän.
— "Minä menen vähäisen puutarhaan kävelemään, jos suvaitsette", sanoi hän vihdoin, katsoen tätä keinoa sopivimmaksi.
— "Puutarhaan?" sanoi Lörincz herra. "Siellä on pimeä nyt ja paljon likaa".
— "Minä istun jollekin penkille".
— "No, siitä tulee kaunis kävely".
— "Ehkä päänkivistykseni katoo".
He antoivat hänen mennä. Tehköön hän siis kävelymatkan.
Toinen akkuna tupakka-huoneessa antoi juuri puutarhaan päin ja ihan akkunan edessä seisoi iso päärynäpuu; Lörincz herra istui aivan vastapäätä tätä akkunaa.
Yht'äkkiä tuon suuren keskustelun aikana oli hänestä, kuin joku vetäisi päärynäpuun oksista; hän meni akkunan luo ja katsoi ulos: Sándor orpanamme noukki päärynän röhkäleitä ja pisteli niitä poskiinsa niin halukkaasti, kuin olisi syönyt sokurissa keitetyitä hedelmiä.
Ne eivät kuitenkaan voineet vahingoittaa häntä, sillä hän ei syönyt niitä ilman leipää; taskussansa oli sitä aika kappale.
Lörincz herra karisti tuhan piipustaan; Menyhért herra nousi äkisti ylös ja toivotti hyvää yötä sekä antoi hajdún saattaa itseään kamariin, joka oli valmistettu häntä varten.
Vieraat sanoivat vielä ennen maatamenoansa jäähyväiset vieraanvaraiselle isäntä-väelle, väittäen, että he aikovat lähteä huomis-aamuna sangen varhain, jolloin vielä kaikki nukkuvat, ja sitte hautasivat he itsensä valkoisten polstarien ja tyynyjen pehmeihin laineisin, kukin kohdastansa antautuen omien unelmiensa haltuun.
Kuskin oli käsketty valjastaa hevoset kello neljä, mitään melua tekemättä. Mutta kun varovaiset vieraat nousivat ylös, oli jo koko talonväki jalkeilla, ja matkustajoita odotti valmiina kahvi, vehnäleipä, luumuviina ja kylmä paisti. Lörincz herra ei nyt jättänyt tuota siivoa nuorta herraa rauhaan, vaan tarttui häntä kaulaan ja ajoi hänen suuhunsa kaikenlaista syötävää ja juotavaa, sillä hän ymmärsi, että hän oli tottunut tällä tavoin ruokituksi tulemaan. Sitte pakkasi hän vieraansa uudestaan sisään heidän bundiinsa ja vaippoihinsa, ja pisti ison pullon luumuviinaa Menyhért sedän käteen, kun sitä vastoin Zsuzsi täti hänen puolisoltansa sai vastaleivotun tuoreen vehnä-kakun ja Klárikakin varusti tuota pikku sfinxiä (ihmis-eläintä) kylmällä tortulla; viimeiseksi kehoitti hän heitä hartaasti takaisin-matkalla uudestaan sisään poikkeamaan. Näin laskettiin he matkalle. Lörincz herra seurasi heitä ratsain pitkän matkan, näyttääksensä heille parempaa tietä puutarhojen alatse, laidunten poikki.