II.
Vetäkäämme nyt jalkoihimme kolmen peninkulman saappaat ja menkäämme edemmäksi naapuri-komitatiin.
Sielläkin on likaa, sillä on sade-aika; seitsemän viikkoa peräkanaa, Jumalan kiitos, on satanut niinkuin Itä-Indiassa. Sielläkin on taloja, joiden portit ovat auki; sielläkin istuvat matkustajat kiinni likaan kylän päässä.
Mutta tulee kerran puhe semmoisesta talosta, jonka portti on suljettu, ja semmoisista matkustajoista, joiden vaunut eivät tartu kiinni likaan.
Neljä harmaan-täplikästä hevosta on valjastettu komeain vaunujen eteen, neljä hevosta, jotka ovat niinkuin tuliset käärmeet; kuskinlaudalla istuu koreapukuisen kuskin vieressä nuori herra, joka itse ajaa hevosia; kutka vaunujen sisässä istuvat, ei voi tietää, sillä ne ovat tarkasti suljetut.
Nuorella herralla on pieni ympyriäinen hattu; hänen kaulaliinansa on vaan löysästi kiinni sidottu; takkinsa on hän riisunut yltään ja istuu vaan keveässä kesä-dolmány'issa kuskin vieressä, mutta hänen poskensa ovat punaiset raittiista ilmasta ja ajamisesta.
Taitavasti ohjaa hän vaunuja mutkaista tietä myöten, läikähyttäen ruoskalla ikäänkuin pistolinlaukauksia; olisi luullut, että nuot neljä hevosta raivostuneina kiitivät vaunujen edessä, jos ei olisi nähnyt että ne yht'äkkiä vähäisen hiljensivät vauhtiaan, kun tuli vastaan joku puusilta tahi muu paha paikka. Vihdoin poikkesivat ne eräältä kohdalta kylän lävitse käyvältä valtatieltä ja tulivat muutamalle sen vieressä olevalle talolle; siinä oli ajaja pakoitettu pysähtämään, portti oli kiinni.
— "Hei ho!" huusi kuski, nousten istuinlaudalle seisomaan, voidaksensa nähdä sisään pihaan. "Portti auki!"
— "Älä turmele keuhkojasi, Matyi",[12] sanoi nuori herra, "vaan mene sisään pikku-ovesta ja avaa itse portti sisäpuolelta. Mutta ota ruoska mukaasi, muuten koirat repivät sinut".
Matyi teki niin ja tultuansa sisään portin-ovesta syntyi heti suuri kahakka hänen ja koirien välillä; hänen täytyi alituisesti hutkia niitä ruoskalla, kunnes sai portin auki.
Tuosta suuresta melusta, hälinästä ja haukunnasta tuli vihdoin kyökistä esiin eräs elämän kukoistuksessa oleva naishenkilö, joka näytti olevan enemmän kuin kyökkipiika ja vähemmän kuin talon-emäntä, ja huusi, porstuaan seisahtuen, terävällä, kimakalla äänellä:
— "Mikä jumalaton melu tämä on? Tuleeko turkki vaiko ranskalainen sisään?"
Sillä välin oli Matyi avannut portin ja nuori herra lennätti hevoset pihaan. Tultuansa porstuan eteen hyppäsi hän alas kuskin-istuimelta, antoi ohjakset kuskille ja lähestyi itse tuota toruvaa vaimo-ihmistä, joka koetti mahdollisimman karsain silmin häneen katsoa, ikäänkuin yrittäen tehdä kasvonsa, jotka olivat kuin kuivattu väskynä, vieläkin rumemmiksi; hänen silmänsä pyörivät päässä niinkuin kaksi hiilihankoa.
— "Oi, Boriska kultani!" sanoi nuori herra ivallisella äänellä. "Kuinka te olette tullut kauniiksi, sittekuin viimeksi näimme toisiamme! Minä arvelen, että te paaston-aikana menette miehelään. Ehkä se kuitenkin olisi aikaista, eikö niin?"
— "No, mutta kuinka nuori herra Károly[13] on tullut rumaksi, sittekuin viimeiseksi näin hänet! Mikä kaunis pieni lapsi hän silloin oli, ja kuinka iso mies hänestä on tullut".
— "Onko setäni kotona?"
— "Missä hän muuten olisi?"
— "Me olemme tulleet tänne äitin ja sisareni kanssa".
— "Ovatko nekin täällä? No, minä en ymmärrä, kuinka muilla ihmisillä on aikaa lähteä pois kodistaan ja kuljeksia viikkokausia ympäri maata".
— "Kutsukaa nyt esiin setäni, Boriska kulta, ja auttakaa meitä kapineita sisään tuomaan".
Talon kaunotar heitti vielä yhden myrkyllisen silmäyksen vaunuihin päin ja meni sitte takaisin kyökkiin; siellä näytti pimeästä uuninlävestä jotain valoa hämärtävän; Boriska huusi uuninläpeen:
— "No tulkaa pian ulos, on tullut vieraita".
Uuninlävestä kuului takaisin tämä lyhyt vastaus:
— "Odottakoot!"
Sillä aikaa oli Károly avannut vaunun-oven ja koska aina portaille asti oli likaa polviin saakka, kantoi hän sylissään ulos vaunuissa istuvat naiset. Toinen niistä oli hänen äitinsä, kunnianarvoisa, neljänkymmenen vuotinen vaimo, herttaisilla, lempeillä kasvoilla; toinen oli hänen sisarensa, iloinen, hilpeä, kaksitoista-vuotias pieni keijukainen, säihkyvillä silmillä ja suulla, joka alituisesti oli valmis nauramaan ja jaarittelemaan.
— "Tervetulleet, emme ole odottaneet teitä", lausui Károly nauraen, kun hän laski heidät rannalle ja avasi heille sen oven, jonka Boriska oli jälkeensä sulkenut.
Tätä käsittääksemme täytyy meidän tietää, että vastatullut nainen oli Erzsébet[14] Hamvasi, talon isännän Abrahám Hamvasi'n nuorempi sisar; sen talon, johonka he nyt astuivat sisään, olivat heidän vanhempansa jakamatonna jättäneet heille, mutta sisar oli antanut sen kokonansa veljensä käytettäväksi, edustaen itselleen vaan oikeuden saada kortteria, kun sattui ohitse matkustamaan.
Sillä välin aukeni ylinen puoli kyökin ovesta ja siitä pisti esiin jo mainittu talonherra, jonka ikää ei käynyt tarkoin määrääminen ja jolla ei ollut siinä kyllä, että hänen kasvonsa olivat täynnä rokon-arpia, vaan hän oli vielä itsekin tehnyt rumemmiksi siten, että oli ajanut viiksensä nenän alta ja vaan molempiin suunpieliin jättänyt pienen karvatukon, jotenka hänen naamansa oli kuin saukon.
Hänen yllänsä oli huono, talvella kylmä, kesällä lämmin takki, jonka hihat olivat kiverretyt kyynärpäähän asti, ja molemmat kädet täynnä savea, sillä hän oli juuri kontannut ulos uunista, jonka laven hän itse oli kiinni laastannut.
Hän ei liioin yrittänyt ystävälliseltä näyttämään, kun hän näki sukulaisensa, ja vaikka rouva ystävällisesti tervehti häntä, ei vielä oven alimmainen puoli näkynyt aukenevan. Vihdoin laski hän kuitenkin vieraansa sisään, kyynärpäällään avaten oven-ha'an.
— "Missä olette käyneet noin miehissä?"
Rouva pudisti lempeästi päätään ja, osoittaen veljen nokista, likaista ulkomuotoa, nuhteli häntä ystävällisillä sanoilla.
— "Mutta, rakas veljeni, minkä vuoksi täytyy sinun itse toimittaa tuommoista työtä?"
— "Työ ei ole mikään häpeä; mitä itse voit tehdä, sitä älä usko toiselle".
— "Minä suutelisin sedän kättä, jos vetäisitte pois hansikan", sanoi leikkiä laskien nuori Károly herra.
— "Helppo on semmoisten suurten herrain puhua, kuin te olette. Jokainen tekee, mitä hän köyhyydessään saattaa. Boris, tuo tänne vadillinen vettä, jotta saisin pestä käteni, sillä tämä herrasväki häpee muuten ryhtyä puheisin kanssani".
— "Sitä varten mar tarvitsisi vatia liata", huusi talon-pahennus takaisin; "tuolla on vesi-ämpäri".
Abris herra meni ulos ja pesi kätensä vesi-ämpärissä, jonka jälkeen hän pyyhki niitä sängyn-lakanaan, nostettuansa ylös peitteen.
Vieraat olivat sillä välin astuneet sisään huoneesen. Ilma siinä oli kokonaan täytetty ilkeällä, sietämättömällä hajulla. Jokaisella talolla on oma omituinen hajunsa; moneen huoneesen tullessaan kohtaa semmoisen viehättävän, suloisen lemun, josta ei tiedä, missä se on, mistä se tulee, kun taas toisaalla niin inhottava, tuskastuttava löyhkä koskee tulijaan, että hän on selälleen kaatua. Näitten viimemainittuin joukkoon kuului Abris herran huone; sen seinät olivat vielä ihan mustat siitä, mitä menneen ja sitä edellisten vuosien kärpäset olivat siihen kirjoittaneet; lattia näytti puhuvan viimeis-talven sian-taposta; sänkyjen alla oli olkia ja höyheniä; huonekaluilla sormenpaksuista pölyä; akkunoista ei voinut lian tähden nähdä ulos; joka nurkka oli täynnä hämähäkin verkkoa.
Sisään astuva rouva huokasi raskaasti, katsellessaan ympärillensä huoneessa: hänen kasvoistansa saattoi nähdä, että hän tällä hetkellä ajatteli rakasta äiti vainajaansa; tämän eläessä eivät nämät huoneet olleet noin likaisia, noin epäjärjestyksessä; kärpäset eivät lentäneet ihmisten silmiin, eikä pöly peittänyt huonekaluja.
Abris setä oli sillä välin pessyt ja kuivannut itsensä, ja hänen katsannostaan saattoi huomata, että tämä peso hänelle oli jonkunlainen rangaistuksen kärsiminen; sitte tuli hän sisään, suuteli sangen kylmästi jokaista, yritti vähäisen hymyilemäänkin, mutta se ei hänelle onnistunut, jonka vuoksi hän heitti sen sikseen.
Vieraat olisivat mielellään tahtoneet istua, mutta mihinkä? Puhtailla vaatteilla oli vaarallista lähestyä jotakin paikkaa tässä huoneessa.
— "Mutta minä tahtoisin istua jonnekin, Abris setä", alkoi ensiksi
Lizike puhua, viattomasti silmäillen ympärillensä.
— "Onhan täällä monta tuolia, tyttöseni, vieläpä sohvakin", vastasi
Abris herra.
— "Näistä saa siis pyyhkiä pois kaiken tämän kauniin tomun?" kysyi Lizike teeskennellyllä yksinkertaisuudella; "minä luulin, että se oli levitetty tähän kuivamaan".
— "Vaiti, sinä häijy!" vaiensi häntä äiti, mutta Abris herra lausui järkähtämättömällä tyvenyydellä:
— "Tomusta olemme tulleet, tomuksi pitää meidän jälleen muuttua, älkäämme sentähden kammoksuko tomua". Ja vahvistaaksensa kultaista lausettansa teollakin, tarttui hän takkinsa liepeesen ja pyyhki sillä kolme tuolia kolmen vieraansa varaksi; neljännelle istui hän itse.
Rouva istui siis toisella tuolilla, Abrahám herra toisella; toinen ei puhunut, toinen oli vaiti ja tällä tavoin kului melkein puoli tuntia; se oli varsin helppo keino hauskuttaa toisiaan. Jolloinkulloin huokasi milloin toinen, milloin toinen.
— "Hja — ja…"
Johon toinen neljänneksen tunnin kuluttua vastasi:
— "Haj — haj…"
Károly meni sillä aikaa ulos hevosia katsomaan ja tuli taas sisään; Erzike sitä vastoin seisoi akkunan edessä, hengitti ruutuun ja kirjoitti siihen puustaveja sormellaan.
Että me ennen olemme nimittäneet tuota pientä lehakkaa Lizikeksi, ei tee mitään. Molemmat nimitykset ovat saaneet alkunsa yhdestä nimestä, ja tuskin löytyy Unkarin kielessä nimeä, jota niin olisi vaihetellen käytetty osoittamaan suurinta hellyyttä ja suurinta törkeyttä, kuin tätä, josta nimestä on syntynyt tuo mielittelevä Liza ja lystikäs Erzike kuin myös tuo leveäveteinen Erzsu ja raaka Böske.
Että Abrahám keneltäkään olisi kysynyt: "tahdotteko jotakin?" sitä ei ole luulemista; hän vaan istui ja huokaili.
Mutta vähän ajan perästä aukasi oven kuski, Matyi, entinen hevospaimen
Ala-Unkarista, sukkela, liukaskielinen veitikka.
— "Kunnian herra, mistä täällä saapi ostaa heiniä?" kysyi hän, isäntää tervehtien.
— "Heiniä? heiniä? Kenelle tarvitsette heiniä?"
— "Ei itselleni, vaan hevosilleni, taikka ei hevosillenikaan, vaan niille neljälle, joilla olemme tulleet".
— "No — no niin, minä annan itse", sanoi, jokaista sanaa kuurniten,
Abris herra, otti ladon-avaimen ja meni ulos.
Ulkopuolella ovea saattoi helposti kuulla Boriskan marritusta.
— "Mustalainen vieköön! Ajaa neljällä hevosella, vaan sentähden, että kuluisi enemmän heiniä, juurikuin ei kahdessa olisi kylläksi heille".
Abrahám herra antoi heiniä muistuttaen häntä kaiken mokomin niitä tarkasti pitelemään, sillä ne olivat kalliita. Sitte tuli hän takaisin sisään, istui ja oli yhä edelleen ääneti.
Matyi avasi uudestaan oven.
— "Kunnian herra, missä on täällä kapakka?"
— "Kapakka? Kuinka niin?"
— "Minä tahtoisin saada lasin viiniä, ei hevosilleni, vaan itselleni".
— "No — odota — minä annan heti itse".
Ja hän otti kellarin-avaimen ja meni. Matyin täytyi jäädä kellarinhalssiin seisomaan.
Boriska sähisi ja kähisi; hän raivosi, heitteli astioita rikki, kirskui ja noitui itsekseen kyökissä.
Tuskin oli vanha herra tullut takaisin ja vaipunut äänettömyyteensä, kun Matyi taas astui sisään.
— "Kunnian herra, Boriska käskee kysyä, mitä illalliseksi keitetään".
— "Onko teidän tapa syödä illallista?" kysyi Abris herra, vieraisinsa kääntyen.
— "Onpa kyllä", riensi Károly vastaamaan, ennenkun hänen nöyrä äitinsä ehtisi sanoa päin vastoin.
Abris herra huokasi raskaasti, nousi ylös ja meni kyökkiin. Sieltä alkoi hän varsin hiljaan puhutella Boriskaa, joka taas päin vastoin koetti puhua niin kovalla äänellä, että sisällä-olijatkin häntä kuulisivat.
— "Mitä? tuon kauniin salvokukon? — Ei mistään hinnasta! — Minäkö tekisin valkeaa nyt? — Ei ole puita hakattu. — Onhan juustoa. — Minä en suinkaan nyt sotke taikinaa, sillä käteni on kipeä. — Tuota hillo-purkkia en tosiaankaan avaa. — Siihen en koske. — Minä en ole kyökkipiika. Miks'ette pidä kokkia, jos tahdotte ravintolan-isäntänä olla?"
Näitä kaikkia saattoi hyvästi kuulla tuonne sisään.
Abris herra suuttui kuitenkin tällä kertaa syystä, meni ulos pihalle, lyödä kolahutti taikina-vanukkeella pulskean kukon kuolijaaksi, antoi veren juonta maahan, teki valkeaa ja rupesi lintua kynimään. Nähdessään, että niin piti olla, sieppasi Boriska kukon hänen kädestään ja ajoi hänet ulos kyökistä.
Kahden tunnin kuluttua oli tuo suuri illallinen valmis. Tuo kelpo, kunniallinen kukko oli niin poltettu, kuin suinkin olla saattoi, ja ainoastaan luut siinä olivat vielä kovemmat kuin liha. Taikinainen leipä tarttui kiinni veitseen, kun sitä leikattiin, ja suulakeen, kun sitä syötiin, ja kaikki ruoat olivat niin suolassa ja paprikassa, että silmät säkenöitsivät niitä maistaessa.
Vieras nainen istui syömättä vieressä ja huokasi vielä raskaammin, nähdessään kuinka rakkaan äiti vainajan pöytäliinoissa oli suuria ruostepilkkuja, kuinka hänelle tuttujen veitsien ja kahvelien hirvenluiset päät olivat rikki ja nuot vanhat vadit ja lautaset täynnä halkemia. Sillä tavoin käy miehen, jolla ei ole vaimoa talossa.
Sittekun illallinen oli syöty, rohkeni Abris herra vihdoinkin puhua, ja kysyi sisareltansa, mihin he matkustavat.
Hiljaisesti huoaten ilmoitti tämä, että he olivat matkalla ——'iin herra Gábor Berkessyä tervehtämään.
— "Mitä! Tuota pahaa ihmistä?" huudahti Abris herra, vähän liikutettuna juodusta puutarha-viinistä.
— "Minkä vuoksi on hän paha ihminen?" kysyi Károly, puoleksi leikillä, puoleksi vakavuudella.
— "Sen vuoksi, että kun me kävimme Debreszen'issä koulua, hän antoi minut ilmi siitä, että oli nähnyt minun menevän ravintolaan. Siitä minä rangaistiin neljänkolmatta tunnin arestilla. Sitä en ikinä unhota".
Tämä oli tapahtunut jo neljättäkymmentä vuotta takaperin.
— "Ja minkä tähden matkustatte sinne?" kysyi Abris herra.
Rouva ei vastannut mitään, mutta Lizike ryhtyi puheesen ja lausui suurella arvoisuudella:
— "Me olemme kosiomatkalla; Berkessy herralla on pieni tyttö, joka juuri sopii veljelleni".
— "Hm", sanoi vanha herra, tyytymättömästi katsoen Károly'iin. "Sinä olet vielä liiaksi lapsi naidaksesi".
— "Juuri sentähden naitamme hänet", jatkoi Lizike yksitotisesti. "Hän on hyvä poika, mutta vähäisen tuulihattu; jos hän saa vaimon, tulee kyllä järki. Paitsi sitä on hänen paljon parempi mennä naimisiin nuorella iällä, kuin tulla vanhaksi ja silloin joutua jonkun ilkeän noidan kynsiin".
Pieni tyttö lausui nämät sanat semmoisella omituisella yksivakaisuudella, että Károly tuskin saattoi hillitä nauruansa; äiti katsoi häneen päätänsä pudistaen, mutta Abris herra töllisteli suu ammollansa, ikäänkuin olisi karaissut hampaitaan tuota pientä lohikäärmettä vastaan.
— "Hm. Puhua osaat sinä, sen näen", sanoi hän, vihaansa tukehuttaen.
"Mutta osaatko myöskin leipoa?"
— "Osaanpa kyllä, mutta silavaa en vielä ymmärrä leipoa sekaan".
(Silavaksi nimitetään sitä taikinaista paikkaa, joka löytyy huonosti kypsennetyssä leivässä. Semmoista silavaa löytyi yltäkyllin pöydälle pannusta leivästä.)
Abris herra näki, että hän oli kadottanut tappelun, ja liikutti tuoliansa, antaen siten merkin seuralle ylösnousemiseen, joka myöskin tapahtui tarpeellisten kiitosten kanssa ruoasta. Matkustajat kysyivät nyt makuukamarejaan, jonne Abris herra itse vei heidät, antaen heille kynttilänpalasen, joka saattoi kestää siksi kuin olivat ehtineet maata panna.
Huoneita oli talossa kyllä, mutta surettavaa oli niitä nähdä. Papujen, kukoritsan, sipulien jäännöksiä oli joka nurkassa. Vuoteet olivat siinä tilassa, johon ne viimeiseksi olivat jätetyt, toisessa huoneessa nuorta herraa, toisessa äitiä ja sisarta varten.
Abris herra ei paljon kursaillut vierastensa kanssa, vaan peläten, että kynttilä ehtisi loppua, jätti hän heidät ja toivotti heille hyvää yötä.
Károly meni heti maata sisäpuoliseen kamariin, naiset jäivät ulkopuoliseen.
— "Huh! tämä vuode on kylmä", sanoi Erzsike, tunnustellen jääkylmiä patjoja. "Täällä palellumme kuolijaksi, rakas äitini".
Sitte koputti hän Károly'in ovea.
— "Nukutko jo?"
— "Mitä tahdot, Lizike?"
— "Me pelkäämme täällä huoneessa".
— "Pane ovi auki, Erzsike".
— "Akkunassa ei ole varjostimia, ulkoa voipi nähdä tänne sisään, me emme saata riisua itseämme".
— "Sammuta kynttilä".
— "Oi, kuin sinä olet toraisa. Me emme voi lukita ovea".
— "No odota, Böske, minä nousen ylös ja menen maata sinne, te saatte äidin kanssa tulla tänne".
Sen sanottuaan nousi hän vuoteeltaan, puki yllensä, astui ulos kamarista, laski siihen naiset, riisui uudestaan vaatteensa ja meni levolle etuhuoneen vuoteesen, joka oli niin kylmä, että hänen hampaansa kalisivat.
— "Sanoppas, Erzu", virkkoi hän, vilusta väristen, "minkätähden houkuttelit minua pois sieltä ja ajoit minut tähän kylmään vuoteesen?"
— "Sentähden, että jo olit lämmittänyt tämän".
Tuo lempeä, hiljainen äitikin nauroi tälle sisaren lapselliselle kujeelle.
Muuten oli siellä kylmää vielä patjojen allakin. Semmoisiin huoneisin vetäytyy kylmä talvella ja pysyy niissä vielä kesälläkin. Kun pistää ulos sormensa peitteen alta, herää heti vilusta.
Tuskin alkoi aamu koittaa, kun eräs epäkohtelias kukko rupesi ihan akkunan alla laulaa hoilottamaan.
— "Kuuletko, kuinka sen kukon aave, jonka eilen söimme, rupee kummittelemaan?" kysyi Erzsike heräten.
Ei tullut kysymykseenkään, että enään olisi käynyt nukkuminen. Jokainen kiiruhti pikemmin kuin paremmin pukemaan vaatteet päällensä, vilustumista välttääksensä, ja kaikkien jäsenet olivat kuin rikki ruhjotut.
Vuoteitten tekeminenkin kysyy taitavuutta. Muutamat vuoteet ovat semmoisia, että kun niihin on pannut maata, heti nukkuu. Päivänpaisteesen ulos asetetuissa patjoissa tuntuu vielä se lekkoinen lämpimä, jonka ne ovat ottaneet mukaansa; niihin saattaa niin hyvästi pesääntyä, matrassit ja tyynyt ovat niin taitavasti sijoitetut, että joka jäsen nauttii lepoa, mihinkä vaan itsensä kääntääkin, ja herättyänsä tuntee itsensä aivan virkistyneeksi. Toisissa vuoteissa taas ei voi saada mitään leposijaa, kuinka hyvänänsä kääntyy ja vääntyykin; milloin on vilu, milloin hiki; kun juuri on nukkumaisillansa, herää taas pelästyneenä ja loukkaa itsensä; toukat nakertavat, järsivät, jyrsivät laudoissa; sänky ratisee ja rätisee, ryskyy ja jyskyy; jos vihdoin nukkuu, näkee lakkaamatta unta rosvoista, ja herättyänsä ei jaksa kaulaa kääntää. Tästä tärkeästä tieteestä ei ole vielä mitään kirjaa kirjoitettu!
Vielä oli heidän yksi vaiva kärsittävänä, nimittäin aamiainen. Vieraat olisivat tosin mielellään jättäneet tämän katkeran kalkin — se on: katkeran kupin — tyhjentämättä, mutta Abris herra väitti vakavasti, että hänellä jo oli ollut kustannuksia kahvin polttamisesta ja maidon keittämisestä, jonka vuoksi se ei saa hukkaan mennä.
Kahvi oli vähäisen palanut, maito vähäisen piimettynyt, leipä vähäisen vanhettunut, mutta siitä huolimatta oli kaikki hyvää. Jokainen työnsi niitä vastenmielisesti vatsaansa, ja kun tämä oli tehty, käskettiin ajaa vaunut esiin, joiden kuskilaudalla Matyi istui syömättömin vatsoin.
Abrahám herra auttoi vieraita vaunuihin; nyt hän jo saattoi todella hymyillä. "He lähtevät jo", ajatteli hän itsekseen, "he eivät enää tarvitse mitään enempää".
Palkollisetkin tulivat nyt esiin, etunenässä Boriska, uusi liina päässä, hiukset pörrässä tuhkimon tavalla ja kasvot noessa; jokainen kantoi jotakin matkustajain kapineista, yritti hymyilemään ja sai juomarahaa nuorelta herralta. Abris herra suuteli kaikkia pois lähteviä, otti lakin käteensä ja toivotti onnellista matkaa. Károly hyppäsi kuskinlaudalle ja otti ohjakset kuskin kädestä; Abris herra luuli jo, että kaikki vaara oli ohitse — kun Matyi äkki-arvaamatta huusi:
— "Oi, kunnian herra! Minä unhoitin juoda sen viinilasin, jonka armollinen herra tahtoi antaa minulle aamulla".
Abris herra synkistyi vielä kerran, meni sisään huoneesensa ja toi sieltä sormistimen suuruisen lasin, johon oli kaadettu jotakin.
— "Onko tämä kaikki minulle?" kysyi Matyi; "minä pelkään että päihdyn siitä ja kaadan vaunut kumoon. Jumala siunatkoon armollista herraa, Jumala siunatkoon Boriskaa, ja teitäkin, Pannika! Viikon päästä tulemme takaisin ja silloin viivymme täällä kokonaisen viikon. — Soh, Ráró!"
Hyvä olikin, että hän nyt läimähytti hevosia, koko seura purskahti semmoiseen nauruun, että ainoastaan vaunujen kolina saattoi sitä hämmentää. Nuot neljä tulista juoksijaa nelistivät pois ja niitten jälestä neljä talonkoiraa, jotka hirveästi haukkuen seurasivat vaunuja kylän loppuun asti. Abris herra kahden palkollisensa kanssa pisti ulos päänsä portinsuusta ja uskalsi vasta sitte vetäytyä takaisin, kun näki, että vaunut todellakin katosivat hänen silmiensä edestä.
Boriska ei koko päivään väsynyt kyökissä raivoomasta ja mörisemästä.
— "Senkötähden ihmisellä on sukulaisia, että ne häneltä kaikki hävittävät! — Ihminen ottaa omasta suustansa ja pistää heidän kitaansa. Ne ovat kuin heinäsirkat. — Me emme koskaan kenenkään kaulaan karkaa. — Kolmeen viikkoon eivät meidän lehmämme syö niin paljon, kuin tuo pirun kuski yhdessä yössä syötti hevosillensa. — Entäs tuo tyttö mukula! Mikä kiusankappale se oli, teki vielä leivästä pallosiakin, ihmisten päälle heittääksensä. Hänen tulisi itse syödä ne. — Ja nuot riivatun isot vaunut, kuinka syviä uurteita niitten pyörät leikkasivat pihaan! Minulta menee kolme päivää, ennenkuin taas saan huoneet siivotuksi. Mutta minä menen tieheni koko talosta, jos he vielä kerran tänne tulevat".