III.
Siitä, mitä tähän asti on kerrottu, tiedämme jo, että löytyy eräs kunnianarvoisa herra Gábor Berkessy ja että hänellä on naima-ikäinen tyttö, jota valtakunnan kahdelta eri taholta kaksi nuorta miestä rientää kosimaan, asianomaisen perheensä seurassa, niinkuin asia vaatii.
Meidän täyty kunnioitetuilta lukijoiltamme pyytää vielä vähän kärsivällisyyttä, katsahtaaksemme pikimmältään erääsen kolmanteen paikkaan; sitte menemme mekin heti sinne.
——'in komitatin hallintokaupungissa asui eräs nuori leskirouva, Julia Csalváry,[15] jota yleinen mielipide nimitti maailman-naiseksi. Semmoisen nimen saamiseen ei tarvita suuria ansioita. Nuorena rouvana oli Julia saanut kokea sangen ankaraa kohtelua vanhalta mieheltänsä, joka oli yhtä suuressa määrässä ahne ja typerä kuin mustasukkainen. Sitä pikemmin mursivat tukahutetut intohimot sulkunsa vanhan herran kuoleman jälkeen. Kaunis ja jotensakin rikas leski oli ympäröitty ihailijoilta, eikä hän liioin yrittänytkään heitä luotansa pois torjumaan. Hän piti iltaseuroja, oli käytökseltään vapaa, ilmestyi tanssijaisiin loistavassa puvussa, ratsasti mielellään, joka kaikki vaikutti, että pienessä kaupungissa hänestä yleisesti puhuttiin.
Eräs vanha herra, jonkinlainen sedän tapainen, entinen asessori, asui alati hänen luonansa hänen holhojanansa, sihteerinänsä tahi sellaisena. Hän juoksi lakkaamatta koko kaupungissa kielittelemässä; mitä hyvänänsä kotona tapahtui ja mitä oli tapahtumattakin, tiedettiin jo samana hetkenä aatelis- ja porvaris-kasinossa (luku- ja kokous-salissa); vieläpä sekin, ettei Julia käyttänyt yhtä paria silkkisukkia enemmän kuin yhden kerran sekä että hän joka vuosi antoi istuttaa rokkoa itseensä, koska hän pelkäsi muuten saavansa rupulia. Kaikenlaisia pienempiä tapauksia, niinkuin ihailijain vaihtoja, rakkauden riitoja, pahanpään puuskia ja perheellisiä kiusoja, saattoi joka päivä aivan tuoreina onkia Nánásy[16] sedältä (niin nimitti herra asessoria koko kaupunki), jolla sentähden alituisesti oli tekemistä yhden, milloin toisen kanssa: välistä tahtoivat huutoon tulleet ihailijat vaatia häntä miekkasille, toisinaan taas uhkasivat rukkaset-saaneet kosijat antaa hänelle selkään; usein ei hän uskaltanut mennä ulos kadulle pelosta, että hänen päällensä karattaisiin. Kotona taas antoi Julia hänen tuntea kaikkia oikkujansa; mutta kaikki nämät eivät saaneet mitään muutosta aikaan tuossa hyvässä vanhuksessa, joka siitä huolimatta kielitteli, mitä hän saattoi, ja taas mitä hän saattoi, kärsivällisyydellä kaikkia seurauksia kantaen.
Julian sukulaiset kehoittivat häntä ehtimiseen naimisiin menemään ja nykyisestä elämästänsä luopumaan, valitsemaan jonkun ihailijoistansa ja muut luotansa lähettämään. Mutta Julia oli niin oikullinen, että vaikka hän todella rakastikin jotakuta, hän heti kun sukulaisensa kehoittivat häntä sitä mieheksensä ottamaan, oli valmis siitä luopumaan eikä koskaan enää sitä näkemään. Sillä tavoin lykkäsi hän naimisensa vuodesta vuoteen, oli yhä vaihtelevainen, pysyi yleisenä puheen-aineena, mutta siitä ei koskaan tullut sen enempää; milloin hylkäsi ennustettu ylkämies morsiamen, milloin tämä hänet. Usein oli koko asia milt'ei päätetty, mutta useimmiten eivät asianosaiset itse siitä tietäneet mitään.
Eräänä aamuna kertomuksemme aikana meni Nánásy setä kyökkiin, tiedustellaksensa, mitä keitettiin. Hän kysyi seuranaiselta, kummoisella tuulella Julia oli, ja astui sitte sisään hänen vaatetuskamariinsa, kertoaksensa hänelle mitä kahvihuoneissa puhuttiin.
Julia vaatetti silloin itseänsä; kamarineitsyt poltti par'aikaa hänen pitkiä vaaleita hiuksiaan kähäriin. Nuori rouva istui huolettomasti nojautuneena sametilla katetussa nojatuolissaan, ikävyksissä leikitellen kashmiri-huivinsa pitkien silkkiripsujen kanssa.
— "Hyvää huomenta, hyvää huomenta, armas, kaunis serkkuseni", sokelsi mielistelevästi vanha Nánásy setä ja tassutteli polkka-askelin Julian luokse, tarttui hänen käteensä, suuteli sitä rantimesta alkain sormenpäähän asti, joka kohdalla huudahtaen: "Oi, mikä herttainen pieni käsi! Oi, mikä nautinto siltä vastaan-ottaa vaikka korvapuusti! Voi, kuinka kaunis Schulini tänään on! Näillä pitkillä suortuvilla te varmaankin taas aiotte tehdä jonkun hourupäiseksi, näillä kähärillä à l'anglais. Oi, te olette kovasydäminen Penelope! Tänään aamulla oli taas kaksintaistelu teidän tähtenne. Kaunis Lujzi, tuo pulskea tummaverinen poika, sai iskun otsaansa. Hän saattaa pitää itseään onnellisena, he, he, he! Tämä nauha, suokaa minun pistää se hiuksiinne tähän, kas niin! Enkö minä sitä paraiten ymmärrä? Eikö minusta olisi tullut hyvä kamarineitsyt? He, he, he".
Julia vaan ei tahtonut nauraa kaikille näille hullutuksille ja sanoi yksivakaisesti palvelijattarellensa:
— "Betty, tuo minulle kenkäni!"
— "Ei, minä en salli, että kukaan muu kuin minä tuon ne", huusi Nánásy setä, työntäen Bettyn syrjään ja rientäen kenkiä hakemaan. Löydettyänsä ne suuteli hän niitä monin kerroin, vieläpä anturoitakin ja laski ne sitte Julian eteen, joka pudisti jalastaan kirjaellut tohvelit ja veti siihen hienon, mustan atlas-kengän, yhtä vähän huolien Nánásy sedän läsnä-olosta, kuin jos joku hänen palveluspiikansa siinä olisi ollut. Sitte nousi hän ylös ja käänteli itseään peilin edessä, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "Enkö ole kaunis?"
— "Oi kuinka ihana, kuinka taivaallinen!" huusi riemusilmin Nánásy setä, ja vaipui ihastuksissaan siihen tuoliin, josta Julia oli noussut.
— "Nánásy setä", sanoi Julia, katsellen itseään selkäpuolelta peiliin, "minä tahdon uskoa teille sangen tärkeän asian, josta ei saa kielitellä, ennenkuin se on loppuun saatettu".
— "Enkö minä ole vaiteliain sihteeri maailmassa?"
Julia oli suuttua.
— "Minä en laske leikkiä, setä. Mutta minä sanon sen, että jos te kerrotte asiasta ennenkuin se on tapahtunut, tukistan minä teitä pahanpäiväisesti".
— "Nánásy setä on iloitseva siitä armosta", naljaili vanha herra, ottaen leikillisesti peruukin päästään ja näyttäen Julialle päänsä, joka oli sileä kuin vesimeluna.
Kamarineitsyt purskahti äärettömään nauruun tästä leikinteosta, jonkatähden Julia rypisti kulmakarvansa hänelle ja viittasi häntä menemään pois kamarista.
Nánásy setä koetti kaikin tavoin saada nuorta rouvaa nauramaan; hän asetti peruukkinsa nurin päin, avasi kitisten nuuskarasiansa, teki hullunkurisia niiauksia, mutta kaikki oli turhaan: Julia ei tänään tahtonut nauraa.
Kun he olivat jääneet kahden kesken, sulki Julia oven, asetti vanhan herran sohvaan istumaan ja jäi itse hänen eteensä seisomaan.
— "Kuulkaa, Nánásy setä! Minä aion mennä naimisiin".
Puhutellun kasvot osoittivat hämmästystä ja odotusta.
— "Teidän täytyy vielä tänäpänä lähteä ——'iin, käydä ala-ispán'in luona ja häneltä pyytää naimakirjaa minulle. Sieltä ette saa palata takaisin, vaan täytyy teidän suoraa päätä matkustaa Pest'iin ja toimittaa kaikki, mitä häiksi tarvitaan — te ymmärrätte sen paremmin kuin minä — niin että se on tehty tästä päivästä viikon perästä, sillä silloin pitää kaikki järjestyksessä oleman".
— "Te voitte luottaa minuun, enkelini. Ennen kolmen päivän kuluttua joko on kaikki täällä taikka saatte kuulla, että Nánásy setä on kuollut".
— "Pestissä tulee teidän myöskin mahdollisimman lyhyimmässä ajassa teettää minulle morsiushame".
— "Uskokaa se vaan minulle, enkeliseni. Minä itse etsin kuuluisimmat neulojat, joita ylhäisimmät naiset ja näyttelijättäret käyttävät, Kereszesy'n tahi Sónári'n, ja ellen minä viikon päästä tuo loistavinta morsiuspukua, kuulututtakaa perääni sanomalehdissä, niinkuin kadonnutta sylikoiraa, josta rehellinen löytäjä saapi viisi florinia".
— "Sen ohessa on teidän kirjoittaminen kirje sukulaisilleni ja kutsuminen heitä tästä päivästä viikon taa pidettäviin häihini, mutta siihen on teillä vielä aikaa Pestissä. Astukaa nyt vaan heti vaunuihin ja lähtekää".
— "Kyllä, lintuseni, serkkuseni. Mutta mitä kirjoitan sukulaisillenne, mitä?"
— "No, mistähän olemme puhuneet? Sitä, että menen naimisiin".
— "Niin! mutta kenen kanssa?"
— "Onko sekin tarpeellista tietää?"
— "Hahhahha! Sehän on pääasia koko jutussa".
— "Kummallista! No, kirjoittakaa siis: Kálmán Sós'in[17] kanssa".
— "Kálmán Sós? Kálmán Sós? Minä olen jo kerran kuullut sen nimen.
Kuinka se kirjoitetaan? Kahdella o'lla vaiko kahdella s'llä?"
— "Kirjoittakaa kuinka tahdotte".
— "Kuka, kummoinen on tämä kunnon nuori mies?"
Julia vastasi yksivakaisella huokauksella "runoilija".
— "Ja muutoin?"
Julia katsahti puoleksi suuttuneena puoleksi kummastuneena vanhukseen, ikään kuin olisi tahtonut sanoa: "kuinka yksinkertaiset vanhat ihmiset sentään ovat" ja lausui, ynseästi olkapäätään kohottaen:
— "Minusta on kohtalo ollut tarpeeksi antelias, kun se jollekin antoi rikkaan hengen rikkaan viran sijasta".
Nánásy ei ymmärtänyt tätä, sentähden tyytyi hän vastaukseen ja täydensi sitä itse seuraavalla tavalla: Joku nälkäytynyt raukka, tanssimestari tahi komediantti tahi joku muu sentapainen oiva otus, jonka Julia on valinnut miehekseen sentähden, että voisi häntä sitä helpommin hallita.
Julia jätti vanhan herran miettimään ja rupesi omalla kädellään kokoilemaan matkalle tarvittavia kapineita ja niitä vaununlaatikkoon asettamaan; parranajoneuvot pani hän erinäiseen lippaasen; taskukirjaan kirjoitti hän mitä ei saisi unhottaa, pisti siihen lukematta tukun pankinsetelejä ja antoi sen Nánásy sedälle; hän auttoi itse ukon ylle vanhaa takkia ja bundaa, veti hänen korvillensa matkalakin ja antoi hänen tuskin vetää henkeänsä, ennenkuin oli saanut hänen istumaan esille ajettuihin vaunuihin, jottei hän saisi aikaa kellekään laverrella tuota tuoretta salaisuutta.
Mutta ennenkuin Nánásy setä oli ajanut kaupungin lävitse, kohtasi hän pari kolme tuttua herraa, ja jottei salaisuus lävistäisi hänen kylkeänsä, kertoi hän sukkelaan heille, vaunuistaan ulos nojautuen, että hänen serkkunsa menee naimisiin, ottaa jonkun nuoren tuntemattoman miehen, lähettää nyt hänet ala-ispán'in luokse naimakirjaa hankkimaan sekä Pestiin vaatteita ja torttuja toimittamaan.
Tunnin perästä puhui sentähden jokainen koko kaupungissa noista salaisista häistä ja arveli, kuka tuo onnellinen ylkämies lienee, sillä Nánásy setä ei ollut ilmoittanut hänen nimeänsä — säästäväisyydestä, jotta hänellä takaisin tullessaankin olisi jotain kertomista.
Julia palasi takaisin saliinsa siinä rauhallisessa tunnossa, että oli asiansa hyvin toimittanut, ja antoi palvelijoillensa käskyn olla ketäkään sisään laskematta, paitsi Kálmán'in.
Ennen pitkää kuului askelia porstuasta; Julia yritti antamaan kasvoillensa mitä miellyttävimmän katsannon, tuntiessaan nämät askelet, sillä rakastuneet ihmiset tuntevat saapasanturain kopinastakin valitsemansa. Tässä kohdin voittavat rakastuneita ainoastaan sanomalehdentoimittajat, jotka askelten äänestä porstuassa voivat päättää, tuleeko posti tilausrahoilla vaiko joku runoilija värsyillä.
Juliassa oli maneetti-voima päinvastainen. Hän odotti runoilijaa, ei postia, eikä hän pettynyt. Kálmán Sós avasi oven.
Hän oli miellyttävä, kalpea, nuori mies. Se ei hänessä ollut miellyttävää, että hän oli kalpea, vaan se, että hän tuli ovesta sisään semmoisella katsannolla kuin Hamlet pääkallolla, ja astui intomielisillä askelilla Julian eteen, nosti hänen kätensä huulillensa ja piti sitä siinä kauan, ehkä pitäisi sitä vielä nytkin, ellei Julia olisi puhutellut häntä ja tarttunut hänen käteensä.
— "Vaivaako teitä jotain, Kálmán, koska olette noin murheellinen?"
— "Murheellinen olen, se on totta", vastasi runoilija; "niinkuin Leviathan, joka kävi iloisessa enkeliseurassa ja jonka otsaan jo oli kirjoitettu, että hän oli taivaasta alas syöstävä".
— "Herran tähden!" sanoi Julia säikähtyen, "mikä onnettomuus teitä uhkaa?"
— "Ei mikään, ei mikään", sanoi Kálmán rauhallisesti, mutta semmoisella katsannolla, josta saattoi hirmuisinta aavistaa, ja vaipui suurella teateri-hermottomuudella nojatuoliin.
— "Vaan ihan varmaan teitä joku paha vaivaa!" huusi nainen todellakin pelästyneenä; "minä pyydän, minä vaadin teitä sitä minulle ilmaisemaan".
Runoilija tarttui taas juhlallisesti Julian käteen ja katsoi häntä terävästi silmiin.
— "Uskotteko aavistuksia?" kysyi hän kolkolla äänellä.
— "Kuinka niin?"
— "Eikö teillä ole kokemusta siitä tunteesta, joka on jotakin unelman tapaista, vaikka olemme hereillä? Iloisimmillaan ollessamme tuntuu yht'äkkiä, ikäänkuin joku kylmä käsi pyyhkisi kasvojamme, niin että aloitettu nauru jäätyy huulillemme, ja ikäänkuin äkki-arvaamatta näkisimme edessämme taikapeilin, josta omat kasvomme tirkistävät vastaamme vaaleina, synkkinä, tahtoen sanoa: älä iloitse!"
— "Älkää lausuko tuommoisia", keskeytti häntä Julia, jonka hermoja tämmöinen runollisuus ahdisti: "semmoisista ei ole hyvä puhua. Puhukaamme ennemmin häistämme. Oletteko jo saanut kirjeen sukulaisiltanne?"
Kálmán Sós'in katsanto meni Lord Byron'in kaltaiseksi ja hän lausui tuijottavin silmin:
— "Te olette onnellinen; oi, te olette vielä lapsi ja saatatte iloita kaikista".
— "Olkaa vaiti! Olenhan minä teitä vanhempi koko viisi vuotta, jos ei enemmän".
— "Oi, Julia, vuodet eivät tee aikaa. Te olette kahdeksankolmatta vuotinen lapsi, minä neljänkolmatta vuotinen ukko. Se ei ole vanhin, joka on kauimpana kehdosta, vaan se, joka seisoo likimpänä hautaa. Päivien luku ei tuota ryppyjä kasvoihin, vaan päivien suru. Minä olen kärsinyt niin paljon, että siinä olisi kylläksi viidenkymmenen vuoden elämälle".
— "Kálmán parka!" huokasi Julia, runoilijan olkapäätä vastaan nojautuen. Hän oli kyllä hellätuntoinen, ollaksensa kysymättä, mitä peijakasta hän niin paljon kärsinyt oli. Muutoin olisi Kálmán siihen vastannut, ettei ihmiskorvain ole hyvä sitä kuulla.
— "Katsokaa", jatkoi Kálmán, "tällä hetkellä, jolloin minä näen taivaallisia kasvojanne, sydämeni pitäisi leimua siitä ajatuksesta, että saan omistaa teidät, teitä ijäti omakseni kutsua, näyttää joku jääkylmä huokaus sieluuni kuiskaisevan: älä iloitse, kaikki on epätietoista auringon alla".
— "Mutta tämä on jo varmaa, sillä minä olen lähettänyt naimakirjaa tuomaan ja viikon päästä ovat sukulaisemme täällä ja me vietämme häitämme".
— "Hoh! Viikon päästä? Tiedättekö, että silloin on elokuun kolmastoista päivä?"
— "Minä en ole katsonut kalenteriini".
— "Oi, Julia! Luvulla kolmetoista on hirmuinen vaikutus kohtalooni. Kaikki onnettomuudet ovat kohdanneet minua kuukauden kolmantenatoista päivänä".
— "No, sitte pidämme häät sen edellisenä päivänä".
— "Te puhutte semmoisella uskalluksella, kuin pitäisitte kohtalon kättä omassa kädessänne".
— "No niin, jos minä tahdon, ja myös te tahdotte, saamme mielestäni siitä uskalluksella puhua".
Kálmán kohotti, nämät sanat kuultuansa, silmänsä, nosti etusormensa pystyyn ja viittasi ylöspäin, niin että Julia rupesi luulemaan, että hän oli keksinyt jonkun hämähäkin-verkon, joka riippui alas laelta, ja näytti sitä hänelle.
— "Meidän ylitsemme vallitsee kohtalo, ja kohtalo on oikullinen. Särjetyt sydämet, hävitetyt toiveet ovat rakkaimpia uhreja, jotka häntä huvittavat. Oi Julia, te olette onnellinen, jos ei sydämeenne ole tunkenut noita maneetillisia tunteita, jotka täyttävät ajatuksenne huomispäivän aavistuksilla, jos rinnassanne ei löydy niitä taikakieliä, joita kohtalon ankara käsi soittaa; muuten olisivat teidänkin kasvonne oppineet minun haavoistani kalpeuden".
Julia alkoi jo kyllästyä kaikkeen tähän mielikuvitukseen, maneettisuuteen ja muihin senlaisiin kivulloisiin aavistuksiin, ja antaaksensa kanssapuheelle toisen suunnan, istui hän pianon ääreen ja rupesi soittamaan kaunista fantasiaa.
Kálmán nojautui sen tuolin selkää vastaan, jolla Julia istui, ja näytti synkistynein kasvoin tulevaisuuteen katsovan; hänen tukkansa nousi pystyyn, hänen silmänsä säihkyivät; sitte laski hän käsivartensa ristiin ja antoi pään vaipua rintaa vastaan; uudestaan nojautui hän tuolia vastaan ja kallisti päänsä kätensä nojaan; lopuksi hän ei enää voinut hillitä tunteittensa painoa, vaan löi kättään otsaa vastaan ja huudahti suurimmalla intoisuudella:
— "Oi, tämmöistä hetkeä! kuulla tätä laulua — syleillä sinua — ja kuolla yhdessä, käsi kädessä, sydän sydäntä vastaan — hengittää sielunsa toinen toiseensa! — Haluatko sinä kuolla minun kanssani, oi Julia?"
— "Kyllä, jahka ensin tulemme oikein vanhoiksi, silloin se varmaankin on ihanaa, mutta anna meidän vielä elää vähäisen".
Kálmán katseli säälivin silmin Juliaa, katkeruudella havaiten, kuinka alhaisella kannalla sen naisen sielu seisoo hänen omaansa verraten, joka ei voi käsittää, mikä hirveä autuus siinä on, että saa kuolla yhdessä — vaikk'ei meitä mikään vaivaa. Harva ihminen kykenee tätä käsittämään.
Sen jälkeen ei Kálmán enää puhunut ainoatakaan sanaa, hän astui muutamat kerrat edes takaisin salissa, niinkuin kuleksiva aave, jonka ainoa intohimo on eläviä ihmisiä peloittaa; sitte otti hän äkisti hattunsa ja astui itsemurhaajan katsannolla Julian eteen, sydäntä kauhistuttavalla äänellä lausuen:
— "Herran haltuun! Suokoon taivas, etteivät aavistukseni toteutuisi".
Tämän sanottuaan raasti hän itsensä irti morsiamensa käsistä, oli raastaa ovenkin irti saranoista ja syöksyi hurjistunein kasvoin ulos.
Julia raukka joutui aivan epätoivoon ja rupesi pelkäämään kaikenlaista pahaa. Hän lähetti sentähden palvelijan hänen jälkeensä pitämään vaaria, ettei hän tekisi itselleen mitään vahinkoa, eikä rauhoittunut ennenkuin tämä tuli takaisin sillä tiedolla, että kunnioitettu herra kasinossa syö häränpaistia sipulin kanssa, josta palvelijan mielestä saattoi päättää, että hän tänään tuskin enää ryhtyy naisten kanssa puheisin.
Tästä puoliksi tyyntyneenä sai Julia jälkeen puolen päivän vastaan-ottaa lukemattomia tervehtijöitä, kaikenlaisia ihmisiä, vieläpä hänen hämmästykseksensä semmoisiakin, jotka eivät pariin kolmeen vuoteen olleet astuneet hänen kynnyksensä ylitse. Nämät koettivat viittauksilla ja neuvoilla nuuskia ja ilmi saada sitä salaisuutta, jonka hän luuli olevan jo viiden peninkulman päässä kaupungista, ja yhdestä kummastuksesta toiseen joutuen, huomasi hän vihdoin, että jo koko kaupunki tietää hänen häittensä viettämisestä viikon perästä.
Vihdoin oli hän pakoitettu sulkemaan itsensä lukon taa kaikilta vierailta. Hän istui kirjoituspöytänsä ääreen ja alkoi kirjoittaa kaunista, hellätuntoista kirjettä ylkämiehelleen, siliä hän käsitti nyt, kuinka hänen prosalliset muistutuksensa eivät muuta voineet kuin herättää epäsointua runoilijan ylevissä mielenkuvituksissa ja kuinka katkeria jälki-ääniä ne olivat jättäneet tähän henkeen, joka ei käynyt maallisissa saappaissa. Hän tahtoi sentähden sovittaa tätä rikostansa ja johdatti ajatuksensa noihin hullutuksiin, joita Kálmán oli esiin tuonut; hän koetti mieleensä kuvitella noita kummallisia tunteita, joita aavistuksiksi nimitetään ja jotka syntyvät ihmisessä, jos hän on vatsansa kylmetyttänyt tahi hän saapi nuhaa taikka hän tanssissa tuntee, että joku haka on aukenemaisillaan tahi pään koristus lähtee irti. Tämänkaltaisissa aavistuksissa kirjoitti hän kokoon tukuttain kuutama-juttuja, kun hänen kamarineitsynsä astui sisään ja toi kirjeen, jonka postiljoni vastikään oli hänelle antanut.
Julia otti harmistuneena kirjeen, joka tempasi hänet pois hänen aavistustensa sumusta, mutta heitettyänsä siihen silmäyksen ja tunnettuansa käsi-alan, joutui hän todellisten aavistusten alaiseksi, sillä kuvertilla oli Kálmán'in käsi-alaa.
Sykkivällä sydämellä piti hän kädessään tuota suljettua kirjettä. Mitä hän kirjoittanee? Armollinen taivas! Jos kirjeessä nyt seisoisi, että kun luen näitä rivejä, silloin jo niitten kirjoittaja…
Hän ei malttanut saattaa loppuun tätä hirveätä ajatusta, vaan viittasi äkisti kamarineitsyttä poistumaan ja avasi, yksinään jäätyänsä, vapisevalla kädellä kirjeen. Neljä tiheään kirjoitettua sivua näki hän edessään.
"Jumaloittu, ikuisesti unhoittumaton enkeli!
"Oletko koskaan taivaalla nähnyt kaksi tähteä, jotka seisovat niin likellä toisiaan, että paljaalla silmällä katsoen pitäisi niitä yhtenä ainoana ja jotka maailman luomisesta asti ovat kiertäneet toinen toisensa ympäri, muodostaen ihmeteltävän ilmiön tähtimaailmassa, mutta joista yht'äkkiä toinen, kaikkia hallitsevan kohtalon odottamattomasta sanasta, eroo toisesta ja vaeltaessaan taivaalla muuttuu pitkähäntäiseksi pyrstötähdeksi, jonka tehtävänä on kuljeksia ulkopuolella maailmaa ja myrskyä ennustavalla leimullaan peloittaa vapisevaa pientä tähtöstä…"
Julia ei malttanut lukea koko tätä tähtitiedettä loppuun asti, vaan riensi suorastaan loppuun ja luki mitä siellä seisoi.
"… koska isäni tahto on elämälleni rautainen kahle, joka pitää minua, niin, kuin Prometheusta kallioon, kiinni sidottuna ja hän vaatii, että otan Gábor Berkessyn, protonotariuksen tyttären vaimokseni, ei ole muuta neuvoksi, kuin kuolla taikka totella. Jos vaan itseeni katsoisin, olisi kuoleman valitseminen minulle autuus, mutta minä ajattelen sinua, jonka sielua semmoinen tapaus ijäksi kauhistuttaisi, ja sentähden tahdon elää ja totella, ainoastaan sinun tähtesi, ainoastaan sinun rauhasi vuoksi. Kyyneleet silmissä, kuoleman tikari sydämessäni kirjoitan sinulle nämät rivit: unhoita ijäksi minut, joka kuolen sinua muistaen.
Kálmán Sós."
Julia oli kuin kuusta pudonnut.
Tämäkö oli se kuoleman-aavistus, se maneettisuus, ne salaperäiset mielenkuvitukset, että hän tahtoo naida toisen?
Seuraavana hetkenä otti nainen kylmäverisesti kirjeen ynnä omansa kanssa ja heitti ne, viitsimättä niitä edes rikki repiä, kaminiin.
Hän soitti.
Kamarineitsyt tuli sisään. Julia kirjoitti muutamia sanoja ja sulki ne sinetillä.
— "Palvelijan tulee heti hankkia ratsastava sananlennättäjä, joka lähteköön herra Nánásyn perään ja, jos hän vielä tapaa hänet ala-ispán'in luona, antakoon hänelle tämän kirjeen, mutta jos hän ei enään ole siellä, rientäköön hänen jälissään Pestiin ja hakekoon häntä 'Kultaisesta Kotkasta', jossa hänen on tapa asua. Palkintoa älköön säästettäkö".
Koko kaupunki oli jo täytetty uutisella, että Julia menee naimisiin; onneksi ei vielä kukaan tietänyt, kenen kanssa.
Sillä tavoin uhkaa Gábor Berkessyn tytärtä jo kolmannelta taholta onni. Kuinka tämä hupaisa kilpailu on päättyvä, siitä saamme aikanaan, asian kehitystä myöten, tietoa.