Rakkaita sukulaisia

by Mór Jókai

IV.

Herra Gábor Berkessy setäni oli noin kuudenkymmenen iällä oleva nuori mies, jonka hiukset ja viikset jo olivat lumivalkeat, mutta jonka sielu oli jäänyt niin nuoreksi kuin jos hän vasta olisi kolmenkymmenen vuoden vanha. Hän oli seura-elämän henkenä; aina leikillinen ketäkään loukkaamatta; hänen tarinansa olivat kuuluisat koko ympäristössä, ja jos hän aterian loppupuolella toi esiin pari semmoista, sai hän kaikki ihmiset koko seurassa semmoiseen nauruun purskahtamaan, että he olivat tuolilta kaatua, joka on verrattoman hyvä asia pitkän syömingin jälkeen. Jos hän sitte itsekin rupesi nauramaan, saattoi koko kaupunki kuulla sen, sillä tätä ukkosenjylinän tapaista naurua voisi verrata ainoastaan jalopeuran nauruun, jos sen olisi tapa nauraa. Kun Szeged'issä oli näyttelijöitä ja hän sattui näkemään jotakin hullunkurista näytelmäkappaletta, tapahtui usein, että näytäntöä täytyi keskeyttää hänen tähtensä. Alussa nauroi hän vaan verkalleen: — ha! haha! — haha! piti nenäliinan suunsa edessä, koetti näyttää yksivakaiselta, oli yskivinään, kunnes hän vihdoin, ikäänkuin pommi olisi räjähtänyt rikki hänessä, purskahti hirveään hohotukseen: hahhahhahhaha!!! Kyynelet juoksivat pitkin hänen poskiaan. Hän löi nyrkkejään edessään olevaan penkkiin, tömisti lattiaa, veti puoleensa katselijain huomion ja nämät taas näyttelijäin, niin että kun joku näyttelijä kuuli ensimmäisen "ha'n", riensi hän lausumaan sanottavansa, sillä sittemmin ei tullut kysymykseenkään, että hän enään olisi saanut suunvuoroa.

Että minä näin paljon puhun Gábor Berkessy setäni nauruntaidosta, tulee siitä, että se mielestäni ei ainoastaan ole todistuksena hyvistä keuhkoista, vaan myöskin hyvästä sydämestä, ja tästä olikin tuo kunnon mies tunnettu koko ympäristössä. Koko hänen ulkomuotonsa kuvasi tarkasti hänen luonnettansa: nuot ystävälliset, pyöreät kasvot; nuot iloiset silmät; nuot liikkuvat, tuuheat, valkoiset kulmakarvat; tuo punainen, täysihampahinen suu; nuot valkoiset viikset punaisilla kasvoilla, ikäänkuin olisi lunta ruusunlehdille satanut, ja tuo silminnähtävä, jokaisessa kasvonmurteessa ilmestyvä sydämen hyvyys antoivat hänelle niin luottamusta herättävän katsannon, että oli mahdotonta olla hänen seurassaan viihtymättä, ja jos istui häntä vastapäätä, rohkaisi jouluteinikin mieltänsä.

Tämä hyvä herra oli kolmenkymmenen vuoden iällä naimisiin mennessään. Hänellä oli hyvä, lempeä puoliso, jonka kanssa hän eli kaksitoista vuotta erinomaisen onnellisessa avioliitossa, jossa heille ei kuitenkaan syntynyt mitään lasta. Vasta silloin, kun he eivät enää sitä odottaneet, ilmestyi tuo myöhästynyt siunaus pienen tyttösen muodossa.

Onnellinen pariskunta tuli tästä kahta onnellisemmaksi. Pikku Linácska'sta[18] tuli heidän ilonsa, silmäteränsä, toivonsa, ylpeytensä, heidän molempien. He osoittivat hänelle ylenmäärin rakkautta, hellyyttä, hyväilyä; kysyivät kaikissa hänen mieltään, hemmoittelivat häntä, pukivat hänet koreihin vaatteisin, riensivät täyttämään hänen toivomuksiansa, mutta — kummallinen luonnon sattumus! — tuo ainoa lapsi ei turmeltunut kaikesta tästä hellästä hemmoittelusta, vaan pikemmin teki se hänet vielä lempeämmäksi, suloisemmaksi. Äiti saattoi yhdellä silmäyksellä ohjata häntä, eikä hän tuntenut suurempaa iloa, kuin tehdä vanhempiensa mieliksi. Häneen tuhlattu hellyys ja rakkaus löysi hedelmällisen maan hänen sydämessään, joka maksoi kaikki moninkertaisesti takaisin, aivan päin vastoin kuin useimmat muut hellitellyt luonteet, jotka tavallisesti ovat etikan kaltaisia, joka tulee sitä happamemmaksi, jota enemmän sokeria siihen sekoitetaan.

Tuskin kymmenen vuoden iällä kadotti hän äitinsä, joka on onnettomin kohtaus, mikä nuorta tyttöä saattaa kohdata, sillä isän huolenpito ei koskaan korvaa äidin hellyyttä; paljon jääpi isältä huomaamatta, valvomatta, jota äidin tarkkaava silmä ei laiminlyö. Mutta tämä kohtaus ei muuttanut Linaa toisenlaiseksi, hän tuli vaan vakaisemmaksi sen jälkeen. Taloudelliset toimet vieritettiin nyt vähitellen hänen hartioilleen, ja nämät ovat nuorten naisten luotettavin vartija. Ne antavat hänelle työtä, kääntävät häntä yksivakaisuuteen, opettavat häntä itseänsä kunnioittamaan, hävittävät teeskentelyn, ulkokultaisuuden ja tämä viepi elämään.

Pienestä tytöstä oli kasvanut solakka neito. Hänen hyvyydestään ja suloisuudestaan puhuttiin kaikkialla; se myöskin hyvin tiedettiin, että hänen isänsä oli jotensakin varakas, niinkuin sitä näyttää todistavan sekin seikka että, niinkuin jo tiedämme, kolme kosijaa yhtä haavaa oli matkalla Gábor Berkessy sedän luokse.

Vihdoin täytyy minun ilmoittaa, että tämän hyvän, suloisen, lempeän tytön ulkomuoto ei ollut semmoinen, jota runollisen kielen on tapa kauniiksi nimittää.

Nuot herrat runoilijat ovat todellakin sangen epäkohteliaita maailmaa kohtaan. Heidän mielestään on ainoastaan sillä, joka on täydellinen kaunotar, oikeus tulla onnelliseksi, mutta kaikki ne naiset, joiden kasvoja ei käy ruusuihin ja liljoihin vertaaminen, eivät ole syntyneet muun vuoksi, kuin tullaksensa petetyiksi taikka lisäkaluna rahojensa kanssa pois annetuiksi; ilman rahatta niitä ei muka voi romaneissa käyttää.

Mutta elämä todistaa tämän vääräksi: perheellisen onnen näemme kukoistavan semmoisissakin kodeissa, joissa naisia ei kuvata kalentereihin, ja rakkaus, tuo hellä, runollinen henki, etsii nöyriä, vaatimattomia olentoja, levittäen suloutta, hempeyttä, haaveksivaisuutta niille kasvoille, joita luonto ei ole tehnyt maalarien malleiksi ja joista, jos sitä täytyisi selittää, tuskin voisi sanoa, mikä niissä on niin viehättävää. Jos he liikkumatta seisovat edessämme, käännymme kylmällä välinpitämättömyydellä pois heistä, mutta kun he ryhtyvät puheisin, kun hymyilevä, viehkeä, lempeä, myötätuntoinen mielen-ilmaus kuvautuu heidän kasvoillansa, syntyy meissä omituinen viehätys; kasvot, jotka luonto oli jättänyt kalpeiksi, huulet, silmät saavat jotakin uutta suloa, sielu osoittaa voimansa ruumiin ylitse, peittäen tämän vaillinaisuudet ja loihtien kauniiksi mitä ei sitä ollut — mutta tätä havaitaksensa tarvitaan myöskin sielua.

Linka'kin oli niitä naisolentoja, joita luonto ei ollut ulkonaisella ihanuudella varustanut. Kaikeksi onneksi ei luonto salli kenenkään tulla siihen itsetuntoon, että uskoisi olevansa ruma. Se olisi suuri onnettomuus ja saattaisi tehdä ihmisen sangen huonoksi. Tuskin löytynee niin hyväsydämistä ihmistä, ettei hän peiliin katsoessaan tietäisi itsessään löytää jotakin, joka tekee hänen kasvonsa miellyttäväksi ja jonka muutkin, häntä kauemman aikaa tarkastettuaan, voivat huomata. Nämät mietteet eivät tosin ensinkään pidä yhtä klassillisten käsitysten kanssa, ja kaunotiede varmaankin kauhistuu sitä väitettä, että sekin, joka ei ole kaunis, voi tulla runouden esineeksi, mutta mitä sen tekee, että ihminen on niin paljon lisääntynyt maan päällä, jotta hän kirjavain kansakuntain joukossa on kokonansa menettänyt olympillisen yhdenmuotoisuuden, että neekerin ja lappalaisen mielestä hänen vertaisensa on kaunis, ja että vielä löytyy semmoisiakin uskalikkoja, jotka väittävät, että henkikin voipi olla kaunis.

Kaikesta tästä puheesta et saa ikävystyä, arvoisa lukijani, sillä tiedäthän sen hyvin, että olemme tulleet tänne kosio-matkalle, ja sentähden täytyy sinun kärsivällisesti kuulla ja nähdä kaikki, jottet turhaan olisi itseäsi tänne vaivannut.

Aamu on juuri koittamaisillaan, kellonääni kuuluu kylässä. Nousevan auringon ensimmäiset säteet lankeevat talon akkunoille ja viheriät varjostimet vedetään yksi toisensa perästä ylös; ainoastaan kaksi pysyy alhaalla, niitten takana nukkuu vielä vanha herra. Raitis aamu-ilma täyttää huoneet, jotka jo ovat siivotut niinkuin niissä olevat vanhat, arvossa pidettävät huonekalutkin. Vastapäätä akkunoita seisoo iso kenkki lakeeratuilla, koristetuilla ovilla, joitten pylväitä kannattaa kullatut enkelit; sen sisässä on posliineja ja hiotuita laseja, niitten joukossa sekin, josta veikkomme isoäiti siitä ajasta alkaen, jolloin hän oli ollut morsiamena, kahdeksankymmenenteen toiseen ikävuoteensa asti oli juonut. Hellä huolenpito, joka on säilyttänyt lasia kahdeksaankymmeneen kahteen vuoteen asti, edes korvia rikki lyömättä! Sen vieressä seisoo korkea kaappi kirsikkapuusta, kolmellakymmenellä kahdella ulos vedettävällä laatikolla, jossa kussakin oli pronssinen, rengasta suussaan pitävä jalopeuran-pää; tämän taideteoksen oli eräs skythalainen nikkari tehnyt. Kummallakin puolella seisoi kaksi esiripulla varustettua sänkyä, joitten varjostimiin oli sangen sievästi painettu peuran-jahdin kuva. Noilla yhteen läjätyillä patjoilla ja tyynyillä ei kukaan makaa, mutta siitä huolimatta viedään ne joka iltapäivä, kun aurinko paistaa, portaille tuulettumaan. Molempien akkunain välissä seisoo vanha peili, jonka raami oli koristettu peililasin palasilla; sen alla on musta nahkasohva, jota käy irti ottaminen, ja tämän yläpuolella seinässä immortelli-kukista tehty seppele, joka lienee ainakin puolen vuosisadan vanha. Toisessa nurkassa on pähkinäpuu-kaapissa iso seinäkello, jonka naksutus harvoin herkeää, sillä ei mene ainoatakaan päivää, jona sitä ei tarkasti vedettäisi ylös; toisessa nurkassa taas seisoo korkea rukki, jota isoäidin entisaikoina oli tapa kehrätä ja jota siitä asti on pidetty semmoisessa kunniassa, ettei sittemmin kukaan ole sitä käyttänyt.

Tämä oli toinen huone.

Vielä täytyy sinun, arvoisa kosija, tietää sekin, että kenkin ala-osastossa on hopeiset pöytäkalut neljällekymmenelle kahdeksalle hengelle, vaikk'eivät ne näy, ja että kaapin laatikot ovat täpö täynnä lumivalkeita pöytä- ja käsiliinoja; niillä voisi varustaa kokonaisen ravintolan-pidon.

Menkäämme nyt toiseen huoneesen.

Tämä on uusimman muodin mukaan huonekaluilla varustettu. Gábor herra oli eräänä nimipäivänä ihastuttanut tytärtänsä sillä, että hän tämän tietämättä oli hankkinut huoneesen uuden-aikaiset huonekalut: mukavia nojatuoleja ja pehmeitä sohvia, joihin myöhemmin tuli lisäksi pianokin; peräpuolella seisoi lasinen sifonieri, täynnä nimi- ja muina juhlapäivinä saatuja sieviä korukaluja. Kirjaellut matot olivat kaikki talon tyttären omaa tekoa, jolla sen ohessa, että hän piti taloutta erinomaisessa järjestyksessä, oli aikaa hienoihin käsitöihinkin, siten että hän jakoi tuntinsa niin, ettei yksi asia estänyt toista.

Pieneltä ompelupöydältä ei puuttunut kirjallisuuden uusimpia tuotteitakaan, ja kauniisti toinen toisensa viereen laskettuina saattoi siinä nähdä "Athenaeum'in" ynnä "Regélö'n" (Kertoilijan) ja "Honnüvész'in" (Kotimaan taiteilijan) kanssa, jotka siihen aikaan edustivat Unkarin aikakautista kaunokirjallisuutta.

Tästä salista tuli Linan makuukamariin, neitsyeelliseen pieneen turvapaikkaan valoisilla akkunoilla puutarhaan päin, josta suuret ruusupuut kurkistivat sisään; seinällä olevassa vaskihäkissä hypähtelee kanari-lintu, höyheniään kynien, joka hallitsijattarensa äänen kuultuaan rupee laulamaan, niin että sen pikku sydän on haljeta. Erinomainen siisteys ja järjestys vallitsee kaikkialla; akkunan-varjostimissa ei ole vähintäkään rypistystä; esiin jätetyitä kapineita tahi huolettomasti heitetyitä vaatteita ei voi missään havaita; tuolit, pöydät eivät seiso tiellä; ompelupöydältä ei riipu lankoja, nauhoja; pesty lattia on niin valkoinen kuin vehnäjauho, ilman mitään öljypilkkua tahi likaisen jalan jälkeä; ainoastansa kanari-lintu rohkenee silloin tällöin ripottaa ympärilleen hampunsiemeniä, joita sitte hänen hallitsijattarensa, huoneesen tultuansa, heti kokoilee ylös.

Salin vastapäinen ovi viepi erääsen perähuoneesen, josta pääsee vanhan herran makuukamariin; älkäämme tehkö mitään kolinaa, sillä hän nukkuu vielä. Rakennuksen toisessa päässä ovat vierashuoneet, kyökki, ruokakammio ja palvelusväen tupa; sitä pitkin käypi nelikulmaisilla pilareilla varustettu, katettu käytävä, jossa on penkkejä. Tässä on tuttavien, naapurien, ystävien ja sukulaisten tapa tupakoita; siinä on varjoa auringonpaisteelta ja kuivaa sade-ilmalla.

Aurinko alkaa paistaa puitten välistä. Pihalla on vilkas elämä: leikkuuväki valmistaa itseään pellolle; iloiset, ruskeat tytöt pakinoivat veitikkamaisten nuorten miesten kanssa; vanha renki, viikset ulospäin kierrettyinä, ajaa pitkäsarvisia härkiä kaivolle juomaan hänen painaessa alas kolisevaa sanko-tankoa, viheltelee nuori renki vaunujen vieressä niin kimakasti, kuin koko maailma olisi hänen omansa. Portailla harjaa hajdú suurella innolla yhtä paria hopeakannuksilla varustettuja saappaita, joita hän yrittää saamaan niin kiiltäviksi, että se, joka vetää ne jalkaansa, saattaisi vaikka ajaa partansa niitten kiillossa. Avatusta kyökin ovesta tuntuu hyvä, tuore ruoanhaju.

Vihdoin astuu talon nuori neiti ulos käytävään. Hänen poskensa ovat tavallista punaisemmat, sillä hän on seisonut valkean ääressä; päähänsä on hän sitonut pienen, valkoisen liinan, joka varjoo hänen kasvojansa. Hän tulee pihalle ja jakelee leikkuumiehille leipää ja viinaa; sitä ei hän tee säästäväisyydestä, vaan päinvastoin sen vuoksi, jotta jokainen saisi tarpeeksi. Nuoria tyttöjä varten taas, jotka eivät vielä tunne paloviinan siunausta, on hän keittänyt lämmintä soppaa, jott'ei heidän tarvitsisi nälkäisinä työhön mennä; hän ei herkeä toimistaan ennenkuin on tullut vakuutetuksi, että kaikki ovat hänen antimistaan osallisiksi tulleet. Leikkuuväki lähtee iloisella mielellä matkaan; härkien kellot, vanhan rengin ruoska ja nuoren rengin vihellys kuuluvat yhä kauempana. Nyt rientää siipikarjan parvi esiin ja hypähtää isolle myllynkivi-pöydälle pähkinäpuun alla, jonka ääressä työväki suurusti, ylijääneitä murusia naukkimaan, keskenänsä riidellen, kunnes nuori emäntä, ohrakori kädessä, uudestaan ilmestyy ja huutaa lintuja luoksensa oppimallansa kansan-kielimurteella.

Nyt on taas kyökki-toimista huolta pitäminen. Kahvin polttaminen on nuoren neiden asia, sillä jos hän uskoo sen muille, tulevat kahvinpavut joko epätasaisesti taikka liian paljon poltetuiksi, joka antaa juomalle pahan maun. Rauta-arinoita ei siihen aikaan vielä tunnettu; kaikki oli keitettävä liekillä ja hiilillä, ja kyökki-piian täytyi pitää tarkkaa huolta siitä, ettei liekki laskeutuisi pannuihin tahi niihin lentäisi tuhkaa. Paljon vaivaa meni kyökin pitämiseen niin puhtaana, kuin tämä oli.

Hajdú kattaa sillä välin pöydän perähuoneessa, jolloin kahvelien ja lautasten helinä herättää vanhan herran ja ilmoittaa, että on kahvin aika. Hetken kuluttua avaa tämä oven ja astuu ulos täydessä kansallispuvussa, kannussaappaat jalassa, lyhyt viitta niskalle heitetty, paksut leikatut hiukset paljaina, täytetty piippu suussa. Hajdú toivottaa onnellista hyvää huomenta, kolme haukottelevaa vinttikoiraa ojentavat itsensä pöydän alla ja hyppäävät ystävällisellä liikunnolla vanhan herran kaulaan, joka tyvenellä mielellä menee ulos kyökkiin piippuansa sytyttämään, hyvin tietäen, että hän siellä tapaa tytön. Linkalla ovat juuri molemmat kädet täynnä pannuja ja vateja, joita hän ei saata laskea pois; isän nähtyään lausuu hän sentähden mitä lempeimmällä, sointuvalla äänellä:

— "Hyvää huomenta, rakas isä kultani; ole hyvä, isäseni, ja ojenna tänne kätesi".

"Miksi niin?" kysyi vanha herra, mutta ojensi kuitenkin kätensä.

Ainoastaan sentähden, että tyttö saattaisi kumartua ja suudella sitä, kosk'eivät hänen omat kätensä olleet vapaat.

Vanha herra taputti tyttärensä poskia ja haki sitte hiilenpalasen, joka kiilsi kuin nuorikon silmät; tähän tarttui hän kaksin sormin, pudisteli sitä kämmenessään ja pisti sen sitte piipunpesän suuhun, painaen sitä peukalonkynnellään tupakkaa vastaan.

Suuruspöydässä panee Linka sokeria vanhan herran kuppiin, joka mielellään juopi makeata kahvia; tyttö tietää jo säntilleen, kuinka väkeväksi ja mustaksi kahvi on keitettävä, josta Gábor herra onkin tullut niin pilatuksi, ettei hän vieraassa pöydässä saata juoda kahvia.

Meidän täytyy esittää nuorta emäntää vielä yhdessä tilassa. Me olemme nähneet hänen kamarinsa, hänen kyökkinsä; nyt täytyy meidän vielä nähdä hänen toruvan. Sillä kelpo emännän täytyy välttämättömästi torua; suuressa taloudessa on paljon vaivaa, ja virhetöitä siksensä jättäminen on suurin virhe. Mutta siinäpä juuri kysytään taitoa, että osaa torua lempeydellä, arvollisuudella, niin ettei torujaa vihata eikä naureta. Älkäämme vaatiko Linuskalta, että hän jo osaisi tällä tavoin torua; hän herätti säännöllisesti ilomielisyyttä, jotakuta moittiessaan. Hän joi juuri kahviansa kupista, joka oli suuremmanpuolisen pähkinänkuoren kokoinen, kun hän yht'äkkiä kuuli suuren kiljunnan kyökistä, ikäänkuin joku löisi koiraa.

Hah! Heti paikalla laski hän kuppinsa pöydälle ja riensi ulos.

— "Kuka tekee koiralle pahaa?" kysyi hän kyyhkyis-vihasta vapisevalla äänellä.

Kaikki palkolliset nauroivat ääneen; hajdú koetti hillitä itseään ja vastasi:

— "Pääsky hyppäsi tulisijalle".

— "Tarvitseeko sentähden heti lyödä, rääkätä eläin raukkaa? Sille se tekee yhtä kipeää, kuin teille itselle; olisiko se teille mieluista, jos teitä heti lyötäisiin, kun liettä lähestytte?"

— "Mutta eihän kukaan koiraa lyönyt, vaan se pisti päänsä maitoruukkuun eikä voi nyt saada sitä ulos siitä; sen vuoksi se kiljuu".

— "Niin, sentähden, että itse olette huolimattomia, — tule tänne, Pääsky koirani; — teidän ei olisi pitänyt jättää ruukkua tulisijalle — tule, pikku koira parkani, nämät pahat ihmiset ovat kiusanneet sinua". Hänen täytyi rikkoa ruukku, vapauttaaksensa koiran päätä.

— "Saattaisi uskoa, että ruukku on syyllinen, eikä koira", ilkasteli hajdú.

— "Niin, enhän voi jättää häntä tukehtumaan ruukun tähden".

Tämän jälleen palasi hän isänsä luokse, kertoen loistavilla kasvoilla:

— "Nyt olen antanut heille oikein aika tavalla toria".

Juuri kuin suuruspöydästä oli noustu, palasi kaupunkiin lähetetty viikko-viesti kotia, tuoden kainalossaan kaikenlaisia sanomalehtiä, joita hän oli postista saanut. Vanha herra otti itseänsä varten Jelenkor'in (Nyky-ajan); Linka sai Regélö'n.

Sillä välin kuin vanha herra suurella tarkkuudella seurasi Esparteroa ja Zummalacarreguyta, tahtoi Linka heittää pikaisen silmäyksen Regélö'n viattomiin palstoihin, sillä vasta illalla oli hänellä aikaa sitä tarkemmin lukea, mutta avatessaan ensimmäisen sivun, pisti hänen silmiinsä eräs sonetti päällekirjoituksella: "Lina B——ssylle". Joutuisasti taittoi hän lehden taas kokoon, ikäänkuin olisi katsahtanut johonkin sielua saastuttavaan kirjaan, ja teki sen semmoisella rapinalla, että vanha herra, joka juuri seisoi tykkien edessä eräässä aloitettavassa meritappelussa, kysäsi:

— "Mikä on?"

— "Ei mikään", vastasi tyttö, vuoroin vaalistuen ja punastuen, "Lehti oli vaan pudota kädestäni".

Hän ei valhetellut, se oli todellakin hänen kädestään putoomaisillaan.

Gábor pudisti päätään ja riensi lukemistansa jatkamaan, jottei hänen tietämättänsä sillaikaa ammuttaisi joitakuita laivoja mäsäksi.

Lina taittoi tehden neljään viiteen osaan, pisti sen pienen esiliinansa taskuun, puikahti huomaamatta ulos huoneesta, otti pienen vesikannunsa, meni sen kanssa puutarhaan ja rupesi kukkiansa kastelemaan. Hän päätti juhlallisesti, ettei ainoastaan olisi lehteä lukematta, vaan vieläpä kätkisikin sen niin, ettei kukaan sitä koskaan löytäisi. Tällä vakavalla päätöksellä kastoi hän neilikoitaan ja orvonkukkiaan, lakkaamatta mietiskellen, mihinkä sopivaan paikkaan saattaisi sanomalehden kätkeä, sillä sen polttamiseen olisi sentään tarvittu kovin armotonta sydäntä. Tullessaan kasvihuoneen eteen juohtui vihdoin hänen mieleensä, että siellä sisällä oli isoja kaktus-ruukkuja, joita ei koskaan sijaltansa siirretty; yhden semmoisen alle tahtoi hän kätkeä lehden; ja tällä päätöksellä astui hän kasvihuoneesen.

Siellä katseli hän ympärilleen ja huomasi olevansa yksinään. Yksinäisyys on kaiken heikkouden kummi; otettuansa lehden esiin taskustaan, ei hän voinut hillitä itseään siihen vielä kerran katsomasta — eihän täällä kukaan näe, vaikkapa punastuisikin — ja ikäänkuin hän teki jonkun häpeällisen työn, avasi hän vapisevalla kädellä sanomalehden ja luki sykkivällä sydämellä hänelle kirjoitetun runon.

Se oli sitä laatua, jolla parikymmentä vuotta takaisin nuorta kirjallisuuttamme (sillä meillä on aina ollut "nuori kirjallisuus", joka ei koskaan joutunut vanhuuden ikään) rikastutettiin; pöyhkeilevä innostus, pilventakainen haaveksiminen, äitelä hiukuminen, koreat sanat olivat siihen aikaan suosiossa. Niistä oli kumminkin se hyvä, että jos ei niissä ollutkaan tunteita, ne eivät myöskään houkutelleet intohimoihin.

Lina luki punastuen sonetin rivejä. Hän sai niistä tietää olevansa Jumalan ihanin enkeli ja että löytyy ruusunurmi, jonka lumoavilla sävelillä haaveksimiseen, ja hänen korppimustain hiustensa yöpimeässä onnellisen kääriliinansa löytämiseen — sekä taas hänen tummain silmäinsä mustista auringonsäteistä uuteen onnen-aamuruskoiseen autuudenvaloon ylösnousemiseen on suuri halu allekirjoittajalla, jona seisoi: "Kálmán S—s Ez—'tä".

Lina tunsi jo tämän nuoren miehen; hän oli monta kertaa kohdannut hänet
Cz——'ssä komitatikokouksissa.

Sonetin luettuansa, ei se hänestä enää ollut niin hirvittävä, tietysti sen runollista puolta lukuun ottamatta.

Tällä hetkellä kuuli hän äkisti nimeänsä huudettavan puutarhan portista:

— "Neiti Lina!"

Pelästyneenä kätki hän sanomalehden uudestaan esiliinansa taskuun ja astui kalpeilla kasvoilla, ikäänkuin häntä olisi tavattu jossakin pahanteossa, ulos kasvihuoneesta.

— "On tullut vieraita, rientäkää!" huusi häntä hakemaan lähetetty palvelustyttö.

Vieraat olivat silloin jo astuneet sisään, ainoastaan tuo vanha arkki seisoi vielä pihalla, kolme surkeaa hevosta edessä, joita Marczi par'aikaa riisui valjaista.

Tästä me siis tiedämme, kutka olivat tulleet.

Lina kiiruhti huoneesen, heitti päästään liinan, jonka hän oli siihen sitonut auringonsäteitä vastaan, silitti kädellään hiuksiansa, ja kuullessaan, että eräässä huoneessa neljä ihmistä puhui yhtä haavaa iloisella äänellä, astui hän siihen sisään.

Aivan oikein, siellä ne olivat.

Leppeä maalaisherra, valtaa pitävä rouva, pitkäsäärinen tomppeli ja tuo rakastettava pikku mukula.

He olivat viettäneet yötä naapurikylässä ja vasta aamulla varhain lähteneet liikkeelle, joka tapahtui kahdesta syystä: jotta hevoset saattaisivat levähtää, sitte täyttä laukkaa nelistääksensä pihaan, ja jotta jokainen voisi pukeutua juhlavaatteisin, joissa he nyt ilmestyivätkin. Tuo kunnon rouva oli koristettu suurella keltaisenvihriällä päähineellä, jonka taivaankaaren väriset nauhat ympäröitsivät päätä samalla tapaa kuin almanakassa kuvataan aurinkoa; hänellä oli yllä vaaleanvihriä hame, jonka sen ajan muodin mukaan täytyi olla niin lyhyt, että sen alta näkyi alushameen kirjavata kämmenen leveydeltä; vyötin istui melkein olkapäiden alla, suurella pronssi-soljella kiinnitettynä, ja kaulassa oli korea hopeanvärinen silkkihuivi punaisilla kukilla.

Menyhért herra oli ajanut partansa puhtaaksi ja kammannut hiuksensa sirosti ylöspäin; hänen paidankauluksensa olisi mielellään seisonut pystyssä, mutta kun se ei ollut tärkätty, täytyi sen tyytyä paljaasen hyvään aikomukseen; hänen liivinsä oli valkoisesta nyppykankaasta, joka jo oli vähän kellastunut; rypytetyt mansetit pistivät puoleksi ulos takinhihasta ja hänen sivutaskussaan ilmaisi itsensä hirveän iso kello, osaksi kokonsa, osaksi niin kovan napsutuksensa kautta, että se näytti tahtovan ottaa osaa keskusteluun; se oli sidottu kauniisen mustaan nyöriin, jota täytyi pitää kaulan ympäri, niinkuin jotakin miekan-kanniketta. Vihriäisen dolmány'in sijasta oli hänellä ahdas, tupakan-värinen takki, pitkillä ja kapeilla liepeillä, jotka ulottuivat melkein maahan asti, ja unkarilaisten housujen sijaan oli hän vetänyt jalkoihinsa keltaiset nankkini-pantalongit, jotka ylhäältä olivat sangen leveät, alhaalta sangen kapeat. Kaikkia näitä täydensi korkea silinteri-hattu, joka nyt oli asetettu pöydälle ihmeteltäväksi.

Sándor orpanamme oli puettu lakioppilaan atillaan[19] ja vaaleanpunaiseen sametti-liiviin. Hänestä saattoi muuten nähdä, kuinka hän tunsi itsensä aivan toiseksi ihmiseksi atilla-dolmány'issa, kuin sortuutissa; sortuutti teki hänet aivan alakuloiseksi, nöyräksi, ujoksi, kun sitä vastoin atilla täytti hänen sydämensä itseluottamuksella ja rohkeudella. Nyt hän ei piileskellyt uunin vieressä, ei suudellut hajdún kättä, vaan yritti päinvastoin pitämään tätä alamaisenaan ja sanoi kaikkia, heitä puhutellessaan, kuomaksi. Tämäkin on luonteen omituisuus nulikkavuosista: jos semmoinen ärmätti on kuluneessa takissa, karttaa hän sinua, jottei olisi pakoitettu sinua tervehtimään, mutta jos hän on vetänyt yllensä uuden takin; syöksähtää hän vastaasi ja odottaa, että sinä häntä tervehtäisit.

Olipa vihdoin pikku kadettikin joutunut muutoksen alaiseksi; hän oli nyt pesty ja sileäksi harjattu, ja useammat korvapuustit olivat tehneet hänet säveäksi. Viimeisessä pysäyspaikassa oli hän jo ennakolta saanut hyvän selkäsaunan, jottei hän vierastalossa käyttäisi itseään pahasti; hän itki koko matkan, mutta kaikeksi onneksi väsyi hän siihen ja pysyi nyt alallaan.

Kun Lina astui sisään huoneesen, hypähti Zsuzsi täti heti ylös, juoksi häntä vastaan, suuteli häntä kaikin puolin, niin että hänen päähineensä joutui aivan kallelleen, ja vei riemusta loistavilla kasvoilla ujosti punastuvan tytön muitten perheenjäsenten luoksi.

— "No, sinä veitikka!" lausui hän, Sándor orpanamme puoleen kääntyen, hellällä äidillisellä suoruudella, "emmekö ole valinneet sinulle kelpo tyttöä, he? Sinä paholaisen sikiö et ansaitsisi, että noin kelpo tyttö sinun puoleesi katsoo".

Sándor veikkomme katseli Linaa vastahakoisella hymyllä, ikäänkuin olisi ajatellut, että hän kuitenkin oli luullut tyttöä paljon kauniimmaksi, ennenkuin hänet näki. Mutta sekin on mahdollista, että hänen saappaansa olivat liiaksi ahtaat ja että hänen sen vuoksi oli vaikea nousta ylös tuolilta.

Linka hämmästyi ensi aluksi tästä sydämellisestä johdannosta, sitte pakeni hän häveliäästi punastuen isänsä viereen, ikäänkuin huutaaksensa häntä puolustuksekseen näin odottamatonta ryntäystä vastaan. Tämän huomattuansa tarttui vanha herra, niinkuin virressä veisataan, "kilpeen" ja rupesi keihäisille ryntääjiä vastaan.

— "Mutta te ette niin helposti ryöstä tytärtäni minulta, rouva orpanani!"

— "Me viemme hänet tosiaankin pois, taikka jätämme poikamme tänne herra orpanani luokse".

— "Hyvä, minä en pidä sillä väliä, minä otan molemmat. He tulevat minun pojikseni. Minä suostun".

Pikku Péter pelästyi näistä sanoista kovasti, juoksi isänsä polvien väliin, tarttui molemmin käsin hänen sääriinsä kiinni ja rupesi parkumaan:

— "Minä en tahdo tulla tuon sedän pojaksi. Viekää minut kotia. Minä pysyn taaton luona!"

Tästä komillisesta kohtauksesta teki lopun Gábor herran hirveä nauru, niinkuin jonkun operan lopussa vanha rumpu ja torvet yhtäkkiä rupeevat pärisemään eivätkä salli mitään laulua kuulla.

Menyhért setä ravisti pois jaloistaan tuon pienen takkiaisen ja lykkäsi hänet äidin luokse; istukoon kiinni tähän, tuo siunattu poika mukula!

— "Älkää tehkö hänelle pahaa!" sanoi Zsuzsi täti, "kun hänen kerran tulee aika kosimaan lähteä, ei hän suinkaan purskahda itkuun, jos häntä jätetään sinne, missä on kaunis tyttö talossa. Jospa herra orpanallani vaan olisi toinenkin tyttö, joka hänelle sopisi".

Menyhért herra otti nyt puhuaksensa. Hänestä oli tarpeellista lausua jotakin järkevää.

— "Älä puhu niin, vaimoni. Näetkös, kenen kuullen sinä haastelet? Täällä on läsnä nuori viaton neiti, joka punastuu, kun sinä puhut naimisesta. Avioliitto on semmoinen asia, josta ei saa puhua neitien kuullen, ennenkuin he itse ovat siihen joutuneet; heidän ei tule tietää, mimmoista se on. Minä hyväksyn täydellisesti sitä turkkilaisten tapaa, ettei morsian saa nähdä ylkämiestänsä, ennenkuin…"

Tällä hetkellä sattui herra Menyhért luomaan silmäyksen puolisonsa nenään. Mitä liikuntoja se teki! Hänellä oli joku omituinen mestaruus ohjata nenäänsä milloin ylöspäin, milloin alaspäin, ja jos ei tämä kaikki auttanut, alkoi hän aivastaa hiljaan, mutta tiheään.

Menyhért herra pysähtyi samassa silmänräpäyksessä kesken puhettansa, eikä tietänyt enään, missä sen lopetti.

— "Menkäämme katsomaan hevosiani", virkkoi nyt Gábor herra, ja jos hänen sydämessään olisi ollut sijaa ilkeydelle, olisimme taipuvaiset uskomaan, että hän tahtoi aloitetulle puheelle hankkia sille sopivaa kuulijakuntaa.

Menyhért herra oli kerrassaan valmis hevosia katsastamaan. "Kauniimmat nelivaljakot antaa hän varmaankin tyttärelleen myötäjäisiksi", ajatteli hän itsekseen.

— "Me taas menemme ulos puutarhaan Péterken kanssa", sanoi Zsuzsi täti.

— "Sitte revimme poikki paljon kukkia", riemasteli Péter.

— "Sitä et saa tehdä, sä pieni narri", torui häntä äiti. "Mutta perhosia, kovakuoriaisia, niitä saat pyytää".

Toisten ihmisten seurassa olisi tuo rakastettava poika nulikka saanut korvallensa tuommoisista sanoista, mutta täällä täytyi osoittaa itseään lempeäksi kaikkia kohtaan, jotta luultaisiin, että koko perhe oli keitetty paljaasta maidosta ja voista.

Sándor orpanamme mietiskeli tällä välin, menisikö hänkin kovakuoriaisia pyytämään, vai hevosia katselemaan, kun taas Linka nöyrästi odotti, mitä isä hänelle käskisi.

— "Nuoret jääkööt tänne kahden kesken", virkahti äkisti kaikista huolta pitävä Zsuzsi täti. "Haastelkoot he keskenänsä, huvitelkoot he itseään toinen toisensa kanssa; semmoista viatonta huvitusta ei koskaan saa estää. Menkäämme, ukkoseni".

Tämä merkitsi, ettei sitä ollut vastaan sanomista. Vanhemmat jättivät nuoret yksinään, heidän viatonta huvitustaan nauttimaan.

Paikalle jääneet asianomaiset huomasivat, että tähän viattomaan huvitukseen on tyytyminen ja antautuivat siihen sentähden rauhallisella mielellä.

Linka istui toisen akkunan ääreen, eikä antanut tämän kohtauksen itseänsä vähintäkään koskea. Hän oli niitä lempeämielisiä olentoja, jotka jo ovat tottuneet kohtalonsa alaiseksi taipumaan, jotka itsestään tietävät, ettei luonto ole oikeuttanut heitä pitämään itseänsä kaunottarina eikä teräväpäisinä ja jotka sentähden eivät koskaan voi vaatia itselleen mitään etevää asemaa mailmassa; jos he ovatkin mielessään kuvailleet itselleen ihannetta, pysyy se kuitenkin siellä ijäksi haudattuna, ja sitä miestä kohtaan, jonka syvempi ymmärrys tahi holhojan armo on heidän rinnallensa asettanut, eivät he tosin tunne tulista rakkautta, mutta sen sijaan puhdasta, rikkomatonta uskollisuutta, eikä yksikään huokaus, yksikään kyynel koko heidän elinaikanansa ilmaise, että sydän on tyhjäksi jäänyt.

Hän istui siis tyvenesti ompelupöytänsä viereen, kun sitä vastoin nuori
Sándor herra vetäytyi toiseen akkunaan, katsella töllistellen erästä
suurta öljytaulua, joka kuvasi kaunista punaposkista paimen-tyttöä.
Varmaankin mietiskeli hän, kuinka paljon taulun raami lienee maksanut.

Huomattuansa hänen töllistelevän ja alkaaksensa kanssapuhetta, sanoi
Linka Sándorille:

— "Te katselette kuvaa, se ei ole liioin muotoiseni, eikö totta?"

— "Muotoisenneko?" kysyi nauruun purskahtaen Sándor. "Ohoho! Ei ensinkään".

— "Se on paljon punaposkisempi kuin minä".

— "Niin on".

— "Ja lihavampikin kuin minä".

— "Niin, paljon lihavampi".

Linka rupesi uskomaan, että hän onneksensa oli sattunut yhteen semmoisen ihmisen kanssa, joka mielellään puhuu totuutta.

— "Minä en tiedäkään, minkätähden maalari tahtoi maalata minua kauniimmaksi kuin olen".

Sándor huomasi nyt, kuinka typeriä vastauksia hän oli antanut, ja kiiruhti niitä parantamaan.

— "Se tahtoo sanoa, tämä kuva ei ole kauniimpi kuin neiti, vaan päin vastoin rumempi, sillä sen pää on kiero ja toinen puoli kasvoista leveämpi kuin toinen".

Linka havaitsi, että hänellä oli tekemistä rehellisen ihmisen kanssa, joka ei ymmärtänyt maalauksia enemmän kuin puhveli. Hänen täytyi ruveta toiseen aineesen.

— "Te olette oleskellut Pestissä, varmaankin opitte tuntemaan siellä asuvia runoilijoita?"

— "Tietysti — meidän joukossamme oli suuria tuhlaajoita,[20] jotka tuhlasivat sangen paljon, mutta minä en tuhlannut paljon, minä sain kuusi florinia kuukaudessa esimieheltäni, sen lisäksi päivällisen ja illallisen".

Linka purskahti nauruun, luullen että Sándor tahtoi leikkiä laskea; mutta se ei ollut tämän tarkoituksena.

— "Menkää te! Minä en tarkoittanut tuhlaajoita, vaan värsynkirjoittajoita".

— "Vai niin", vastasi Sándor, ympärillensä katsellen. "Semmoisia en todellakaan Pestissä nähnyt".

— "Mutta heidän teoksiansa oli teidän kai tapa lukea? Esimerkiksi
Börösmarty'a?"

— "Sitä kyllä. Eikö se ole se, jonka Kisfaludy on kirjoittanut?"

— "Eipä suinkaan. Onhan Börösmarty itse runoilija".

— "Ahaa! Minä tiedän jo. Hän on kirjoittanut Kisfaludyn".

— "Älkää laskeko leikkiä kanssani. Sillä ettehän toki tahtone luuletella minua, ettette tunne Unkarin runoutta?"

— "Hm. Kummallista. Jos en tuntisikaan häntä, saatan sen sijaan tuntea semmoisia, joita ei kukaan muu tunne. Minä rakastan suuresti värssyjä, minä osaan niitä niin paljon ulkoa, että".

— "Kauniitako? Kirjoittakaa minun laulukokoelmaani pari. Keneltä ne ovat?"

— "Kauniimmat ovat János Bad'in tekemiä".

Linka katsoi häneen kummastuneena.

— "Kuka tuo János Bad on?"

— "No, näettekö nyt, häntä ette tunne; hän oli Körös'issa viidennen luokan opettajana".

— "Ja hänen teoksensa ovat kauniita?"

— "Hm. Sitä luulisin. Kuinka kauniita värssyjä sisältää esim. 'Kevään aika', paljaissa alkailaisissa säkeissä, ja 'Makkaralle' ja 'Topiaan päivänä' ja varsinkin 'Kukoritsa(maisi)-varren valitus ylöspäin pyrkivää papua vastaan'. Voi, se on jotain majesteetillista! Entäs sitte 'Lentäkää, runottaret!' jonka hän kirjoitti tutkinnoksi, kun vanhemmille jäähyväiset sanotaan!"

— "Ja missä ovat kaikki nämät julkaistut", kysyi Linka huolestuneella silmäyksellä.

— "No Hippocrenessä", vastasi Sándor vakaasti.

— "Mikä se on?" kysyi Linka hurskaalla pelolla.

— "Sanomalehti".

— "Minä en vielä ole sitä nähnyt", vastasi tyttö parka salaisella itsensä-soimauksella. "Missä ilmestyy se?"

— "Körös'issä tietysti".

— "Ja kuka sitä toimittaa?"

— "Kymnasistit. He kirjoittavat sitä itse, ne, joilla on kaunis käsiala, ja vievät sen kauniille neitosille lukea. Se tahtoo sanoa, minä — en vienyt sitä mihinkään", riensi tomppeli itseään oikaisemaan, jottei kukaan siitä saattaisi luulla, että hän jo on käynyt neitosienkin luona.

Hyvä Jumala, kuinka paljon on semmoisia ihmisiä, jotka koulusta päästyänsä eivät ole mitään oppineet ja jotka vanhentuvat luokista saaduilla käsitteillään; menköön sitte joku semmoiselle puolisoksi! Minulla on eräs koulukumppani, joka yksitoista vuotta takaperin osasi varsin sukkelasti kertoa yhden talonpoikaisen kokkalorun. Tänä vuonna tapasin hänet, me olimme tuskin vaihtaneet kolme sanaa, kun hän jo neljännellä alkoi kertoa tuota rumaa kokkalorua. Olkoon sitte joku semmoisen kanssa hyvä ystävä!

Kaikeksi onneksi tuli tämä viaton huvitus tällä kertaa siihen katkaistuksi; kohtalo oli sillä välin valmistanut vakavampia asioita. Tapahtui näet, että sill'aikaa kuin molemmat vanhat herrat tutkistelivat hevosia, oli Zsuzsi täti mennyt puutarhaan, ei niin paljon huvitellaksensa itseään kaunisten kukkien katselemisella, kuin hankkiakseen itselleen tietoa siitä, osaisiko tuleva morsian kyökkitarhaa hoitaa. Péterke sai sillä välin luvan pyytää perhosia ja kovakuoriaisia, jota lupaa hyväksensä käyttäen pieni poika alkoi juoskennella ristin rastin kukkalavoilla ja parsaheinä-penkerillä, tavoitellen noita rumia, yksivärisiä, keltaisia perhosia, joita löytyy miljonittain puutarhoissa, kun aurinko paistaa lämpimästi; vihdoin sai hän lakillansa kiinni yhden ja vei sen suurella riemulla äitinsä luokse.

— "Mamma! minä sain kiinni perhosen, hihi!"

Manna vaivasi juuri päätään harkitsemalla, minkä vuoksi kukkaslavain reunoihin oli istutettu meriruohoa, koska, jos sen sijasta olisi ollut sallatia, sitä olisi voinut syödäkin.

— "Hyvä, poikaseni, talleta se vaan. Näytämme sen sitte Linka tädille, hän siitä ihastuu".

Péterke totteli ja pisti perhosen housujensa taskuun, ja kaikkien niitten perhosten ja kovakuoriaisten kanssa, jotka hän sai kiinni, juoksi hän äitinsä luokse, heiluttaen paksua päätänsä molemmille puolille. Kaikki näytämme Linka tädille. Hän siitä oikein ihastuu.

Vihdoin sattui hän tuossa suuressa kovakuoriais-jahdissaan tulemaan mehiläisten luokse, ja nähdessään, kuinka paljon kovakuoriaisia siellä oli, pani hän heti alkuun jahdin näitä vastaan, jolloin mehiläiset pistelivät häntä niin pahanpäiväisesti, että kun äiti hänen kauheasta porustaan riensi sinne, hänen toinen poskensa jo oli ajettunut, niinkuin limppu, silmä kokonaan kadonnut ajetuksesta ja suu niin vinoon mennyt, että sitä vaan toiselta sivulta saattoi nähdä.

Onnettomuus oli tapahtunut; kylmää, lämmintä, öljyä, viinaa, mitä vaan mikin tiesi neuvoa, pantiin pulaan joutuneen pojan kasvoille, mutta ajetus ei kuitenkaan ottanut siitä lähteäksensä. Tämän tulevaisuus on kolmeksi päiväksi taattu. Hänen täytyy istua tahi maata alallansa yhdessä paikassa, kasvot sidottuina; hänen vieressään istuva palkkavaimo hautoo joka puolen tunnin päästä kylmällä vedellä hänen poskiansa. Sen verran olemme tästä voittaneet, ettei poika seuraavain ratkaisevien päivien aikana voi kaikkialla olla jaloissa.

Linka toimiskeli varsin ahkerasti kyökissä, joka hänelle oli varsin hyvä tekosyy tuosta viattomasta huvituksesta pakenemiseen. Siellä kuuli hän ennen pitkää taas tulleitten vaunujen kolinaa. Hän ei siihen huomiotansa kiinnittänyt, hän piti vaan huolta paististaan ja pannuistaan. Sitä hän ei kuitenkaan voinut estää, että uteliaat piiat juoksivat akkunaan katsomaan, kuka oli tullut, ja suurella riemulla siitä puhuivat:

— "Oi neiti! Komeat vaunut ajoivat pihaan; sepä vasta kuski on; ei semmoinen, kuin tuo Marczi; kuinka hänen palttinaiset paidanhihansa loistavat! Nyt hyppää yksi siunatun kaunis kavaljeri alas vaunuista ja auttaa siitä ulos muhkeata herrasrouvaa ja pientä punaposkista neittä. Tämäpä nuori herra vasta ylkämieheksi kelpaa!"

— "Mitä te siellä lavertelette", sanoi siihen harmistuneena Linka; "olisi parempi, jos pitäisitte vaaria asioistanne".

Mutta piiat eivät vielä olleet tulleet pois akkunasta, kun uusi töminä kiihoitti heidän uteliaisuuttansa. Hevonen nelisti pihalle, ja kun se oli seisahtunut ja ratsastaja sen selästä alas astunut, kuului ulkoa hienolla, teeskennellyllä nenä-äänellä seuraavat sanat, arvattavasti talon herralle lausutut:

— "Minä olen Kálmán Sós. Tahdoin tulla kunnia-tervehdyksille".

Nämät sanat kuultuansa heitti Linka munankuoret jauhojen sekaan ruskosen sijasta ja pelästyi siitä taas niin, että viskasi Regélö'n, jonka oli esiliinansa taskuun kätkenyt, enempää ajattelematta tuleen.

— "Mitä neiti tekee!" huudahti paksu kyökkipiika, "soittaahan liekki palaneen paperin jäännökset ruokaan!"

Jotta pula tulisi oikein kukkuralle, astui vielä vanha herrakin kyökkiin; hänen kasvonsa loistivat ilosta ja hän oli niin häijy, että hän, lähestyttyänsä tyttöä, ei puhunut hänelle sanaakaan pitkään aikaan, vaan ainoastaan katseli häntä ja hymyili ja räpähytti silmiään suopeasti, joll'aikaa tyttöparka ei näyttänyt mitään parempaa toivovan, kuin että jonkun ihmeen kautta vaipuisi alas kellariin.

— "Tahdotteko jotakin, isä kulta?" uskalsi hän viimein kysyä.

— "Minä en tahdo, että sinä olet kyökissä".

— "Minkätähden, isäseni?"

— "Sentähden, että sinä tänään suolaat liiaksi kaikki ruoat"[21]

Linka parka, jos hänen olisi ollut mahdollista punastua vielä enemmän, kuin hän jo oli punastunut, olisi hän ehkä sitä tehnyt, sillä hän ymmärsi hyvin leikkipuheen tarkoituksen, ja kyökkipiikakin enensi vielä hänen hämmennystään.

— "Te, kunnioitettu herra, teette hyvin siinä, että viette neiden sisään", lausui näet tämä, "sillä hän tekee täällä vaan vahinkoa, heittää munankuoret vatiin ja polttaa kaikenlaisia papereita".

Linka tahtoi saada piikaa vaikenemaan, mutta nyt rupesivat kaikki hälisemään; hänen täytyi vihdoin antautua ja, isänsä käteen tarttuen, päättää tehdä tuo suuri uhraus, että jätti kyökin ja meni vierasten luokse.

Kuinka hyvä turvapaikka tämmöisissä tilaisuuksissa kyökki kuitenkin on tyttöraukoille!

Katselkaamme nyt taistelukenttää.

Sohvan toisessa päässä istuu Zsuzsi täti, joka lakkaamatta kaivaa nenäänsä etusormellaan ja kuiskaamalla selittelee jotakin sohvan toisessa nurkassa istuvalle hiljaiselle rouvalle, jonka tunnemme Károly'in äidiksi, rouva Tállyai'ksi, joka taas puolestansa kaikin tavoin koettaa näyttää niin hiljaiselta kuin suinkin; hän antautuu kohtalonsa alaiseksi ja kuultelee ääneti Zsuzsi tädin liukkaita valheita, joihin tämä tuon tuostakin niin sekoittuu, ettei itsekään tiedä niistä suoriutua.

Hänen vieressään seisoo Sándor orpanamme, joka näyttää kokonansa hämilleen joutuneen, nähdessään näin monta ihmistä yhdessä seurassa, mutta jonka päähän ei pöllähdä varoa, että niitten joukossa on kaksi kilpakosijaakin. Menyhért herra antaa hänelle matalalla äänellä kiiremmittäin viisaita neuvoja, miten hänen tulee käyttää itseään, kun hän puhuu, kun hän kertoo ja kun hän sanoo jotakin; pöydässä pitäköön hän vaaria veitsestä ja kahvelista; älköön purko leipää, vaan leikatkoon sitä veitsellä; älköön pyyhkikö suutansa pöytäliinaan; älköön kaatako lasiansa kumoon; älköön pistäkö suolakkoon kynsiänsä, vaan veitsen-kärjen; älköön juoko heti sopan päälle; älköön puhuko, suu täynnä ruokaa, älköönkä juoko etikkaa, öljyä ja pesovettä. Edelleen, älköön hän kääntäkö selkäänsä ketäkään päin, älköön katkaisko kenenkään puhetta, älköön rykikö paljon, ja muuta senlaista, joka kaikki Sándor orpanaltamme riisti senkin vähän rohkeutta, minkä uusi atilla oli hänelle antanut.

Toisella puolella seisoo Károly, kaunis, teeskentelemätön nuorukainen, jonka iloisilla kasvoilla ei näe mitään juhlallista kankeutta. Hän puhuu hiljaan ja leikillisesti sisarensa, tuon pienen, vallattoman Lizan kanssa, jonka veitikkamaiset silmät tuon tuostakin lentävät toiselle puolelle, sillä aikaa kuin hän aina löytää jotakin korjattavaa veljensä kaulaliinassa, paidankauluksessa, hiuskäherissä, taikka ottaa jonkun pienen untuvan hänen takistansa, kaikki niin salaisesti, ettei kukaan, paitsi me, sitä huomaa.

Akkunan vieressä seisoo vihdoin Kálmán runoilija, kädet rinnalle ristiin laskettuna, nojautuen tuolinselkää vastaan. Hän koettaa kasvoillensa kuvata kaikkea mahdollisinta onnettomuutta; semmoiset onnettoman-näköiset kasvot vaikuttavat suuresti nuoriin tyttöihin. Kalpea kuutamo-katsanto; salaiset huokaukset, murheellinen hymy, kun toiset nauravat; vetäytyä syrjään johonkin nurkkaan, johon jokainen voi nähdä, ja sieltä, toisten huvitellessa ja iloitellessa, maailmaa-vihaavilla silmäyksillä katsella ihmisturhuuden markkinoita; silloin tällöin yskähtää, ja jos kysytään, minkätähden yskii, haaveksivalla tyvenyydellä laskea käsi rintaa vastaan ja puhua lähenevästä syksystä, putoavista lehdistä ja suloisista unelmista pudonneitten lehtien alla; runollisilla vertauksilla lausua, että tämän yskän ääni on kolkutus toisen maailman portille, ja muita tämänkaltaisia voipi aina varmalla menestyksellä käyttää kokemattomia sydämiä vastaan.

Tämmöiseen sotajärjestykseen olivat viholliset pretendentit (hakijat) asettuneet. Voimakkain niistä oli epäilemättä Sajtóry Gulyásin perhe. Heidät oli vanha tuttavuus talon herran kanssa, tämän entiset lupaukset, heidän oma rohkeutensa ja kaikkein tyhmien suojelus-jumala asettanut edullisimpaan asemaan, siitä huolimatta, että pikku nostoväki, tuo kaikkihävittävä Péterke, sodassa mehiläisiä vastaan ennakolta oli tullut taisteluun kykenemättömäksi. Runoilija Kálmán oli jo itsessään kyllä vaarallinen, värssyissään kuohuvain salaisten kiihoitusten ja sydäntä lumoovain kapinaliittojen kautta, kun sitä vastoin Károly oli joutunut huonoimpaan asentoon. Hänellä oli suora, vilpitön sydän, hänen huulensa eivät osanneet valhetella, hänen kasvonsa eivät tietäneet teeskentelystä; siihen tuli vielä lisäksi se onnettomuus, että hänen kelpo äitinsä ei edes yrittänytkään poikansa avuja ja hyviä ominaisuuksia kiittämään, vaan päin vastoin, joka kerta kuin hänestä tuli puhe, avosydämisesti kaikille kertoi, että hän oli kevytmielinen poika, joka sekä ylioppilas-aikanansa että sen jälestäkin oli tuhlannut sangen paljon rahoja, niinkuin myös suuri kortinlyöjä ja että hänellä oli kaikenlaisia pahoja tapoja, niin että Linka raukalle varmaankin jo ennakolta olisi annettu rukkaset käteen, jos ei kaikeksi onneksi Lizinkan muodossa hänen rinnallensa olisi pantu viekas pieni suojelushenki, joka arvattavasti vielä on kääntävä koko seuran.

Gábor herra astui taluttaen tytärtänsä, ja vei hänet rouva Tállyai'n luokse. Tyttö suuteli tämän kättä ja asetettiin sitte istumaan sohvaan molempien rouvien välille. Tässä tilaisuudessa oli varsin hupaista nähdä, kuinka Zsuzsi täti puheella, imarruksella, niiauksellä ja sopimattomilla kysymyksillä koetti valloittaa häntä, siten estääksensä toista rouvaa puheisin pääsemästä.

— "Oi, kuinka kaunis, kuinka suloinen, mitenkä valkoiset kätöset, vielä palas lapsi ja jo niin kelpo emäntä! Minä näin teidän puutarhanne, minun täytyy tunnustaa, että se oli mestarillisessa kunnossa. Mimmoisia kaalinpäitä! Ja sitte tämä hiuslaitos! Se on aina ollut mielestäni kauniin. Minä näin myöskin teidän hillo-marjanne. Oivallista! Minäkin vielä opetan teille jotain, kuinka orapihlajan marjoja keitetään. Ei kukaan ole koskaan parempaa syönyt. Jahka vaan kerta olemme Makksalva'ssa. Sándor rakastaa niitä sanomattomasti. Oi Sándor rakastaa julmasti makeisia, hän on kokonaan isänsä poika. No, mutta makeinta hän ei vielä ole maistanut. No, no, älkää punastuko, pikku tyttö hupsu, minä lyön vetoa, ettei hän sitte enää huoli muista makeisista".

Tyttö parka näytti istuvan kuin okailla tämän puheen aikana. Kaikeksi onneksi riensi Lizinka hänen luoksensa ja syleili häntä; he rakensivat heti tuttavuutta toinen toisensa kanssa, jonka johdosta Linka sai tilaisuuden uuden ystävänsä kanssa vetäytyä viereiseen huoneesen, jättäen koko tuon kauniin seuran aivan hämilleen. Tytöt eivät palanneetkaan takaisin, ennenkuin heitä kutsuttiin päivällisille ja silloin he jo sinuttelivat toisiaan. Tyttöjen kesken käy tuttavuuden tekeminen sangen helposti; ikä-eroituksesta huolimatta oli "sainte alliance" (pyhä liitto) muutamain minutien kuluessa solmittu, ja näkyväinen seuraus heidän ensimmäisestä keskustelustaan oli se, että Linka jo paljon leppeämmillä silmillä katseli Károly'ia kuin Sándor orpanaamme. Kálmán pysyi kuitenkin yhä vielä vaarallisimpana hänelle; häneen katseli Linka vaan salaisilla vilkauksilla, ollen vakuutettu siitä, että tämäkin häntä yhä piti silmällä.

Pöytään istuttiin nyt sillä tavoin, että molemmat rouvat asettuivat sen ylipäähän, vanha herra alipäähän, hänen viereensä kummallekin puolelle molemmat tytöt, Sándor ja Károly toisiansa vastapäätä, siten että Sándor tuli Károly'in sisaren rinnalle ja Károly Linkan viereen. Runoilija istui rouva Tállyai'n ja Menyhért herra puolisonsa viereen.

Soppa syötiin ilman minkäänlaista häiriötä; lusikka on, niinkuin tunnettu, kaikista viattomin ase. Mitään vahinkoa ei sen vuoksi tapahtunut, paitsi että Sándor orpanamme, nähdessään kuinka Kálmán runoilija, silloisen muodin mukaan, ei pitänyt lusikkaa kolmen sormen välissä, vaan kämmenessä, myöskin tahtoi tehdä samoin ja kaatoi onnellisesti ensimmäisen lusikallisen takkinsa hihaan.

Sittemmin, kun vuoro tuli veitsiin ja kahveleihin, antoivat pisto- ja leikkausaseet jo toisen muodon sodalle; ensimmäinen viinilasi täytti mielet rohkeudella ja taistelunhimolla. Menyhért herra rupesi kertomaan urostöistänsä vuonna 1809, joita taas Gábor herra ei liioin tahtonut muistaa. Kálmán herra alkoi syödä vasemmalla kädellä; Sándor herra yritti sitä matkimaan ja pudotti paistinpalan kahvelistaan. Sitte rupesi Zsuzsi täti puhumaan tapain turmeluksesta pääkaupungin nuorisossa; Kálmán herra taas kysyi häneltä, oliko hän jo nähnyt Janczi Parlogin,[22] ja kosti hänelle sillä tavoin, että kaatoi hänen lasiinsa vettä ylöspäin käännetyllä kämmenellä,[23] jonka johdosta tuo hyvä rouva vannoi itsekseen olla aivan juomatta, jos Kálmán vielä kerran täyttäisi hänen lasinsa tuolla tavoin.

Sándor ystävämme, äitinsä neuvoja noudattaen, söi ja joi kaikenlaisia, sillä hän oli jo oppinut niin paljon, että ilman oleminen on suuri loukkaus talon neittä kohtaan. Tuo hyvä Egerin viini alkoi vähitellen nousta hänen päähänsä, kylläisyyden piru teki hänet yhä enemmän kopeaksi, hän alkoi tuntea itsensä niin nuorteaksi, kuin jos vieläkin istuisi koulutoveriensa joukossa konviktissa tahi ylioppilaskumppaniensa seurassa "Kultaisessa pullossa", keskeytti jokaisen puhetta, nauroi, laati esiin huonoja sukkeluuksia, kaatoi kumoon pulloja ja laseja ja heitteli leivän-kupuloita. Hän ojensi pitkät koipensa pöydän alle ja, tuntien että ne kohtasivat jotakin toista jalkaa, rupesi hän tuon tuostakin hellästi likistämään sitä, luullen että se oli Linkan pieni jalka. Mutta se olikin Károly'in jalka; tämä oli näet par'aikaa vilkkaassa keskustelussa naapurinsa kanssa ja salli sentähden tämän hellän erhetyksen jalkansa suhteen tapahtua.

Loppupuolella atriaa aukenivat yhä enemmän kaikkien sydämet ja kurkut, ja nyt alkoi se rakastettava sekaannus, jolloin kaikki puhuvat yhtä haavaa ja se voittaa, joka jaksaa paremmin huutaa. Ei kukaan kuule omaa sanaansa, mutta ymmärtää kuitenkin naapurinsa; yksi hullunkurinen kokkapuhe tai pilajuttu kerrotaan toisensa perästä; kaikki nauravat, niin että kyyneleet juoksevat jokaisen kasvoille; naiset rukoilevat, ettei heitä enää nauratettaisi; vanhain herrain liiveistä poukahtavat napit pois täristyksestä; nuorisokin on tätä nauravinaan, mutta nauraa aivan toisille asioille, joita he toisilleen kuiskailevat; jos tahdot tietää, mitä he kuiskaavat, tule itse nuoreksi ja rakastuneeksi.

Ainoastaan Kálmán, runoilija, pysyy parnassilaisessa tyvenyydessään; hänen kasvojansa ei koskaan mikään hymy rumenna, hänen silmänsä ovat yhtenään kiinnitetyt talon tyttäreen, taikka myöskin hänen vastapäätänsä olevaan seinään. Siellä on iso peili kullatuissa raameissa; Kálmán herra katselee itseään tässä peilissä ja näyttää olevan varsin tyytyväinen arvoisaan muotoonsa; hän näkee siinä jokaisen kättensä liikunnon, vieläpä senkin, kuinka hän pistää ruokaa suuhunsa ja kaivaa hampaitaan.

Tätä ei kukaan näy huomaavan, paitsi pieni, veitikkamainen Lizinka, jonka häijyt silmät alati lentelevät ympäri seuraa etsien, ketä hän nipistelisi; vieressään istuvaa vanhaa herraa pitää hän lakkaamatta hyvällä tuulella viattomilla sukkelilla pilkkapuheillaan, jotta tämä tuskin voi hillitä itseään nauruun purskahtamasta.

Lopuksi nousi Kálmán ylös tuoliltaan, tarttui lasiinsa ja, hiuksensa perikummalliseen järjestykseen asetettuaan, yskähti kerran, antaen siten merkin että hän tahtoi esittää maljan.

Hälinä ja melu taukosi, jokainen koetti saada naapuriansa vaikenemaan, pyöreät kasvot yrittivät näyttäymään juhlallisen pitkiltä; kun vihdoin kaikki olivat ääneti, kohotti runoilija lasinsa ja alkoi seuraavilla sanoilla:

— "On meri, jonka pohjassa kallis, puhdas helmi piilee".

— "Katsokaa, setä", kuiskasi Liza Gábor herran korvaan, "Kálmán Sós puhuu itsellensä peilissä".

Gábor herra katsoi sinne ja huomasi, kuinka Kálmán todellakin tuijotti peiliin, puhuessaan ja liikkuessaan; hän näytti erinomaisella mielihyvällä siinä itseään ihailevan, ikäänkuin olisi tahtonut tunnustaa rakkauttaan vaan itsellensä.

Gábor herra tätä ensi aluksi vaan kummasteli; hänen silmänsä kävivät pyöreiksi, hän puri huuliansa yhteen, kierteli lyhyitä harmaita viiksiään oikealle ja vasemmalle, sekä nyökäisi päätänsä taaksepäin.

Kálmán ei huomannut, että kukaan näki hänen peilissä puhuvan itselleen, ja jatkoi suurella innolla:

— "Tämä helmi on kalliimpi kuin Cleopatran kuuluisat helmet, säihkyvämpi kuin ne, jotka ovat Brasilian keisarin kruunussa; sen voittamiseksi syvien merten pohjaan sukeltaminen on mitä halvin uhraus, sen edestä kuoleminen on autuus…"

— "Katsokaa, setä, kuinka hän tarjoo itselleen lasia peilissä!" kuiskasi Liza isännälle.

Gábor herra oli jo silloin niin täynnä naurua, kuin ylimmilleen kuumennettu höyrykattila — silmänräpäys lisäksi ja se räjähtää rikki. Hänen iso liivinsä liikkui ylös alas, hänen olkapäänsä tärisivät, hänen kasvonsa hehkuivat tulipunaisina, hän pudisti yhteen hampaitaan, nyrkkejään, nyt heti — heti paikalla —

Károly rupesi sill'aikaa huomaamaan, että Sándor veikkomme sangen lemmellisesti likisti hänen jalkaansa, ja jottei tämä hyväntahtoisuus jäisi ilman vastausta, haki hänkin toisella jalallaan Sándor veikkomme varpaankänsiä ja tallasi niitä niin kovasti kuin suinkin jaksoi.

— "Jaaj!" mylvi nyt Sándor kesken helmipuhetta ja töyttäsi kivussaan edessään seisovaan täytettyyn lasiin niin, että punainen viini virtaili pitkin pöytäliinaa, niinkuin Tonava.

Tämäpä vielä puuttui Gábor herralta. Tukehutettu naurun-raivo purskahti nyt yht'äkkiä kymmenkertaisella voimalla tuosta hirveästä kidasta, hän heittihe nojatuoliin, löi nyrkkiä pöytään, niin että lasit rupesivat tanssimaan ja naiset huudahtaen hypähtivät ylös pöydästä heidän päällensä juoksevan viinin edestä. "Ristiäisiä, ristiäisiä!" luikkasi riehuen Sándor jucundus, kun viini juoksi hänen äitiänsä kohti; Menyhért herra sappermenteerasi, tytöt nauraa hekottivat, ainoastaan Kálmán seisoi järkähtämättömällä katsannolla samassa paikassa, sillä vakavalla päätöksellä, että, maksoi mitä maksoi, saattaisi puheensa loppuun. Hän yrittikin sitä kolme kertaa, kun nauru vähäisen asettui, mutta turhaan! salama oli jo iskenyt alas: hän saattoi tuskin lausua kolme sanaa, kun Gábor herra uudestaan purskahti nauruun; ei mikään voima saattanut häntä enää hillitä.

Vihdoin täytyi Kálmán'inkin istua alas, voimatta puhettansa päättää.

Vanha herra näytti vilpittömästi surkuttelevan koko kohtausta, mutta hän ei voinut siihen mitään; Kálmán älköön enää puhuko hänelle, ei kirkossakaan, sillä hän nauraisi häntä vasten naamaa.

Jollakin tavoin korjataksensa tätä häiriötä, tarttui Károly iloisella katsannolla lasiinsa ja päätti muutamilla sanoilla puheen.

— "Suokoon Jumala, että vielä kauan saisimme ihailla tätä kaunista helmeä, jota ystävämme Kálmán tarkoitti; sitä toivomme sitä enemmän, kuin tämä helmi ei ole kasvanut minkään kylmän simpukan, vaan lämminsydämisen, kelpo unkarilaisen isänmaan-ystävän povessa; sen, joka sukeltaa alas sen luokse, ei tarvitse juoda suolaista merivettä, vaan hyvää Egerin turkin-verta".[24]

— "Eläköön, eläköön!" huusi koko seura; vanha herrakin joi riemulla tämän maljan, ainoastaan Kálmán ei voinut antaa Károly'ille anteeksi, että tämä oli lopettanut hänen nerokkaan esitelmänsä noin talonpoikaisella sukkeluudella.

Mutta atrian jälteen älköön ihminen puhuko viisaita asioita, jos tahtoo, että häntä kuullaan.

Päivällisen perästä ehdoitti Berkessy vieraillensa, että lähdettäisiin lystiä ajamaan, jonka ehdoituksen koko seura heti mielellänsä hyväksyi. Joka taholta annettiin käskyjä kuskeille. Menyhért herra meni itse talliin, keskustellaksensa Marczin kanssa, kestäisivätkö heidän hevosensa tämmöistä lysti-ajoa. Neuvottelussa tultiin kuitenkin varsin ikäväät päätökseen, jonkatähden Menyhért herra teki sen sopimuksen Marczin kanssa, että tämä yhdestä viinipullosta, joka hänelle kotiin palattua annetaan, olisi olevinaan päihtynyt.

Molemmat muut vaunut, Berkessyn ja Tállyain, ajoivat sillä aikaa esiin, ja vieraat jakaantuivat niin, että kukin perhe otti omat vaununsa. Kálmán Sós'kin talutti esiin oman pegasonsa, joka oli hiljainen, vähäisen vanhanpuolinen hevonen, Englannin rotua; pään pudistuksesta saattoi arvata sitä vähän kovasuiseksi, jaloista taas hyväksi juoksijaksi. Vanhaa Berkessyä varten seisoi valjastettuna yhden hevosen vetämä kabrioletti, jossa hänen säännöllisesti oli tapana ajaa.

Kaikki oli jo reilassa, kun Menyhért herra syöksähti esiin, hirveästi lyöden kättä polveansa vastaan.

— "Oih! tuhat tulimmaista! Tuo vietävän Marczi on niin juovuksissa, ettei voi jalkojaan liikuttaa. Mitä on tekeminen, mitä on tekeminen? Jos vaan saisin jonkun, joka valjastaisi hevoseni, ajaisin itse. No odotappas! Häväistä minua tuolla tavoin! Juoda itsensä humalaan näin kunnioitettavassa talossa! Minä ajan heti pois sen lurjuksen, jahka tulemme kotia".

— "Älkää kiukutelko, herra orpanani", sanoi häntä rauhoittaen Berkessy, "saatamme jakaantua jollain tavoin, niin että kaikki saamme sijaa. Menyhért orpana voipi istua tähän viereeni, hänen puolisonsa rouva Tállyain luokse, Károly herra varmaankin mielellään itse ajaa hevosiaan ja molemmat tytöt eivät suinkaan suuttune, jos istutamme yhden kavalierin heidän viereensä".

Kálmán'illa oli silloin jo toinen jalka jalustimessa, mutta kuultuansa, että Linkan vieressä vaunuissa oli yksi sija avoimena, kääntyi hän äkisti hevosta töllistelevän Sándor orpanan puoleen ja kysyi häneltä erinomaisella ystävällisyydellä:

— "Eikö teidän ole tapa ratsastaa?"

— "Onpa kyllä", vastasi irvistellen Sándor, "jahka minulla vaan olisi hevonen".

— "No, ottakaa minun!"

— "Todellakin? Sallitteko sen?" kysyi orpanamme suuresti iloiten.

— "Varsin mielelläni. Minun onkin vielä kupeeni kipeä tämänpäiväisestä ratsastamisesta, ja minä saan kai sijaa jossakin vaunun-nurkassa".

Sándoria ei tarvinnut toista kertaa käskeä; hän riensi hevosen luokse, hyppäsi ylös toiseen jalustimeen ja siinä kappaleen aikaa hoiperreltuaan ryömi vihdoin satulaan.

Vieraat olivat sillaikaa sijoittuneet Gábor herran määräämään järjestykseen ja kun sillä tavoin ei ketään muuta jäänyt jälelle kuin Kálmán, tuli hänen osaksensa se onni, että sai istua Berkessyn vaunuihin vastapäätä molempia tyttöjä.

Vasta silloin rupesi seura huomaamaan, että Sándor veikkomme istui hevosen selässä; tämä olikin sitä enemmän silmiin pistävää, kuin hänen säärensä, jotka olivat liian pitkät noille lyhyille jalustimille, tekivät ison polven hevosen lapaluita päin; sen lisäksi oli hevosella se hyvä tapa, että jos se huomasi vieraan miehen selässään istuvan, se kaikin tavoin yritti tätä havaintoansa ilmoittamaan: ensiksi heitti se niskaansa taaksepäin, sitte alkoi se astua takaperin, jotta saattoi luulla sen heti raivoon menevän, vihdoin kavahti se pystyyn, ja sillä välin antoi se kuulla semmoista naurettavaa, lauluntapaista hirnuntaa, josta harva hevonen voipi kerskata.

Zsuzsi täti nousi pelästyneenä pystyyn vaunuissaan, nähdessään poikansa semmoisessa asennossa.

— "Sinä narri sinä! Mitä teet hevosen selässä? Astu heti alas siitä!
Tuossa paikassa taitat niskasi poikki. Astu alas, astu alas!"

Mutta se on kyllä helppo käskeä jotakuta astumaan alas hevosen selästä, kun hevosella itsellä juuri on tarkoituksena heittää hänet selästään. Sándor orpanamme ei nähnyt eikä kuullut mitään, ja jos jonkun joka tarkasti kuultelee jotakin, käypi itsestään sanominen: "minä olen paljas korva", saattoi Sándor orpanammekin tällä hetkellä sanoa, että hän oli paljas hevonen.

Sittekun hevonen oli koetellut ratsastajaansa ja havainnut, ettei tämä pudonnutkaan alas satulasta, hirnahti se kerran ja nelisti ilman sen enempää ohjausta ulos portista sekä sitä vastapäätä olevan puutarhan lävitse, temmaten mukaansa tuon onnettoman ratsastajan, joka epätoivoissaan päästi ohjakset ja molemmin käsin tarttui kiinni satulaan edestä ja takaa.

— "Poikani, poikani! Poikani joutuu hukkaan!" huusi epätoivoissaan
Zsuzsi täti.

— "Ole huoleti poika-nulikasta!" huusi hänelle Menyhért herra. "Pienestä putouksesta ei hänen niskansa poikki mene. Etkö näe, että hän tahallaan kannustaa hevosta? Lähtekäämme nyt vaan, tuolla puolen puutarhaa hän kyllä saavuttaa meidät".

Ruoskat mäjähtivät, nuot kolme vaunua vierivät ulos kadulle, kylän lävitse, nopeasti kuin tuuli. Zsuzsi täti kysyi joka ihmiseltä, jonka he kohtasivat, eivätkö he olleet nähneet ketään ratsastajaa. Tietysti ei kukaan vaunujen kolinalta kuullut sanaakaan.

Nyt tultiin vanhan herran tiluksille, ajettiin kauniilla, suorilla puilla istutettuja teitä myöten ja katseltiin leikkuumiehiä pelloilla. Siellä täällä oli jo vehnä kuhilaissa, ohra aumoissa; kukoritsa (maisi) viheriöitsi vielä rehevästi, keltaisten sänkien keskellä, leveillä saroilla; siellä täällä loisti esiin kullankarvaisia melunoita, kurpitseja. Mutta Zsuzsi tätiä ei nyt huvittanut vehnä eikä kukoritsa, sillä Sándoria ei näkynyt missään; lopuksi rauhoitti häntä rouva Tállyai sillä, että hän varmaankin on lähtenyt takaisin kartanoon ja on nyt siellä rauhassa, joka ajatus sitte lohduttikin tuota hyvää rouvaa siihen määrään asti, että hän kiireimmiten saattoi laskea jokaisen saran kylvön, kuinka monta mittaa siihen menee.

Yhden tunnin huvimatkan perästä oli seura tarpeeksi tärisyttänyt itseään ja kääntyi taas kotiin päin; vaunut vierivät, ruoskain iloisesti mäjähytellessä, pihaan ja Zsuzsi tädin kysymys ensimmäiselle ihmiselle, jonka näki, oli: "missä on poikani?"

Ei kukaan tietänyt hänestä mitään.

— "Missä on poikani? Missä on Sándor poikani?"

Ei kukaan ollut häntä nähnyt sen jälkeen, kuin hevonen vei hänet pois.

Tuo hyvä rouva rupesi nyt tarmonsa takaa voivottelemaan:

— "Minä olen hukassa! Olen kadottanut poikani ijäksi! Toisen murhasivat mehiläiset, tämän surmasi hevonen. Oi, ettemme koskaan olisi tulleet tähän taloon, taikka että ennemmin olisimme ajaneet kumoon tiellä ja taittaneet niskamme! Sinä olet syypää kaikkiin, sinä vanha narri! Minkätähden tahdoit naittaa poikasi näin nuorella iällä, nyt hän on hukkaan joutunut, sinä voit juosta hänen peräänsä maailman loppuun asti. Ja tuo kuski hupsu, miks'ei hän saattanut valjastaa hevosia? Ja tuo herra, joka tunsi hevosen, miksi antoi hän hänen astua sen selkään? Missä on nyt poikani?"

— "Mutta missä on hevoseni?" kysyi Kálmán, joka oli yhtä pelästyksissään siitä, että Sándor oli vienyt hevosen, kuin Zsuzsi täti siitä, että hevonen oli vienyt Sándor'in.

— "Oi hyvä Jumala, hyvä Jumala! Kuinka voin lähteä kotia ilman poikaani?"

— "Ja kuinka voin minä lähteä kotia ilman hevostani?"

No näistäkös sanoista Zsuzsi täti kiroili runoilijaa: hänen olisi ollut parempi syntyä sokeana maailmaan! Ja pannaksensa kukkuraa mittaan, rupesi hän soimaamaan talonväkeä, järjestänsä kaikkia, tyttöjä siitä, etteivät olleet ottaneet Sándor'ia vaunuihinsa, silloin hän ei olisi turmioon joutunut; vanhaa Berkessyä siitä, että hän oli sallinut pojan juoda viiniä, muuten tämä ei olisi uskaltanut istua hevosen selkään, ja vihdoin kaikkia ihmisiä yleensä, säätyyn ja sukupuoleen katsomatta, että he töllistelivät suu ammoillaan, mikseivät he juokse, juokse, kukin taholleen, hänen kadonnutta poikaansa etsimään?

Menyhért herra vihdoin ei enää jaksanut kärsiä kaikkea tätä melua, vaan rupesi ärisemään.

— "Oh, mitä sinä voivottelet tuota siunattua poika-mukulaa! Minua ei tosiaankaan surkuteltu, Györin linnan edustalla ollessani, ja siellä sentään ammuttiinkin. Hän palaa varmaan takaisin, ole huoleti siitä; rikkaruoho ei häviä; ihmisiä ei ole enää tällä vuosisadalla varastettu, äläkä pelkää, että ne aloittavat sinun pojallasi; jos se penikka on eksynyt, pitää kyllä herra orpanani huolta siitä, että hän taas löydetään".

Nämät sanat koskivat sanomattoman katkerasti Zsuzsi tädin sydämeen. Että isä näin armottomasti saattaa puhua kadonneesta pojastaan, se on kauhistuttavaa! Hän ei tietänyt hänelle mitään vastata, vaan syöksi sisään siihen pieneen syrjäkamariin, jossa Péterke lepäsi, pannukakkua syöden, heittäytyi vielä jälellä olevan lapsensa viereen ja alkoi katkerasti itkeä nyyhkyttää. Siitä putosi Péterke'n suusta pannukakku, itku tarttui häneenkin ja nyt parkuivat molemmat kilpaa, ystävyydestä toisiinsa.

Berkessy oli sillä välin ryhtynyt tehokkaisin toimenpitoihin; hän pani koko talonväen liikkeelle ja lähetti minkä jalkaisin, minkä ratsain eri tahoille kadonnutta nuorukaista etsimään, kaikkialta tiedustelemaan ja takaisin tuomaan, mistä vaan hänet löytävät.

Lähtekäämme mekin liikkeelle katsomaan, mitä hänestä on tullut.

Juostuansa puutarhan lävitse, poikkesi hevonen yht'äkkiä syrjälle ja vei nuoren Sándor herran hamppu-peltoon. Tämä ei ensinkään osannut pidättää hevosta eikä muulla tavoin sitä ohjata, vaan piti ainoastaan sen harjasta kiinni ja antautui kohtalonsa alaiseksi, ajatellen Mazeppaa, jonka hevonen vei Ukräniin. Hän ei muuta odottanut, kuin että itsekin sinne joutuisi hevosensa kanssa.

Sittemmin joutui hevonen valtatielle ja rupesi tavallista vauhtia eteenpäin nelistämään. Sándor katsahti pelästyneenä taaksensa ja havaitsi että se kylä, jonka oli jättänyt, jäi yhä kauemmaksi hänen selkänsä taa, kunnes se vihdoin kokonaan katosi, niin että ainoastaan kirkontorni enää näkyi. Myöhemmin alkoi taivaanrannalla näkyä tornit, jossakin hänelle tuntemattomassa kaupungissa; hevonen vaan juoksi juoksemistaan pysähtymättä. Tuon tuostakin tuli häntä vastaan tiellä vieraita ihmisiä, joita Sándor kyllä huusi hevosta pidättämään, mutta nämät kaikki käsittivät sen niin, kuin heidän olisi pitänyt väistyä pois tieltä, ja luulivat että hän oli lyönyt vetoa jonkun kanssa, jotta hän niin ja niin monen minutin kuluessa olisi saapuva komitatin hallintokaupunkiin ——'iin taikka että hän rientää lääkäriä tahi palosammutusruiskuja hakemaan; sanalla sanoen, he antoivat hevosen juosta niin kauas kuin se mieli.