V.
Kuusi päivää oli kulunut siitä, kuin kaunis leski Julia oli lähettänyt Nánásy sedän ulos maailmaan levittämään tietoa hänen naimisiin-menostaan, kutsumaan sukulaisia häihin, hankkimaan naimis-lupakirjaa sekä Pestistä ostamaan morsiuspukua ja leivoksia. Tämä kaikki toimitettiinkin säntilleen. Hänen peräänsä lähetetty sanansaattaja saapui joka paikkaan tuntia myöhemmin, kuin hän sieltä oli lähtenyt, ja sillä tavoin palasi Nánásy setä takaisin ——'iin, sanansaattajaa kohtaamatta, ja astui, iso lipas kainalossa, sisään kauniin hoidokkaansa luokse, joka jo oli ruvennut luulemaan, että hän oli karannut komitatista.
— "Tässä olen, lintuseni. Kaikki olen toimittanut. Tässä on toinen morsiuspuku, sen valmisti Barza, tässä toinen, sen teki Kereszessy; tässä taskussani on lupakirja; sukulaiset tulevat myöskin kaikki; sokerileivokset ovat vaununlaatikossa".
Julia vapisi vimmasta; viimeiset sanat kuultuansa löi hän raivokkaasti pöydälle laskettua lipasta, niin että se murtui rikki.
— "Viekää morsius-puvut hiiteen. Lupakirja myöskin hiiteen, tortut, sukulaiset! menkää itsekin sinne!"
Nánásy setä ällistyi kovasti tästä vastaan-otosta; suunsa liikkui, mutta ei antanut mitään ääntä. Hän ei kyennyt mitään ajattelemaan, hän vaan katsoa töllisteli, kun näki että Julia, nämät sanat lausuttuansa, epätoivosta itkien vaipui alas sohvaan ja rupesi nyyhkyttämään niin että oli tukehtua.
Nánásy setä ei ollut syntynyt semmoiseksi, joka olisi saattanut itselleen näin sekaantuneita kohtauksia selittää. Kun on säntilleen toimittanut kaikki toimekseen uskotut asiat, kun luulee palkinnoksi siitä saavansa — pari muiskua, ja sen sijaan saa pari laatikkoa päähänsä viskatuksi… Hän ei voinut kaikkea tätä ensinkään käsittää.
Tällä hetkellä kuului hevosen-ravia pihalta, ja Julian kamarineitsyt syöksi sisään emäntänsä luokse, tuskin jaksaen huutaa, mitä tahtoi:
— "Neiti — armollinen rouva — nuoren Kálmán herran hevonen…"
— "Uskaltakaa vaan laskea hänet sisään!" huusi Julia, kiivaasti hypähtäen ylös sijaltaan.
— "Mutta Kálmán herra ei istu sen selässä, vaan eräs vieras nuori herra, jota en vielä koskaan ole nähnyt".
— "Kuka?"
Kuka? Siitä tiedämme me jo kertoa. Se oli tuo onneton Sándor, jonka hevonen naapurikylästä oli tuonut tähän kaupunkiin, Julian asuntoon asti. Nähdessään portin avoinna juoksi se sisään pihalle epätoivoisen ratsastajansa kanssa ja seisahtui sitte kauniisti porstuan eteen, tuttavantapaisella hirnunnalla tervehtien ulkona seisovia palkollisia.
Asian laita oli se, että Kálmán tavallisesti joka päivä ratsasti Juliaa tervehtimään, ja silloin antoi tuo rakastettava nainen aina sokeria hevoselle omasta hienosta kätösestään ja täten oli hän hemmoitellut hevosta niin, että se usein väkisin vei isäntänsäkin Julian pihaan, eikä sen ollut mahdollista kulkea sitä katua, taloon poikkeematta. Mutta, niinkuin edellisestä tiedämme, ei Kálmán kuuteen päivään ollut käynyt Julian luona, eikä hevonen niin pitkään aikaan ollut sokeria saanut. Tätä laiminlyöntiä se ei millään tavoin päähänsä saanut, vaikka kyllä sanotaan, että hevosella on iso pää. Mainittuna ilta-päivänä oli se sentähden itseksensä päättänyt, ettei sitä varten ollut hevoseksi syntynyt, jotta sen kanssa pilkkaa tehtäisiin, ja kun se taas tunsi suitset suussaan, lähti se liikkeelle eikä itsepintaisessa johdonmukaisuudessaan seisahtanut ennenkuin oli tullut ——'iin Julian pihalle, jossa se sitte porstuan edessä alkoi iloisesti hirnua, sokeria odottaen.
Sándor putosi alas hevosen selästä niin pian kuin se seisahtui; hän ei nähnyt eikä kuullut mitään, eikä voinut sanaakaan suustansa saada. Hajasäärin ja kyyristyneenä konttasi hän nelin ryömin ovelle asti, jonka Julia silloin juuri aukaisi, nähdäksensä kuka oli tullut.
Ei kukaan tuntenut tätä Lazarusta.
Kuka? Mikä? Mitä tahtoo hän? Kuinka tuli hän tänne?
— "Voi! — Älkää kysykö minulta mitään", vaikeroitsi onneton ratsastaja, "minä olen hukassa — olen kuollut — käteni, jalkani eivät ole minun — pankaa minut levolle, kutsukaa tohtoria, minä heitän heti henkeni — voi kuvettani, voi!"
Julia rupesi aavistamaan jotain ääretöntä onnettomuutta ja lähetti vilpittömällä myötä-tuntoisuudella palvelijansa heti lääkäriä hakemaan. Sillä välin vei hän tuon kova-onnisen seikkailijan vuoteesen ja hoiti häntä kaikella naisellisella hellyydellä, kunnes vihdoin lääkäri tuli ja rauhoitti häntä sillä, etteivät sairaan "jalommat osat" olleet tuosta vaivaloisesta ratsastamisesta vahingoittuneet ja että muutaman tunnin lepo oli kaikki taas paikallensa saattava.
Berkessyn kartanossa kasvoi sillä välin vaara yhä suuremmaksi. Rouva Gulyási ei jättänyt ketään hetkeksikään rauhaan, hän ajoi joka ihmisen poikaansa hakemaan ja vaati jokaista takaisin palaavaa ilmoittamaan, mihin oli tämän jättänyt. Vihdoin sai hän suonenvetoa, hänet täytyi panna maata ja peittää lämpimillä peitteillä sekä juottaa teevedellä; hän voivotteli kaiken yötä ja käänsi koko talon ylösalaisin. Molemmat tyttö-raukat ja rouva Tállyai, jotka yhtä mittaa valvoivat hänen vuoteensa vieressä ja hoitivat häntä, eivät aamuun asti voineet silmiään ummistaa hänen tähtensä. Menyhért herra makasi sillä aikaa rauhallisella omatunnolla viereisessä huoneessa; häntä täytyi joka tunti hereille ravistaa, jott'ei hän kuorsaisi niin hirveästi ja saattaisi sairaalle uudestaan suonenvetoa.
Päivän koittaessa nukkui vihdoin kärsivä potilas väsymyksestä ja voivotuksesta, ja rouva Tállay'kin laskeusi sohvalle lepäämään, kun yht'äkkiä hajdú tuolla ulkona käytävässä rupesi suurella melulla takkeja pölyttämään.
Molemmat tytöt juoksivat päistikkaa ulos.
— "Vaiti! Älkää pitäkö melua, vast'ikään nukkuivat täällä sisällä!"
— "Puhdistanhan vierasten herrain takkeja", selitti puolustuksekseen hajdú.
— "Kas, jotain putosi toisen takin taskusta", sanoi esiin juosten Liza ja otti ylös pienen taskukirjan lattialta.
— "Aha!" sanoi hajdú, "se putosi varmaankin herra Kálmán Sós'in taskusta".
Kirjan kanteen oli kultaisilla kirjaimilla painettu: "Päiväkirja".
Kuka panisi pahaksensa, jos pari nuorta tyttöä, joiden käsiin sattuu erään heihin mieltyneen nuoren miehen päiväkirja, ei voisi hillitä itseään siihen vähäisen kurkistelemasta? Molemmat tyttömme vetäytyivätkin äkisti syrjään erään pilarin taakse ja rupesivat kuiskaellen ja naureskellen suurella kiiruulla tuota salaperäistä taskukirjaa sormiensa välissä tutkimaan. Se oli kirjoitettu täyteen kaikenlaisia värssyjä; sieltä täältä putosi siitä kuivattu kukka tahi hiuksista punottu lemmikki, jotka he panivat takaisin samaan paikkaan, josta olivat pudonneet; muutamat värsyt lukivat he ja naureskelivat niitä, sillä ovathan värssyt varsin viaton asia. Yht'äkkiä, kun he toinen toisensa kädestä sieppailivat päiväkirjaa, sattui Linka siinä huomaamaan erään tutun runon. Hän luki sen: se oli ihan sama runo, jonka hän eilen oli lukenut Regélö'ssä itselleen kirjoitettuna, sillä pienellä eroituksella vaan, ettei tämän päällekirjoitus ollut Linka B:lle, vaan Julia Cs:lle ja että mitä siellä oli kirjoitettu tumman-verevälle, oli tässä vaalean-verevälle; siellä puhuttiin mustista silmistä, tässä sini-silmistä, mutta muuten oli jokainen enkeli ja keijukainen ihan samalla paikalla, niinkuin myöskin nuot samat sydämen-tuskat, kuoleman halu ja lupaus yhtymisestä toisessa maailmassa.
Linkasta tuntui niin, kuin hän olisi vastaanottanut onnentoivotuksen, ja sitte perästäpäin huomannut, ettei se ollutkaan hänelle aiottu; hän heitti äkisti pois päiväkirjan ja juoksi huoneesen, luullen, että sata silmää häneen katsoi ja että jokainen mäki häpeänpunan hänen kasvoillansa. Hän tunsi itsensä kovasti rangaistuksi siitä, että ensimmäisen kerran eläissään oli ollut turhamielinen. Nuot kauniit, imartelevat lauseet eivät siis alkuansa olleet kirjoitut hänelle, vaan ainoastaan vaalean-verevältä mustan verevälle siirretyt. Hän oli harhaluulostaan täydellisesti parannettu.
Aurinko seisoi jo korkealla, kun toinen niistä ratsastajoista, jotka olivat seuranneet jälkiä ja vihdoin tavanneet hänet siitä talosta ——'ssa, jonne hevonen oli hänet vienyt, palasi takaisin sillä rauhoittavalla tiedolla, ettei nuorta herraa vähintäkään vaivaa, vaan että hän päin vastoin on varsin hyvissä käsissä, kelpo kauniin rouvan hoidon alaisena, joka ei salli nuoren herran palata takaisin, ennenkuin on täydellisesti tointunut, ja joka pyytää hänen kunnioitettuja vanhempiansa tulemaan luoksensa ja olemaan vierainansa siksi, kuin nuori herra on jälleen entisiin voimiinsa tullut, sillä ratsastaminen on häntä vähäisen voivuttanut.
Tästä tiedosta tointui Zsuzsi täti heti paikalla, nousi ylös, tuli terveeksi ja antoi valjastaa hevoset. Hän ei edes odottanut suurusta, vaan kun talon isäntä ilmestyi, kiitti hän tätä vieraanvaraisuudesta, työnsi vastustamattomalla kiireellä miehensä ja Pétike'n, jonka posket vielä olivat kääreissä, vaunuihin sekä käski kuskin ajaa täyttä laukkaa ——'iin. Kuskinlaudalla Marczin vieressä istui sanan-tuonut renki, opastaaksensa heitä asianomaiseen paikkaan, silla hän oli matkalla unhottanut rouvan nimen, mutta toivoi kuitenkin löytävänsä tämän taloon.
Gábor setä pudisti sydämellisesti Menyhért herran kättä, joka pois lähtiessään vaunuista huusi hänelle:
— "Juttumme ei ole vielä päätetty, liquidum est debitum, ja jos ei se muulla tavoin käy, ryhdymme brachialiter ryöstöön".
Tätä katsoi Menyhért herra sangen hyväksi sukkeluudeksi ja nauroi sille aika tavalla, noilla kauniilla korupuheilla tarkoittaen tuota jo vanhastaan sovittua avioliittoa.
Koko talonväki seurasi lähteviä; siellä olivat myöskin nuot kaksi tyttöä ja kaksi nuorta miestä. Linka oli silminnähtävästi huonolla tuulella, kun sitä vastoin Liza ei voinut salata iloansa siitä, että näki Gulyás'in herrasväen lähtevän.
— "Neiti Lina näyttää kovin synkkämieliseltä", sanoi teaterillisen suloisella äänellä Kálmán.
Lina ei voinut siihen vastausta antaa; hän vetäytyi syrjään, rupesi puhumaan Károly'in kanssa ja meni sitte hänen kanssansa sisään.
Kálmán kääntyi hämmästyneenä Lizan puoleen, joka oli jäänyt ulos.
— "Minkätähden neiti Linka on noin nyreissään?"
Liza ei paljon ajatellut, mitä siihen lausuisi, ja vastasi sen vuoksi lapsellisella leikinteolla:
— "No ettekö ymmärrä, että hän suree sitä, kun Gulyásilaiset ryöstöllä?"
— "Ketä? Vanhaa herraako?" kysyi Kálmán pelästyneenä.
Lizalla oli kahdentoista vuoden iällä niin terävä järki, niin viekkaat silmät, kuin toisella neljänkymmenen-vuotiaalla ei ole. Kun Kálmán pelästyneenä oli lausunut nämät sanat: "ketä? vanhaa herraako?" saattoi se selvä hämmästys, joka näkyi hänen kasvoillaan, Lizaa siihen ajatukseen, että saattaisi ehkä olla hyvä vahvistaa tuota erhetystä Kálmán'issa, ja hän sanoi sentähden sangen vakavalla ja sääliväisellä katsannolla Kálmán'ille, puoleksi kuiskaten:
— "Tietysti, vanhaa Berkessyä, mutta älkää puhuko siitä kenellekään".
— "Se on mahdotonta", virkkoi Kálmán hämillänsä, "pidetäänhän häntä sangen rikkaana miehenä".
— "Hja, monta miestä pidetään rikkaana, joka ei sitä ole", sanoi Liza, olkapäitään kohauttaen, ja juoksi iloisesti hyräellen pois.
Kálmán käveli, käsivarret ristissä, kauan aikaa edes takaisin käytävässä; hän oli suuresti hämmentynyt. Saattoiko hän arvata, että kaksitoista-vuotias tyttölapsi itsestään keksisi tarua häntä pettääksensä? Jos hän olisi kuullut tämän tarun joltakin vanhemmalta ihmiseltä, olisi hän ennemmin voinut epäillä sen totuutta, mutta kuinka saattaisi lapsi puhua semmoisia, jos hän ei olisi sitä läheisimmiltään kuullut? Tässä on nyt pahemmassa kuin pulassa. Vanhaa Berkessyä katsottiin sangen rikkaaksi, hän oli aina elänyt varsin komeasti, ja vaaleissa oli hän ensimmäinen kulunkeja suorittamaan — mutta entäs, jos juuri tämä olisi syynä hänen häviöönsä? — Tässä tapauksessa olisi kuitenkin parempi palata takaisin Julian luokse; tämän maine on tosin vähäisen epäiltävä, mutta hän on kumminkin kaunis, ja vaikkapa hän onkin kevytmielinen ja tuhlaavainen, on hän sentään rikas. Yhteyttä ei tule vaikeaksi uudestaan aloittaa. Takaisin palaaminen, taitavasti näytäntöön pantu esiin-astunta, pahimmassa tapauksessa itsemurha-komedia on taasen kaikki entiselleen asettava.
Kun nyt vaan olisi ollut hevonen, jolla saattaisi kotiin lähteä. Ehkä
Berkessy on niin kohtelias ja lähettää hänet kotia hevosellansa.
Tällä toiveella astui hän sisään huoneesen Gábor herran luokse, joka siellä yksinänsä tupakoitsi Károly'in kanssa. Vanhus istui iso-selkäisessä nojatuolissa, Károly seisoi hänen vieressään.
Kálmán astui esiin ja miettien itsekseen, mitä hän olisi sanova, jotta vanha herra voisi ymmärtää, ettei hänen aikomuksensa enää ole naida hänen tytärtänsä, jäi hän hetkeksi ääneti seisomaan, veti ylös kaulustansa, pörrötti hiuksiansa joka haaralta ylöspäin ja katseli tapansa mukaan korkeuteen.
Ja tässä olivat pahat henget taas hänen eteensä asettaneet peilin ja hän unhotti taas itsensä ja lausui sanat: "hyvä herra", sekä kättä että päätä liikuttaen, itsellensä.
Samassa hetkessä aloitti Gábor herra, tämän eriskummaisen asennon huomattuansa, uudestaan eilistä jättiläisnaurua, jota Kálmán'in nyt täytyi kokonaan itselleen omistaa. Hän punastui, hänen huulensa vapisivat; hän joutui vallan raivoon.
Kesken suurinta hahatusta vaikeni yht'äkkiä vanha herra, ikäänkuin hän äkisti olisi leikannut naurunsa poikki ja kysyi mitä vakavimmalla katsannolla:
— "Mitä herra orpanani haluaa?"
— "Hyvä herra!" vastasi Kálmán, vimmasta tuskin sanaa suustansa saaden. "Minä luulin teissä tapaavani sivistyneen ihmisen, joka oli luopunut tuosta vanhan ajan käsityksestä, että runoilijoita katsotaan muka naurettaviksi ihmisiksi".
Berkessy vastasi vakavasti ja tyvenesti:
— "Minä en katso runoilijoita naurettaviksi ihmisiksi, hyvä herra, sen todistavat huoneeni seinät, joilla kotimaisen kirjallisuutemme etevinten miesten kuvat riippuvat; sen todistaa kirjastoni, josta ei puutu yhtään arvokasta kirjallisuuden tuotetta; mutta naurettavana pidän minä sitä äpärä-runoutta, joka siellä täällä puhkee esiin hedelmäpuun varresta ja vaan viheriöitsee, mutta ei mitään kukkia kasva. Minä kunnioitan ja pidän arvossa niitä suuria henkiä, jotka, perinpohjaisilla tiedoilla ja loistavalla nerolla kutsumuksensa uralle astuen, ovat kansamme kunniana ja ylpeytenä; mutta että pitäisin jokaista ruokopilliä kanteleena, sitä en tosiaan tee. Todellista runoilijaa, joka ajatuksillansa jalostuttaa sielujamme, kunnioitamme etäälläkin, mutta sille, jota vaan sentähden nimitetään semmoiseksi, että hän sepittää riimejä; jonka runottaret ovat tuttuja kamarineitsyitä, joiden kautta helposti saattaa tyhjänpäiväisiä rakkauden-ilmoituksia kokemattomain tyttöjen käteen soittaa; joka kaikkialla tahtoo käytöksellänsä antaa meidän tietää virastansa, — sille saatamme korkeintaan hymyillä, ja jos luonto minun hymylleni on antanut vähän kovemman äänen, ei se ole minun vikani. Sillä meidän kesken sanottuna, rakas Kálmán orpanani, teistä löytyy sangen vähän edellisiä ominaisuuksia, mutta sitä enemmän jälkimmäisiä. Teidän ei tarvitse panna pahaksenne tätä puhetta minulta, vanhalta mieheltä".
Kálmán ei kaikista tähän asti ilmestyneistä sanakirjoista löytänyt semmoisia sanoja, joilla olisi voinut tähän puhutteluun vastata. Te saatatte jollekulle sanoa, että hän on varastanut hopealusikoita, se ei ole mitään siihen verraten, kun jollekin sanotaan, että hän on huono runoilija.
— "Hyvä herra, jos en muistaisi, että olen teidän talossanne…"
— "Se älköön teitä vähintäkään estäkö. Minun luonani on vieras herrana".
— "Semmoinen loukkaus on pestävä pois verelläni", huusi Kálmán raivoissaan; hän ei vielä uskaltanut sanoa: "toisen verellä".
— "Minä en ole parran-ajaja", vastasi siihen vanha herra tyvenellä ivalla.
Károly astui vihdoin väliin, tarttui Kálmán'in käsivarteen ja kuiskasi hänen korvaansa:
— "Kumppani, etkö huomaa, mitä naurettavaa roolia sinä näytät lörpötyksilläsi vanhaa miestä kohtaan".
— "Miks'ei hänellä ole poikaa, jotta voisin häneltä saada hyvitystä?"
— "Ole huoleti, jos et muuta halua; minä olen hänen poikansa, sillä minä nain hänen tyttärensä ja annan sinulle sitä hyvitystä, jota vaadit, mutta älkäämme nastako melua asiasta. Sinä epäilemättä tahdot lähteä kotia, minä valjastutan hevoset, ja ——'ssa päätämme ystäviemme kanssa asian".
Gábor herra ei kuullut, mitä molemmat nuoret herrat puhuivat, eikä voinut siitä tietoa saadakaan, sillä Károly väitti, että vaan oli ollut puhe kotiin-lähdöstä ja että, koska hänen muutenkin täytyy matkustaa ——'iin, hän ottaa mukaansa Kálmán'in. Tämä rauhoittikin vanhusta ja heti sen jälleen näemme molempien nuorten miesten lähtevän pois.
Sillä tavoin soittivat siis kaikki kolme kosijaa pois talosta yhtä haavaa, niinkuin olivat tulleetkin, ja epätietoista on, palaako enää yksikään heistä takaisin.