VI.
Gulyásin herrasväki oli sillä aikaa onnellisesti saapunut ——'iin ja, löydettyänsä Julian asunnon, tähän majoittunut. Emäntä vastaan-otti kunnioitetun perheen erinomaisen sydämellisesti ja vei heidät sairaaksi luullun nuoren herran luokse, jonka Zsuzsi täti tunsi pojaksensa. Kovasti nyyhkyttäen lankesi hän hänen kaulaansa, ja huomasi vasta sitte, että emäntä hyväntahtoisuudessaan oli pukenut tuon kelpo pojan kauniisen, silkkiseen yö-nuttuun, kirjaeltuihin tohveleihin ja kulta-tupsuiseen myssyyn, jotka kapineet vielä oli tallella ensimmäiseltä mies-vainajaltaan.
Zsuzsi täti ei voinut kylläksi kiitoksiansa lausua poikansa ihmeellisestä pelastuksesta ja hellästä hoidosta, ja varmaankin kymmenen kertaa sanoi hän Julialle suoraan: "jospa Sándor'illani olisi noin kelpo puoliso, silloin olisin huoleton hänen kohtalostaan, silloin tietäisin, että olen uskonut hänet hyviin käsiin". Julia vastasi tähän puheesen suloisimmalla hymyllään; sitte vei hän tuon kunnon perheen komeain saliensa lävitse, näytti posliininsa, hopeiset pöytäkalunsa, koristeensa. Zsuzsi täti oli aivan haltioissaan ihmettelemisestä ja ylisti kaikkia pilviin saakka; kaikki oli hänestä aivan erinomaista.
Sillä välin otti Nánásy setä herra Menyhért'in erikseen, vei hänet kanssansa tupakka-huoneesen ja teki hänet yhdessä henkäyksessä tutuksi Julian omaisuus-olojen kanssa, puhui hänen taloudenhoitajastaan, hänen pehtoristaan, hänen loistavista tuttavuuksistaan komitatin ylhäisinten perheitten kanssa, eikä unhottanut mainita hänen mies vainajansa testamenttia, joka antoi leskelle täyden oikeuden omaisuuden käyttämiseen siinäkin tapauksessa, että hän uudestaan naimisiin menisi. Kaikki nämät asiat esiintoi Nánásy setä puheliaalla ystävällisyydellä, eikä Menyhért herra herennyt häntä suurimmalla tarkkaavaisuudella kuuntelemasta, tuskin huomaten että aika kulumistaan kului.
Atrian aikana nousi ihmetteleminen korkeimmilleen; vieraat eivät tietäneet, mitä enemmän kiittäisivät, ruokiako vai maljoja, joissa niitä tarjottiin. Ainoastaan Péterkelle oli asia selvillä: häntä miellyttivät vaan nuot kaikenlaiset tortut, joita hän mielensä mukaan sai valita; mitä hän ei jaksanut syödä, pisti hän taskuihinsa, niin että hän ruoalta päästyä tuskin pääsi liikkumaan. Julia täytti vielä hänen lakkinsakin kaikenlaisilla makeisilla. Poika mukula riemasteli ja särki iloissaan rikki yhden lautasen.
— "No, poikaseni", sanoi Zsuzsi täti, ottaen syliinsä tuon herttaisen sikiön, "kenestä pidät enemmän, Linka tädistä vai Julcsa tädistä?"
— "Linka tädistä en pidä, sillä hän ei antanut minulle suklaata, kun sitä pyysin".
— "Sinä pidät siis enemmän Julcsa tädistä, etkö niin?"
— "Hm".
Julia hymyili ja taputteli poikaa hellästi poskille.
Tämä oli jo seitsemäs päivä, ja koko kaupunkiin oli se tieto levinnyt, että kaunis leski tänäpänä viettää häitä. Sukulaisetkin alkoivat saapua, yhdet vaunut toistensa perästä vierivät pihaan, huoneet täyttyivät juhlavaatteisin puetuilla vierailla, joitten keskellä perheen perpetuum mobile hääri salaperäisellä katsannolla, siellä täällä kuiskaellen. "Missä morsian on? Missä ylkämies on?" kysyttiin joka taholta, eikä hän tällä kertaa kenellekään sanonut muuta, kuin että Julia pukee itseään.
Hääväen kokoontuessa pääsaliin, otti Julia yllensä Pestistä tuodun loistavan morsiuspuvun. Hän näytti siinä todelliselta haltiattarelta, hänen kauneutensa herätti ehdotonta ihastusta. Hän seisoi juuri ison seinäpeilin edessä pääkoristettansa järjestämässä, kun ovi aukenee, ja ken astuu sisään katuvaisella katsannolla? — Kálmán'imme.
Julia, joka seisoi selkä häntä päin, näki peilistä sisään-astuvan runoilijan ja, hämmästystään kerkeästi salaten, kääntyi hänen puoleensa, katseli häntä ystävällisillä silmäyksillä ja sanoi hänelle hellällä soimauksella:
— "Häijy ihminen! Panna minut näin kovaan koetukseen. Jos en niin hyvin tuntisi teidän mielenlaatuanne, olisin ollut valmis epätoivoon teidän tähtenne lankeemaan".
Kálmán joutui aivan ihastuksiin tästä odottamattomasta vastaan-otosta, syöksi heti Julian jalkoihin ja huudahti innoissaan:
— "Te ette siis koskaan ole epäillyt minua?"
— "Kuinka olisin saattanut uskoa, että te jättäisitte minut, kun koko maailma jo tietää, että aion naimisiin mennä? Minun olisi täytynyt ajatella sangen pahaa teistä, jos olisin voinut otaksua, että te noin epäjalosti tahdoitte masentaa naista, joka teitä rakastaa. Minä en uskonut sitä, minä olin varma siitä, että tämä teiltä vaan oli runollinen oikku, jolla tahdoitte sydämeni voimaa koettaa, ja että te viimeisellä hetkellä olisitte takaisin palaava. Todistuksena siihen on se, etten peräyttänyt kutsumuksiani, vaan päin vastoin suoritin kaikki valmistukset määrätyksi päiväksi; niin lujasti luotin teidän uskollisuuteenne".
— "Niin, Julia, sinä et ole luottamuksessasi pettynyt", änkkäsi ihastuksissaan Kálmán, "tämä oli vaan koetus, jonka sinä olet voitollisesti kestänyt, ja minä rakastan sinua nyt sata kertaa enemmän".
Julia käänsi itsensä ympäri peilin edessä, teki viehättävästi hymyillen kumarruksen Kálmán'in edessä ja kysyi veikistelevällä silmäyksellä:
— "Olenko kaunis?"
— "Oi, taivaallinen!" huusi runoilija ja lankesi taas innostuneena
Julian jalkoihin.
Samassa hetkessä astui Nánásy setä sisään, ilmoittaen että pappi oli tullut vihkimistä toimittamaan.
Julia kaatoi muutamia tipauksia essbouquétä nenäliinaansa ja astui ulos saliin, nojautuen Nánásy sedän käsivartta vastaan, joka menuetti-askelilla käydä tepsutteli kauniin holholaisensa rinnalla.
Vieraat riensivät tavan mukaan viehättävää morsianta tervehtimään; herra pastori astui, käsiään hieroen, hänen eteensä ja kysyi virallisella hymyllä kunnioitetun ylkämiehen nimeä.
Julia heitti voitonriemullisen silmäyksen ympärillä seisoviin miehiin, jonka huomattuansa Kálmán syöksähti edessään seisovien ihmisten varvasten ylitse, raivataksensa itselleen tietä kauniin morsiamen luokse. Mutta juuri kun hän oli ehtinyt perille, oli Julia jo tarttunut — Sándor orpanamme käteen, ja esitteli hänet papille.
— "Tässä on ylkämieheni, jalo herra Sándor Gulyási".
Kálmán hoiperteli säikähtyneenä seinää vastaan ja kadotti niin kaiken mielenmalttinsa, että hän ensin kompastui kolmen tuolin ylitse, istahti sitte erään lihavan rouvan syliin ja, siitäkin pois karkoitettuna, aukasi ison kaapin oven, mennäksensä sen lävitse ulos huoneesta; kun hän vihdoin oli päässyt ulos pihalle, puhutteli hän vastaansa tulevaa lapsentyttöä rouva tädikseen ja pyysi häntä antamaan itselleen lasin vettä, sillä hänen oli vilu.
Vielä suurempaan hämmästykseen joutui muuan toinen ylkämies. Kun Julia vei hänet papin eteen, katsoa töllisteli hän vaan, kuin paistettu kala, ihan kuin olisi luullut kuoleman-tuomion päänsä ylitse luettavan. Asia oli jo aikaa sitte suoritettu vanhusten välillä, ja Sándor'ille sitä ennakolta ilmoittaa oli katsottu tarpeettomaksi; Julia oli liiaksi vakuutettu ihanuutensa voitosta, jotta hän olisi epäillyt tämän uhkayrityksen onnistumisesta.
Sándor antoi siis asettaa itsensä vihkipöydän eteen, niinkuin pyhä uhrikaritsa, ja kun pappi häneltä kysyi: "rakastatko tätä kunnian-arvoisaa naista, jonka kädestä kiinni pidät?" unhotti hän siihen vastata ja tuijotti vaan herra pastoriin, kunnes hänen isänsä huusi: "rakastat kuin rakastatkin, kuinka et häntä rakastaisi, tietysti häntä rakastat". Tästä Sándor palasi järkeensä ja kertoi sitte kauniisti vihkisanat. Emme kuitenkaan voi kieltää, että hänen hampaansa silloin vähäisen kalisivat.
Kaikki kävi hyvässä järjestyksessä. Sitä seuraavat kemut vapauttivat mielet ahdistuksesta. Lukijain rauhoitukseksi täytyy mainita, että Sándor orpanamme illallisen jälkeen vielä tanssikin, ja astui monen herran ja naisen jalalle.
* * * * *
Varhain aamulla seuraavana päivänä näemme kolme nuorta miestä kävelevän eräässä kaupungin ulkopuolella olevassa puistossa; yksi niistä oli Károly, molemmat muut hänen kumppanejansa paikkakunnalla, jotka olivat kutsutut todistajiksi kaksintaistelussa Kálmán'in kanssa.
Loukattu nuori mies vaati todenperäistä hyvitystä kohtauksesta Berkessyn kanssa, ja todistajat katsoivat Károly'in tarjouksen hyväksyttäväksi.
Kohtaus Julian häissä oli vielä kymmenkertaisesti kiihoittanut Kálmán'in murhahimoa; hän juoksi kaikissa kahviloissa, korkealla äänellä huutaen, että hän huomenna on kylpevä joko omassa taikka toisen veressä, ettei hän tyydy ainoastaan siihen, että lähettää luodin Károly'in päähän, vaan leikkaa noilta muiltakin nenät korvat poikki. Turhaan hänelle muistutettiin, että jos hän tahtoo kaikki nämät tehdä, hän kumminkaan älköön sitä ennakolta kuuluttako, koska häntä muuten pantaisiin kiinni. Se on hänelle yhdentekevä! Viekööt hänen päänsä, jos mielivät, mutta hän on veristä kostoa etsivä…
Károly ja hänen kumppaninsa olivat jo kävelleet hyvän puolen tuntia mainitussa puistossa, kun vihdoin Kálmán'in molemmat todistajat saapuivat — yksinänsä, ja suuttuneella katsannolla antoivat vastapuolueelle kirjeen, jonka Kálmán herra oli kirjoittanut ja joka julki luettuna kuului näin:
"Hyvät herrat!
"Tyvenemmällä mielellä asiata mietittyäni, olen havainnut, että jokapäiväistä korkeammat velvollisuudet kieltävät minua henkeäni alttiiksi panemasta. Se nero, jonka luonto minulle on lahjoittanut, ei ole ainoastaan minun, vaan isänmaani, koko ihmiskunnan oma, ja sitä en saa unhottaa. Kaksintaistelu voipi tapahtua ainoastaan yhdenvertaisten välillä, eikä minun tarvitse teille selittää, että hengelläkin on ylimyskuntansa. Tuokaa vastaani joku, joka hengen valtakunnassa seisoo samalla asteella kuin minä, silloin minä mielelläni mittelen miekkaani hänen kanssaan. Muuten lähden minä ijäksi pois tästä kaupungista, etsimään nerolleni paremmin sopivaa vaikutus-alaa", jne, jne.
Todistajat katsoivat hämmästyneinä toisiinsa, yksi nauroi, toinen kiroili. Károly sanoi heille jäähyväiset, astui odottaviin vaunuihinsa ja ajoi takaisin Berkessyn maatilalle.
Siellä tulivat häntä vastaan tämän vaunut. Hänen äitinsä, sisarensa, vanha Berkessy ja tämän tytär istuivat siinä ja kaikki riemuitsivat suuresti kun näkivät hänet. Joku heidän tuttavistaan, joka oli kuullut Kálmán'in kerskailua kahvilassa, riensi heille siitä vielä samana yönä tietoa viemään; nämät ajoivat nyt kaikki täyttä laukkaa ——'iin ja iloitsivat sanomattomasti, nähdessään Károly'in eheänä takaisin palaavan, varsinkin kun hän rauhoitti heitä sillä tiedolla, että koko asia oli päättynyt ilman mitään onnettomuutta.
Mukavuuden vuoksi astui sitte Berkessy Károly'in vaunuihin istumaan, ja kaikki lähtivät takaisin hänen asuntoonsa.
Matkalla kysyi vanha herra Károly'ilta, minkätähden he tahtoivat tapella, ja saatuansa tietää syyn siihen, levitti hän silmät selälleen.
— "Mutta mikä oikeus sinulla on minun puolestani hyvitystä antaa?"
— "Se oikeus, joka pojalla on isänsä puolesta".
Berkessy hymyili.
— "Mutta ethän sinä ole minun poikani".
— "Mutta minä voin tulla siksi".
— "Hm, orpanani. Se on totta, että sinä olet kelpo, hyväsydäminen poika, mutta sinusta sanotaan, että myöskin olet iso hulivili".
— "Siinä sanotaan oikein. Mutta eikö se juuri puolestani puhu? Jos en olisi ollut hulivili, seuraisi siitä, että vastedes saattaisin tulla siksi".
— "Niin, mutta kuka vakuuttaa minua siitä, ettet vastedes tule semmoiseksi, kuin tähän asti olet ollut?"
— "Hyvä, setäseni; antakaa minulle yhden vuoden määrä-aika. Jos sen vuoden kuluessa saatte kuulla jotakin pahaa minusta, silloin älkää minua enää huoneesenne laskeko; mutta jos sillä aikaa voin osoittaa itsessäni olevan kylläksi voimaa pitämään lupaustani, niin…"
— "Silloin en enää laske sinua huoneestani", täydensi vanha herra lausetta.
* * * * *
Yhden vuoden kuluttua näemme uudestaan ystävämme.
Károly piti lupauksensa. Rautaisella johdonmukaisuudella täytti hän, mitä oli luvannut; hän meni tosin huveihin, mutta koko aikana häntä ei voitu pakoittaa ainoatakaan viinilasia juomaan; juopuneitten ihmisten joukossa istui hän yksin selväpäisenä, eikä häntä myöskään voitu saada kortteja käteensä ottamaan. Sen sijaan asetti hän talouttansa järjestykseen ja oppi kieliä. Yhden vuoden kuluttua häntä tunnettiin mitä säädyllisimmäksi, sivistyneimmäksi nuoreksi mieheksi koko paikkakunnassa. Minun täytyy sanoa, että hän vielä nytkin sitä on.
Hän otti Linan vaimokseen, ja rakasti häntä uskollisesti. Seitsemän talvea, seitsemän kesää eivät ole heidän perheellistä onneansa häirinneet. Tämä onni tavallisesti kuvautuu vaimon kasvoille, ja Linan kasvot kävivät vuosi vuodelta kauniimmiksi.
Sándor orpanammekin on onnellinen; hänellä on tarpeeksi kaunis puoliso, tarpeeksi paljon rahoja ja hän itse on enemmän kuin tarpeeksi yksinkertainen, jottei hänen onnensa olisi täydellinen. Zsuzsi täti käy heitä joka vuosi tervehtimässä, ja käyttää miniänsä vanhoja silkkihameita.
Abrahám herrakin on onnellinen: hän nai Boriskan; hänen ei kumminkaan nyt enää tarvitse tälle mitään palkkaa maksaa.
Setä Lörincz Kassay'kin on onnellinen. Sukulaisista, vieraista ei koskaan ole puutetta hänen talossaan; hänen tyttärellänsä on joka sormen päässä yksi kosija, ja näitten joukossa ei nyt jo täysikasvuinen Péterke ole viimeinen, ei ainakaan mitä pään suuruuteen tulee.
Ainoastaan Kálmán on vielä nytkin onneton. Tuosta suuria toiveita herättävästä hengestä tuli aikojen kuluessa särkynyt, väärin tuomittu nero. Joka kerta kun luette huonoja värssyjä, ajatelkaa häntä ja surkutelkaa hänen kohtaloansa!