II.
Vielä samana päivänä meni luostarin konventilta vastine linnan herrattarelle. Siinä ilmoitettiin, että isä Siegfried oli valittu kasvattajaksi ja että hän jo huomenna saapuu virkaansa.
Uutta tointansa varten sai isä Siegfried komean vaatetuksen. Vaikeaksi kävi tuntea entistä rääsyistä, paljasjalkaista kerjäläismunkkia tuossa muhkeassa, kookasvartaloisessa, silkkimantteliin ja kiiltohattuun verhotussa luostari-isässä, joka suurta, koirannahkakansiin sidottua kirjaa kainalossaan kantaen seuraavana aamuna astuskeli maantietä myöten jesuittiluostarista Madocsanyn linnaa kohden. Luostari ja linna olivat toisistaan noin tuhannen askeleen välimatkalla.
Linnan portissa oli suuri tungos. Siinä hyppi ja sinne tänne juoksenteli useita ihmisiä, jotka koettivat välttää pihalta hyökkäävän villin koirajoukon puremista. Tässä talossa oli nimittäin suuri paljous kaikellaisia vihaisia koiria, jotka vieraiden tullessa päästettiin heidän päällensä. Pihassa oli myös vihainen kukko, joka taistelunhaluisena, kynnet ja nokka sojossa, lensi sen onnettoman päätä kohden, jonka oli onnistunut hengissä suoriutua koirista portissa. Lisäksi nuori linnanherra narrineen, heitukoineen [palvelijoineen] ja koiranhoitajineen oli muurilla vahdissa ja sieltä jousipyssyllään ammuskeli rauhallisia ohikulkevia.
Siksi päivää, jona Siegfriediä odotettiin, oli linnanherratar erittäin varustanut miehisen palvelusväkensä jousipyssyillä, niihin kuuluvine nuolineen sekä lingoilla ja muilla sopivilla heittimillä, kuin myöskin koirat oli irti laskettu, sillä hänen mielestään tulisi olemaan erittäin hauskaa katsella, kun hurja väki ynnä vihaiset koirat ahdistelevat kunnianarvoisaa isää. Hän oli ikävystynyt ja tarvitsi hiukan huvitusta. Ikävyyden lisäksi tuli vielä äkkiarvaamatta tulinen viha, joka aiheutui siitä, että hän juuri äsken metsänvartialta sai kuulla, kuinka naapurilinnan, Mitoschinin, omistaja oli viime yönä hyökännyt Madocsanyn alueelle, tappanut sieltä paljo metsänriistaa sekä vastarintaa yrittäneet kreivittären palvelijat sidottanut puuhun ja lisäksi annattanut heille kelpo selkäsaunan.
Madocsanyn ja Mitoschinin välillä oli nimittäin ammoisista ajoista vallinnut riita. Sitä olivat omistajat monessa polvessa koetelleet ratkaista nyrkeillä, jopa toisinaan aseillakin. Nykyään, kun Madocsanyn omistus oli langennut heikommalle sukupuolelle, ei tosin suhdetta enää pidetty yllä käsivoimilla eikä miekoilla, mutta sitä enemmän salakeinoilla ja pienillä, molemminpuolisilla partioretkillä, joten siis välit eivät suinkaan olleet parantuneet, vaan päinvastoin tulleet monta vertaa entistään katkerimmiksi.
Munkkiraukan rääkkäys ehkä vähän lievittäisi mielen katkeruutta.
Heti kun siis luostari-isän musta olento näyttäytyi portissa, hyökkäsi häntä vastaan ottamaan yhdeksän raivoisaa koirahurttaa. Mutta Siegfried ei ollutkaan arkalasta kotoisin; jäi vain rauhallisena seisomaan petojen eteen ja, kun ne kärhentelivät puremaan, aukaisi kainalossaan kantamansa suuren nahkakantisen kirjan sekä räjähytti sen taaskin kiinni aimo mäjäyksellä. Koirat luulivat että ammuttiin sekä hyökkäsivät sen vuoksi aika kiireellä kaikille ilman suunnille ja jättivät munkin rauhaan.
Siten pääsi Siegfried vahingoittumattomana pihalle, jossa nuori herra — hänen tuleva oppilaansa — parasta aikaa oli pallosilla heitukan, koirarengin ja narrin keralla.
"Hei! Siinä tulee opettaja!" kirkui Matyi, heitukka.
"Merkillistä, etteivät koirat häntä syöneet", ihmetteli Petyko, koirarenki.
"Heitä pappia pallilla selkään!" kehoitti nuori herra narria, joka juuri piti pallia kädessään. "Viskaa keskelle kiiltävää silkkikaapua, niin että siihen jää suuri, märkä, savinen jälki!"
Hersko, narri, totteli ilomielin annettua käskyä.
Mutta munkki oli notkea ja tarkkaavainen; ennen kuin tuo märkä palli ehti siis sattua häneen, tarttui hän siihen kädellään ja viskasi sen niin taitavasti takasin päin, että satutti keskelle Herskon naamaa ja tämän karhunnahkalakki vierähti mutaan.
Tuo oli hauskaa nuoresta herrasta.
"Katsos pappia!" kirkui hän. "Tule lähemmäksi munkki! Sinähän taidat palloa heittää — peijakas … ja minä kun luulin, että munkki ei muka osaisikkaan muuta kuin rukoilla ja messuta. Mutta jaksatkos lyödä pallon niin korkealle kun Matyi?… Matyi on vahva poika. — Nääs … mihin lensi!… Vähiltä oli, ettei ikkunaa särkenyt. — No koetetaanpas, mihin sinä kelpaat!"
Siegfried sieppasi mailan ja lennätti pallon niin ylös, että se meni yli linnan katon.
"Kylläpäs sinä olet aika munkki!… Sinun kanssasi minä rupeankin täst'edes longaa ja meetaa pelaamaan!"
"Teidän ylhäisyytenne osaa siis jo latinaa", imarteli Siegfried.
"Latinaako … sitä piru osatkoon, mutten minä."
"Mutta longa merkitsee pitkää ja meta on sama kuin rajakivi. Siten opimme leikkien vaikeimmatkin asiat."
"Todellakinko?"
"Me liisteröimme tiedot ja taidot paperileijaan, jonka laskemme ilmaan.
Sitä tehdessä jää oppi meille itsestään."
"Kuinka? osaatko sinä paperileijojakin lennättää? Mutta varmaankaan et ole koskaan niin suurta leijaa nähnyt, kuin minun on. Katsos, miten paksu on sitä pidättävä nuora!… Tämän voi Matye vetämällä katkaista… Koetappas, Matye!"
"Eihän tuo mitään ole", vastasi Siegfried, kiersi nuoran kolminkerroin sekä nykäsi sen poikki yhdellä tempauksella.
"Peijakas! — Oletpas sinä aika karhu… Kuinka kuuluu leija latinaksi?"
"Draco."
"Entäs paperi?"
"Charta."
"No arkki sitte?"
"Arcus."
"Siis olen jo oppinut: draco, charta, arcus! Sehän on lapsen leikkiä… Hersko!"
"Näyttää luistavan kuin rasvattu", irvisteli narri, joka oli suuripäinen, julkeapuheinen, kääpiömäinen rujokas. — "Korkea-arvoinen rouva toivoo, että herra munkki kouluttaa nuorta kreiviä yhden vuoden ajan, ilman että hän kuitenkaan mitään oppii."
"Koetamme tehdä parastamme", tuumi Siegfried tyynesti, "otamme yhtiöömme erään henkilön, jonka nimitämme 'syntipukiksi,' ja milloin ei nuori herra osaa läksyjänsä, saa syntipukki selkäänsä."
"Tuoksi syntipukiksi otamme sinut, Hersko — eikö niin munkki!" selitteli nauraen nuori kreivi, jota tuo Siegfriedin ehdottama omituinen kasvatusopillinen järjestelmä erittäin miellytti. Hän oli jo muutenkin täydellisesti mieltynyt tulevaan opettajaansa.
Narria ei tuo ehdotus oikeen miellyttänyt; hän sen vuoksi rupesi estelemään sekä tuumi olevansa jo liian vanha semmoiseen kunniaan kuin syntipukiksi, vaan että koirarenki tai heitukka siihen toimeen paljoa paremmin soveltuisivat. Muuten tahtoi hän kokonaan päästä näin epämieluisasta puheenaineesta ja sentähden, viedäkseen juttua uusille urille, kysäsikin yht'äkkiä Siegfriediltä: "Minkätähden olet tuon jättiläiskirjan mukanasi laahannut … onko tarkoituksesi, että nuoren herran pitää se oppia ulkoa?"
"Ehei, poikaseni, tätä kirjaa tarvitsen paholaisia ulosajaessani."
"No sitte tulet sitä tässä talossa tarvitsemaan sangen paljo … meneppäs sen kanssa nyt ensiksi armollisen rouvan luo, siellä varmaankin kolmetuhatta pirua pitää asuntoa … niihin voit koetella taikakaluani ja siten nähdä, josko se johonkin kelpaa."
Tämä pilapuhe sai kaikki ääneensä nauramaan.
"Jaa … meneppäs pappi! mene, jos uskallat juuri nyt astua äitini näkyviin!" kehoitti nuori herrakin innokkaasti.
Kaikki neljä piirittivät laajasti luostari-isän; yksi veti kaapusta, toinen tyrkkäsi selästä ja niin kulettivat hänen monimutkaisten käytävien ja rappusten kautta siihen suuntaan linnaa, josta kuului äänekäs meteli. Samassa lensi muuan salin ovi auki äkkiä ja heidän edessään seisoi itse linnanherratar. Hänen nähtyään kiiruhtivat nuori herra, koirarenki, narri sekä heitukka pakoon semmoista vauhtia, että olivat päänsä murskata nurkkiin ja ovenpieliin. Siegfried yksin jäi jälelle.
Kreivitär oli avannut salinoven äkäisellä ja kovalla keltaisen, rautakorollisen puolisaappaansa potkaisulla. Nyt seisoi hän keskellä lattiaa ylpeänä ja vihaisena, ikäänkuin taisteluun valmistautuneena.
"No eikö tuo paholaisperhana vielä munkkilurjustakin tänne vaivoiksi lähettänyt", mutisi hän kiukkuisesti. Ja aivan kuin ei olisi Siegfriediä huomannutkaan, käänsi häneen päin selkänsä ja alkoi vihan vimmassa viereisessä huoneessa olijoille kirkua seuraavaa: "Mitä siinä ammottelette kitojanne, ikäänkuin olisitte puukuvia. — Kuunnelkaa mitä sanon ja tehkää joutuun sen mukaan! Kaikkien talonpoikain, renkien ja heitukkain pitää kiireesti varustautua heinähangoilla, piiskoilla ja sapeleilla sekä rynnätä Mitoschiniin. Hei, pojat! menkää sinne, valloittakaa linna ja pankaa punainen kukko katonharjalle laulamaan [= sytyttäkää linna palamaan]! Koska hän on paistia varastanut, pitää hänen tultakin saada sitä kärventääkseen. Yllättäkää roskaväki, niinkauan kun he ovat päissään! Heittäkää heidät vesikaivoon! siellä kyllä selkiävät. Mutta se nelitorninen ankkaläätti, jossa se vanha riitakukko itse asustaa, tulee teidän sytyttää jokaisesta neljästä kulmasta yht'aikaa. Se pitää teidän tehdä, vaikka itse pyhä Florian omassa persoonassaan tulisi armahdusta rukoilemaan. Liikuttakaa siis sorkkianne, te mölyapinat!… Matkaan ja nopeammin kuin salama!… Kuuletteko!… Mutta missä olikaan se tyhmä munkkiroisto? — Ahaa tuolla! Mitä hän täältä etsii?… No astukoonhan hän toki lähemmäksi!"
Naisen kasvot olivat vihasta hehkuvan punaiset; otsallakin oli veren karvaisia täpliä. Sieramet vapisivat, silmät pyörivät kammottavasti kuopissaan, huulet olivat vertyneet, hiukset — nuo kullanpunaiset kähärät — törröttivät hajallisina, koko kasvot vapisivat kovasta hermojen kiihotuksesta. Vartalo ilmaisi voimaa ja määrätöintä intohimoa, jota vaikutusta vielä pukukin ylensi. Kreivinnalla oli nimittäin yllään alemma lantioita ulottuva laajahihainen nuttu paksusta punaisesta silkistä, runsaasti kirjaeltu kullalla ja ruskealla ompeleella, niin että se etäältä katsottuna muistutti tiikeriä. Kaulassa oli pehmeä höyhenkaulus ja vyötäröillä kallis turkkilainen vyö, jossa terävä tikari välkkyi. Nutun helmaan oli ympärinsä kiinnitetty leveä koriste suurista kultarahoista, jotka pienimmästäkin liikkeestä sointuvasti kilisivät. Edestä oli takki niin lyhyt, että se — naisen kiivaasti liikehtiessä — salli näkyä korkeakantaiset keltaiset puolisaappaat, vieläpä punasilkkiset roimahousutkin.
Uudelleen hän vihaisesti komensi: "No — tule lähemmäksi, pappi!"
Isä Siegfried astui esiin ja lausui juhlallisesti: "Rauha ja siunaus teille ja huoneellenne!"
Kun kreivitär tämän äänen kuuli, irtautuivat hänen kätensä äkisti tikarin kahvalta, jota hän kiukuissaan oli puristanut, ja menivät otsalle, joko silmien varjostukseksi tarkempaa näkemistä varten tai kenties myös kasvoja peittääkseen.
Mutta munkki astui vieläkin askeleen lähemmäksi ja sanoi ystävällisellä tavallaan: "Vihastuminen turmelee kauneutenne, armollinen rouva. Kleopatra ei koskaan pikastunut, sen vuoksi saikin hän pitää ihanuutensa elämänsä loppuun saakka. Kiukku vääristää kasvot, tekee ne ryppyisiksi ja kulmikkaiksi. Suloisen naisihmisen ei pitäisi milloinkaan menettää malttiaan."
Vihastus katosi vähitellen kreivittären kasvoilta, leiskaava puna asettui, otsa selkeni ja piirteet saivat entisen viehättäväisyytensä. Munkin viimeisten sanojen aikana koetti hän jo hymyilläkin.
Siegfried seisoi jo vallan lähellä häntä, niin että puhelunkin saattoi alentaa hiljaisemmaksi.
"Minkä epäonnistuneen koston te tahdotte toimeenpanna! Tehän tahdotte polttaa, murhata, ruoskia. Sehän on teidän vihamiehellenne ainoastaan hauskutusta ja vaihtelua yksitoikkoisuudessaan. Mutta jos te todella tahdotte Mitoschinin herralle kelpolailla kostaa, niin kaadattakaa vielä joukko metsän riistaa ja lähettäkää ne hänelle — lahjaksi! Se tulee häntä hävettämään."
Rouvan kasvot kirkastuivat ikäänkuin aurinko myrskyilman jälkeen.
"Aivan niin", naureskeli hän ja silmät loistivat ilosta. "Sillä tavalla tosiaankin kostan. Hoi, pehtoori! — Metsästäjät! Tulkaa takaisin! Tulkaa tänne! — Menkää siis metsään, ampukaa kuormallinen villipeuroja ja viekää Mttoschiniin sekä sanokaa, että jos hänen on niin nälkä, että täytyy käydä ruokaa hankkimassa minun alueeltani, niin tässä lähetetään koko kuormallinen tavaraa, ettei tarvitsisi varastaa!"
Tästä asiain käänteestä olivat kaikki hyvillään. Rauha palasi taas linnaan. Nuori herrakin ynnä narri, koirarenki ja heitukka uskalsivat tulla esiin äsköisen rajuilman aikana etsimistään piilopaikoista. He olivat nyt täydellisesti vakuutetut siitä, että munkki osasi kirjallaan ajaa ulos pahat henget.
"Äiti", kirkui poika kreivittären polvia syleillen, "tämä merkillinen pappi ajoi sinusta ulos paholaiset!"
Mutta silloin sai nuori herra kokea jotain, mihin hän ei vielä koskaan ennen ollut tottunut. Rouva antoi nimittäin hänelle kaikuvan korvapuustin.
Poika ällistyi tästä niin, ettei edes älynnyt ruveta itkemään.
"Nallikka! katsopas tulevaa kasvattajaasi ja isääsi! Käy hänen luokseen ja suutele hänen kättään!" sanoi kreivitär samassa hyvin kovakouraisesti laahaten poikaa munkkia kohden.
Siegfried puuttui asiaan.
"Armollinen rouva", sanoi hän. "Säästäkää poikaanne!"
Samassa hän kumartui alas itkevän lapsen puoleen, ja peitti hänet manttelillaan. Poika kyyristäytyi hänen turviinsa ja alkoi katkerasti itkeä.
"Älä itke lapseni!" sanoi munkki. "Luota vain äitiisi, sillä hän rakastaa sinua! Kuritus äidin kädestä on siunaus pojalle. Otapas tämä kirja ja kanna se huoneeseen, sillä minä tulen asumaan tässä talossa ja sinua opettamaan."
Tämä käsky hämmästytti poikaa siihen määrään, että hän lakkasi itkemästä. Uteliaisuus voitti katkeruuden. Hän tarttui innokkaasti tuohon paksuun kirjaan, jossa asui niin ihmeellinen voima, jota pahat hengetkin pelkäsivät. Hänelle tuli harras halu itsekin oppia noita kirjan salaperäisiä merkkejä, tullakseen niiden kummallisen voiman haltijaksi. Narri, koirarenki ja haukka seurasivat mukana. Hekin olivat uteliaita näkemään kirjaviksi maalatuita tenhomerkkejä.