III.
Kahden kesken munkin kanssa jäätyään ratkesi kreivitär raikuvaan nauruun. Hänen ilonsa oli yhtä intohimoista ja raivokasta kuin surunsakin, käsiänsä yhteen lyöden huusi hän:
"Ha, ha, ha! Siis olet se sinä! Vihdoinkin. Et olekaan kuollut. Olet kuitenkin tullut luokseni. Kovin olenkin sinua odottanut ja usein ääneensä kutsunut. Mutta et ole tullut. Vasta sitte, kun en enää odottanut, tulit. Ha, ha, ha! Oletpas sangen omituisessa valepuvussa eteeni astunut, Teodor Dalnoki!"
Näin sanoessaan asetti hän molemmat kätensä luostari-isän olkapäille, silitti tämän kuopalle painunutta poskea ja vei sangen lähelle kasvonsa, joissa silmät liekehtivät kaipauksen tulesta.
"Nimeni on isä Siegfried!" sanoi munkki tyynesti eikä yksikään hermo kasvoissaan värähtänyt, vaikka nainen niin intohimoisesti häntä syleili.
"Se ei ole totta!" huusi kreivitär ja tarttui kiihkeästi munkin vaatetukseen. "Tämä on ainoastaan valepuku."
Samassa hän repäsi Siegfriedin manttelin rinnasta auki, toivossa löytää sieltä kultakirjaisen samettinutun. Mutta turhaan. Sieltä pilkottikin vain karkea liinainen paita, jommoista kaikki jesuitat pitävät, halvimmasta palvelijaveljestä aina kenraaliin asti. Ja kun hän vielä paidan rinnankin aukasi, tuli esiin rautainen risti, joka riippui vitjoista kaulassa. Ristin terävä syrjä oli, kreivittären kiihkoisasti syleillessä, painunut niin syvälle munkin rintaan, että siihen oli tullut verihaava.
"Minä olen se, miltä näytän", vakuutti Siegfried uudelleen ja äänensä oli niin jäinen sekä katseensa niin kova, että kaikki iloisuus katosi kreivittären kasvoilta.
Häntä oikeen puistatti, mustat silmät tähtäsivät konemaisesti rautaristiä. Vihdoin löi hän äkkiä kädellään otsaansa ja heitti päänsä taaksepäin.
"Se on ainoastaan unta. Herättäkää minut! Antakaa minulle vettä! —
Vettä!"
"Rauhoittukaa rouvaseni! Olemme valveillamme. Mitä näette, on pelkkää todellisuutta."
"Teodor."
"Teodor on kuollut."
"Mutta ei sodassa turkkilaisia vastaan."
"Ei — vaan taistelussa itsensä kanssa."
"Kahteen vuoteen ei sinusta ole mitään kuultu."
"Niin — sen kaksintaistelun jälestä, jossa erään tapoin — ei.
Syynhän siihen tunnet!"
"En tahdo tuntea; elä siis sitä muistuta. Koko juttu vihoitti minua jo tarpeeksi aikanansa."
"Hänen aaveensa näyttäytyy minulle jok'ainoa yö."
"Mikset tappanut häntä oikeen kunnollisesti? — Minuapas eivät aaveet kiusaa."
Tätä sanoessaan nauroi rouva kamalasti, mutta samalla viettelevästi.
Siegfried tajusi tämän naurun merkityksen. Hän ymmärsi seisovansa vastakkain kurjan, paatuneen syntisraukan kanssa. "Kun tuo nainen kerran joutuu helvettiin", arveli hän itsekseen, "viettelee hän itse saatanan, ja sen sijaan, että hänen pitäisi siellä piinaa kärsiä, tulee hän varmaankin Belzebubin puolisoksi sekä siten sen kirouksen sijaan kuningattareksi." Ääneensä sanoi hän: "Mitoschinin linnanherra vainoo minua."
"Minua myös. Hänen joka sanansa on kirous. Jos ne kävisivät toteen, ei taivaassa enää olisi yhtään salamaa eikä helvetissä paholaista. Minä heille ainoastaan nauran."
"Sitä pahempi ovat kironsa sattuneet minuun. Hän on lähettänyt minulle uhkauksen, että jos hiukankin seurustelen hänen tyttärensä kanssa, jopa jos edes näenkin vain tämän, laitetaan lapsi heti sielunhukuttajaan [pieni, yhdestä puusta koverettu sangen vaappuva vene, jommoisia käytetään Unkarin virroilla] ja lasketaan turvatoinna kuohuvan virran valtaan. Ja että Mitoschin sanansa pitää, saat olla varma."
"Ja sinä rakastat tytärtä niin suuresti, että maailmasta luovuit ja luostariin sulkeusit. Mutta et ole häntä unhottanut. Kenties rupesitkin munkiksi vain sentähden, että pääsisit tähän luostariin ja siten lähelle mielitiettyäsi?"
Lemmenkateus ja viha huokui naisen joka sanasta.
"Erehdyt. Kun olin päättänyt maailmasta luopua, matkustin Roomaan ja yhdyin siellä jesuittimunkistoon. Kenraali sai tietää kotipaikkani; sentähden lähetti hän minut Madocsanyn luostariin…"
"Jota sinä et suinkaan olisi tahtonut nähdä!"
"Minun täytyi totella. Tulin siis sinne ja harjoitin katumuksen tekoa. Toimittelin myös raskaimpia ja halvimpia töitä siellä. Kävin kerjäten talosta taloon, kylästä kylään; kiusasin ruumistani ja sieluani yht'aikaa."
"Tarkoituksessa 'häntä' nähdäksesi…?"
"Ei vain hänet unhottaakseni."
"Etkö todellakaan ole sitte tyttöä sen jälkeen nähnyt? Etkö edes mitään hänestä kuullut? Hän on kaunis ja vielä naimaton. Odottaa sinua yhä…"
"Turhaan odottaa… En edes rukoillessani uskalla häntä muistella. Minähän olen nykyään se, mikä olen, raaka, tunnotoin eräkäs. Ruususeppele [ruususeppeleellä tarkoitetaan tässä sekä rukousnauhaa että tuoreista kukkasista punottua seppelettä] ei enää kuulu ohimoilleni, vaan ainoastaan käsilleni. Sen tuoksu ei ole enää tuore, sen piikit eivät enää pistele."
"Ja miten tuli luostarinkonventti juuri sinut valinneeksi opettajaksi pojalleni?"
"Muut pelkäsivät sinua."
"Sano ennemmin, että he pelkäsivät minun pahaa mainettani. Sinä pelkäsit kuitenkin enite ja tulit kuitenkin. Tulit sen naisen luokse, jota vihaat, jonka kuumat suutelot täyttävät sinut inholla ja kauhistuksella, jonka niin usein olet kylmyydellä luotasi työntänyt, josta tiedät, että hän sellaisella intohimolla sinua rakastaa, jotta ikkunan ruutunsakin on täyteen kirjoitellut nimeäsi sekä alituiseen sinua ajattelee niin hyvin valveilla ollessaan kuin nukkuissaankin. Tästä kaikesta huolimatta tulit tänne…!"
"Käskettiin ja minun täytyi totella."
"Ja missä tarkoituksessa tulit?"
"Pyhää ja kallista tointa hoitamaan."
"Ha, ha, haha…! No mikä se mahtaa olla?"
"Kasvatan poikaasi totiseen uskoon ja Jumalan pelkoon sekä opetan hänelle hyödyllisiä tietoja ja taitoja."
"Tiedän, tiedän. Herrat jesuitit pelkäsivät, että minä vihoissani lähettäisin poikani Saros-Patákin kouluun, antaisin hänen tulla kalvinilaiseksi ja lahjoittaisin omaisuuteni kollegiumille. Siitä heidän hurskas intonsa."
"Ehkäpä."
"Mutta sinulla on täällä toinenkin toimi. Kuten hurskasten isäin kirjeestä näin, ovat luostarin ylhäisiin perheisiin lähettämät opettajat samalla rippi-isiä. Siis tulet sinä olemaan minun rippi-isäni!"
"Tiesin sen."
"Vai tiesit. Mutta et aavistanut, että sanat, joita päivittäin tulen korviisi kuiskaamaan ja joita sinun pakosta täytyy kuunnella, eivät ainoastaan minua, mutta myöskin sinut turmioon saattavat. Synti, josta sieluni päästät, antaa omille himoillesi uutta kiihdykettä. Ja kun kätesi siunaten lasket päälaelleni, polttavat punaiset hiukset sormiasi kuin hehkuva rauta. Tiesitkö tämän kaiken?"
"Oih … minä tiesin."
"Ja kuitenkin uskallat kuunnella minua, kun rippituolissa polvistun ja korvaasi kuiskaan: Pater peccavi. Minä rakastan erästä miestä, rakastan mielipuolen tavoin, intohimoisesti. Sen vuoksi en voi rukoilla, en kykene, vaikka tahtoisinkin. Koko Litania on minusta ainoastaan hänen nimeänsä. Jos katsahdan pyhimyskuviin, näen niillä hänen kasvonsa. En voi tehdä parannusta, sillä rakastan syntiäni; se tuottaa minulle suloista nautintoa. Mea culpa! Mea culpa!… Minulla oli hyvä, uskollinen puoliso, lempeä kuin kyyhky, lauhkea kuin lammas. Ja minä katkeroitin tuon kunnon miehen koko elämän; olin kenties syynä hänen kuolemaansa. Iloitsin leskeksi joutumisestani, sillä nyt luulin saavani omakseni sen miehen, jota rakastin. Mea culpa! Mea culpa! Kuule minua! Herra ylhäinen! Armahda minua! — Mutta hänen sydämensä ei välittänytkään minusta, sillä hän lempi kauniimpaa, parempaa, viatonta neitosta. Verrattomalla viekkaudella sain ilmi tuon puhtaan sielujen liiton. Yllytin immen isän ja veljen rakastajaa vastaan. Kaksintaistelu syttyi; siinä onnetoin mies puhkaisi lemmittynsä veljeltä sydämen. Siten eroitin kaksi toisiinsa kiintynyttä sielua. Mea culpa! Mea culpa! Ole minulle laupias! — En armoa rukoile, ainoastaan oikeutta tahdon. Sitä miestä pyydän itselleni, jota rakastan. Anna, Herra taivainen, hänet minulle! Hän on kyllä nykyään sinun palveluksessasi, mutta minä riistän hänet sinulta, kiedon kahleisiini, kätken koko maailmalta. Vaikka helvettiin, kadotettujen kotiin, olen valmis hänen kanssansa matkustamaan."
Kreivitär heittäytyi kasvoilleen lattiaan ja suuteli miehen tomuisia kenkiä samalla raskaasti huoaten sekä surullisesti vaikeroiden.
Siegfriedin tuli sääli. Hän laski kätensä polvistuneen päälaelle ja lausui lempeästi:
"Jumala antakoon anteeksi syntisi, eksynyt, kurja naisraukka!"
Sen sanottuaan lähti munkki, mutta rouva suuteli hänen kengänpohjiensa jättämiä märkiä, savista jälkiä.