IV.
Tuo paksu nelitaitteinen kirja, jonka Siegfried oli mukanaan tuonut, ei ollutkaan mikään pahojen henkien ulosajo-väline, vaan se oli teos, jonka varmaankin piru oli toimittanut, sillä ihmisiä kiusataksensa. Jo monta vuosisataa oli se ollut Madocsanyn luostarin kirjastossa; aikoja ennen kuin Ignatius Loyola oli jesuitti-munkistoakaan perustanut. Ennen Jesuksen veljeksiä olivat nimittäin karmelitat hallinneet Madocsanya. Niillekin oli kirja ollut outo ja tuntematointa ikää ja alkuperää sekä tuottanut outoudellaan paljo päänvaivaa. Oli sitä yritetty selittääkin. Sitä todistivat ne leveihin marginaaleihin tiheään kirjoitetut latinankieliset selitykset. Niin paljo olivat tutkijat olleet siitä selville saavinansa, että olivat sen päätelleet erääksi vanhaksi Schijakah nimiseksi kieleksi, jota entisen ajan arabialaiset viisaat kuuluvat käyttäneen salaisessa kirjeenvaihdossaan. Mutta varmuuteen ei vielä oltu päästy.
Kirjan nimi oli: "Eitukluk uttalas". Ensimäinen sana muistutti jotain neekerikieltä, jälkimäinen taasen tuntui olevan tatarilaista alkuperää. Mitä ne merkitsivät, ei kukaan ollut vielä saanut selville.
Kirjaa oli luostarissa muuten yleensä käytetty kahdenlaiseen tarkoitukseen. Kun muuhun työhön kyllästyttiin, tutkittiin sen salaperäisiä merkkejä ja kun ulosmentiin, otettiin se kainaloon, että muka näyttäisi siltä, kun oltaisiin matkalla rauhallisia opinnoita harjoittamaan.
Tuota viimemainittua tarkoitusta varten oli Siegfriedkin sen mukaansa ottanut. Ehkä myöskin oli arvellut, ettei Madocsanyn linnassa löytyisi yhtään kirjaa ja saisi sen vuoksi ikävät iltahetkensä viettää tutkimalla tuon salaperäisen teoksen lehtiä.
Nuoren herran piti maata samassa huoneessa kuin Siegfried. Mutta hän ei saanut unta, ilman että narri kertoi satuja. Sitä siis piti Herskon joka ilta puoleen yöhön saakka tehdä, lapsen vuoteen vieressä istuen. Aikaansa sillä välin kuluttaaksensa otti Siegfried kirjan mukaansa eräänä iltana. Ja senkin jälkeen, kun nuori kreivi oli jo nukkunut, piti heidän vielä valvoa, sillä lasta kiusasivat ilkeät unennäöt; hän havahtui usein ja rupesi itkemään, jolloin munkin ja narrin täytyi häntä rauhoittaa.
Hereillä pysyäkseen oli arabialainen kirja munkille hyvänä keinona.
Narrilla piti olla viiniä, muutoin ei hän voinut valvoa.
Niin istuivat he usein pitkät yöt toistensa vieressä pöydän ääressä; Siegfriedillä edessään kirja ja suuri lyijyinen mustetolppo, narrilla viiniruukku ja pikari.
"Kuuleppas, isä!" sanoi narri kerran, "jos joku meidät näin toistensa vieressä näkisi istuvan, ei varmaankaan heti voisi eroittaa kumpi meistä on narri kumpi viisas."
"Epäilemättä päättäisi hän sinut viisaaksi ja minut narriksi", vastasi
Siegfried.
"Jos tahdot, saat minulta viisautta, ruukkuni on sitä täynnä! — He!"
"En juo viiniä."
"No mitä sitte on tuossa pöntössäsi?"
"Siinä on mustetta."
"Sitä en ole koskaan juonut, mutta sopisihan sitä kerran maistaa.
Annappas minulle kulaus pöntöstäsi?"
"Ei mustetta juoda."
"No, mitä sillä tehdään?"
"Teroitetaan hanhenkynä — näin, kastetaan se musteeseen ja piirretään kirjaimia, jotka ovat ihmisen sielulle suuremmasta arvosta kun viini ihmisen kurkulle."
"Noo — annappas nyt vain minulle pieni tilkkanen, että tiedän, miltä se maistuu!"
"Ei tätä voi juoda."
"Ovatko nuo koukerot isossa kirjassasi sillä tehdyt?"
"Ovat. — Ne ovat vierasta kieltä, jota en itsekään ymmärrä."
"Et ymmärrä? — mutta silloinhan ei noitakirja ole sinulle suuremmasta arvosta kuin minullekaan? Yhtä hyvin voisin minä istua siinä ja seurata sormillani variksen varpaita!"
"Sinulla on oikein, narri."
"Minä sanon sinulle jotakin. Jos voin mustettasi juoda, s.o. opin kirjaasi ymmärtämään, tahdotko sitte ottaa naukun viinituopistani?"
"Siihen kauppaan suostun."
"No, odotappas silmänräpäys. Ennenkuin sinä tulit, oli täällä muuan köyhä ylioppilas, jonka kanssa monet illat tämän saman pöydän ääressä valvoin. Hän raapusteli myöskin hanhenkynällä variksenjalkoja paperille, kuten sinäkin teet. Mutta sen sijaan, kun sinä juoksutat kynää vasemmalta oikealle, teki hän päinvastoin. Sinun pitäisi myös koettaa kulettaa sormiasi samoin päin. Mikä on hullun kirjasi nimi?"
"Eitukluk uttalas."
Narri mietti hetkisen ja päästi sitte suuren naurunhohotuksen.
"No enkö minä sanonut", hirnui hän, "että ensiksi kykenen sinun mustettasi juomaan. Luehan sanat oikealta vasemmalle, niin saat arvoituksen ratkaistuksi! Eitukluk uttalas, sehän on sama kuin salattu kulkutie."
Siegfried aukasi suunsa ja silmänsä selkiselälleen. Siinähän se nyt oli. Mitä kahtena satana vuotena kirjanoppineet eivät olleet selville saaneet, sen ratkaisi narri kahdessa minuutissa. Ha, ha, haha!
Kirja oli unkarin kieltä, kirjoitettu arabialaisilla kirjaimilla nurinpäin.
Nyt alkoi Siegfried lukea narrin neuvon mukaan oikealta vasemmalle.
Hyvin sujui. Ensin meni kaksi riviä, sitte kolme ja niin koko sivu.
Jota enemmän hän luki, sitä punaisemmaksi tulivat poskensa, silmänsä
alkoivat loistaa ja kasvojen kovat piirteet sulamistaan sulivat.
Nyrkkiin puristunut oikea käsi putosi raskaasti pöydälle.
"Katsokaa vain!" kirkui narri, "hurskas isä on juopunut omasta musteestaan."
Siegfried löi kirjan kiinni ja hypähti kiivaasti ylös.
Kirja ei suinkaan ollut semmoinen, että paholainen olisi sitä pelännyt, päinvastoin oli sen sisältö mieluista ijankaikkisen syvyyden isälle.
"Minäpä kykenin sinun pullostasi juomaan. Otappas nyt sitte kulaus minun ruukustani!" sanoi narri voiton riemuissaan sekä täytti pikarin reunoja myöten viinillä.
Muinoin oli Siegfried ollut tuon tulijuoman harras ystävä, mutta kahteen vuoteen ei pisaraakaan ollut tullut hänen huulilleen. Tämän tulivirran vaahto on helvetin tienviittana; siitä aiheutuivat monet synnit nuorille ja vanhoille.
Munkin kasvot ilmaisivat kiivasta janoa.
Kirjan sisältö oli varmaankin pelkkää tulta, niin että joka siitä siemauksen hörppäsi, tunsi valkean rinnassansa ja tarvitsi sammutusainetta.
"Anna tänne pikari!"
Narri totteli käskyä kiireesti ja munkki tarttui vapisevin sormin pikariin sekä vei sen huulilleen. Ensin koskettivat huulensa vain hiukkasen tuohon taikanesteeseen, vaan pian hän tyhjensi koko sisällyksen kerrassaan. Sillä oli sama vaikutus häneen, kuin johonkin semmoiseen henkilöön, joka ei koskaan ennen ollut viiniä maistanut.
Hän nojautui tuolinsa selukseen veltosti; kasvoissa kuvastui kuin peilissä ne erilaiset näyt, mitkä kulkivat hänen sisällisten silmiensä ohitse. Puoliavoimet huulet olivat hymyssä. Vaistomaisesti tarttui hän ihmeelliseen kirjaan ja avasi sen.
Tällöin säikähtyi poikanen unessaan niin kovasti, että hän huutaen putosi lattialle.
Munkki juoksi kiireesti hätään, nosti lapsen maasta ja peitteli hänet huolellisesti vuoteeseensa jälleen, samalla rauhoittavia sanoja puhellen. Lapsi tulikin levollisemmaksi, pelottavat unikuvat häipyivät ja täysin rauhoittuneena kietoi hän vihdoin kätensä Siegfriedin kaulaan sekä vaipui sikeään uneen.
"Sinusta tulisi mainio lapsenpiika!" sanoi narri. "Tämmöisissä tapauksissa ennen on minun täytynyt puoli tuntia hieroa nuoren kreivin jalkapohjia sekä laulaa parhaat lauluni, saadakseni hänet tyyntymään. Ja sinä sait hänet tyyntymään yksinkertaisesti vain siten, että laskit kätesi otsallensa! — — Het! otetaanpas vielä ryyppynen!"
"En huoli enää sinun viinistäsi."
"Noo, särvi sitte omaa viiniäsi taasen!"
Munkki katsahti eteensä ja huomasi ihmeekseen, että salaperäinen noitakirja oli auki, vaikka hän sen äsken oli sulkenut. Jo johtuivat mieleensä näyt ja kummitusjutut.
"Oletko sinä kirjaa liikuttanut?" kysyi hän narrilta.
"En ole, enkä sitä tekisikkään, vaikka luvattaisiin minulle koko
Madocsanyn linna ynnä sen kaunis haltijatar kaupanpäällisiksi."
Munkki kyyristäytyi nojatuoliinsa sekä rupesi jatkamaan tuon kummallisen kirjan lukemista.
Jota enemmän hän luki, sitä selvemmin alkoi kasvoissaan esiintyä ilme, joka todisti, että hänen sisässään vallitsi tiedonjanon tunne. Jokainen luettu sivu lisäsi vain sitä. Luultavasti ei kirjaa tultaisi nyt kiinnipanemaan, ennenkuin viimeinenkin rivi olisi siitä luettu.
Vihdoin sanoi munkki narrille: "Noudappas minulle koko ruukullinen viiniä!"
Kun sitte nouseva aurinko aamusella kultasi maalatuita ikkunaruutuja, nähtiin narri pöydän alla kuorsaten lojumassa. Mutta pappi tirkisteli yhä kirjaan. Hän ei kuitenkaan lukenut, vaan uneksi valveillaan.
Ja kirja "Eitukluk uttalas" ei ollutkaan mikään salaperäinen noitakirja.
Se oli erään orabiti munkin kirjoittama teos. Lopussa oli selitys, miksi teos oli laadittu näin kummallisilla kirjaimilla ja ne niin oudosti järjestetty.
Se sisälsi tarkan kertomuksen eräästä tunnelista, joka muka Waag-virran alatse kulkien keskenänsä yhdistäisi Madocsanyn ja nelitornisen Mitoschinin linnat.
Siihen aikaan, kun kuuluisa unkarilainen sotapäällikkö Juhani Hunyady taisteli voitollisesti turkkilaisten lukemattomia laumoja vastaan, olivat molemmat linnat böömiläisen rosvojoukon hallussa. Siellä he saivat rauhassa mellastella ja ilkeyttään harjoitella pitkät aikaa, kun Unkarin sotilaat tarvittiin rajoilla, varjelemassa Eurooppaa turkkilaisten raivolta. Sillä niinhän se on, että sillä, joka karhun kanssa paraillaan taistelee, ei ole aikaa hyttysiä kasvoiltaan ajella. Vihdoin alkoivat maan aateliset kreiviensä ja voivodiensa johdolla heitä ahdistella. Mutta ihme ja kumma. Kun toinen näistä linnoista saatiin väkirynnäköllä voitetuksi, ei siellä ollut ristinsielua. Samoin oli laita toisen kanssa. Mutta siitä huolimatta jatkuivat taistelun jälestä mellastukset ja ryöviöt ympäristössä. Rosvot olivat käyttäneet kulkutienään ja pakopaikkanaan linnojen välillä olevaa Waag-joen alatse kulkevaa tunnelia.
Näin kävi ajasta aikaan aina siksi kun Mathias kuningas [Mathias Corvinus] tuli hallitukseen. Hän vahvistettuansa valtansa ulkonaisten vihollisten suhteen, käänsi puhdistavat aseensa sisällisiä oloja järjestämään. Sotajoukko lähetettiin myös böömiläisiä rosvoja kurittamaan. Yht'aikaa piiritettiin sekä Madocsany että Mitoschin.
Ryövärit pakenivat ensin Mitoschinista Madocsanyyn, mutta sielläkin olivat kuninkaan sotilaat vastassa. Pako oli mahdotointa. Ja kumminkaan ei heitä saatu koskaan kiinni.
Tähän aikaan kirjoitti orabiitti munkki merkillisen teoksensa. Siinä hän kuvaili tarkasti sekä perinpohjaisesti kelle linnat olivat kulloinkin kuuluneet ja mistä paikasta tunneli niissä kummassakin alkoi. Tämän hän teki sen vuoksi, että, jos jälkeentulevaiset sattuisivat erehdyksessä käytävään joutumaan, osaisivat he sieltä pois, tai jos myöskin joiden kuiden pistäisi päähän ruveta etsimään niitä runsaita aarteita, jotka ryövärit, hänen luulonsa mukaan, olivat erääseen sivuholviin kätkeneet, he löytäisivät ne. Noista aarteista puhuttiin muutoin sangen laajasti. Mainittiin, että niitä oli monta monituista säkillistä kultaa ja hopeaa. Sitte kerrottiin, kuinka ryövärit olivat kerran ottaneet kiinni erään ylhäisen rouvasihmisen sekä pitäneet häntä vankina monta vuotta. Kuolemansa jälkeen oli hänet haudattu sangen loistavilla juhlamenoilla sekä ruumis asetettu erääseen tunnelin salakäytävistä.
Mihin rosvot itse olivat piirityksen aikana joutuneet, siitä ei kirja tietänyt mitään mainita. Luultavasti olivat vielä hengissä olevat, kuninkaan sotajoukkojen heitä molemmista linnoista ahdistaessa ja nähdessään olevansa auttamattomasti hukassa, vetäytyneet johonkin käytävän sivuaukeamaan sekä sinne salpautuneet ja siellä käyneet vapaaehtoiseen kuolemaan, sillä he hyvin tiesivät, että jos elävinä kiinni joutuisivat, hirsipuu ehdottomasti tulisi jokaisen osaksi.
Voittajat saivat paljo kultaa ja hopeaa saaliiksensa.
Linnat joutuivat aatelissukujen haltuun. Salaisen käytävän loppukohta unhottui kummassakin, niin ettei sitä enää lainkaan tiedettykään; koko käytäväkin vähitellen häipyi ihmisten mielistä.
Tuo salaperäinen kirja olisi sen kaikille kertonut, jos vaan sitä olisi osattu lukea. Mutta sen oli ainoastaan isä Siegfried voinut tehdä.