V.
Vastapäätä Madocsanya loistelee Mitoschinin linna. Se loistaa oikeen sananmukaisesti, sillä sen neljä tornia ovat katetut kiiltäväksi tinatuilla rautalevyillä, jotka auringon niiden päälle paistaessa leimuavat kuin suuri tuliroihu. Tornit ovat rakenteeltaan venäläistä sipulityyliä. Vielä viideskin torni kohottaa huippuansa solakkain hopeapoppelien välistä. Sen huippu on koristettu ristillä, toisissa on tähti.
Tuosta viidennestä tornista voipi vielä tänäkin päivänä nähdä, että se on aikanaan kuulunut pieneen kirkkoon, jonka hussilaiset olivat rakentaneet pyhän Antoniuksen kunniaksi. Nykyinen linnanherra, Grazian Likovay, oli sen äidiltään perinyt. Tämä äiti, Susanna Szuhay nimeltään, oli innokas katolilainen. Linnan oli hän antanut pojalleen sillä ehdolla, että paavilainen kirkko kartanonpihassa pidettäisiin entisessä kunnossaan edelleenkin ja että läheisestä, Teplassa sijaitsevasta sielunhoitovirastosta palkattaisiin pappismunkki, joka siellä pitäisi ainakin kerran viikossa messun, huolimatta siitä oliko kuulijoita eli ei.
Poika olikin täyttänyt äitinsä testamentin ehdon, sillä muussa tapauksessahan olisi koko linna cum appertinentiis langennut valtiolle.
Katolinen kirkko seisoi siis edelleenkin Mitoschinin pihassa. Heleä-ääninen kellokin oli vielä paikoillaan, sillä Grazianilla ei ollut tarvista sitä edes rahoiksi sulattaa. Eikä suinkaan liioin kielletty Teplan lukkariakaan, jos hän tahtoi sitä tulla soittamaan määrättyinä aikoina.
Mutta kumminkin oli asian laita niin, että jos hurskaat naiset joskus olisivat tähän kirkkoon eksyneet hartauttansa harjoittamaan, olisi siitä ollut iloa ja kenties huvitustakin ainoastaan messua lukevalle papille, mutta ei heille itselleen vähääkään sielun rakennusta.
Kello oli kyllä ylhäällä tornissa, kuten edellä sanottiin, mutta siinä ei ollut mitään hihnaa eikä soittonuoraa, ei myöskään sen luo johtaneet mitkään portaat tai tikapuut. Teplan lukkarille olisi siis ollut sula mahdottomuus saada kelloa soimaan, vaikka hän sitävarten olisi Mitoschiniin jolloinkin tullutkin.
Mutta vaikka kello olisikin saatu ääntelemään, ei kuitenkaan kukaan hurskas ihminen olisi jalkaansa astunut kirkkoon siellä olevan alttaritaulun takia. Se oli erään italialaisen mestarin maalaama ja kuvasi pyhän Antoniuksen kiusausta. No siinähän aiheessa ei nyt olisi itsessään mitään moittimista, mutta sitä oli käsitelty niin jumalattomalla tavalla. Pyhimyksen kiusaajana esitettiin nimittäin ennen näkemättömällä julkeudella maalattu ilkialaston nainen. Sen nähtyään jokainen todellisesti hurskas sielu jo kirkon ovelta takaisin kääntyi ja kiireimmiten pakoon lähti. Semmoiset alttaritaulut saattavat kenties olla kyllä paikallaan kuumaverisille italialaisille, mutta meidän vuoriseutumme ovat liian kylmät niille.
Luonnollista on myöskin, ettei kellään sielunhoitajalla ollut halua tulla lukemaan messua semmoisen alttaritaulun edessä ja siihen kääntyneenä.
Löytyi kuitenkin Mitoschinissa muuan viatoin olento, jota tuo julkea alttarikuva ei lainkaan loukannut. Se oli itse linnanherran tytär, Magdaleena nimeltään, joka oli ainoa paavilainen, ei ainoastaan tässä linnassa, mutta myöskin koko kylässä. Unkarin lain mukaan, nimittäin protestanttisen isän ja katolisen äidin lapset jakavat taivaan valtakunnan riemut siten, että pojat perivät isän uskon ja tyttäret äidin kirkollisen katsantokannan. Herra Grazian Likovay oli itse kiivas protestantti, joka kovasti vihasi pappeja ja munkkeja. Sitävastoin oli hänen puolisovainajansa ollut katolinen. Niin ankara oli linnanherra uskonasioissa tytärtäänkin kohtaan, ettei sallinut hänen sisällä huoneissa lukea paavilaista rukouskirjaa, eipä edes rukousnauhaa kantaa. Joka hartautta tahtoo harjoittaa, menköön kirkkoon! Sehän on aivan lähellä. Takaiselta linnan portilta johti sinne vuosisatoja vanha, mutkainen, jättiläislehmusten reunustama tie, joka kuitenkin nykyään kasvoi niin korkeata ja tiheätä ruohoa, että kulkeminen oli siinä vaikeata. Alue ympärillä oli sitäpaitsi karhujen asuntopaikkana. Herra Likovaylla oli nimittäin kaksi muhkeaa karhua, jotka vapaasti, ilman kahleita saivat juoksennella linnan ja kirkon välisellä maakappaleella ja lehmuskäytävässä. Vaikkakin linnan ja tämän seudun välissä oli korkea, paksu kivimuuri, kuului kartanon puolelle selvästi petojen kumea karjunta.
Nämä karhut myöskin osaltaan olivat suurena syynä siihen, että kirkkotie oli saanut niin ruohottua. Ei kukaan mielellänsä mene rukoilemaan semmoiseen paikkaan, jossa on vaarassa tulla karhujen kanssa tekemisiin kesken parasta hartautta.
Kun linnan torninvartija torvensa äänekkäällä törähdyksellä ilmoittaa illan seitsemättä tuntia, aukeaa muuan karhupihalle antava ikkuna ja kuuluu kimakka pillin ääni. Sitä kohden laukkaavat nuo molemmat petoeläimet aikavauhtia, silloin tällöin kumealla murinallansa antaen tietää, mihin asti jo ovat ehtineet. Syvä, tuota murinaa matkiva ihmisääni, lausuu kummankin karhun nimen ja samassa heitetään suuri, verinen lihankappale alas ruohistoon. Sen ottavat villipedot ilonkiljunnalla vastaan. Kumpikin tarttuu kynsin ja lampain veriseen möhkäleeseen ja koettaa repiä itselleen niin suuren palasen kuin mahdollista. Ne ovat kaksoisia ja keskenään sangen epäluuloisia. Toinen luulee aina, että veljensä on saanut suuremman kappaleen ja oikeaa tasajakoa ylläpitääkseen hyökkää senvuoksi tämän kimppuun. Toisella ovat samanlaiset mielipiteet ja menettelee luonnollisesti myös samaten. Siten syntyy tulinen tappelu, jota, pienillä väliajoilla keskeytettynä sekä luita ja ytimiä vihlovalla ärjynnällä säestettynä, jatkuu koko yösen.
Linnanmuurin ikkuna sulkeutuu ja karhut jäävät yksikseen kahakoimaan.
Vähitellen voittaa yö jo hämärtämän päivän ja Waag-joen sumut kietovat kosteaan, pehmeään verhoonsa koko laakson. Linnan pohjoinen sivusta on aivan pimeä. Ei ainoastakaan ikkunasta tuijota edes pienoista kynttilän valoa. Mutta kaikkein nukuttua aukenee kirkkotielle johtava takaportti hiljaisesti ja ilman narinatta. Naisellinen olento hiipii siitä ulos. Hän on kuin unikuva, kuin ilmestys, pitkä valkea mantteli peittää solakan vartalon sulot. Pään ympärillä liehuu musta harsohuntu. Hän katselee ympärillensä, kuuntelee, tutkii, lähtee vihdoin liikkeelle ja katoaa pimeyteen. Hän on aivan yksin ja ilman valoa mukanaan. Askelten ääni ei häntä ilmaise, sillä ruoho on pehmeää. Ainoastaan valkoinen verho osottaa, missä keveä olento liikkuu. Kuuluu kumeata murinaa, kaksi muodotonta mustaa möhkälettä kiiruhtaa juoksujalassa kulkijaa kohden. Niiden valkeat hampaat ja hehkuvat silmät loistavat pimeässä. Mutta haamu ei kirkaisekaan säikähdyksestä. Hän heittelee oikealle ja vasemmalle jotain — hunajakakkuja, karhujen mieliherkkuja. Ne sieppaavat ne sukkelasti ja tyytyväisinä muristen. Sillä aikaa rientää olento salaman nopeudella ruohon peittämää tietä myöten kirkon ovelle. Sen hän avaa ja astuttuaan sisään jälleen perässään sulkee.
Mitä tuo valkea haamu mahtoi kappelista etsiä yösydännä, yksinään, synkän pimeyden ympäröimänä?
* * * * *
Herra Grazianilla oli tänään luonansa paljo vieraita, sillä kulumassa oli muistorikas päivä, hänen ainoan poikansa, muhkean Kasimirin kuolinpäivä. Hautauspäivänä oli Grazian maahanpaniaisiin saapuneille ystäville, tovereille, munkeille, ylioppilaille, laulajille ja ilveilijöille luvannut, että näitä maahanpaniaisia tullaan edelleenkin viettämään joka vuosi niiden vuosipäivänä samalla tapaa kuin ensimäiselläkin kertaa — samoin kuin ensi kerrallakin, jolloin ruumis paareille asetettuna makasi suuressa asehuoneessa ja kumppanit toinen toisensa perästä arkkua lähestyivät sekä ruumiille täytettyä pikaria tarjosivat, jonka jälkeen sen itse tyhjensivät toivottaen vainajalle onnellista ylösnousemista.
Grazian oli pitkä, leveähartiainen mies; hän ontui toista jalkaansa luuvalon tähden. Kasvoilla oli kuparin väri, silmät verestivät, silmälaudat olivat turvoksissa ja niitä reunustivat paksut, karkeat silmäkarvat, jotka, samoin kuin suuret viiksetkin, törröttivät kaikille ilman suunnille. Päälakensa ja pääkopan takaosan oli hän, turkkilaista tapaa noudattaen, ajellut paljaaksi; ainoastaan etualalle oli jätetty pitkät palmikot, jotka lakin, mitä ei milloinkaan päästä otettu, alta riippuivat kummallekin ohimolle. Paksun kaulan suunnatoin lihavuus peitti mahtavina poimuina kankean nutun kauluksen ja alaspäin riippuvat posket estivät kokonaan näkymästä kaulahuivin suuren solmun. Lyhyt mantteli oli vain huolettomasti hartioille heitetty; paidan hijansuut olivat sidotut nuoralla kalvosimien kohdalta. Ulkonaiseen asuunsa ei hän pannut mitään huomiota; siinä oli hänen mielestään tarpeeksi, kunhan nutun napit olivat kultaa. Leveässä turkkilaisessa vyössä ei miekkaa riippunut, vaan sen sijasta oli siihen pistetty lyhytvartinen kirves. Kannuksilla varustettujen, korkeiden saapasten varsista näkyi käyrän puukon turkooseilla loistavasti koristettu pää. Liikkeissään ilmeni kärsimättömyys ja kopeus, joka ei vastaansanomista suvainnut. Kamalaa oli häntä nähdä vihastuksissaan tai ikävystyneenä. Puhua hänen kanssaan oli mahdotointa. Siitä, mitä toinen sanoi, ei hän vähääkään välittänyt, eipä edes suonut suun vuoroa kellekään. Ja se, mitä hän itse sanoi, piti ehdottomasti tulla muidenkin mielipiteeksi. Jos hän jollekin sanasen virkkoi, oli se käsky, jota paikalla, vähääkään vastaansanomatta tuli totella, muuten sai pian tehdä lähempää tuttavuutta herran paksun, koukkupäisen kepin kanssa.
"Käy, tyttäreni, nyt kirkkoon ja rukoile veljesi sekä erään toisenkin sielun puolesta!" sanoi Grazian, tullessaan karhuja ruokkimasta.
Joku oli hänet näillä sanoilla varustanut ennakolta, ja tuo joku oli herran eroamatoin seuralainen, mestari Mathias. Grazianin raskas, mahtava vartalo tarvitsi nimittäin aina tukea, tarvitsi aina nojautua toisen olkapäähän. Samoin myös sielukin tarvitsi semmoisen tuen. Sielu kyllä ei läheskään ollut niin suuri kuin ruumis. Se päinvastoin tarvitsi hyvinkin pienen tilan eikä likimainkaan kyennyt muhkeata ruumista joka paikasta täyttämään. Sen vuoksi täytyi mestari Mathiaksen ajatella linnanherran puolesta ja varustaa hänet tärkeimmillä henkisen elämän ilmauksilla. Grazian ei nimittäin ollut mies itsestänsä edes vähäpätöisintäkään ajatusta muodostamaan. Häntä johtivat yksinomaan vietit, vaistot ja silmänräpäykselliset päähänpistot; ne määräsivät hänen koko toimintansa ja elämänsä.
Mestari Mathias oli myöskin huolehtinut näistä maahanpaniaisten kertauksesta. Hän oli varustanut ruokaa ja juomaa, vihdoin myöskin pitänyt huolta, että oli saatu sopivia juhlavieraita, s.o. juoppolalluksia, narreja, kerjäläis-ylioppilaita, luostareistaan karkoitettuja munkkeja, hävinnyttä aatelisväkeä, kaikellaisia seikkailijoita, semmoisia, joilla on koto joka paikassa ja sänkyvaatteet selässään, slovakkilaisia laulajoita, Puolan juutalaisia y.m. sen tapaista joukkoa. Kaikilla näillä oli väljä kurkku ja avara vatsa sekä varastossa rivoja puheita ja ruokottomia lauluja. Ja muutahan ei Grazian Likovayn juhlissa kaivattukaan.
Korkeassa, holvikattoisessa salissa, mihin kaksisataa vierasta mahtui, oli kolme pitkää, katettua pöytää. Ruoka ja juoma olivat jo velvollisuutensa tehneet; vaadittiin myös jotain henkisempää. Sitä saatiinkin. Ensiksi tulivat säkkipillin puhaltajat, jotka myöskin tansseivat säveliensä mukaan. Heitä seurasi kaksi nälkiintynyttä slovakkilaista ylioppilasta, paljain jaloin, vaatteet riekaleina ja hiukset vanukkeissa. He lauloivat ensiksi kaikellaisia hurskaita latinaisia lauluja; mutta kun vieraat tarjosivat heille runsaasti viiniä, olutta ja marjamehua, alkoivat veitikat viritellä maallisempiakin säveleitä, jotka lopulta kävivät, niin sanain kuin nuotinkin puolesta, sangen irstaisiksi. Muutamat laulut, jotka esitettiin eräänlasisella rengonkielellä, missä latina, slovakki ja unkarin kieli vieretysten vallitsivat kauheassa sekamelskassa, erittäin huvittivat maahanpaniaisväkeä, niin että he nauruun pakahtumaisillaan maassa kierittelivät. Ainoastaan talon herra pysyi totisena ja synkkänä. Murisi vain eteensä tuijottaen:
"Myös nämäkin laulut olisi hän paremmin laulanut; hän olisi kyennyt ylioppilaita opettamaan tässä suhteessa. Hän se vasta osasi lystit pystyyn laittaa."
"Hän" oli se kuollut poika, jonka maahanpaniaisten muistoa juuri vietettiin.
Paljosta ryyppäämisestä uupuneina, kellistyivät ylioppilaat pöydän alle. Mutta ei ilo siltä loppunut. Mestari Mathiaksella oli jo varalta kolme Galitsian juutalaista. Ne toi hän saliin. Siellä sidottiin heidät otsasuortuvistaan yhteen sekä partoihin hierottiin survottua pippuria. Kun sitte yksi ja toinen heistä ankarasti aivastaessaan äkkiä päätänsä heilautti sekä samassa sai naapuriensakin älykopat keikkumaan, ei yksikään vieraista saattanut olla nauramatta. Ainoastaan linnanherra ei nauranut; hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä. "Myös tätä taisi hän paremmin kuin muut", murisi hän. "Ainoastaan hän hoksasi, kuinka hauskimmasti voidaan juutalaisia narrina pitää. Jaa! — hän oli oikea nero."
Hauskuus kohoaa kohoamistaan. Vieraat ovat jo, tuon runsaasti vuotaneen viinin vaikutuksesta, niin tuulessa, että ryhtyvät käsikähmään keskenään. Voimakkaimmat sullovat heikompia pöytien alle. Mutta tuolla nurkassa rehkivät muutamat veitikat yhdessä rypäkässä. He koettavat yhdistetyin voimin viskata muuatta toveria ulos ovesta, vaan eivät onnistu; lopulta viinin jumala kantaa heidät kaikki yhteen kasaan.
Graziania ei tämäkään huvita. Totisena, synkkänä hän istuu. Viiksiinsä murisee: "Olisipa hän vain täällä! Hän teidät mäsäksi pieksäisi. Hän ei pelkäisi ketään. — Pitkällä kepillä ajaisi hän helposti koko joukon pihalle."
Kun tappelu oli tullut aivan yleiseksi, niin että tinalautaset ja katajasarkat ilmassa lentelivät, pöydät ja tuolit maassa kierielivät, penkit ja ihmisluut katketessaan rauskuivat sekä kiroussanat ja valitushuudot kovimmin kaikuivat, aukeni äkkiä muuan sivu-ovi selkiselälleen ja sisään astui juhlakulkue. Etumaisena asteli muuan naiseksi puettu ilveilijä, kirkon lippu kädessään; häntä seurasi munkin kaapuihin ja messukasukkoihin puettua roskaväkeä. Kaikki lauloivat hävyttömiä pilkkalauluja, joissa kirkkoa laitoksineen ja menoineen ilkeimmästi ivattiin.
Paikalla lakkaa tappelu. Ne vieraista, jotka vielä jaloillaan pysyvät, liittyvät mukaan matkaan. Jotkut ripustavat keppinsä käyrään viiniruukun ja nostavat sen olalleen sekä niin asestettuna marssivat juhlallisesti joukon jatkona. Linnan kaikki huoneet kierrellään; sitte mennään huutaen ja hoilaten pihalle.
Saliin ovat jääneet ainoastaan ne, jotka maassa makaavat, joko viinin vaikutuksesta tai saamiensa iskujen voimasta sekä ovat siten kykenemättömiä seuraan yhtymään. Talon herra ainoastaan istuu rauhallisesti paikallaan. Hänen edessänsä pöydällä seisoo ahdaskaulainen pullo täynnä väkevää puolalaista paloviinaa, joka ei kuitenkaan ole vielä kyllin voimakasta hänelle. Jäykästi tuijottaa hän savuavaa kynttilänsydäntä sekä mumisee silloin tällöin muutamia katkonaisia lauseita, joista ei kumminkaan kukaan mitään välitä.
"Kuinka paljo osasikaan hän hullutuksia keksiä! — Kesken torumistanikin täytyi minun usein hänelle nauraa. Hän oli niin voimakas, etten minäkään hänelle piisannut. Kun rupesin häntä kurittamaan, antoikin hän päinvastoin minulle selkään. Ellen hälle rahaa antanut, haki hän käsiinsä minun juutalaiseni, ja otti häneltä. — Jaa! … pojalla oli enempi järkeä, kun kokonaisella kuninkaan neuvostolla yhteensä. — Helposti hän olisi saattanut elää sadan vuoden vanhaksi, mutta elikin vain kahdenkymmenen viiden. — Siihen vielä lisäksi kolme vuotta, tekee kaksikymmentä kahdeksan vuotta… Se on totta… Mutta näitä kolmea vuotta ei oteta lukuun, sillä ne hän on ollut kuolleena… Vaan minkä vuoksi hän oikeen kuoli… Sentähden, että hevosensa taistelussa kompastui… Muutoin olisikin se toinen saanut loppunsa… Ja semmoista sanotaan oikeudeksi! — — — Kaunis mailma tämä, jossa tuomarina ovat hevosen etujalat! — — Hän juoksi kuiviin… No eivätkö sitte kaikki mailman lääkärit kykene jollekin, joka kuiviin on juossut, hankkimaan uutta verta? — — — Arkaa väkeä… Tuo pappi aasi sanoi, että ihminen muuttuu vaan tomuksi. — — Minunko poikani tomuksi! — Ei ikänä. Hän muuttuu kullaksi taikka timanteiksi. — — Jo huomen aamuna avautan arkkunsa ja katson. — — — Niin, siellä hän lepää, paavilaiskirkon kryptassa [maanalainen hautakammio kirkon kuorin lattian alla]. — Miksi juuri siellä? — Hän itse niin tahtoi … luultavasti sen vuoksi, että vielä kuoltuaankin saisi pyhimyksiä kiusotella. — Kyllä hän heitä mahtaakin härnätä! — — Antaneeko hän pyhälle Antoniukselle nokkapiuvia?… Taikka aaveita loihtii keltoja soittamalla… Mitä se on?… Kellon soittoa?… Kuka kuulee sen?… Eikö kukaan muu kuin minä yksin? — Hei, Mathias, missä sinun korvasi on?… Etkö kuule?… Gingallo! Gingallo!… Varmaankin on se piru itse ilmielävänä?… Mitähän erinomaista tekemistä hänellä siellä on?"
Ei kukaan vastannut. Juopuneet kuorsasivat kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa äänilajeissa. Vielä jalkeellaan olevat olivat menneet alas kellariin, jossa suorastaan tynnyreistä viiniä särpivät. Suuressa juhlasalissa oli talon herra yksinään valveilla.
Kumminkin hän luuli uneksivansa.
Kirkontornin pieni kello soi edelleen.
Grazian rähmi ylös nojatuolistaan, sai käsiinsä koukkusauvansa ja alkoi seiniä pidellen hoiperrella ulos salista, ensin pitkään käytävään ja sieltä linnan pohjoiseen torniin, josta oli vapaa näköala kirkolle päin. Hän kiskasi ikkunan auki ja tirkisteli ulos pimeään yöhön.
Laskeutuva puolikuu valoi viimeisiä säteitänsä juuri kirkon tornia kohti. Niiden valossa saattoi nähdä, kuinka kello, vaikka ei enää soinutkaan, kuitenkin hiljaa telineissään sinne tänne liikkui.
"Kuka siellä? Kuka on siellä?" änkytti Grazian nojaten ulos ikkunasta. "älkää rähiskö siellä alhaalla! Minä tahdon kuunnella!" Kuulla ei hän kyllä enää voinut, mutta kyllä nähdä; muuan pitkistä gootilaisista kirkon ikkunoista oli valaistu.
"Katsos! Mitä tämä on?"
Ja valaistussa ikkunassa näkyi kaksi ihmishaamua, väliin kadoten, toisinaan taas ilmaantuen; väliin ne nostivat käsiänsä ylöspäin, joskus taas antoivat niiden laskeutua alas. Grazian kokosi voimansa ja karjasi mahtavan äänensä koko voimalla näille kummittelijoille: "Keitä olette? poistukaa!" Senjälkeen vaipui hän voimattomana alas. Seuraavana aamuna löysivät ihmiset hänet makaamasta lattialta; ainoastaan hädin tuskin saatiin hän jälleen henkiin.