VI.
Magdaleena oli polvillaan veljensä haudalla ja rukoili.
Myöskin hän vietti — vietti omalla tavallansa — muistoa tuosta surullisesta päivästä, jolloin veli hänen takiansa sydänverensä vuodatti.
Yhdellä iskulla oli hän kadottanut sekä veljen että sulhasen, sillä käsi, joka veljen murhasi ei voinut tietenkään sisarta alttarin eteen viedä.
Mutta hän oli jäänyt uskolliseksi rakkaudessaan, niin hyvin veljeä kuin sulhastakin kohtaan.
Näiden molempien hellän lemmen sijaan, jonka hän näin samanaikaisesti kadotti, oli tullut isän viha. Linnanherra piti nimittäin tytärtään poikansa kuoleman aiheuttajana. Miksi tyttöraukka sitte rukoili? Kuolleitahan olivat kumpikin, eivätkä siis rukouksen kautta uuteen elämään herätettävissä. Hänen maalliselle olennollensa ei enää onnea löydy. Kuitenkin onni häntä taasen hetkiseksi odottaa, vaikka ei hän itse sitä aavista.
Täällä, tässä paikassa vallitsee rauha ja hiljaisuus. Joku toinen tuntisi täällä hänen sijassaan pelkoa ja kauhistusta. Kuu vuodattaa valonsa läpi ikkunan ja valaisee alttarin veistoskuvia: puuhun sidottua, nuolien lävistämää marttyyria ja ylienkelin voittamaa lohikäärmettä; vihdoin myös raskaita kynttiläjalkoja loppuun palaneine kynttilöineen sekä itse alttaritaulua pyhimyksineen ja rivoine viettelijä-naisineen.
Kuun paiste siirtyy edelleen ja loihtii esiin pimeydestä marmorisen hautakiven, jonka alla murhattu veli lepää, tuon marmorivartalon, joka kädet rinnalle ristittyinä koristaa arkun kantta. Tornissa huuhkain huhuaa, pöllöt käheästi kiljuvat. Ulkona tuhisevat karhut, merkiksi siitä, että he valveilla ovat ja saalistaan odottavat. — Linnasta kuuluu aika-ajoin juoppojen pilkkalaulujen ilkeä kajahdus. — Täällä on kuitenkin olla paras, täällä kylmän marmoripatsaan äärellä.
Magdaleena olisi ilomielin luostariin sulkeutunut — särkyneelle sydämellensä olisikin se ollut sopivin tyyssija — mutta isä ei siitä kärsinyt kuulla puhuttavankaan. Hän tahtoi hänet naittaa. Mutta kaikki naimahaluiset nuoret miehet karttoivat tätä taloa kuin ruttoa. Surkuteltiin kyllä tytärraukkaa, mutta peljättiin isän sopimatonta luonnetta. Sitäpaitsi säikäytti Leena surullisella ulkonäöllään, samoin kuin isä vihallaan kosijat tiehensä. Ja jota surullisempi tytär oli, sitä kiukkuisemmaksi myöskin Likovay tuli.
Suuri kauhu oli Magdaleenalla noita raakoja juomingeita kohtaan. Niitä hän pakeni kirkon yksinäisyyteen.
Hän tiesi, että juopot kykenivät ainoastaan pilkkalauluja laulamaan sekä taivaasta ja maasta, elävineen ja kuolleineen, narria tekemään. Nytkin tunkeutui niiden raju mellastus kammoittavan kumeana aina kirkon pyhien seinien sisäpuolelle.
Tyttö vapisi kuin vilutaudin puuskassa.
Kuu oli laskenut, kappelissa vallitsi täydellinen pimeys. Ainoastaan ylhäällä tornissa, kellon loistavalla malmilla, välkkyi vielä muuan kimallus, ja sitä neiti katseli.
Yht'äkkiä näytti siltä, kun alkaisi kello hiljaa heilua. — Olisiko se kenties harhanäkö? — Samassa äännähti vihitty malmi ja soi edelleen, ikäänkuin syntisraukan sielun autuudeksi. Soittajaa ei kumminkaan näkynyt.
Uudet ihmeet lisäsivät hänen hämmästystänsä. Kirkon pimeä sisus alkoi
vähitellen tulla valoisaksi. Mistä tämä? Alttarikuva loistaa.
Todellinen sädekehä säteilee padualaisen pyhimyksen pään ympärillä.
Viettelijänainen sitä vastoin näkyy aivan mustana.
Vapisten laskeusi tyttö polvilleen.
"Kaikkivaltias Jumala!" sammalsi hän.
Kellon viime säveleet kuolivat hiljaisuuteen; samassa vääntyy kolinalla sivulle pyhän Antoniuksen ja hänen julkean seuralaisensa maalattu kuva sekä näin syntyneessä aukossa seisoo elävä olento… Samallainen kuin Antonius padualainenkin … munkkipukuinen, paljasjalkainen, tonsuripäinen [katolisten pappien paljaaksi ajettu päälaki], palava tulisoihtu kädessä.
Pelästyksissään painaa tyttö rintaansa molemmilla käsillään.
Ehkä tuo ilmestys ennustaa hänen kuolemaansa!
Jospa niin kävisikin.
Ilmestys astuu alas alttarikehyksestä, harppaa lattialle yli pyhien kirjojen ja rukousnauhojen. Nainen hypähtää ylös, kiljasee ja nostaa suojellen, rukoillen kätensä. Silloin kuulee hän mainittavan nimeänsä.
Magdaleenasta tuntuu, kuin tekisi maailma täyskäännöksen kulussaan.
Lopulta vaipuu hän tainnoksissa maahan.
Kun hän taaskin tietoisuuteen tuli, tunsi hän säteet eräistä silmistä ylitsensä virtailevan; ne lämmittivät, elähyttivät, kuin aurinko armas.
Oliko se todellakin hän?… Kenties uneksui hän vielä… Oli tainnoksissa ja sielunsa silmillä näki ajatustensa esineen… Ei tämä on lihaa ja verta… Se on todella hän… "Teodor."
Vaistomaisesti huulet tämän nimen lausuivat.
Myös hänelle oli hän aina vaan "Teodor."
"Tulitko sinä taivaasta tänne minun luokseni, rakkaani?"
Nuori munkki nyökkäsi surullisesti päätään myöntymyksen merkiksi. Siltä näyttikin todella, että hän kuolleiden valtakunnasta tulee. Niin kalpeat olivat poskensa, niin kylmät kätensä.
Vahakynttilän, joka oli hänellä kädessänsä ja joka tytöstä oli tulisoihdulta näyttänyt, oli hän pistänyt alttarilla olevaan kynttilän jalkaan. Sen liekki valaisi molempia.
Levollisesti, mutta kolealla äänellä alkoi nuori mies puhua.
"Toinnu säikähdyksestäsi!" sanoi hän. "En ole haamu enkä henki, vaan elävä, surkuttelua ansaitseva ihminen. Huhu kuolemastani oli väärä. Turkkilaiset ottivat kyllä minut vangiksi, vaan eivät mestanneet minua. Sen tekivät palvelijalleni, joka oli vaatteisiini pukeutunut. Minä sillä aikaa pakenin."
"Mutta entä tämä vaatetus?" kuiskasi tyttö, munkkikaapua hiljaa kädellään silitellen.
"Merkitsee surua sinun ja minun menetetyn elämän vuoksi. Nimeni on nyt isä Siegfried, sillä kuulun jesuittaveljeskuntaan. En ole enää sinun rakastettusi ja sulhasesi — en enää tulevaisuutesi toivo — en enää turvasi ja suojasi onnettomuuksissa — vaan ainoastaan välittäjäsi taivaan kanssa: isä Siegfried."
Tyttö vaipui polvilleen ja suuteli hartaudella hänen kättään: "Isä!"
Syvään huoaten puheli Siegfried:
"Omakseni en minä voi sinua enää tehdä, sentähden tahdon antaa sinun Jumalalle omaksi. Koska sinä et voi olla minun morsiameni, niin ole sitte taivaan morsian. Minä olen tullut sinua johdattamaan sinne, mihin mielelläsi menisit."
"Luostariin. Sinä siis tiesit hartaimman haluni? Oletko todellakin minun kanssani unissa puhellut?"
"En ole. Miksikä sinulle valehtelisin. Mutta itsekseni, miettimällä täytyi minun tulla siihen johtopäätökseen, että tuommoisen hirvittävän tapauksen satuttua sinä kaikkein mieluimmin menisit luostariin. Olen saanut myös kuulla, ettei isäsi tahdo siihen suostua, vaan tahtoisi sinut naittaa puolalaiselle Berezowskylle."
"Minä en häntä edes tunnekkaan."
"Sitä parempi. Tuo aijottu puolisosi on nimittäin vanha, ruma, sairas ja patajuoppo. Sitäpaitsi on hän jo ollut kuusi kertaa naimisissa ennen. Lisäksi on hän sozianilainen mielipiteiltään."
"Siis Jumalankieltäjä?"
"Hän kieltää pyhän Kolminaisuuden. Hänen mielestään on Kristus vain hurskas ihminen eikä mitään muuta sekä Pyhä Henki ainoastaan valkea kyyhkynen."
"Pelasta minut hänestä!" rukoili tyttöraukka, munkin polvia syleillen.
"Jos niin tahdot."
"Tahdon, tahdon toki. Mutta miten ja mistä tulit tänne? Kuinka pääsit?"
"Tulin todellakin läpi helvetin. Läpi pitkän, maanalaisen käytävän, jonka itse paholainen varmaankin on tehnyt ja jossa vielä näkyy jälkiä hänen ilkeydestään ja saastaisuudestaan. Kamalata on tätä tietä kulkea. Sen olemassa-olon sain tietää eräästä vanhasta kirjasta, jonka sisällöstä kymmenen oppinutta ennen minua oli turhaan yrittänyt selvää ottaa, vaan sitte vihdoin narri osotti minulle oikean selityksen. Sekin oli paholaisen työtä. Helvetti asukkaineen saattoi myös minut muutaman sangen vastenmielisen henkilön seuraan. Munkistomme ankarat säännöt pakottivat minut kasvattajaksi ja rippi-isäksi taloon erään rouvan, jota kammoan enempi kuin beliaalia kaikkine käskyläisineen! Asun Madocsanyn kreivittären linnassa."
Tyttö puristi rintaansa ja syvä huokaus kuului hänen huuliltansa.
"Se on minun helvettini ja minun paholaiseni. Kauheaa kidutusta on, että minun joka päivä täytyy nähdä tuota naista, jota minä sydämeni pohjasta inhoon, aina ensimäisestä kohtauksestamme saakka. Sillä vastenmielinen ja iljettävä on aina nainen, olkoonpa sitte kuinka kaunis tahansa, joka tunteensa miehelle ilmoittaa ja lempensä pyytämättä tarjoo. Sitäpaitsi on minun, hänen rippi-isänään, täytynyt kuulla ja vieläkin joka päivä täytyy kuulla, mitä syntisimpiä ja viettelevämpiä ajatuksia, joita tuo turmeltunut, saastunut ja harhaan joutunut sielu on siittänyt. Olen myös saanut tietää tavan, jolla hän leskeksi tuli. Mutta ripin salaisuutena nämä asiat jäävät sieluuni ainaisiksi sinetillä tukituiksi, sillä pyhä sakramentti sulkee suuni. Näistä teoista, näistä ajatuksista pitää minun Jumalan puolesta hänelle julistaa absolutiooni [synninpäästö], vapahdus, anteeksiantamus, vaikka en suinkaan sitä saattaisi milloinkaan tehdä omasta puolestani. — Eikö tämä kaikki ole pahempaa kuin itse helvetti?"
Tyttö puristi lujasti nuoren miehen kättä ja sanoi:
"Olet oikeassa. Meistä molemmista olet sinä enimmin kärsinyt. Minä en enää valita."
"Tunnen myös sinun kärsimyksesi sangen hyvin. Kiusaajattarelleni on erityinen nautinto kertoa sinusta kaikellaista, jonka hän tietää minun sieluani haavoittavan. Hän tietää kaikki, mitä teillä tapahtuu ja kertoo ne minua kiduttaaksensa. Mutta meidän ei pitäisi aikaa kuluttaa turhalla vaikeroimisella. Sinun täytyy kohta kotiasi palata, samoin minunkin olopaikkaani. Minulla on pitkä maanalainen tie käytävänä ja minun pitää vielä pimeän aikana Madocsanyyn ehtiä, ettei kukaan matkaani huomaisi eikä käytävääni oppisi tuntemaan. Vastaa siis pian: Tahdotko mennä luostariin eli ei?"
"Se on minun ainoa toivoni täällä maan päällä."
"Tulee toteutumaan. Sitävarten pitää minun antaa tieto tästä sinun päätöksestäsi erään luostarin abbedissalle. Sitte vien sinut salaisesti maanalaista käytävää myöten Madocsanyyn, josta muuan nunna sinut kulettaa suletuissa vaunuissa luostariinsa. Se vaatii valmistusta ja suurta varovaisuutta. Kaikessa tapauksessa määrätkäämme aika, jolloin täällä jälleen toisemme tapaamme."
"Ensi sunnuntaina."
"Sanokaamme — joka sunnuntai, heti puoliyön jälkeen. Ennen en minä voi saapua, sillä se kelvoton ylhäisyys, jonka kasvattajana minulla on kadehtimaton kunnia olla, ei nuku koskaan aikaisemmin, ja illan viettokumppanini, narri, tulee myöskin vasta siihen aikaan tukkihumalaan."
"Mutta sanoppas!" kysyi tyttö, "mistä tiesit, että minut täältä, tähän aikaan saattaisit tavata? Saitko unessa ilmestyksen?"
"Voisin koko maailmalle valehdella, mutta sinulle sanon totuuden. Minua ei johtanut mikään ilmestys eikä ihmetyö, vaan minä tulin, koska vakuutettu olin, että sinut täällä voisin kohdata. Tänäänhän on nimittäin veljesi kuolinpäivä, jota tavallisuuden mukaan teillä vietetään suurella juomakalaasilla. Mutta ethän sinä voi olla semmoisessa huoneessa, jonka seinät kajahtelemat juoppojen inhottavasta melusta; luonnollisesti pakenet veljesi haudalle, siellä yösi rukouksissa viettääksesi. Rukoilet sekä kuolleen että hänen murhaajansa sielun autuudeksi. Näin harkitsin. Mutta sitäpaitsi olin päättänyt, että ellen sinua täällä tapaisi, tunkeutuisin aina linnaan asti ja koettaisin luoksesi päästä. Arvelin, että koska siellä varmaankin nyt juhlan johdosta on koko joukko munkkipukuisia narreja, minunkin on mahdollisuus tuntemattomana heidän turvissaan sisälle päästä ja sinua etsiä."
Nuorukainen huomasi kauhun ilmeen, joka tytön kasvoissa näkyi hänen puheensa johdosta. Magdaleena tarttui munkin molempiin käsiin ja puristi niitä suonenvedon tapaisesti.
"Mitä tämä on?" kysyi Siegfried.
Tyttö ei vastannut mitään. Hän vaan kauhuissaan ajatteli, mitenkä julmasti hänen rakastetulleen olisikaan käynyt, jos hän olisi tänä yönä linnaan tullut. Karhut olisivat ehdottomasti hänet kuoliaaksi repineet. Ei hän kuitenkaan tästä mitään puhunut pelosta, että Siegfried rupeaisi kovin huolehtimaan, miten tyttö vuorostaan voipi ilman petojen saaliiksi joutumatta jälleen linnaan päästä.
"Minä mietin sitä", sanoi Magdaleena kasvojansa lempeään hymyilyyn pakoittaen, "että millä tavalla sinä olisit kirkosta ulospäässyt, jos ovet olisivat sattuneet olemaan lukittuina?"
"Mutta minäpä tiesinkin varmasti, etteivät kappelin ovet ole koskaan lukittuina. Isäsi on antanut käskyn, että niiden pitää alituisesti avonaisina seisoa. Jokaisella loukollahan kirkossa on oma surullinen historiansa. Surullisin on kuitenkin juuri ovella."
"Tunnetko sen?"
"Sain sen tietää sieluni kiusanhengeltä. Mutta parempi on, ettet kertomusta opi tuntemaankaan. Tyydy jo omaan onnettomuuteesi."
"Kerro se minulle! Pyydän sitä! On lohtua minulle saada tietää, että muut ovat vielä enempi kärsineet, kuin minä. Kukahan se mahtaa olla?"
"Sisaresi Sofia."
"Muistan hänet. Luulen vieläkin näkeväni edessäni hänen kauniin, solakan vartalonsa ja suuret, syvät silmänsä. Pienenä ollessani kanteli hän minua käsivarrellansa ja minä silittelin hänen hienoa poskeansa. Selvästi myöskin on vielä mielessäni, kun hän ruumiina paareilla makasi ja kuinka kättäni palelti, kun yritin tuota kalvennutta marmoriposkea silittää."
"Siellä hän lepää", sanoi nuorukainen ja viittasi seinälle, missä vierettäin oli nähtävänä kaksi marmorilevyä — pienempi ja suurempi; ensinmainitulla vähäinen ja jälkimäisellä suurempi risti seisomassa sekä ristien alla vuosiluvut; pienemmän alla vuotta nuorempi. Mitään muuta päällekirjoitusta ei ollut.
"Miksi ei muistomerkeissä ole mitään kirjoitusta?" kysyi Magdaleena.
"Niiden alla lepää äiti ja lapsi", puheli Siegfried ikäänkuin vastaukseksi.
"Miksi ei niissä ole nimeä?"
"Koska ei heillä ole mitään nimeä."
"Sitä en ymmärrä."
"Ei sinun pidäkään sitä ymmärtää, sillä se on sangen surullinen asia. He myös rakastivat toisiansa, vielä lämpimämmin kuin me. Myös he kärsivät kovin, kovemmin ja enempi kuin me. Myös heidän rakkautensa hävitti isäsi raa'alla, armottomalla kädellänsä. Mieluimmin näki hän talossaan häpeän, kuin veriheimolaiset sille sulhaselle, jota hän sydämensä pohjasta inhosi. Tytär kuoli samana päivänä, jolloin antoi elämän jo ennen syntymäänsä vainotulle lapselle. Hänet kätkettiin muurattuun hautaholviin täällä. Vuotta myöhemmin kuoli lapsi. Hänet aijottiin haudata äitinsä viereen. Kun kirkon ovi, joka oli ollut suljettuna äidin hautaamisesta saakka, nyt avattiin, kompastui isä ensi askeleella tyttärensä ruumiiseen. Hänet oli nimittäin valekuolleena haudattu. Hän oli holvissa vironnut ja uskomattomilla ponnistuksilla onnistunut päästä ylös arkustaan ja hautaholvista aina kirkon lattialle. Mutta kirkon ovea ei hän enää jaksanut murtaa. Vaipui siis vihdoin kuoliaana kynnykselle."
"Kauheata", tankkasi tyttö säikähtyneenä ja katseli kauhun ilme kasvoissaan noita kahta muistomerkkiä.
"Se on syy, miksi ei kivissä ole nimeä", sanoi munkki ja lisäsi: "Siitä saakka on myöskin kirkon ovi herra Grazianin nimenomaisesta käskystä seisonut avoimena."
"Paetkaamme täältä!" pyysi tyttö, väristen koko ruumiissaan.
"Oletko ensi sunnuntaina heti jälkeen puolen yön jälleen täällä?" kysyi luostariveli.
"Olen."
He kättelivät ja erosivat.
Siegfried katosi jälleen alttarin salaaman käytävän suuhun. Pyhä Antonius julkeine seuralaisineen kääntyi taas paikallensa. Takana loistava kynttilän valo muodosti hetkiseksi kunniakehän kuvan pään ympäri ja tornin pieni kello kilahteli uudelleen. Se oli salaisen kellolaitoksen kautta tunnelitien yhteydessä, niin että jos joku tätä kulki, koneisto pani malmin soimaan, joten linnassa tiedettiin, milloin joku Madocsanysta tuli pitkin virran alaskäytävää. Siten olivat hussilaiset aikanaan antaneet tietoja toisilleen. Samassa kun kello vaikeni, sammui alttarikuvan kunniakehyskin. Olikin jo kello kaksi aamusella; kukot alkoivat laulaa. Magdaleena pilkisteli peloissaan milloin taaksensa, milloin jalkoihinsa. Kirkon ovelle ehdittyänsä kääntyi hän ympäri, nähdäkseen eikö vain Sofia-sisar häntä seurannut. Ulkona oli vielä suurempi hirmu: Toinen karhuista oli paneutunut levolle juuri oven eteen. Se nukkui.
Tavattomalla urhoollisuudella uskalsi tyttö pedon yli astua. Se ei herännyt. Mutta sitävastoin oli toinen karhu valveilla ja pureskeli kiukuissaan muuatta kovaa luunsolmua, jota hän ei ollut voinut hampaillaan rikkijauhaa.
"Jumala minua armahtakoon!" huokasi Magdaleena ja heitti pedolle jäännöksen hunajakakusta.
Villi-eläin rauhoittuikin ja salli neidin rauhassa vahingoittumattomana kiiruhtaa linnaan takaisin.
Mutta armotyön olisi peto tehnyt, jos olisi siinä rikkirepinyt tytön; olisi siinä myös taivaalle marttyyrin antanut.