VII.
Madocsanyn linnanherrattaren oikea nimi oli Idalia, mutta häntä kutsuttiin yleensä lisänimellä Venus. Hän olikin hyvin tuon kuuluisan jumalattaren tapainen, ei ainoastaan kauneuteensa nähden, mutta myöskin elintapojensa vuoksi. Kun hän rakasti, teki hän sen aina mielettömyyteen menevällä intohimolla. Mutta jos hänen lempensä sattui sammumaan, niin tuli viha sijaan, katkera viha, joka oli kuolettava. Venus homicida. Intohimo ei koskaan hänessä sammunut, se vaan muutti väriä ja leimuamistapaa. Kehen se sattui, sen se poltti, joko tavalla tai toisella.
Sangen nuorena ja sydämensä ääntä noudattaen oli hän mennyt naimisiin. Silloin oli hänen puolisonsa muhkea ritari, kuollessaan sitävastoin murtunut vanhus. Ja kuitenkaan ei tuo avioliitto ollut kestänyt kahdeksaa vuotta kauvemmin. Sanottiin, että hänet oli myrkytetty; kenties olikin kreivittären viini ollut noitajuomalla sekoitettu.
Rouva Idalia oli niin mielistynyt siihen olympialaiseen elämään, johon nimensä hänet oikeutti, että pojallensakin antoi nimeksi Cupido. Kastetta toimittavalle kauniille slovakkilaiselle papille oli hän selittänyt, että Cupido on hyväilymuoto nimestä Kupa, joka niinkuin tiedetään, on kristitty nimi ja kuulunut eräälle kansalliselle marttyyrille. Siihen pappi tyytyi ja siten saatiin Venus ja Cupido saman katon alle.
Tätä poikaansa rakasti hän oikealla apinanrakkaudella. Sille oli kaikki sallittua. Ei edes rakkausseikkailujaan äiti häneltä salannut.
Teodor Dalnoki oli Idalian intohimon viimeisin esine. Mutta kun ei tätä taipumusta vastattu miehen puolelta, raivostui nainen. Hän säälimättä musersi, repi rikki, hävitti kaikki esteet, joiden vain luuli olevan itsensä ja rakastettunsa välillä. Veren täytyi vuotaa, että Teodor rakastetusta tytöstään tulisi eroitetuksi, puolison täytyi mennä hautaan, jotta Teodor voisi hänen sijaansa astua. Ja nyt, kun Teodor oli munkiksi ruvennut, olivat kaikki vaivannäöt turhiksi rauenneet.
Tuo rakastettu nuorukainen oli nyt hänen talonsa alituinen vieras, hänen pöytäkumppaninsa, mutta siitä huolimatta oli hän nyt hänestä etäämmällä, kuin milloinkaan ennen. Ei mikään maallinen mahti, vaan taivaan valtakunta oli heidät eroittanut.
Kuinka paljo suunnitelmia sepittivätkään nuo kuumeesta hehkuvat aivot, poistaakseen tuota erottavaa taivaan valtakuntaa!
Myöhäisinä, kuumina kesän iltahetkinä, kun kaikki oli hiljaa, kuultiin aina munkin alakerroksessa olevasta huoneesta äänekäs rukous psalmistan sanoilla: "Syvyydestä minä huudan sinua Herra!"
Samaan aikaan istui rouva avonaisella verannalla ja lauloi harpun säestyksellä tulista, polttavaa laulua, jossa hän ilmitoi kaipaavan sielunsa syvimmät tunteet. Lauluhan on luotu rakkautta sytyttämään. Jospahan siten tapahtuisi. Täytyy tapahtua. Vai oliko nuoren munkin sydän jo niin kuivettunut, ettei sitä edes polttavat lemmenlaulut lämmittää voineet?
* * * * *
"Istu vuoteeni laidalle, isä Siegfried!" kuiskasi linnan pieni herra, väännellessänsä levottomana, unta saamatta vuoteellansa. "Sanon sinulle jotain. Sinä olet tuonut meille joko pahan hengen taikka enkelin."
"Minkätähden, lapseni, niin arvelet?"
"Sentähden vain, että ennenkuin sinä tänne tulit, rakasti äiti minua sangen suuresti. Ei hän edes puhutellutkaan minua millään muilla nimillä kuin: 'jalokiveni, silmäteräni, ainokaiseni, enkelini.' Ja jokakerta, kun hän vaan minut käsivarrelleen otti, peitti hän myös kasvoni lempeillä suudelmillansa. Ei koskaan hän minulta mitään kieltänyt; ellen heti saanut, mitä vaadein, kiskoin häntä tukasta, mutta hän vain nauroi ja suuteli minua. En edes koskaan saanut vihaista silmäystä häneltä. Mutta sen jälkeen, kun sinä meille tulit, ovat asiat muuttuneet. Hän ei minusta enää välitä, ei minua enää rakasta. Saan nyt osakseni potkuja ja korvatillikoita. Ja entisten rakkaiden, jalokiveni, ainokaiseni, enkelini y.m. nimien sijasta puhutellaan minua nyt lurjukseksi, sammakoksi, luikariksi j.n.e. Sitäpaitsi katselee hän minua aina niin julmilla ja karsailla silmäyksillä, että oikeen pelkään. Kun minä pyydän häneltä lempeätä sanaa, näyttää hän kieltänsä. Ja jos harhaannun tekemään pienimmänkin pahan, rangaistaan minua heti ankaralla selkäsaunalla. Joskus yritän häntä suudella, vaan silloin sylkäsee hän niinkuin vihainen kissa. Näiden kaikkien vuoksi tuntuu minusta, isä Siegfried, että paholainen on huoneeseemme tullut ja että sinä sen toit."
Munkki ei vastannut tähän mitään, silitteli vain hiljaa lapsen hiuksia. Poika jatkoi taas lapsellista pakinaansa:
"Mutta kun minä taas toiselta puolen ajattelen, kuinka hyvä sinä minulle aina olet: et suutu, vaikka joskus teenkin virheen, etkä salli, että äiti minua pieksää, vaan vieläpä puolustatkin minua, kun hän toruu tai sieppaat vitsan häneltä, kun hän aikoo minua lyödä, kuinka minua lempeästi kohtelet, kuinka ystävällisesti minulle puhut, silloin tuntuu minusta taasen, isä Siegfried, että sinä olet tuonut meille enkeleitä."
Munkki tarttui pojan jääkylmään käteen ja koetti sitä lämmittää omissa käsissään.
"Toissa päivänä särki päätäni kovin. Pyysin sen vuoksi, että äiti ottaisi minut syliinsä ja suutelisi otsalle, sillä siten on kipu ennenkin mennyt pois, mutta hän ei tehnyt sitä, viskasi vain minut nurkkaan. Sanoin, että minulla on päänkipu, syystä että niin paljo olen syönyt persikoita ja hunajakakkua. Silloin sieppasi hän kädestäni sen piparikakku-ukon, jonka sinä minulle annoit viime kirkon vihkiäisjuhlana ja josta en minä vielä ollut maistanutkaan, sekä heitti sen Jollylle. Tuo saattoi minut katkerasti itkemään. Siitä tuli hän vielä enemmän vihaiseksi. Muotonsa muuttui aivan semmoiseksi, kuin jos kamarineito olisi häntä neulalla päähän pistänyt, hiuksia järjestäissänsä, tai heitukka olisi paistinrasvaa vaatteille kaatanut. Kun minä sitte peloissani polvistuin ja rukoilin, ettei hän olisi paha, riisti hän pitkän neulan tukastaan ja nykäsi minua sillä, samassa hampaitansa kiristellen ja jupisten: 'Kirottu luikari! Kunhan jo olisit poissa maailmasta!' Minä säikähdin, rupesin pelkäämään, että hän minut tappaa. Pyysin, että hän panisi pois sen pitkän neulan. Mutta hän vaan sanoi ilkeästi: 'Rukoile ahkerasti, ettei sinulle samaten kävisi, kun Csejtevarin lapsille! Käske narrin kertoa, minkätähden Csejtevarissa aaveet itkevät öisin!' Ja eilen illalla, sillä aikaa kun sinä huoneessasi virsiä lauloit, kertoi narri sen minulle, kun ensin olin kauvan häntä pyytänyt."
Poika oikeen värisi koko ruumiissansa, hampaansa kalisivat ja muotonsa osotti syvää kauhua, kun hän rupesi kertomaan, mitä narri oli hänelle illalla jutellut.
"Tule lähemmäksi isä, että kuulet!" pyysi hän, "en uskalla sitä puhua kovalla äänellä. Kuuleppas nyt, kun kerron!"
"Csejtevarissa oli kaunis rouva, leski. Hänellä oli kaksi poikaa, minun ikäisiäni, kaksoiset, jotka alituiseen yhdessä olivat ja toistensa kanssa leikkivät. Mutta tuo Csejtevarin kaunis rouva rakastui erääseen komeaan ritariin, joka useasti kävi linnassa. Kerran sanoi ritari rouvalle: 'ottaisin sinut puolisokseni, ellei olisi neljää silmää olemassa.' Kaunis rouva luuli, että ritari tarkoitti hänen kahta lastansa edellisestä naimisesta. Hän sen vuoksi päätti julmuudessaan ja intohimossaan toimittaa heidät pois tieltä. Käski siis luoksensa Dorkon, kaksoisten vanhan imettäjän, sekä puhui hänelle: 'Ota nämä kaksi neulaa (samassa hän veti kaksi pitkää kultaista neulaa tukastaan) ja mene minun kahden lapseni kanssa metsään! Leiki siellä heidän kanssansa siksi, kunnes he väsyvät! Anna sitte heidän nukahtaa syliisi, ja kun uni on heidät voittanut, pistä heidän ohimoistansa läpi näillä neuloilla, niin että aivoihin sattuu ja he kuolevat! Tuon muhkean ritarin ei pidä enää tarvitseman sanoa, että rakkautemme tiellä on neljä silmää.' — Vanha, ilkeä Dorko teki niinkuin julma emäntänsä oli käskenyt. Mutta juuri kun hän toisen ohimoa lävisti, heräsi toinen pojista veljensä hirveään parkunaan ja näki mitä julmaa työtä hoitajatar teki. Hän alkoi tätä surkeasti rukoilla, ettet vain hänelle tekisi pahaa pitkällä neulallansa ja lupasi hänelle kultaisia vaatteita, hevosia ja vaunuja y.m. Vieläpä sanoi: 'Kun minä suureksi kasvan, annan sinulle koko Csejtevarin, jos et tee pahaa minulle etkä veljelleni!' Mutta ilkimys ei heltynyt. Pisti hänetkin kuoliaaksi neulallaan. Sitte kantoi ruumiit synkimpään metsään ja hautasi kuivien oksien ja lehtien alle. Satakieli lauloi hautauslaulua. Samana päivänä tuli komea ritari taasen rouvan luo. Tämä sanoi iloissaan: 'Nyt ei enää ole neljää silmää rakkautemme tiellä. Molemmat lapset lepäävät rauhallisina viileässä metsähaudassaan lakastuneiden lehtien ja kuivien oksien alta. Nyt siis voimme mennä naimisiin!' — Mutta ritari, tämän kuultuaan, kauhistui ja vihastui. Sanoi: 'Ah, kaunis rouvaseni, en suinkaan tarkoittanut lapsiasi niillä neljällä silmällä, vaan omia silmiämme, joilla liian hyvästi näemme toisemme viat, saattaaksemme, rakkaudestamme huolimatta, mennä naimisiin keskenämme.' Sen sanottuaan hän lähti eikä tullut koskaan enää takaisin. — Mutta siitä alkain kummittelee Csejtevarissa. Aaveet itkevät öisin siellä. Se oli kauhea kertomus! Onkohan se oikeen totta, isä Siegfried?"
"Ei se ole totta, poikani. Älä sitä usko! Narri yksinkertaisuudessaan on sen keksinyt omasta päästään."
"Minusta tuntuu niinkuin pitäisi minun se uskoa, sillä olen sen julman rouvan itse nähnyt. Eikä suinkaan ainoastaan unessa, mutta todellisuudessa. Hänen silmänsä pyörivät kamalasti kuopissaan, suustaan turposi vaahto ja hampaansa kirskuivat julmasti vastakkain. Ja kohotetussa kädessään piti hän sitä neulaa, jolla hän aikoi pistää läpi minun ohimoni."
"Älä semmoista ajattele lapseni! Se on ainoastaan pelkkää mielikuvittelua."
Lapsi puristi molemmin käsin munkin kättä itseensä.
"Ethän jätä minua!" pyysi hän. "Ethän salli semmoista tapahtuvan!"
"Älä pelkää, lapseni! Olen sinun luonasi alati, suojelen sinua, enkä salli hiuskarvaakaan päästäsi vahingoittaa."
"Mutta minkätähden et häntä rakasta? Eihän minun silmäni ole tiellä. Usein ennen ratsastimme hevosella kolmisin siten, että minä nojasin äitini syliin ja äiti jonkun ritarin syliin. Ei milloinkaan laskenut hän minua näkyvistänsä. Kun me sitte vaunuissa palasimme, suuteli hän minua alinomaa ja kutsui kultaiseksi pojakseen. Ja kun isäni joskus oli vihastunut, vei äiti minut hänen polvilleen. Minä silittelin hänen poskiaan siksi, että hän leppyi. Minkähän vuoksi olen nyt niin pahaksi ja hyljeksityksi tullut? Kenties sen vuoksi, kun et sinä äitiä rakasta. Rupea siis häntä lempimään! Heitä tuo munkkikaapu nurkkaan. Olen sinut jo näkevinäni komeana ritarina. Rupea siis todella siksi ja mene äitini kanssa naimisiin, että siten oikeen todenteolta olisit isäni. Silloin tulee äiti jälleen hyväksi ja alkaa minusta uudelleen pitää. — Tee siis pyyntöni mukaan!"
Munkki viihdytteli, lohdutteli tuota kiihtynyttä, säikähtynyttä lasta, kunnes tämä vihdoin nukahti.
Mutta harpun helinä ja rakkauslaulujen säveleet kaikuivat yhä vielä hiljaisessa yössä.
Siegfriedin sydämen täytti viha. Hän jätti pojan vuoteen sekä riensi sille paikalle, jossa Idalia tähdille lauleli sielunsa sisimpiä tunteita.
Hänen kiivasten askeltensa kopina herätti rouvan unelmistaan ja sai hänen terävästi eteensä tuijottamaan.
Munkki tarttui Idalian käteen ja talutti hänet huoneeseen.
Rouvan sydän sykki kovasti. Hän luuli, että tuo käsi, joka nyt häntä huoneeseen talutti, puristaisi kohta häntä sen miehen rintaa vasten, jota hän tulisesti rakasti.
Mutta niin ei käynytkään. Munkki vain komensi hitaasti:
"Polvillesi! Tunnusta rikoksesi! Pian!"
"Mikä rikos? Sinähän tiedät jo kaikki", sammalsi nainen oudostuneena ja vaipui polvillensa miehen rautaisen käden painamana.
"Se rikos, jolla ei vielä ole nimeä. Se ilkityö, joka vasta on sielussasi itänyt, pahuus on tukahutettava silloin kun se vielä on ajatuksena, ettei se teoksi pääse kehittymään. Siis puhu, mitä olet miettinyt!"
Idalia oli ensin vaiti muutaman silmänräpäyksen, ikäänkuin jotain pelastuksen tietä hapuilisi, mutta antautui sitte ja sanoi matalalla äänellä:
"Ajattelin lastani tappaa."
"Kirottu se sydän, jossa tuollainen ajatus sikiytyy."
"Semmoista tapahtuu, kun tuli ja vesi joutuvat vastakkain."
"Ajattele Jumalaa ja ijankaikkista kadotusta!"
"Älä puhu minulle Jumalasta ja ijankaikkisesta kadotuksesta. Kun minun kerran täytyy astua Jumalan kasvojen eteen, sanon minä hänelle: 'Minä olen semmoinen, joksi minut olet luonut. Jos olisit antanut minulle kylmän veren, olisin sammakko. Mutta kun annoit minulle kuuman veren, tuli minusta ihminen. Jos olisin mieheksi luotu, olisin Kain. Mutta kun naiseksi minun teit, tuli minusta Eva. Sinä olet itse antanut minulle naisellisen sydämen, asettanut silmiini magneetimaisen vetovoiman ja huuliini hurmaavan taikajuoman. Itse sinä myös minulle lähetät ajatuksia valveilla ollessani ja unelmia nukkuissani. Kiroatko siis oman työsi, oman luomuksesi? Jos olet kaikkitietävä, olisihan sinun pitänyt jo edeltäpäin tietää, mimmoinen minusta tulee?'"
"Nainen, älä pilkkaa!"
"Onko se pilkkaamista, kun minä sanon totuuden? Mikä on minun rikokseni? Sekö, että rakastan? Että sinua rakastan? Kuka olet sinä, joka tulisella miekalla tahdot ympäristösi tuhota? Oletko sinä Jumala?… Eli hänen ylienkelinsä?… Taikka cherubi? — Älä siis minulle vihastu. Enhän minä ole sinua loukannut. En sinua, enkä Jumalaa, enkä pyhimyksiä. Olen sen suuren kirjan, jota te raamatuksi nimitätte, lukenut läpi ja etsinyt sieltä semmoista paikkaa, jossa kiellettäisiin, ettei nainen saisi rakastaa. Mutta en ole löytänyt. Eivät profeetat, eivätkä evangelistat semmoista kiellä. Ainoastaan ihmiset ovat semmoisen julman opinkappaleen keksineet, että täytyy löytyä erityisiä ihmisiä, joita ei saa rakastaa. Joka munkkikaapun päällensä pukee, sen sydän ei muka saisi enää sykkiä. Eikö semmoinen ole kapina Jumalaa vastaan, eikö se ole ihmismurhaa? Pitkällinen, kiduttava Jumalan kuvan hävittäminen ihmisestä. Pahemmin eivät menettele myrkyn sekoittajatkaan, ne, jotka väkiaineidensa antavat uhreissaan vaikuttaa sairastumisen ja vihdoin kuoleman. Älä pelkää! Älä pakene! Jää tänne! Kuule minua! Tämä on rippiä! En minä halua ketään tappaa, tahtoisin vain erään jo kuolleen uudestaan eloon herättää. Se on minun suurin syntini. Sinä olet tämä kuollut ja sinun tähtesi olen minä lukemattomia, katkeria kyyneleitä vuodattanut. Myönny siis, että saan hautaholvisi särkeä ja sinut uuteen elämään jälleen tuoda! Kuule minua! Me jätämme Unkarin ja menemme Siebenbürgin puolelle sekä käännymme siellä protestanttiseen uskoon. Senhän tekevät niin monet. Sitäpaitsi kolmasosa väestöstähän on siellä protestantteja. Siebenbürgissä ei meitä kukaan vainoo. Täällä, näissä kahdessa rautaisessa kirstussa, on tarpeeksi aarteita, niin että voimme elää uudessa kotimaassamme mukavasti ja huolettomasti, huvien pyörteissä, elämän nautinnoissa. Mutta, jos sinä mieluummin tahtoisit elää vaatimatonta, hiljaista, Jumalata pelkäävää elämää, niin olen valmis siihenkin sinun kanssasi mukautumaan. Seuraan sinua vaikka kaikkein kurjimpaankin kylään, jonka köyhän kirkon katto läkkipellillä peitetty on. Siellä voit sinä ruveta kalvinilaiseksi saarnaajaksi tai opettajaksi. Minä olen sinulle aina uskollinen. Minä olen sinun ahkera puolisosi. Keitän, pesen sinulle, hoidan talouttasi, elän Jumalan pelvossa ja köyhyydessä enkä enää pilkkasanoja huuliltani laske. Mutta jos kuitenkin jotain sopimatonta tekisin, saisit minua lyödä, nälällä rangaista, yksinäisyyteen sulkea. Minä koetan kaikissa olla mieliksesi ja tyytymykseksesi. Heitä vain pois päältäsi tuo kuolinvaate!"
Kiusaus oli suuri. Kokonaan kuollut täytyi olla se sydän, joka voisi vastustaa tätä tulta, tätä intohimoa. Mutta nuorukaisella oli hallussaan muuan talismaani [taikakalu], nimittäin rakkaus Waag-virran toisella puolen olevaan suloiseen tyttöön. Se antoi sen suojeluksen, jota munkinkaapu ei kenties olisi voinut tehdä. Teodor Dalnoki oli jättänyt sydämensä Mitoschinin kappeliin. Siksipä ei Idalian kiihkoisa lemmen tuli voinutkaan sen jääpeitettä sulattaa.
"Hillitse itsesi, sinä syntinen vaimoraukka! Sitä neuvon sinulle rippi-isänäsi", puheli Siegfried lempeästi. "Jumala armossansa anteeksi suokoon sinun pilkalliset ajatuksesi ja vapauttakoon sinut pahoista hengistä, joiden orjana nykyään olet! — Rukoile!"
"En!" huusi Idalia kiivaasti. "Kun sinä messutessasi liturgiaa [sarja jumalanpalveluksessa käytettäviä rukouksia] luet, sanon minä sillä aikaa itsekseni: 'Se ei ole totta, ei totta, ei totta.' Ja kun sinä kiitosvirttä veisaat pyhälle Jumalan äidille, puhelen minä itsekseni: 'Minua sinun pitää rakastaa, eikä Jumalan äitiä. Sillä sinä olet minun elämäni ja kuolemani. Sinä olet minun paholaiseni ja minun epäjumalani'."
Kreivitär heittäytyi maahan munkin jalkojen juureen ja purasi terävillä hampaillaan käsivarttaan niin että se veresti.
Mutta Siegfried lausui vakavasti: "Silloin kun luostarissa oli kysymys minun tänne lähettämisestäni, rukoilin minä prioria, ettei hän määräisi minua sinun huoneeseesi, vaan sen sijaan lähettäisi minut Arabian erämaihin, villien Druusien pariin. Mutta hän pani ehdolle, että minun piti joko tänne tulla taikka Espaniaan vaeltaa ja siellä ruveta inquisitioonin apulaiseksi. Valitsin edellisen, sillä mieluummin tahdon tulla itse rääkätyksi, kun muita kiduttaa. Ja tiedänkin sen varmaan sanoa, että harhauskoinen, jonka inquisitionin pyövelit ovat kiehuvaan öljyyn heittäneet, ei kärsi suurempia tuskia kuin minä täytyessäni olla sinun läheisyydessäsi ja inquisitorin espanjalainen saapas ei hienommaksi muserra uhrinsa luusolmuja, kuin sinun syntinen intohimosi minun sieluni murskaa. Sinun linnasi on minulle kidutuskammio, jossa minun täytyy kauheimmat tuskat kestää. Jumala sinulle anteeksi antakoon kaikki ne kärsimykset, joita olen sinun tähtesi saanut kokea. Minä puolestani annan ne anteeksi ja toivon, että sinäkin voisit antaa anteeksi itsellesi."
Idalia kaatui hervotonna kylmälle marmorilattialle pitkin pituuttaan!
Siegfried nosti hänet ylös ja piti häntä pystyssä vahvoilla käsillään.
"Kuule nyt tarkasti, mitä sanon!" puhui hän. "Sen työn, joka minulle on täällä uskottu, aijon minä kunnollisesti täyttää. Kasvatan poikasi hyveissä ja totuudessa sekä suojelen häntä kaikkia vaaroja vastaan. Kenenkään ei pidä hiuskarvaakaan hänen päästään katkaiseman. Narri Herskonkin tulen minä hänen läheisyydestään karkoittamaan, ettei hän enää saa tyhmillä kummitusjutuillaan myrkyttää kasvattini arkaa sydäntä. Sinä olet myös hänen hyljännyt. Sen vuoksi otankin minä hänet pojakseni täst'edes."
Näin sanoen laski hän rouvan irti ja meni pois.
Idalia seisoi hetkisen paikallaan liikkumattomana kuin valkea marmoripatsas. Sitte vaipui hän kokoon, ähkien, hampaitaan kiristellen vaikeasti äännellen, kuin kuolemaisilleen haavoitettu villieläin. Vihdoin hän valahti lattiaan ja nojasi päätänsä tukeen, joka siinä lähimpänä oli. Tuo tuki oli hänen kuolleen puolisonsa marmorisen rintakuvan alusta! Kenties tuo kylmä kuva saattoikin edes johonkin määrään viihdyttää polttoa hänen hehkuvalla otsallaan.
Mutta isä Siegfried meni huoneeseensa, jossa pikku Cupido jo rauhallisesti nukkui syvää untansa.