XVII.
Tänä yönä ei Idalia voinut nukkua; uni pakeni hänen silmistään ja suru raateli hänen sydäntään. Tyydytetty kosto on levoton makuutoveri.
Aaveet kiusasivat häntä ja mielikuvituksissaan oli hän näkevinään onnettomien uhriensa ruumiit raadeltuina, tympättyinä.
Myös oli hän näkevinänsä onnettoman tytön huterassa sielunhukuttajassa keskellä Waag-virran raivoisasti kuohuvia jää-aaltoja, sekä oli kuulevinansa hänen hätähuutojansa.
Ja tuo rakastettu mies, jonka hänet nyt täytyi kadottaa. Sydän varmaankin pakahtuisi surusta.
Tuon kauniin rouvan asunnossa oli sangen monta huonetta, mutta ei kumminkaan tarpeeksi paljo, löytääksensä niissä rauhaa ja lepoa tällä kertaa. Joka kamarissa oli hän jo vuodattanut kuumia kyyneleitä. Alinomaa kuljeskeli hän nurkasta nurkkaan sekä katseli ikävöiden jäätyneiden akkunaruutujen läpi Waag-virralle päin.
Mutta sieltä näkyi vaan toivoton jääerämaa, joka jo ulottui Madocsanysta Mitoschiniin asti. Kuu valaisi kylmillä säteillään tätä elotonta maisemaa.
Kello kolmen ajoissa aamupuolella oli hän näkevinään sieltä mustan pilkun, joka liikkui Madocsanyyn päin. Se yhä lähestyi, niin että jo saattoi tuntea sen ihmiseksi.
"Sanantuoja Mitoschinista", sanoi Idalia itsekseen sekä kävi herättämään palvelusväkeänsä.
Vihdoin tuotiin lähettiläs Idalian tykö. Se oli mestari Mathias, mutta niin muuttuneena, että häntä tuskin enää tunsi. Kasvonsa oli tuska kamalasti vääristänyt ja kylmyys ne sinisiksi värjännyt.
"Minä tulen Mitoschinista", läähätti hän — samassa kaatuen voipumuksesta lattialle.
"Tuokaa lasillinen lämmitettyä viiniä!" käski Idalia.
"Ei, ei viiniä!" huokasi sairas, "ei viiniä, minä olen siitä tavarasta saanut kyllikseni maailmassa."
Samassa hän asettui polvilleen Idalian eteen sekä alkoi ristissä käsin häntä rukoilla:
"Taivaan laupeuden tähden, pelastakaa minut!"
"Mitä sinä tahdot, mies?"
"Mitoschinin linnanherra on minut ja itsensä myrkyttänyt. Jumala häntä siitä rangaiskoon! Auttakaa minua, rouva, minä kuolen!"
"Miten minä sinua auttaisin?"
"Ah! älkää teeskennelkö! Tiedänhän minä. Grazian on minut tietämättäni bratinalla myrkyttänyt. Ihmiset sanovat, että sinä, kun myrkytit puolisosi, joit yhdessä hänen kanssaan samasta myrkytetystä lasista, ettei hänen epäluulonsa olisi herännyt. Mutta heti perästäpäin otit sinä salavihkaa vastamyrkkyä, niin että jäit eloon; miehesi sitävastoin ei semmoista saanut ja kuoli."
"Oletko kadottanut järkesi?"
"En, en! Anna minulle vastamyrkkyä, sinä tiedät mimmoista! Pelasta minut, niin ilmaisen minä sinulle semmoisen salaisuuden, josta varmaankin tulet olemaan suuresti kiitollinen!"
"Mikä salaisuus voisi niin minun mieltäni kiinnittää?"
"Se salaisuus, missä isä Siegfried nyt on."
Nämä sanat kuultuaan juoksi rouva heti hänen luoksensa, sekä nosti hänet ylös lattiasta ja asetti vuoteelle.
"Mitä?" sanoi hän. "Tiedätkö missä hän on? Elääkö hän vielä?"
"Elää, eikä hiuskarvaakaan ole katkaistu hänen päästään."
"Missä hän on?"
"Anna minulle ensin vastamyrkkyä! pian!"
"Ei, ei, on vielä kyllä aikaa. Ensin tahdon minä saada tietää salaisuuden. Ennen sitä, en minä auta sinua."
Suuret hikipisarat valuivat Mathiaksen otsalta. Vihdoin hän lausui!
"Oi, Herra Jumala! Minä joudun helvettiin, jos salaisuuden kerron, sillä olen biblian kautta vannonut, etten sitä kenellekään ilmaisisi."
"Helvettiin joudut kaikessa tapauksessa, välipä siis sillä, joudutko sinne hiukan aikaisemmin tai myöhemmin. Jos sanot minulle, mitä tiedät, niin kenties myös paholainenkin antaa sinulle vielä hiukan odotuksen aikaa, vaan ellet ilmaise salaisuuttasi, ottaa paholainen sinut paikalla. Puhu siis heti, mitä tiedät, taikka mene tietoinesi kadotukseen!"
"Annathan sitte minulle vastamyrkkyä!"
"Annan, annan! tässä sitä on. Heti kun olet jutellut, kaadan minä sitä suuhusi. Minä kannan alituiseen sitä mukanani tässä sormukseni ontelossa kivessä. Katsos, miten viheriäistä se on, katsos miten se pimeässä loistaa! Jos minä antaisin sen kaikki sinulle, saavuttaisit sinä sadan vuoden ijän. No, kerro nyt!"
Tuo kuolintuskien vaivaama mies kertoi kaikki, ilmaisi koko salaisuuden.
Mathiaksen kertomuksesta ymmärsi Idalia että hän puhui totta, sillä ei vilkkaimmallakaan mielikuvituksella voisi näitä asioita niin kuvata, ellei itse olisi niitä nähnyt.
"Hyvä on", sanoi hän, kun Mathias oli lopettanut. "Tässä on vastamyrkkyä. Mene nyt Teplaan tyttäresi luo, eläkä vain kellekään puhu mitään!"
Se, jota Idalia Mathiakselle antoi, ei suinkaan ollut vastamyrkkyä, vaan vielä pikemmin tappavaa voimakasta myrkkyä. Sitä hän antoi Mathiakselle senvuoksi, ettei tämä enään voisi salaisuutta kolmannelle henkilölle ilmoittaa.
Kun Mathias oli suurella vaivalla ja tuskalla päässyt Teplaan, tyttärensä luo, oli hän jo niin uupunut, ettei voinut enään juuri kieltänsäkään liikuttaa. Hädin tuskin sai hän soperretuksi seuraavat katkonaiset sanat:
"Isä Siegfried — muurattu — maan alle — rahojen sekaan — Mitoschinissa — elää vielä — minut on myrkytetty." Enempää ei hän kyennyt sanomaan. Kun pappi saapui, oli hän jo kuollut.
* * * * *
Idalia jäi yksin salaisuuksineen.
Hänen vanha intohimoinen rakkautensa leimahti taasen täyteen liekkiin.
Tuo rakastettu mies oli siis vielä elossa, maanalaiseen käytävään suljettuna, Jumalan ja ihmisten hylkäämänä, kuolleitten seurakumppanina.
Jos nyt joku ihminen tulisi Siegfriedin luo eikö se hänestä tuntuisi Jumalan enkeliltä, taivaasta lähetetyltä. Ja jos tuo joku sitte vielä pelastaisi hänet haudastaan, syttyisi hänessä varmaankin ikuinen rakkauden liekki tuota pelastajaansa kohtaan.
Tehtyänsä tämän johtopäätöksen, oli Idalialla selvänä, mitä hänen piti tehdä ja tehdä heti.
Hän kääri kiireesti ympärilleen mustan manttelin, pisti tikarin ja pistoolin vyöhönsä, haki kirveen, sillä muurauksen särkeäkseen, sytytti salalyhdyn sekä hiipi näin varustettuna ulos linnasta. Aamuun ei ollut enää pitkältä, mutta paksu sumu peitti seudun, niin ettei voitu nähdä, mihin suuntaan hän kulki.
Kukaan ei koskaan saanutkaan tietää, mihin hän oli mennyt.
Kello kuuden ajoissa aamulla tapahtui kamala maanalainen, laajalle ulottuva räjähdys, joka kaatoi torneja ja särki linnoja raunioiksi. Myöskin jesuittaluostari, ylpeine kaariholveineen, luhistui maahan ja Mitoschinin linnan paavilainen kirkko muuttui sorakasaksi. Ihmiset, jotka jo niin aikaisin olivat valveilla, väittivät nähneensä Waag-virran keskustasta yht'äkkiä nousseen äärettömän suuren tulipatsaan. Sakea savupilvi leijaili vielä kauvan aikaa ylhäällä ilmassa ja jääpeittonsa särkeneen joen aallot vyöryivät yli äyräittensä sekä tulvasivat tasangolle, vieden raivoisassa kulussaan mukanaan kokonaiset kylät ja metsiköt, ikäänkuin ne olisivat olleet keveitä oljenkorsia.
Kun sitte vesi oli taasen uomaansa takaisin vetäytynyt, jäi tulvintapaikalle paksu kerros karkeata kiiselihiekkaa.
Tämän elementtien raivon johdosta saatiin naapuristossa vasta tietää niistä surullisista tapauksista, joille molemmat linnat olivat äskettäin olleet näyttämöinä.
Vasta seuraavana päivänä löysivät Likovay-perheen tuttavat herra Grazianin kuolleen ruumiin Mitoschinin linnan taloudenhoitajan huoneesta, jonne tulva ei ollut ulottunut. Mutta Mitoschinin pienestä paavilaiskirkosta ei ollut jäänyt edes kiveä kiven päälle. Myöskin oli hirveä räjähdys, yhdessä valtavan vesitulvan kanssa, muuttanut koko salaisen maanalaisen käytävän elävine ja kuolleine asukkaineen muodottomaksi kivi-, tiili-, sora- ja puuainekasaksi.
Pitkät ajat tämän jälkeen alkoivat Likovayn perheen jäsenet hakea sitä summatonta rahanpaljoutta, jonka Grazian-herra oli saanut Mitoschinin linnankauppahinnaksi. Mutta mitään ei löydetty.
* * * * *
Tämä kertomus perustuu perhearkistoissa säilytettyihin tosiasioihin.
Sitäpaitsi kansa vielä nytkin sillä paikkakunnalla puhuu isä
Siegfriedistä.
Ja aina kun Mitoschinin linna vaihtaa omistajaa, tekee myöjä kauppakirjaan sen ehdon, että jos nuo salatut aarteet löytyisivät, pitää hänen saada ne.
Mutta ihmiset sanovat, että aarteet vasta sitte löytyvät, kun isä
Siegfried on ensin vapautettu muuratusta haudastaan.
Kenties ovatkin ihmiset oikeassa!
Loppu.
(Teosta on suomenkieliseen asuun saatettaessa lyhennelty sopivista kohdista.)