Unkarilainen Nabob: Romaani

by Mór Jókai

I.

Erään perheen kirous.

Siihen aikaan asui Pressburgissa eräs kuuluisa perhe, jos nimittäin surullista kohtaloa saattaa kuuluisuudeksi sanoa.

Nimittäkäämme sitä Mayerin perheeksi. Tämä nimi on niin monella ihmisellä, ettei kukaan saata siitä loukkaantua.

Perheenisä oli jonkun yleisen rahaston hoitaja, ja hänellä oli viisi kaunista tytärtä.

Tytöt olivat kaikki kauniita, toinen toistaan ihanampia, suloisempia.

Jumalan siunaamia lahjoja nämä viisi lasta! Kaksi heistä oli jo v. 1818 täysikasvuisia; reduttien kaunottaria, tanssien kuningattaria! Hienot herrat, ylimyksetkin heitä tanssittivat. Heitä sanottiinkin vain "kauneiksi Mayerin tytöiksi."

Sekä isä että äiti olivat iloissaan tästä kunniasta. He kasvattivat tyttärensä heidän kauneuteensa sopivalla tavalla. Tytöt eivät saaneet askaroida taloustoimissa eivätkä alhaisissa töissä, vaan heidän piti elää komeasti, herrastavalla, sillä heille oli aiottu jalompi asema yhteiskunnassa. Tavallisten kutomakoulujen sijasta kävivät he parhaimmissa kasvatuslaitoksissa. Yksi heistä osasi hyvin koruompelua, toinen lauloi sievästi, kaikilla heillä oli hyvät luonnonlahjat. Isä ajatteli: tuosta tytöstä tulee kuuluisa laulajatar, tuo taasen rikastuu muotikaupan pidolla; kaikki pääsevät naimisiin rikasten tilanhaltijain ja rahamiesten kanssa, sillä nehän aina parveilevat heidän ympärillään. Ehkä oli hän jostakin vanhasta romaanista lukenut semmoisen tapauksen.

Herraskasvatukseen tarvittiin herrastulot. Mutta kuten tiedämme, ei alhaisen virkamiehen palkka ole niinkään kehuttavan suuri. Talous maksoi enemmän kuin oli varoja talossa. Isä älysikin tämän ja mietiskeli päänsä puhki, usein yökausiakin, missä kohdin voisi menoja vähentää, mutta ei löytänyt apua. Tyttäriä ei saanut, ei ollut mahdollista vetää pois maailmasta, jottei turmelisi heidän onneansa; vanhinta kosiskeli paraikaa eräs tilanhaltija. Tämä ehkä piankin nai tytön, sillä eihän hänellä saata olla muita tuumia kunniallisen miehen tyttären suhteen; ja sitten on hänen helppo auttaa appea rahapulasta parilla tuhannella floriinilla.

Mutta tilanhaltijan tuttavuus maksaa paljon; yleiset huvit, koristukset, komeat vaatteet kuluttavat kauhean paljon rahaa. Päivällispöydässä on näkymättömällä tavalla läsnä räätäleitä, suutareita, kähertäjiä, silkki- ja kukkakauppiaita, jotka kaikki yksissä neuvoin kuluttavat perheenisän päivällistä.

Päälle päätteeksi oli vaimo ajattelematon. Unkarilainen sananlasku sanoo: tuli on talossa irti, vaikk'ei savua näy.

Hän oli huonoin perheenemäntä, mitä ajatella saattaa. Itse hän ei mitään osannut tehdä, vaan antoi kaikki piikojen haltuun. Kun oltiin rahapulassa, otti hän velaksi, mistä vaan sai, ajattelematta ollenkaan takaisin maksamista. Kun oli rahaa juuri niin paljon kuin mitä ruokaan tarvittiin, teki rouva sen tempun, että meni kukkakauppiaalta ostamaan viimeisillä rahoillaan ananaksia.

Eräänä päivänä tapahtui, että ylemmät virastot äkkiä, kuten niiden tapana on, edeltäkäsin mitään tietoa antamatta määräsivät tilintarkastuksen tapahtuvaksi, ja Mayerin hoitamassa kassassa oli kuuden tuhannen floriinin vaillinki.

Niin pitkälle oli isän kevytmielisyys mennyt.

Mayer pantiin heti pois viralta, ja kaikki hänen omaisuutensa otettiin takavarikkoon; olipa puhetta hänen vangitsemisestansakin.

Kahteen viikkoon ei kaupungissa muusta puhuttu kuin hänen vararikostaan.

Pressburgissa eli eräs Mayerin sisar, maailman hälinästä erillään elelevä vanhapiika, onnellisempina aikoina perheen pilan esine; hän ei muka muuta tee kuin rukoilee, käy kirkossa, silittelee kissaansa, ja tavatessaan vertaisiansa panettelee ja soimaa nuorta kansaa, ehkä senkin vuoksi, kun ei voi nauttia elämästä heidän tavallaan. Vielä hän on koronkiskojakin, eikä hän ketään niin paljon vihaa kuin veljensä perhettä, jolle hän on suuttunut sen tähden, että sen jäsenet käyvät koreasti puettuina, elävät hyvin ja juhlivat niin usein, silloin kuin hän elää talvikaudet kotilieden ääressä, pitää yhtä pukua kaksitoista vuotta sekä syö viikkokausia vesivelliä ja vehnästä. Kun tytöt saavat naurunhalun, kysyvät he toisiltansa: "menemmekö Teresa-tädin luo päivälliselle?"

Kuultuansa veljen kovan kohtalon keräsi tämä sekä naurettava että pahanilkinen neiti heti laillista korkoa vastaan lainaamansa rahat, monen vuoden vaivojen hedelmät, ja sidottuansa ne kirjavaan nenäliinaan, meni hän raatihuoneelle maksamaan kassavaillingin, eikä ennen rauhoittunut, kuin oli käynyt kaikkien herrojen luona pyytämässä, rukoilemassa, ettei hänen veljeänsä vangittaisi, vaan häntä vastaan tehty kanne peräytettäisiin.

Saatuansa tietää, mitä sisar oli tehnyt, riensi Mayer hänen luoksensa itkeä vetistellen. Satoja kertoja suuteli hän sisarensa kättä eikä löytänyt sopivia sanoja osoittaakseen kiitollisuuttansa. Sai vielä tyttärensäkin menemään tädin kättä suutelemaan, mikä seikka selvästi osoitti tyttöjen itsensä uhraavaista mielenlaatua, kun nämä eivät epäilleet koskettaa ruusun- ja kirsikanvärisillä huulillansa vanhuksen rypistyneitä käsiä ja kun nauramatta saattoivat katsella vanhanpiian vanhanaikaisia suortuvia ja pukua.

Mayer vannoi kautta maan ja taivaan, että hänen päätehtävänsä tästälähtien on oleva osoittaa kiitollisuutta rakkaan sisarensa hyvästä työstä. Tämän saavutat siten, vastasi vanha nainen, että rupeat toisella tavalla elämään. Minä kulutin miltei kaiken omaisuuteni pelastaakseni nimesi suuresta häpeästä. Muista sinä varjella sitä vielä suuremmasta häpeästä, sillä maan päällä löytyy suurempikin häpeä kuin vankeuteen joutuminen. Ymmärräthän. Hanki itsellesi virka; totuta lapsesi työhön. Älä häpeä ruveta jonkun kauppiaan kirjanpitäjäksi. Siihen toimeen kykenet, ja saat ainakin elatuksesi. Tyttäresi ovat jo niin suuria, että voivat itse elättää itsensä. — Jumala heitä muitten ihmisten avusta varjelkoon. — Toinen saattaa ansaita leipänsä pitämällä muotikauppaa, sillä hän osaa tehdä hienoa käsityötä. Toinen menköön johonkin siivoon herrasperheeseen kotiopettajattareksi; nuoremmillekin Jumala on osoittava jonkinlaisen työalan, ja niin tulette vielä kaikki onnellisiksi.

Kunnon Mayer palasi täydellisesti lohdutettuna sisarensa luota. Hän ei enää ajatellutkaan itsemurhaa, vaan rupesi pian eräälle kauppiaalle apulaiseksi, ilmoitti tyttärilleen elämänsuunnitelmansa, jonka nämä itkeä nyyhkytellen hyväksyivätkin. Elisa sai paikan erään ompelijattaren luona, mutta Matilda piti taiteilijattaren uraa paljon hauskempana kuin kotiopettajattaren virkaa, ja kun hänellä oli sangen kaunis ääni ja taisipa vähän laulaakin, oli hänen helppo saada isänsä siihen luuloon, että hänellä on loistava tulevaisuus edessään näyttämöllä, sillä tällä alalla tulee helpoimmin ja kaikella kunnialla rikkaaksi. Tulipa vielä hänen mieleensä muutamien suurten laulajattarien nimi, jotka samoin olivat syntyneet vararikon tehneistä vanhemmista ja juuri sen vuoksi joutuneet teaatterialalle sekä sitten runsaasti auttaneet vanhempiansa.

Mayer antoi myöten tyttärensä taiteellisille taipumuksille ja salli hänen tehdä halunsa mukaan. Ensin sai hän tosin vain kuorilaulajan paikan, mutta ovathan kuuluisimmatkin laulajattaret siten alkaneet. Näin vakuuttivat Mayerille asianymmärtävät henkilöt, vaikkemme me käske ketään tuota uskomaan.

Tätä ei tietysti menty Teresa-tädille kertomaan, vaan hänelle sanottiin Matildan olevan kotiopettajattarena. Eihän tuo vanhapiika koskaan käy teaatterissa, ja jos sattumalta joku kuiskaisikin hänelle, että Mayerin tytär on näyttelijätär, niin on sangen helppo selittää, että se on jonkun toisen Mayerin tytär, sillä onhan Wolfin kalenterissa sen nimisiä näyttelijättäriä ainakin kolmesataa. Teresa mieluummin uskoo, ennenkuin menee tuohon kirottuun laitokseen ottamaan asiasta tarkempia tietoja.

Mayer luuli jo alkaneensa aivan uutta elämää; kodissa on toiset tavat, kukin täyttää velvollisuutensa, ja onnellisuus tulee taloon ovesta, ikkunasta, savupiipusta.

Rouva Mayerin täytyi tottua ruuan laittamiseen ja herra Mayerin pohjaanpalaneisiin ruokiin. Koko perhe teki työtä päiväkaudet. Mayer oli aamusta iltaan konttorissa, rouva keittiössä, lapset ompelivat, kutoivat; kaksi isointa oli työssä kaupungilla, toinen heistä valmisti kauhean paljon hattuja ja päähineitä, toinen taasen luki otsansa hiessä vaikeita osia. Niin he ainakin toisillensa luulottelivat. Mutta totta puhuen venyi perheen isä silloin kahvilassa sanomalehtiä lueskellen, mikä onkin halvin nautinto kahvilassa; rouva heitti ruuanlaiton lapsenpiian haltuun ja loruili naapurinakkojen kanssa, lapset lukivat salavihkaa satukirjoja tai olivat sokkosilla; muotikaupassa kisailivat koreat herrasmiehet vanhimman tyttären kanssa; kuorolaulajan vaikeista opinnoista taasen on paras olla puhumatta. Vain päivällisen aikana tapasivat perheen jäsenet toisensa. Äreillä mielin, väärässä suin istuttiin pöytään; nuoremmat lapset olivat nyreissään ja kiukuttelivat huonoista ruuista; vanhin oli menettänyt ruokahalunsa sokerileivoksilla. Jokainen oli vaiti, ikävissään, jokainen odotti tästä yhdessäolosta loppua, jotta taas pääsisi vaivaloiseen työhönsä.

On onnellisia ihmisiä, jotka eivät koskaan ota uskoakseen asioita, mitkä eivät heitä miellytä, jotka eivät luule kenenkään heille suuttuvan, ennenkuin heidän jaloillensa poljetaan. He eivät huomaa parhaiden ystäviensä ylenkatsetta kadulla, eivätkä havaitse mitään muutosta sisällisissä perheoloissa, ennenkuin joku siitä huomauttaa. Aivan vastoin epäilevän ja kaikkia tarkkaavan luonteen tapaa heittävät he omantuntonsa unisen perkeleen valtaan, joka selvimmillekin vioille etsii puolustavia verukkeita, ettei tarvitsisi vaivata itseänsä parannuspuuhilla.

Tämä on epäilemättä mitä suurinta leväperäisyyttä, ja tässä tilassa saattaa moni elää sangen kauan.

Mayerin perhe eli muutaman kuukauden ajan erittäin yksinäistä, jopa surullistakin elämää.

Luoja on antanut, luoduistaan hellää huolta pitäen, ihmisille, joitten täytyy työllänsä elää, sen vietin, että he tuntevat iloa ja itsetuntoa alettuansa jonkun työn, niin että perheen kokoontuessa jokainen kertoo yrityksensä edistymisestä. Se tekee niin hyvää.

Tämä vietti puuttui Mayerilaisilta. Heidän työssänsä oli paratiisista karkoitettujen kirous. Ei kukaan puhunut edistymisestä, ei kukaan kysellyt toisen toimia, kukin pelkäsi puuttua puheeseen, ikäänkuin arvellen taas saavansa kuulla ruikutuksia. Ja perheruikutuksia on kauhea kuunnella.

Mutta on seikkoja jotka valittavat mitään puhumattakin. Perheen jokaisen jäsenen puvussa alkoi näkyä jonkinlaista hulttiomaisuutta, mikä on ominaista kaikille niille, jotka vain uusissa vaatteissa osaavat olla sieviä. Jos he eivät saa päiväkausia istua peilin ääressä, niin puku riippuu, istuu huonosti, näyttää kuluneelta, vaikkei olekaan vanha, ja on siten köyhyyden merkkinä.

Tyttöjen täytyi hakea esille menneenvuotiset puvut ja muuttaa niitten kuosia. Tuli laskiaisen aika ja suuria tanssiaisia ilmoitettiin sanomalehdissä, mutta heidän täytyi pysyä kotona, kun varat eivät riittäneet.

Katsahti Mayer minne tahansa, kaikkialla näki hän ympärillänsä suuttuneita, alakuloisia, nyreitä kasvoja, mutta eipä hän niistä paljoa välittänyt. Mutta kun sunnuntaisin iltapäivällä viinipullosta lähti sähköä hänen suoniinsa, niin alkoivat sanat suusta virtanaan vuotaa, hurskaita opetuksia saivat silloin tyttäret. Hän puhui heille, kuinka onnellinen hän on, kun on voinut ylläpitää nimensä kunniallisena, vaikka hän onkin köyhä ja hänen takkinsa kulunut (mikä ei suinkaan ollut kunniaksi täysikasvuisille tyttärille), mutta hän on muka ylpeä rääsyistänsäkin ja toivoo tytärtensäkin olevan yhtä ylpeät siveydestään j.n.e.

Nämä tietysti hiipivät vähitellen toinen toisensa perästä ulos huoneesta tällaista saarnaa pakoon.

Kului joku aika, niin tuli perheeseen taas parempi mieli ja iloisempi henki. Konttoorista tai tiesi mistä kotia tullessaan hämmästytti herra Mayer tyttäriänsä iloisella laulun loilotuksella, rouva oli ostanut uusia päähineitä, puvut somistuivat taasen, ruuat alkoivat tulla paremmiksi. Herra Mayer sai jo joka päivä päivällispöydässä viiniä, jota hän tähän asti oli saanut vain sunnuntaisin. Hän ei olisi tätä oudoksunut enemmän kuin taivaan linnut vehnäpeltoa, nämä kun eivät myöskään kysy, kuka on kylvänyt, jollei rouva eräänä päivänä olisi kuiskannut hänen korvaansa, että Matilda on niin ilahuttavasti edistynyt taiteessaan, että johtaja on nähnyt hyväksi koroittaa hänen palkkaansa runsaalla määrällä; tämä seikka oli kumminkin vielä salassa pidettävä, jotteivät hänen kumppaninsa saisi asiasta vihiä ja rupeaisi hekin palkankoroitusta vaatimaan. — Mayerin mielestä oli tämä ihan luonnollista.

Hän tosin oudoksui, kun Matildalla oli aina koreampia ja komeampia vaatteita, uusimuotisia huiveja, hattuja, joita hän niihin suututtuansa antoi sisarille. Mayer huomasi senkin, että hänen astuessansa huoneeseen puhe keskeytettiin; ja kysyessänsä, mistä oli puhetta, katseltiin ensin toinen toisiaan, jottei ristiriitaisesti vastattaisi. Kerran tuli hän niin levottomaksi, että kysyi vaimoltansa, kuinka Matildalla on noin kalliit vaatteet.

Kunnon rouva rauhoitti täydellisesti miehensä. Ensiksikin nuo eivät muka niin kalliit olleetkaan, kuin kaukaa katsoen luulisi; mikä näyttää moareelta, ei ole muuta kuin tavallista tahtisilkkiä, eikä Matilda niitä alkuperäisestä hinnasta ostakaan, sillä primadonnan on tapa myydä pidettyjä vaatteita polkuhinnasta. Näin on näyttelijättärien tapa.

Herra Mayer oppi suuria asioita. Tämä kaikki oli hänestä ihan luonnollista.

Tästä päivästä alkaen rupesi koko talonväki erikoisesti koettamaan tehdä hänelle mieliksi. Kyseltiin, tiedusteltiin: mistä hän pitää, mitä hän tahtoo? Kunnon tyttösiä minun lapseni — lausui onnellinen perheenisä itsekseen.

Hänen syntymäpäivänänsä antoi jokainen hänelle lahjoja.

Matilda ilahdutti häntä lahjoittamalla hänelle kallisarvoisen merivahapiipun, johon metsästyskoira oli kuvattu. Pesäkin, ilman hopeaista kantta, maksoi viisikolmatta floriinia hopeassa.

Sekä iloissaan tästä lahjasta että kohteliaisuuden vuoksi päätti Mayer tänään mennä tervehtimään Teresaakin. Tämän teki hän sitäkin kernaammin, kun hänen takkiinsa oli ommeltu uusi samettikaulus. Hän pisti korean merivahapiipun suuhunsa ja läksi toiseen päähän kaupunkia Teresan asunnolle.

Vanha neitsyt istui kotona uunin ääressä; hän lämmitti vielä huoneita, vaikka oli sydänkesä käsissä. Herra Mayer tervehti piippua suustaan ottamatta. Teresa käski istumaan. Hän kohteli veljeänsä tällä kertaa tavattoman kylmästi, yskäsi pari kolme kertaa, ennenkuin sai sanaa suustansa. — Herra Mayer odotti hänen kysyvän: mistä olet noin kauniin piipun saanut? — Tähän tuli vielä lisäksi se sivuajatus, että Teresakin, saatuansa kuulla tämän piipun juhlallisen historian, on ilahduttava hänen mieltänsä jollakin syntymäpäivälahjalla. Vihdoin alkoi hän itse puheen. — Katsos, sisar, mikä kaunis piippu minulla on.

— Kaunis on, vastasi sisar piippuun päin katsahtamatta.

— Tyttäreni osti sen syntymäpäiväkseni. Katsopas!

Näin sanoen ojensi hän piipun Teresalle.

Tämä tarttui siihen ja viskasi sen uunin rautajalkaan pieniksi palasiksi.

Herra Mayer seisoi suu ammollaan. Tämäpä vasta kaunis syntymäpäivätervehdys!

— Sisar! Mitä tämä tietää?

— Mitäkö tietää? Sitä tietää, että sinä olet tyhmä pässinpää, jonka sarvet ovat kasvaneet niin suuriksi, etteivät ovesta sisään mahdu, etkä vielä tiedä niistä mitään. Sinä olet hölmö! Koko maailma tietää, että tyttäresi on erään rikkaan ylimyksen jalkavaimona, ja sinä sekä kehtaat asua yhdessä hänen kanssansa ja olla hänen häpeällisessä kaupassansa osallisena, että vielä tulla tänne kehumaan.

— Mitä! Mikä tyttäreni? — huudahti Mayer. Hänelle tuli äkkiä niin paljon mieleen, että ajatukset seisahtuivat.

Teresa kohautti olkapäitään.

— Jollen tuntisi sinua niin kevytmieliseksi, niin luulisin sinun aivan kunniattomaksi käyneen. Luulit voivasi minua pettää, kun sanoit tyttäresi olevan kasvattajana, vaikka veitkin hänet teaatteriin. En tahdo kertoa, mitkä mielipiteet minulla on tästä alasta. Tiedän niitten olevan menneeltä vuosisadalta, mutta olisin luullut miehen, joka osaa algebraa, voivan helposti laskea, voiko kahdentoista floriinin kuukausipalkasta, minkä teidän tyttärenne saa, tuhlata satoja prameuteen.

— Pyydän, Matildan palkkaa on koroitettu, virkkoi Mayer, joka mielellänsä olisi suonut muittenkin uskovan, mitä itse uskoi.

— Se ei ole totta. Saatte tietää johtajalta itseltään, jos tahdotte.

— Eikä se niin suurta prameutta olekaan, kuin sisar luulee. Ne ovat vanhoja vaatteita, jotka hän on ostanut primadonnalta.

— Sekään ei ole totta; kaikki ovat uutena ostettuja. Yksin Fless ja Huber herroilta on hän ostanut pitsejä tällä viikolla kolmensadan floriinin edestä.

Tähän ei Mayer osannut vastata mitään.

— Mutta mitä tuossa toljotat kuin lehmä uuteen konttiin! — ärjäsi vihdoin Teresa vihaisesti. Ovathan useat nähneet tyttärenne tuon herran kanssa ajurilla, vaunuissa kulkevan, vain sinä olet semmoinen pöllö, ettet näe mitään, vaikka kaikki muut näkevät. Olet aika tomppeli! Ihmettelen, ettei kenenkään komelianttarin päähän ole pistänyt kirjoittaa sinusta näytelmää, lauluilveilyä, missä esiintyisi perheenisä, joka sunnuntaisin, ollessaan hyvässä pöhnässä, pitää siveyssaarnoja selän takana ilkkuville tyttärillensä ja kerskaa merivahapiipusta, jonka hänen tyttärensä viettelijä on ostanut hänelle syntymäpäivälahjaksi. Jos luulisin sinulla olleen aavistustakaan näistä inhoittavista asioista, niin lakaisisin sinut huoneestani samalla luudalla, jolla lakaisen nuo piipun sirpaleet, ja jos muut voisivat ostaa sielunne merivahapiipulla, niin en minä antaisi siitä taulan palaa.

Herra Mayer ällistyi kovasti näistä sanoista, nousi tuolilta sanaa sanomatta, otti hattunsa ja meni ensiksi Fless ja Huber herrojen puotiin, missä sai tietää, suuriako kauppoja hänen tyttärensä oli tehnyt. Olihan ollut yli kolmensadan floriinin kaupat. Teresalla oli tarkat tiedot. Hänellä on kai hyviä ystäviä, jotka kertovat kaikki, mitä tietävät, saattaaksensa onnettomalle isälle mieliharmia.

Sieltä meni hän teaatterin johtajan luo. Kysyi, suuriko palkka on hänen tyttärellänsä.

Johtaja muisti sen kirjaan katsomattakin; sanoi olevan kaksitoista floriinia kuukaudessa, mutta sitäkään ei tyttö muka ansaitse, sillä hän on kovin huolimaton opinnoissa, ei edisty rahtuistakaan. Muuten näyttää, ettei hän välitä koko palkasta, kosk'ei hän milloinkaan ole harjoituksissa läsnä, vaan puoli palkkaa menee sakkoihin.

Tämä oli liikaa!

Herra Mayer oli ihan raivoissaan. Hän riensi kotia. Kaikeksi onneksi tuli hän semmoista melua pitäen sisään, että perheen onnistui päästää Matilda hänen raivoisaa kiukkuansa pakoon. Mutta kumminkin tyydytti hän itseänsä — tekemällä langenneen tyttärensä perinnöttömäksi ja kieltämällä häntä enää kotiin tulemasta, taikka on hän taittava hänen niskansa, hakkaava hänet kappaleiksi sekä muilla aivan tavattomilla keinoilla tekevä hänestä lopun.

Sävyisä mies muuttui tiikerin luontoiseksi. Hän raivosi, oli leppymätön, ei tahtonut kuulla kirotusta tyttärestä puhuttavankaan, vaan sanoi, ettei hänen kuullensa saa Matildan nimeäkään mainita, se, joka tohtii hänestä sanankin hiiskua, saa mennä samaa tietä!

Tämä armoton kielto antoi aihetta suureen itkuun. Mutta herra Mayer päätti olla kovasisuinen, olematta millänsäkään, kun tyttäret äidin kanssa huokailivat kilpaa koko päivällisajan. Huokailla saa. Kukin saa mielensä mukaan sitä harjoitella, mutta hän ei kiusallakaan kysy, mikä vaivaa?

Koko viikon pysyi hän näin armottomana. Välistä hän jo toivoi jonkun puhuvan hylätystä tyttärestä, jotta voisi sitten kieltää puhumasta; mutta ei ollut mitään kieltämisen aihetta.

Joskus oli hän kysymäisillänsä tyttärestään, mutta nieli sanat ja oli vaiti. Vihdoin, kun perhe kerran istui päivällispöydässä, eikä kukaan syönyt palaakaan, vaikka oli linnunpaistiakin, niin ei herra Mayer enää voinut kestää tätä elämää.

—- Mikä teitä riivaa? Miks'ette syö? Miksi tuossa itkette?

Tytöt kohottivat esiliinansa silmille ja itkivät vielä enemmän. Rouva vastasi kovasti nyyhkien:

— Tyttäreni on kuoleman kielissä.

— Vai niin! — virkkoi mies pistäen niin suuren lusikallisen jauhopuuroa suuhunsa, että oli tukehtua. — Helposti sanottu! Ei niin hevillä kuolla.

— Parempi olisikin kuolema tyttö paralle, ettei tarvitsisi niin paljon kärsiä.

— Miks'ei kutsuta tohtoria?

— Hänen tautiansa ei tohtori voi parantaa.

— Hm, — murisi herra Mayer ja alkoi puhdistella hampaitansa.

Kotvasen aikaa oli rouva vaiti; sitten jatkoi hän taas surullisella äänellä:

— Aina muistelee hän sinua, tahtoisi nähdä isäänsä, vain kerran suudella hänen kättänsä, sitten olisi hän valmis kuolemaan.

Nyt alkoi koko perhe itkeä yhteen ääneen. Herra Mayer oli niistävinään nenäänsä.

— Missä hän makaa? — kysyi hän ääntänsä hilliten.

— Zuckermandelissa[15] eräässä kurjassa huoneessa kaikkien hylkäämänä.

— Siis kurjassa tilassa! — ajatteli herra Mayer. Ei siis lienekään täysin totta, mitä Teresa hänestä puhui.

Tyttö saattoi rakastaa jotakin miestä ja ottaa häneltä lahjoja. Tämä ei ole mikään suuri synti, eikä hänen sen vuoksi tarvinnut myydä itseänsä. Nuo vanhatpiiat ovat niin kateellisia nuorten huvituksille, he kun eivät itse koskaan ole nauttineet maailman suurimpia riemuja.

— Hm. Paha tyttö puhuu siis minustakin.

— Hän luulee kirouksesi sattuneen. Täältä mentyänsä…

Tässä keskeytti yleinen itku taas puheen.

— Täältä mentyänsä, jatkoi rouva Mayer uudestaan, ei hän ole vuoteeltaan noussut eikä enää nousekaan, sen tiedän, ennenkuin ruumisarkkuun pannaan.

— No, viekää minut iltapäivällä hänen luoksensa, lausui herra Mayer heltyneenä.

Nytkös koko perhe lankesi hänen kaulaansa, suudeltiin, huudeltiin, ei ollut maailmassa toista niin hyvää ihmistä, niin rakasta isää.

Tuskin oli päivälliseltä päästy, niin jo puettiin hyvän perheenisän ylle päällystakki, annettiin keppi käteen ja mentiin miehissä Zuckermandeliin, missä Matilda makasi kurjassa mökissä, jossa ei ollut muita huonekaluja kuin vuode ja lukemattomia rohtopulloja.

Isän sydän sykähti tämän nähdessään. Matildalla ei siis ole niin mitään! Tyttö parka!

Kuka olisi tullut ajatelleeksikaan, ettei hän ole saattanut kuluttaa kaikkia pitsejänsä ja silkkihuivejansa yhden viikon kuluessa lääkkeisiin.

Tyttö aikoi nousta istumaan, nähdessään isänsä, mutta ei jaksanut. Herra Mayer astui katuvaisena hänen luoksensa, ikäänkuin olisi isä ollut rikollinen eikä tytär. Tyttö tarttui hänen käteensä, laski sen rinnallensa, suuteli sitä ja rukoili vapisevalla äänellä anteeksi.

Isän sydän olisi ollut todellakin kivestä, joll'ei hän olisi antanut anteeksi. Sen hän tekikin. Heti meni hän noutamaan ajuria viedäkseen tyttärensä kotia. Puhukoon maailma mitä hyvänsä! Veri ei voi vedeksi muuttua, isä ei voi murhata lastansa pienen hairahduksen vuoksi.

Tähän hänellä oli nyt vielä vähemmän syytä, sillä samana päivänä sai hän kirjeen, jonka livreepukuinen palvelija toi, ja jonka yllämainittu ylimys oli omin käsin hänelle kirjoittanut. Siinä hän ilmoittaa syvän surunsa, kun hänen viaton, puhdasaikeinen lähenemisensä on antanut aihetta niin vääriin luuloihin. Hän kunnioittaa koko Mayerin arvoisaa perhettä, ja hänen tunteensa Matildaa kohtaan eivät ole muuta kuin taiteen kunnioittamista; että nuoren tyttösen siveys taasen on valloittamattomien muurien suojassa, siitä voi hän antaa mitä varmimpia todisteita ja tarpeen tullen omakätisesti todistaa.

Tuohan on kunnon mies!

Mayer! Mayer! Missä oli mielesi, kun tuomitsit toista puolta kuulematta? Varmaan olisi sinun sopivinta pyytää anteeksi loukkaamaltasi perheeltä.

Jos olisi ollut jostakin toisesta tytöstä puhe, niin voisi vastata moiselle ihailijalle, että naikoon tytön, jos hänellä on puhtaat aikeet, mutta taiteilijatar on poikkeuksena, häntä saa kunnioittaa. Taidetta saa ihailla, se ei ole mitään viettelemistä, vaan kunnioitusta, arvonantoa, eikä sen vuoksi tarvitse naida.

— Hyvä! — lausui herra Mayer, joka kokonaan rauhoittui tästä kirjeestä, — tämä on aivan toista. Älköön hän siis kävelyretkiltä ja kulissien takaa etsikö Matildaa, sillä siitä saattaa tulla harmia, vaan käyköön talossa, jos hänellä on rehelliset aikeet.

Tyhmä mies! Antaa leipää hiirille, jotteivät yöllä pitäisi melua, sen sijaan että ottaisi kissan taloon.

Kahden päivän kuluttua oli Matilda tietysti terve kuin puusta pudotettu omena. Ylimys alkoi käydä talossa.

Emme rupea häntä tarkemmin kuvailemaan, sillä meillä ei ole paljoa miehen kanssa tekemistä. Muutaman kuukauden kuluttua matkustaa hän pois, sitten tulee joku rahamiehen poika, sitten taas tilanhaltija, vielä neljäs ja viides, ja kentiesi kuinka monta. Kaikki ovat he suuria taiteen ihailijoita, kaikki siivoja, kohteliaita miehiä, joitten suusta et kuule ainoatakaan säädytöntä sanaa, jotka suutelevat muorin kättä, puhelevat vakavista ja syvistä asioista vaarin kanssa ja kumartelevat tullessaan ja mennessään niin nöyrästi neitosille, kuin tervehtisivät kreivittäriä. Muutamat heidän joukostansa ovat hauskoja, hupaisia poikia, jotka kujeillansa saattavat toiset nauramaan aivan kuoliaaksi; menevät kyökkiin kinastelemaan Mayerin muorin kanssa, maistelevat hänen ruokiansa, varastavat ohukaisia, ovat niin hauskoja miehiä.

Neljä oli tytärtä täysikasvuista ja kaunista. Toinen oli toistaan ihanampi; iässä oli kunkin kesken vuosi väliä. Mitä suuremmiksi tytöt kasvoivat, ja mitä enemmän heidän neitsyellinen ihanuutensa varttui, sitä enemmän alkoi herra Mayerin talossa käydä vieraita. Entinen loisto, kevytmielisyys, tuhlaaminen palasi, ainainen ilo vallitsi talossa, seuran valiot kokoontuivat sinne, kävi kreivejä, paroneja, aatelismiehiä; pankkiireja ynnä muita suuria herroja.

Isä Mayer huomasi tosin, että nämät kreivit ja pankkiirit tavatessaan hänet kadulla eivät olleet häntä näkevinänsä ja samoin oli tytärtenkin laita; mutta hänen ei ollut tapa miettiä asioita, joista hän ei pitänyt. Luuli kaikkien herrojen tekevän samaten.

Jo oli nuorin tyttö kahdentoista vuotias, ja kasvamisestakin saattoi nähdä hänen tulevan voittamaan kaikki sisarensa kauneudessa. Vielä piti hän lyhyttä hametta ja reunustettuja alushousuja, pitkät ja paksut hiukset riippuivat kahdessa palmikossa. Talon vieraat kyselivät jo pilanpäiten, koska hänkin saa pitkän hameen kuten sisaret.

Eräänä päivänä sai herra Mayer odottamattomia vieraita. Joukko hauskoja nuoria miehiä piti paraikaa lystiä iloisten tyttöjen kanssa, saipa muorikin osalleen elefantin, joka häntä hauskuutteli.

Mayer vaari taasen löi kärpäsiä seiniltä, ja häntä kovasti huvitti, kun väliin hänen kovemmin läimäyttäessään joku tyttäristä kiljahti ikäänkuin pyörtymäisillänsä ollen. Kesken kaiken kuuluu koputus ovelle, ja kun ei kukaan vastannut sisältä, toistettiin koputus. Vihdoin riensi eräs hauska toveri ovelle ja avasi sen selki selälleen, luullen siellä olevan jonkun velikullan, joka aikoo heitä hämmästyttää.

Vanha, kuivettunut nainen, kuluneissa mustissa vaatteissa, seisoi loistavan seuran edessä.

Isä Mayer pelästyi niin, että häntä rupesi nikottamaan. Nainen oli
Teresa…

Vanha neitsyt ei ollut läsnäolevia vieraita näkevinänsäkään, vaan astui suoraan herra Mayerin luokse. Kunnon perheenisä oli äärettömästi hämillään, ei tietänyt, pitikö pyytää sisarta istumaan. Ja minne? Jonkun "merkillisenkö" viereen? Esittelisikö hän sisarensa tuolle iloiselle seuralle, vai kieltäisikö häntä tuntevansakaan? Ja sanoisiko hän Teresalle näitten kaikkien ylhäisten vieraitten olevan perheen ystäviä?

Teresa päästi hänet pulasta. Puhutteli häntä levollisella, tyynellä äänellä;

— Minulla olisi pari sanaa puhumista. Jos ehditte hetkiseksi jättää vieraanne, niin tulkaa jonnekin puheilleni, missä emme häiritse seuraa.

Isä Mayer hyväksyi tarjouksen, kun siten sai poistetuksi sisarensa tästä herrasseurasta, ja avaten hänelle oven vei hän Teresan sisähuoneisiin.

Tuskin oli hän oven sulkenut, niin jo kuului iloista naurua seurasta. Isä Mayer riensi johdattamaan Teresaa edemmäksi. Yksinkertainenpa olisi hän ollutkin, ellei olisi arvannut noitten tuolla salissa nauravan menneen vuosisadan aikaiselle neitsyelle.

Isä Mayer koetti olla Teresalle niin ystävällinen kuin mahdollista.

— Istu, rakas sisareni. Oi, mikä onni saada vihdoinkin nähdä sinua…

—- En tullut tänne kohteliaisuuksia puhumaan, virkkoi Teresa kuivasti, eikä minun muutamien sanojen vuoksi kannata istuutua. Saatan seisaaltanikin puhua. Me emme ole kahteen vuoteen nähneet toisiamme. Sillä aikaa olet sinä etääntynyt niin kauas minusta kuin mahdollista ja jatkat elämää, joka milt'ei ikuisiksi ajoiksi tekee lähestymisen meidän kesken mahdottomaksi. Tämä seikka ei sinua liioin hämmästyttäne, ja sen tähden rohkenen sen julki lausuakin. — Neljälle tyttärellesi olet valinnut saman uran. Siitä en enempää puhu. Moisista seikoista on parempi olla vaiti. Pyydän, älä keskeytä; en tahdo soimata. Itsehän tekosi tiedät. Vielä on sinulla yksi tytär, jo kahdentoista vuotias ja ennen pitkää iso ihminen. En ole tullut teatteritemppuja varten tähän taloon. En aio pitää saarnoja siveydestä, uskonnosta, Jumalasta, naisen viattomuudesta, joista suurten herrojen ja älyniekkojen pilkkaamat jumaliset niin paljon puhuvat. Enkä aio rukoilemalla vaikuttaa isän sydämeen, että hän pelastaisi viidennelle tyttärellensä aarteen, minkä neljä tytärtä on menettänyt, sillä tiedän, ettei sinulla ole voimaa, vaikka olisikin tahtoa, eikä järkeä, vaikka olisikin voimaa.

Herra Mayer oli niin hyvä mies, että hän vain hymyili, kun hänelle tämmöisiä puhuttiin.

— Ollakseni niin vähän kuin suinkin sinulle vaivaksi, tahdon lyhyesti sanoa, miksi tänne tulin. Pyydän, — en, lausuin huonosti — vaadin, että annat nuorimman tyttäresi minun haltuuni. Minä kasvatan hänet kunniallisesti, porvaristytölle sopivalla tavalla. Hänen sielunsa on turmelematon, se on vielä Jumalan kädessä. Minä tahdon kuolinpäivääni asti koettaa pitää häntä siveellisenä, enkä muuta vaadi, kuin sen, ettet sinä eikä kukaan perheestäsi enää häntä hoida. Jumala on auttava minua hyvässä aikomuksessani. Muuten on parasta huomauttaa, etten ole syyttä sanonut vaativani, sillä siinä tapauksessa, että ehkä hylkäät tarjoukseni, olen minä vetoava korkeimpiin oikeuksiin päästäkseni pyyntöni perille. Tämä tuottaisi sinulle paljon harmia, sillä minä olen valmis menemään itse arkkipiispankin luo selittämään syitä, jotka ovat vaatineet minua tähän puuhaan. — Ehdotukseni ei pitkiä puheita tarvitse; huomisaamuun saakka annan mietinnön aikaa. Jollet siksi tuo tyttöä minun luokseni, saat minusta sitkeän vastustajan. Armollisen Jumalan armo olkoon kaikkien teidän kanssanne.

Näin sanoen poistui vanha neitsyt huoneesta. Herra Mayer saattoi sisartansa: hänen ajatuksensa eivät ollenkaan ottaneet sujuaksensa, niin kauan kuin Teresa oli näkyvissä. Vasta saatuansa hänet kynnyksen yli, alkoi hän tointua. Tytöt ja herrasmiehet tekivät hauskoja huomautuksia vanhanpiian esiintymisestä, ja näistä kokkapuheista kasvoi isä Mayerin rohkeus. Hän alkoi kertoa heille syytä vanhan neitsyen vierailuun.

— Ei ollut muuta asiaa kuin viedä Fanny kotoa ja pitää tyttö luonansa ainaiseksi.

— Hoo! ooh! — ah! — kuului joka taholta.

— Ja miksi? Tahtoisin tietää, miksi? Enkö minä häntä kunnialla kasvata? Saattaako minua siitä soimata? Enkö minä varjele lapsiani kuten silmäterääni? Onko kukaan saanut pahaa sanaa minulta? Olenko minä mikään tunnettu petturi, joka antaa pahoja esimerkkejä lapsille, niin että olisi syytä lain nojalla riistää heidät hoidostani? — Hyvät herrat, sanokaa, olenko minä varas, tai rosvopäällikkö, tai väärän rahan tekijä? Onko suustani kuultu kirouksia, tai saattaako minua syyttää tuhlaamisesta?

Näin puhuen käveli hän pitkin askelin edestakaisin huoneessa aivan kuin teaatterisankari, näytellen itseänsä vieraille.

Hänen puheensa teki suuren vaikutuksen, sen nimittäin, että herrasmiehet pakenivat kaikki tiehensä. Teresan uhkauksessa oli jotakin, joka heillekin saattoi tuottaa ikävyyksiä.

Vasta sitten kuin perhe oli jäänyt yksin, alkoivat vihan purkaukset Teresaa vastaan. Hänen ylenpalttinen uhkarohkeutensa oli saattanut kaikkien mielet kuohuksiin. Ei ollut moista pahanilkistä, kavalaa ja ilkeätä vanhaa piikaa koko maailmassa. Koettakoon vain vielä kerran astua heidän huoneeseensa, niin luudasta saa, lapiolla he pyykitsevät tuon myrkyllisen noidan.

Itse Mayer herrakin tuli ihan raivoon. Kiukuissaan meni hän kaupungille vaivojansa valittamaan.

Hänellä oli kolme vanhaa, hyvää tuttua niiltä ajoilta, jolloin hän vielä oli virkamies. Nämä olivat kuuluisia lakimiehiä, joitten neuvoille saattoi antaa suurta arvoa. Hän ei tosin ollut nähnyt heitä moneen aikaan, mutta nyt muistui mieleen mennä heidän luoksensa ennättääkseen Teresan edelle, jos tämä ehkä aikoo täyttää uhkauksensa.

Ensimmäinen tuttu, jonka hän tapasi, oli herra Schmerz, raatimies, naimaton neljänkymmenen vuotias, sileäposkinen, lempeä mies, jonka hän tapasi puutarhassa neilikoita istuttamassa.

Mayer kertoi asiansa. Puhui, kuinka kavalasti Teresa oli hänen kimppuunsa tullut ja kuinka oli uhannut mennä arkkipiispallekin kantelemaan.

Herra Schmerz hymyili koko ajan, välistä vain huomauttaen
Mayer-herralle, ettei tämä innostuksissaan astuisi kukkalavoihin.
Puheen päätyttyä vastasi hän sangen lempeästi.

— Teresa ei ole sitä tekevä.

Eikö Teresa olisi sitä tekevä? — ajatteli Mayer. Tämä ei ollut kyllin. Hän tahtoi saada kuulla, ettei Teresa voi eikä saa sitä tehdä, tai hänen käy huonosti.

Herra Schmerz aikoi vielä samana iltapäivänä istuttaa paljon neilikoita, joten herra Mayer näki hyväksi lähteä toisen tuttavansa luo valittamaan, toivoen häneltä saavansa varmemman vastauksen.

Tämä toinen tuttu oli herra Chlamek, kuuluisa asianajaja, arvossa pidetty henkilö, erittäin kuiva mies, pelkkää käytännöllisyyttä ja tervettä järkeä, sekä myöskin perheenisä, hänellä kun oli kolme poikaa ja kaksi tytärtä.

Asianajajan kärsivällisyydellä kuunteli herra Chlamek ystävänsä puhetta ja vastasi lempeästi ja suoraan: Älkää, veliseni, huoliko ollenkaan riidellä sisarenne kanssa tuommoisesta asiasta. Jos hänen mielensä tekee ottaa yksi tyttäristänne luoksensa, niin antakaa tytön mennä Jumalan nimeen; onhan teillä niitä tarpeeksi jäljellä. Tiedän omasta kokemuksesta, että yhdestä tyttölapsesta on enemmän vaivaa kuin kolmesta pojasta. Minä en ainakaan olisi sisarenne pyyntöä vastaan, jos olisin teidän sijassanne.

Herra Mayer ei vastannut sanaakaan. Tämä neuvo miellytti häntä vielä vähemmän. Hän läksi kolmannen tuttavansa luokse.

Tämä oli hänestä paras mies. Hänen nimensä oli unkarilainen; armolliseksi Bordácsi-herraksi häntä sanottiin. Hän oli kriminaalioikeuden asessori, kauhean tuima mies kaikille, joille hän oli suuttunut.

Herra Mayer tapasi suurta asiakirjatukkua lukemassa tämän ansiokkaan asessorin, jolla oli tapana niin perusteellisesti tutkia kaikkia käsiinsä saamia monimutkaisia riitajuttuja, että hän niissä oikein eli; oli suutuksissaan tavatessaan vääriä käänteitä asiassa tai merkillisempiä väliväitteitä ja oli tyytyväinen, kun oikeus oli saanut voiton. Sitä paitsi oli hän tunnettu lahjomattomuudestaan. Joka toi rahalahjoja, sen hän heitti ulos huoneesta; kun kauniita naisia tuli ihanuudellaan hänen tuomioihinsa vaikuttamaan, oli hän heille niin epäkohtelias, etteivät he toista kertaa yrittäneet häntä taivuttaa.

Nähtyänsä Mayerin otti herra Bordácsi silmälasit nenältään ja laski ne avonaiselle asiakirjalle, jottei eksyisi jutun juonesta, sekä ärjäsi tavattoman karkealla äänellä ja synkän näköisenä:

— Mitä asiaa, ystäväni herra Mayer?

Herra Mayer ihastui sanasta "ystäväni", vaikka se olikin vain asessorin lauseparsia; näin hän puhutteli kirjuriansa, heitukkaansa sekä riitaveljiä, joita hän haukkui.

Herra Mayer kertoi rohkeasti asiansa, kävipä istumaankin ilman käskemättä, aivan kuin oli ollut tapansa entisinä hyvinä aikoina, jolloin he vielä olivat virkaveljiä.

Puhuessansa ei herra Mayerilla koskaan ollut tapana katsoa puhuttelemaansa silmiin, minkä arkaluontoisuuden tähden hän ei saattanut kasvoista lukea sanojensa vaikutusta. Suuresti mahtoi hän sentähden hämmästyä, kun Bordácsi-herra puheen päätyttyä mitä äkäisimmällä äänellä ärjäsi:

— Miksi herra minulle kaikkia näitä kertoo?

Mayer herran mieli masentui yhtäkkiä; hän ei saanut sanaa suustansa, huulet vain liikkuivat.

— Mitä?! — ärjäsi armollinen Bordácsi-herra vieläkin suuremmalla äänen painolla, astuen aivan lähelle onnetonta klienttiänsä ja peloittavasti tuijottaen häntä silmiin.

Mies parka nousi pelästyksissään tuolilta, jolle hän käskemättä oli istuutunut, ja änkkäsi melkein itkussa suin:

— Tulin nöyrimmästi pyytämään neuvoa ja — ja puoltamista.

— Mitä? Luuletteko, herra, minun rupeavan teitä puolustamaan? — ärjäsi asessori niin kovalla äänellä, kuin olisi hän luullut kuuroa puhuttelevansa.

— Luulin, änkkäsi onneton perheenisä, että vanhan ystävyyden vuoksi, jota ennen osoititte perhettäni kohtaan…

Bordácsi ei antanut hänen puhua loppuun.

— Mitä? Teidän perheenne! Silloin oli teidän perheenne kunniallinen perhe, nyt se on Sodoma ja Gomorra, auki koko maailman mielettömille. Te olette kihlannut neljä tytärtänne hornaan ja olette jokaisen rehellisen ihmisen kauhistuksena; turmelette kaupungin nuorison; teidän nimeänne mainitaan kaikkialla, missä vain on irstaita nuorukaisia ja surevia isiä.

Jo purskahti Mayer todelliseen itkuun ja mutisi, ettei hän tiedä mitään.

— Jumala on teille antanut kauniita lapsia, mutta te olette tehnyt ne kauhistukseksi maailmalle, olette myynyt tytärtenne viattomuuden, rakkauden, heidän sielunsa autuuden; olette myynyt heidät enimmän lupaavalle, opettanut, miten pitää miehiä silmäniskuilla kadulta pyydystää, miten pitää nauraa, teeskennellä rakkautta, miten pitää valehdella ihmisten rahoja peijatakseen!

Miesparka virkkoi itkeä nyyhkyttäen, ettei hän ole koskaan niin tehnyt.

— Vielä on teillä yksi tytär, nuorin, kaunein, suloisin. Kun minä vielä kävin perheessänne, oli hän pieni sylilapsi, kaikki pitivät hänestä enimmän, hän oli kaikkien käsivarsilla. Muistatteko vielä sitä? Ja nyt tahtoisitte hänetkin myydä? Suututte, vastustelette kaikin keinoin, kun kunniallinen henkilö aikoo pelastaa lapsen, jottei hänen viattomuuttansa tahrattaisi, jottei hänen sielunsa, lempensä kuihtuisi hekumallisten roistojen, kadunmittaajien, kenopäisten teaatteriviheltäjälurjusten kynsissä, ettei hänen koko elämänsä tulisi onnettomaksi ja häpeälliseksi, kuolinhetkensä yksinäiseksi ja kirotuksi sekä ettei hän kuolemansa jälkeen tulisi helvetin tuleen heitetyksi! Vielä väitätte vastaan? Tietysti, sillä teiltä aiotaan riistää suuri aarre, jonka voisitte myydä korkeasta hinnasta, jo edeltäkäsin tuumien: niin ja niin paljon siitä pyydän. Eikö niin?

Mayerin hampaat kalisivat pelästyksestä ja kauhistuksesta.

— Sen sanon teille, jos vielä hyvä neuvo kelpaa, jatkoi asessori järkähtämättömänä, että kaikin mokomin annatte tyttärenne Fannyn arvoisalle sisarellenne, jos hän tahtoo hänet huostaansa, ja ainaiseksi heitätte hänelle kaiken huolen tytöstä sekä teette sen sovinnolla; sillä jos asia lakiin joutuu, ja te rupeatte vastaan riitelemään, niin — jumal'auta, minä tuomitsen teidät lukon taa!

Pelästyksissään kysäsi Mayer: "minne?"

Tämä kysymys saattoi asessorin hetkeksi hämille, mutta pian hän keksi vastauksen:

— Minnekö? Siinä tapauksessa, että kaikki, mitä perheessänne tehdään, tapahtuu teidän tietenne, — kuritushuoneeseen; mutta jollette tiedä niin mitään, — hullujenhuoneeseen!

Herra Mayer oli saanut kuulla tarpeeksi. Hän sanoi hyvästi ja meni. Päästyänsä ulos ovesta ja hoiperrellen saavuttuansa kadulle, nauroivat katupojat hänelle; tuo on jossain aika naukkuja ottanut!

Muitten ihmisten suusta hänen siis piti kuulla, ettei hän ole kunniallinen mies, että häntä halveksitaan, pilkataan, kirotaan, että häntä sanotaan parittajaksi, joka tekee tyttöjensä rakkaudella kauppaa, sekä että hänen kotiansa pidetään nuorison turmeluspaikkana.

Hän oli luullut olevansa parhain mies maailmassa, mies, jonka perhettä kunnioitetaan, jonka ystävyyttä etsimällä etsitään. Nyt tuumi hän, sopisiko hänen enää tuohon kotiin mennäkään.

Suruissaan käveli hän kaupungin reunassa olevan lammen rannalle. Noin ihana lampi, ajatteli hän itsekseen — tuohon saattaisi hukuttaa monta pahaa tyttöä; — tekisipä mieli itsekin siihen hypätä!

Hän kääntyi takaisin ja riensi kotiapäin. Kotona kesti koko ajan puhetta ja ruikutusta Teresan vaatimuksen tähden.

Nuorin tytär kulki sisarelta sisarelle; kaikki syleilivät ja suutelivat häntä, ikäänkuin olisi ollut suurikin vaara tulossa.

— Fanny parka! Meillä on piiallakin paremmat päivät kuin sinulla
Teresan luona!

— Siellä vasta ikävät ajat: kaiket päivät saat kutoa sukkaa, ommella, iltasin lukea tädin kuullen "Hartaushetkiä", kunnes hän nukkuu.

— Meitä on hän aina moittiva sinun kuultosi, jotta vieraantuisit meistä etkä enää katsoisi sisartesi puoleenkaan.

— Fanny parka! Tuo vanha luuranko on sinua lyöväkin.

— Fanny parka!

— Tyttö parka!

— Sisko raukka!

Lapsi aivan pelästyi noista monista valituksista. Vihdoin päätettiin, että Fannyn pitää sanoa isälle, jos tämä todellakin aikoo antaa tytön Teresalle, ettei hän tahdo mennä, ja toiset sitten rupeavat Fannyä puoltamaan.

Jo kuuluivat Mayer herran askeleet rappusilta. Hattu päässä astui hän sisään, sillä eihän tämmöisessä seurassa ole tapana ottaa hattua päästä.

Hän tiesi kaikkien katsovan häneen. Tiesi myöskin olevansa niin hurjan näköinen, että jokainen pelästyy, joka häneen katsahtaa.

Hän ei katsonut ketään silmiin, vaan sanoi Fannylle;

— Pue viitta yllesi ja pane hattu päähäsi sekä laita itsesi matkalle!

— Minne, isä? — kysäsi Fanny pahasti kasvatettujen lasten tavalla, jotka kyselevät syitä, ennenkuin tottelevat.

— Tulet kanssani.

— Minne, isä?

— Teresan luo.

Jokainen koetti olla hämmästyvinään. Fanny loi silmänsä maahan, ja kierrellen jotakin rihmaa sormissansa hän vastasi arasti:

— Minä en tahdo mennä Teresan luo.

Pöydällä olivat levällään neulomapuut.

— Mitä sanoit? — kysyi Mayer kumartuen tytön puoleen, ikäänkuin hän ei olisi kuullut oikein.

Fanny vilkaisi äitiin ja siskoihin, ja huomatessaan näitten rohkaisevat silmäykset toisti hän rohkeasti ja päättävästi:

— Minä en tahdo Teresan luo.

— Vai et tahdo?

— Minä tahdon jäädä äidin ja siskojen luo.

— Äidin ja siskojenko? Ja tulla heidän kaltaisekseen.

Näin sanoen tarttui hän tytön käteen, tempasi toisella kädellä neulomapuut ja löi niillä tytärtänsä, niin että itsekin pelästyi.

Sisaret riensivät väliin. Parhaaseen aikaan menivätkin, sillä Mayer antoi heillekin neulomapuista, niin että nämä menivät pirstoiksi. Viimeiseksi jäi vaimo. Hänelle ei enää puista riittänyt. Nyrkistä antoi niin, että rouva lankesi tainnoksissa nurkkaan.

Kuritus olisi kohtuullisesti käytettynä ehkä auttanut muutamia vuosia aikaisemmin; nyt se vain herätti mieliharmia.

Koko aikana ei herra Mayer virkkanut sanaakaan. Hän vain purki raivoansa, kuten häkistä vapauteen päässyt villipeto.

Sitten otti hän Fannyä kädestä ja vei hänet hyvästiä jättämättä Teresan luokse. Tyttö itki koko matkan.

Selkäänsä saaneet tyttäret toivoivat vihoissaan isän pysyvän poissa ainaiseksi. Tämä heidän toivonsa täyttyikin, sillä herra Mayer ei siltä tieltä koskaan enää palannut. Hän katosi Pressburgista. Minne hän oli joutunut? Sitä ei kukaan tietänyt. Muutamat päättivät hänen hypänneen Tonavaan, toiset arvelivat hänen karanneen. Vuosien vierittyä toivat kaukana matkustaneet tiedon, että samannäköinen mies oli nähty milloin Turkinmaalla, milloin Englannissa.