II.
Kiusaaja kirkossa.
Taas vei perkele Jeesuksen korkealle vuorelle ja osoitti hänelle kaikki maailman valtakunnat ja niiden kunnian ja sanoi hänelle: nämät kaikki minä annan sinulle, jos sinä lankeat maahan ja rukoilet minua. Silloin sanoi Jeesus hänelle: mene pois saatana!
Raamattu.
Hyvä Jumala! Ovathan rikkaat paljoa lähempänä taivasta kuin köyhät!
On monta rikosta, johon köyhä lankee, mutta jota rikas ei tunnekaan!
Onkohan kuultu rikasten varastavan? Onko elossapysymisen vietti pakottanut rikkaita töihin, joille sekä Jumalan käskyt että ihmisten tuomio huutavat kirousta? Onko koskaan kuultu ylhäisen naisen myyneen rahasta siveyttänsä? Ei. Tämä on vain köyhien tyttöjen rikos.
Aina niistä ajoista asti, kun kulta ja rakkaus ovat olleet tunnetut, on rakkaus ollut jumaluuden tunnusmerkki, raha taasen perkeleen. Onkohan harvinaista, että Jumala vaihdetaan perkeleeseen? Ei, vaan sangen tavallista. Ja häpeä ei ole ostajan, vaan myyjän.
Tyttö on sievä ja toimelias. Ei ole muuta esimerkkiä ehkä nähtykään kuin siveyttä, kärsivällisyyttä. Sydämessä hyvyyden tunne; sopimaton silmäys saattaa kasvot punastumaan. Sielu on puhdas, siveys luja kuin timantti, lempi neitsyellinen… Mutta kun kiusaaja vie hänet korkealle vuorelle ja osoittaa hänelle rikkaan, iloissa ja riemuissa äärettömästi reuhaavan maailman ja sanoo hänelle: "tämän kaiken minä annan sinulle, jos minua rukoilet!" — niin onko montakaan, jotka huumaantumatta voivat sanoa: "mene pois saatana!" Sitä pahempi, jos kiusaaja esiintyy sievässä muodossa, kaunein kasvoin. Tietäähän kuitenkin jokainen sen, että korkealta pudotessaan musertuu murskaksi, ja luonnon lakikin sanoo, että lankeaminen käy alaspäin eikä koskaan ylöspäin.
Ja kumminkin lankeaa niin moni! — — —
Kolme vuotta on Fanny jo asunut tätinsä Teresan luona. Hänen nuorelle, taipuvaiselle sydämellensä olivat nämä kolme vuotta suureksi hyödyksi.
Vanha aate on, että ihmissydämessä asuu taipumus sekä hyvään että pahaan samassa kehdossa. Kumpaa hoidetaan, se kasvaa ja hylkää sisarensa. Kasvatustaito saattaa häpeään kranioloogien tutkimukset. — Fannystä, kuuluisien muotinaisten sisaresta, tuli mitä sävyisin ja helläsydämisin neitonen. Ehkä olisivat sisaretkin tulleet samanlaisiksi, jos joku olisi osannut antaa heidän sielullensa toisen suunnan.
Alussa oli Teresa ankara, kovasydäminen tyttöä kohtaan. Täten katosi lapsesta oikullinen ynseys. Hän ei antanut pienimmänkään vian jäädä oikaisematta, määräsi joka hetkeksi työtä ja vaati siitä tilintekoa, eikä kärsinyt vähintäkään väitettä, oikkua. Tädin huomiota ei voinut välttää, hänen terävät ja ankarat silmänsä eivät valheesta eksyneet, vaan hän katsoi tytön sydämeen, kytki sieltä pahojen ajatusten taimetkin. Hänen täytyi juurittaa ensin pois rikkaruohot, ennenkuin saattoi jalompien kasvien siemeniä kylvää.
Vanhan, elämäänsä kyllästyneen tädin kasvatustapa oli tosin sangen ikävä, mutta hyvin hyödyllinen.
Kun sitten lapsen ynseä mieli oli murtunut, ja hän tullut käsittämään, ettei käy laatuun olla vain olevinansa hyvä, ettei saa valehdella, teeskennellä, sillä hänen lähellänsä on olento, joka lukee hänen ajatuksensa, pitää hänestä tarkkaa vaaria, joka ehkä vartioi häntä hänen nukkuessansakin, vaan että täytyy olla rehellinen ja puhua totta, niin alkoi Teresa vähitellen johtaa tyttöä tuntemaan tämän mielenmuutoksen hyviäkin puolia. Mitä vilpittömämpi hän oli, sitä enemmän Teresa luotti häneen. Täti uskalsi jättää hänet usein yksikseen, ei enää pitänyt niin tarkkaa vaaria tytön töistä, uskoi hänen puheensa, vaikka salaa vieläkin otti kaikesta tiedon. Tällainen kohtelu kohotti, puhdisti lapsen mieltä. Kun hän huomasi tädin luottavan häneen, kasvoi hänessä itseluottamus. Tämä onkin kallis aarre! Vahinko vain, että siitä niin vähän huolta pidetään!
Teresa ei koskaan puhunut tytölle hänen sisaristansa, vaan kun huomasi Fannyn alkavan heitä ajatella, koetti suunnata toisaalle hänen ajatuksensa.
Myöhemmin, mielen puhdistuttua, hän ei heidän seuraansa ikävöinyt. Päin vastoin, kun hän kerran Teresan luvalla kävi kaupungilla ja huomasi Matildan tulevan vastaan avonaisissa vaunuissa, pujahti hän pelästyneenä erään tuttavan rouvan pihaan ja virkkoi peloissaan: "kun hän vain ei olisi minua huomannut!"
Teresa sai tämän tietää ja oli siitä päivästä saakka sangen hellä Fannylle. Kun tyttö istui työnsä ääreen, huokasi hän syvään. Teresa tiesi hänen ajattelevan sisariansa.
— Miksi huokasit? — kysyi hän tytöltä.
— Matilda raukka, virkkoi Fanny, suoraan, rehellisesti lausuen ajatuksensa ilmi, sillä olivathan ne puhtaita. Hänen tuli surku sisartansa, jonka hän oli nähnyt istuvan vaunuissa Brabantin pitsejä puvussa, kun hän itse oli käsityönsä ääressä niin onnellinen.
Teresa ei vastannut, vaan syleili hellästi lasta. Jumala oli palkinnut hänen kolmivuotiset ruumiin ja sielun vaivansa, sillä tyttö oli pelastettu parempaa tulevaisuutta varten!…
Eihän köyhyys niin kova onnettomuus olekaan. Ne, jotka sen lähemmin tuntevat, tietävät silläkin olevan riemunsa, joita ei rikkaat voi rahallakaan saada. Eikä Teresan tila ollut niinkään kurja. Hänellä oli eräästä henkivakuutuslaitoksesta vuosittain viisisataa floriinia eläkerahaa, josta puoli riitti heille sekä elatukseksi että huvituksiksikin. Tuttuja nuoria miehiä ja tyttöjä tuli kokoon, ja olisi väärin sanoa, etteivät he ymmärtäneet huvitella itseänsä. — Tulojensa toisen puolen pani täti tarkasti talteen, ajatellen, että hänen kuoltuansa jääköön se Fannylle. Ansaitsipa tyttökin jo jotakin. — Hän sai rahaa työstänsä. Te, jotka elätte ylellisyydessä, ette tiedä, mikä ilo, mikä nautinto on nuorelle miehelle tai tytölle, kun hän saa ensimmäisen kerran palkinnon rehellisistä ponnistuksistansa, kun tulee itsetietoiseksi siitä, että hänestäkin on hyötyä ja että hän voi elää ilman muitten ihmisten apua ja armopaloja!
Fanny saa hyvän palkan työstänsä. Tämän seikan selvikkeeksi tulee minun kertoa eräs aikaisempi tapaus, joka on siteenä muutamien kertomuksemme henkilöitten kesken.
Talo, jossa he asuivat, oli erään unkarilaisen puuseppämestarin, jolla oli muitakin taloja Pressburgissa. Hänen nimensä oli Juhana Boltay. Tämä varakas käsityöläinen oli muinoin, ollessaan vielä äskenleivottu mestari, — siitä on jo kulunut neljäkymmentä vuotta — ihastunut Teresaan ja pyytänyt häntä vaimokseen. Mutta Teresan vanhemmat eivät antaneet tyttöä hänelle, — vaikka he rakastivat toisiansa, — sillä Teresa oli virkamiesluokasta eikä hänelle sopinut käsityöläinen. Boltay nai toisen, hänen avioliittonsa oli onneton ja lapseton. Kun hänen vaimonsa kuoli, olivat sekä hän itse että Teresa jo iäkkäät. Teresa ei mennyt koskaan miehelään. Neljänkymmenen vuoden ajalla kävi hän harmaapääksi ja vanhaksi unhottamatta ensi lempeänsä. — Tällä aikaa köyhtyivät hänen vanhempansa, ja hänen täytyi muuttaa erääseen esikaupungin taloon asumaan, missä hän eli viisikolmatta vuotta. Mutta Boltay rikastui ja osti san talon, missä Teresa asui, joten hänellä oli tilaisuus pitää huolta Teresan tarpeista. Hän laittoi pihalle pienen puutarhan, karkoitti talosta elämöivät vuokralaiset ja otti Teresalta sangen alhaisen vuokran. Mutta he eivät koskaan puhutelleet toisiaan. — Boltay asui kaupungin toisessa päässä, missä hänen verstaansa oli. Mutta kuitenkin tiesi hän hyvin kaikki Teresan olot; tiesi hänen ottaneen Fannyn luoksensa. Tästälähin lähetti hän usein Teresan luo asialle nuoren miehen, ensimmäisen kisällinsä, joka oli kunnon mies ja huhun mukaan Boltayn suosikki, jonka hän oli ottanut pojaksensa, aikoen jättää hänelle kaiken omaisuutensa, koskei hänellä itsellään ollut perillistä.
Tämä nuori mies oli Pariisissa tapaamamme tuttava, haaveksija
Ermenonvillen metsässä, kansan edusmies Mainvielle-Catalanin jutussa.
Boltay lähetti tämän nuoren miehen Teresan luo tilaamaan milloin mitäkin naisten käsityötä, jonka Fannyn piti valmistaa ja josta hän maksoi runsaan palkan. Hän ei tohtinut tarjota apuansa suoraan Teresalle, mutta tällä tavoin täytyi Teresan ottaa rahat vastaan tytön tähden.
Tarkemmin asiaa tutkiessa saattoi huomata, etteivät Teresa eikä Boltaykaan olleet ollenkaan levottomia, vaikka Santeri (nyt kuulemme ensi kerran miehen nimen) jäikin välistä pitemmäksi aikaa puhelemaan nuoren tytön kanssa.
Ajattelivatko he ehkä heistä jotakin?
Todellakin tulisi heistä soma pari. Mies on solakka, jäntevä, sorea varreltaan; vaaleat ja kiharaiset hiukset, vilkkaat siniset silmät; rohkea, miehekäs muoto, käytös huolellinen, mutta ei teeskennelty eikä liian herrasmainen, vaan levollinen, jommoisen käytöksen sivistynyt sielu ja harjaantunut ruumis saa. Tyttö on solakka, ihanteellinen vartaloltaan; kirkkaat, tummat silmät, punaposkinen, ei edes silmien ympärilläkään näy kellastunutta kehää. Hän on tosiaankin olento, joka maailmassa tekisi suuren vaikutuksen. Hyvinpä he toisilleen sopisivatkin: mies vaalea, nainen tummaverinen; miehellä siniset, tytöllä tummat silmät; edellinen on uljas, vakaa, ryhdikäs, jälkimmäinen taas innokas, tuntehikas, — mutta kuka tietää, mitä heistä on kohtalojen kirjaan kirjoitettu?
Teresan tuttavien joukossa oli myöskin eräs lyhyt, tanakka, mutta vilkas henkilö, jota ei tavallisesti kutsuttu hänen omalla, vaan hänen virkanimellään.
Tämä oli regens chori, kirkon kuorilaulun johtaja.
Kun regens chori kuuli eräänä iltapäivänä Fannyn laulavan, ihastui hän kauniisti sointuvasta äänestä. Hän ei voinut olla ilmaisematta toivoansa saada opettaa Fannylle "Stabat mater"-virttä, jotta tyttö laulaisi sitä kirkossa.
Teresa kauhistui tämän ehdotuksen kuultuansa. Matilda muistui mieleen. Mutta olihan tämä ihan toista kuin laulaa koreasti puettuna avonaisella näyttämöllä lemmenlauluja veltoille kuulijoille — aivan toista oli laulaa Herran temppelissä ristikon takana juhlallista ja mieltä ylentävää virttä hartaitten rukoilijain kuullen.
Mutta vihollisemme perkele, joka etsii, kenen hän nielisi, löytää uhrinsa kirkostakin.
Teresan täytyi sallia Fannyn mennä opetusta saamaan regens chorin luo, joka oli väsymätön häntä ylistämään.
Tyttö ei useinkaan mennyt sinne yksin. Joko Teresa tai eräs hänen ystävistään, rouva Kramm, seurasi häntä laulunjohtajan asunnolle, ja oppitunnin kuluttua mentiin häntä taas noutamaan. Muuten ei porvarispiireissä olekaan niin suurta syytä pelätä tyttöjen joutuvan harhateille, sillä kukin perhe pitää toistenkin lapsista vaaria, aivan kuin omistansakin, joten tyttö saattaa rohkeasti esiintyä ilman äitiä, suojelijaa, sillä hän tapaa kaikkialla puolustajia parittajien hyökkäyksiä vastaan.
Eikä saattanut toivoakaan, ettei tieto Fannyn ihanuudesta ja siveellisyydestä olisi levinnyt kaupungilla. Onhan semmoisia herroja, joilla ei muuta työtä olekaan kuin onkia sellaisia tietoja; ja tämmöisten hekumanpyydystäjien luku eneni valtiopäiväin aikaan, sillä nuoret isänmaanystävät levittivät hyviä tapoja niin paljon kuin mahdollista.
Ken ei olisi tähän aikaan tuntenut Mayerin tyttäriä, ja ne, jotka heidät tunsivat, saivat myöskin tietää, että vielä viideskin tytär oli olemassa. Missä on nuorin sisar? Tämähän oli mitä luonnollisin kysymys.
Mayerin tytöt eivät asiaa salanneet. Sanoivat, kenen luona hän asuu sekä koska ja missä häntä voi nähdä. Tämä oli enemmän kuin kevytmielisyyttä; tämä oli ilkeyttä, kateutta, vihaa. Matilda ei voinut antaa Fannylle anteeksi sitä, että tämä oli pujahtanut hänen näkyvistänsä kadulta piiloon, eikä yksikään sisaruksista voinut antaa hänelle anteeksi, että hänellä oli aarre, jommoista heillä ei ollut, nimittäin viattomuus. Mikä makupala tämä olisi ollut hienoille herroille! Mikä harvinainen paratiisin hedelmä! Viisi- tai kuusitoista vuotias impi, jonka sielu on puhdistettu liasta ja loasta, jonka hellä sydän on säilytetty haaveksivaa nuorukaista varten; joka vielä ajattelee jumalaa ja lapsuuden leikkejä. Mikä nautinto saada armotta tallata tämä ruusu, temmata siitä lehti toisensa perästä, vetää tyttö samaan lokaan, josta hänet pelastettiin, antaa hänen tulla tuntemaan kaikki helvetin kalvavat, hävittävät intohimot, jotka turmeltuneessa sydämessä syntyvät! Mitä te arki-ihmiset ymmärrätte näistä nautinnoista, te jotka rakastatte yhtä tyttöä, naitte hänet ja koetatte kaiken elämänne ajan tehdä hänet onnelliseksi; te, jotka yhdessä vanhenette, kunnes vaimonne vaipuu hautaan, ja rakastatte häntä vielä silloinkin. Te ette käsitä, miten suloista on muutamien mielestä uhrata viaton sydän hetken riemulle? Teidän katkismuksessanne ei ole lausetta: "ei ole synti pettää naista". Miks'ei ollut varuillaan? Me etsimme, nuuskimme viattomia sieluja, viritämme verkot ympärille, kaivamme kuopat alle, vilkutamme peiliä silmäin edessä, vainoamme heitä kuten metsämies saalistansa. Miks'eivät ole varuillaan? Paratiisin kaurista vastaan ryhdyttiin ajometsästykseen.
Kaikkialta keräytyi hänen ympärilleen noita joka paikkaan ehtiviä kulkurikavaljeerejä, jotka imartelivat, ylistivät häntä, tarjoilivat hänelle lahjoja, mutta ihanan kauriin pään päällä tuikki tähti, joka varjeli häntä heidän nuoliltansa. Tämä oli siveyden kirkas tähti.
Nuoret merkilliset kokoontuivat päivä päivältä äreämpinä Mayerin taloon ja pilkkasivat toisiansa onnistumattomien kokeitten vuoksi. He löivät suuria vetojakin ja hävisivät, kuten on tapana hevos- ja koirakilpailuissa.
Vihdoin esitti tuttavamme keikari, jota olemme maininneet Fennimoren nimellä, peruslauseen, että paras ja tehokkain keino naisten suhteen on suora hyökkäys.
Hän lähetti siis eräänä päivänä, kun tiesi Fannyn olevan yksin kotosalla, hänelle komean kimpun talvikukkia, joihin oli kätkettynä seuraavansisältöinen lemmenkirje: jos Fanny on taipuvainen ottamaan vastaan lempivää sydäntä, niin jättäköön illalla puutarhan takaoven auki. Muutamissa tapauksissa vievät tällaiset tarjoukset parhaiten päämaaliin.
Kokematon tyttö otti kukat vastaan. Tuuma oli taitavasti keksitty.
Toisenlainen lahja olisi kenties epäilyttänyt tyttöä ja tehnyt hänet araksi, mutta kukat ovat niin tyttöjen luonteelle sopivia, etteivät ne voi heissä epäilystä herättää.
Vasta lahjan tuojan mentyä huomasi Fanny kukkiin kätketyn kirjeen. Ikäänkuin olisi hän nähnyt kukissa myrkyllisen hämähäkin pudotti hän ne pelästyksissään kädestään ja juoksi itkien kertomaan rouva Krammille tapauksesta. Hän luuli jo tämän kautta häpeään joutuneensa.
Ennen pitkää tuli Teresakin kotia, ja molemmat vanhukset rupesivat sulettua kirjettä tutkimaan. Fanny oli lohduton, kun rouva Kramm ilmaisi hänelle kirjeen sisällön. Hän luuli jo tämän kirjeen vastaan ottamisella ikuisiksi ajoiksi menettäneensä maineensa. Vaikka molemmat vanhukset häntä kaikin tavoin lohduttivat, vietti hän kuitenkin unettoman yön.
Näin tunteellinen oli puhdas sielu tullessaan ensikerran lian kanssa tekemisiin.
Molemmat eukot tuumivat kostoa tuskan tuottajalle. Eukotpa vasta kostonhimoisia ovatkin! He jättivät puutarhan takaoven auki ja pitivät vaaria, siksi kunnes kavaljeeri meni sisään, jolloin he sulkivat oven. Alakerran ikkunasta katselivat he sitten, miten menetteli satimeen joutunut viettelijä, metsämies, joka itse oli kaivamaansa kuoppaan langennut. Kun kaiken lisäksi alkoi sataakin, menivät eukot iloissaan maata, avaimet pään alla, ja kuuntelivat mielihyvissään, miten sade pieksi ikkunaruutuja.
Tämän kokeen mentyä myttyyn, nousi metsästäjien into vielä suuremmaksi. Nyt ei enää "esprit du corps" (seuran valio) edes saattanut asiata sikseen heittää, kun oltiin kokemattoman tytön suhteen jääty häviölle ja vanhan eukon kautta tultu peijatuksi. Säilyttääkseen seuran kunnian päätti Abellino, rohkeasti lyöden suuren summan vetoa, laittaa niin, että tuo paratiisin kaunotar vuoden kuluttua on asuva hänen luonansa. Tietysti hän ei tällä avioliittoa tarkoittanut.
Seuraavana sunnuntaina lauloi Fanny ylen ihanasti kirkossa "Stabat mater dolorosaa". Kuulijat kuuntelivat sydämen hartaudella.
Rouva Kramm, tällä kertaa juhlatamineissa, istui erään sivualttarin luona ihaillen tytön kaunista ääntä, kun kuuli jonkun aivan vieressään ihastuneena kuiskaavan:
— Oi, niin juhlallista, niin ylevää!
Nyt täytyi kun täytyikin eukon kääntyä ääntä kohden nähdäkseen, kuka näin on sydämestään riemastunut.
Hän huomasi aivan lähellä yksinkertaisesti puetun herrasmiehen, jolla oli suruharso hatussa ja joka paraikaa pyyhki taivaaseen kääntyneistä silmistään kyyneleitä. Mies oli Abellino Kárpáthi.
— Eikö hän laula ihanasti? — kysäsi kunnon rouva.
— Kuten enkeli. — Oi hyvä rouva, joka kerta kun tuon virren kuulen, tulevat kyyneleet silmiini.
Ja tunteellinen nuori mies pyyhki taasen silmiänsä.
Mikä onnettomuus lienee mies parkaa kohdannut?
Hän poistui sanaakaan enää rouva Krammille virkkaamatta.
Rouva Kramm oli koko viikon kuolla uteliaisuudesta, kun ei tietänyt, mikä tuota omituista miestä vaivasi? Tuleekohan hän taas ensi sunnuntaina?
Tuli kun tulikin. Nyt tervehtivät he jo toisiaan, kuten vanhat tutut ainakin.
— Nähkääs rouvaseni — virkkoi nuori ritari surullisena — kymmenen vuotta sitten oli minulla morsian, joka lauloi yhtä kauniisti "Stabat mater'ia" kuin tämä neiti. Mutta hän kuoli hääpäivänämme. Kuolinvuoteellaan hän otti minulta lupauksen, että vuosittain hänen muistollensa pyhittäisin kolmetuhatta floriinia, jotka olivat annettavat jollekin nuorelle ja köyhälle naiselle, joka osaa yhtä kauniisti laulaa noita pyhiä virsiä kuin hänkin, jotta voisi edistää nuoria kykyjä oppimaan korkeampaa taidetta sekä siten tehdä heitä onnellisiksi. Minä puolestani lisäsin tähän yhden ehdon, nimittäin että tuon naisen oli pysyttävä yhtä puhtaana, yhtä viattomana kuin hänkin, minun rakastettuni, unhottumaton Mariani oli.
Nuori mies painoi taas nenäliinan silmilleen.
Mikä syvä murhe! — ajatteli rouva.
— Surukseni täytyy minun mainita, hyvä rouva, jatkoi keikari vapisevalla äänellä, etten kahdeksan vuoden kuluessa ole vielä voinut täyttää morsiameni toivoa, Kaikki, joita olen auttanut, ovat tosin edistyneet taiteen uralla, mutta ovat menettäneet siveytensä. Häpeällä heitä muistelen, vaikka maailma tosin muutamia heistä kovasti ylistää. Jokainen uusi on vain uusi pettymys.
Tähän lopetti hän taas puheensa ja jätti rouva Krammin koko viikoksi aprikoimaan tuota omituista kertomusta. Mutta rouva ei siitä kenellekkään puhunut.
Seuraavana sunnuntaina tuli Abellino taas.
Hän kuunteli laulua loppuun asti, mutta hänen kasvoistaan saattoi huomata hänen tahtovan jotakin kysyä, vaikka ei ollut tohtivinaan. Vihdoin rohkaisi hän mielensä.
— Suokaa anteeksi, hyvä rouva, kun vaivaan teitä eräällä kysymyksellä. Älkää pahaksi panko, mutta minusta näyttää, että tunnette tuon laulajattaren. Olen jo niin monta kertaa pettynyt hyvää tehdessäni, että tuskin uskallan enää ilman edeltäpäin tietoja saamatta tarjota kenellekään apuani. Tuon tytön vanhemmista ja sisarista olen kuullut mitä kummallisimpia huhuja, heidän kun näet ei sanota paljoa siveydestä välittävän.
Nytkös vasta rouva Kramm tuli puheliaaksi.
— Olkootpa tytön omaiset millaisia tahansa; hän ei ole lapsuuden ajoista saakka ollut heidän parissansa, hänen sielunsa on niin viaton kuin lasten, joita Vapahtaja kutsui luoksensa, hänen kasvatuksensa niin ankara, ettei häneen tulisi pienintäkään häpeän pilkkua, vaikka hän jo tänään jäisi yksin maailmaan ja vaikka mikä häntä kohtaisi.
— Oh, hyvä rouva, te teette minut ihan onnelliseksi.
— Kuinka niin, hyvä herra?
— Saan vihdoinkin täyttää Marialle antamani lupauksen.
Näin sanoen poistui hän taas, jättäen rouva Krammin viikoksi miettimään.
Seuraavana sunnuntaina hän jo kunnioitti rouvaa ilmaisemalla hänelle sydämensä salaisuudet.
— Niin, rouvaseni; olen tullut vakuutetuksi siitä, että teidän holhottinne on minun apuni hyvin ansainnut. Tuosta tytöstä tulee vielä mainio taiteilija, ja mikä hänet on kaikkien ylitse koroittava, on hänen harvinainen siveytensä. Mutta hänestä täytyy pitää tarkkaa huolta. Olen saanut tietää rikkaitten nuorten miesten häntä salaa väijyvän. Pitäkää vaaria, rouvaseni, ja käskekää tytön omaisten myöskin olla varuillansa. Loisto sokaisee jaloimmankin luonteen. Mutta minä olen päättänyt pelastaa tytön noitten kunnottomien vehkeistä. Ruvetkoon taiteilijaksi. Hänen äänensä on oleva niin suuri aarre, jos se nimittäin harjaantuu, että kaikki nuo kavaljeerit tavaroinensa ovat kerjäläisiä hänen rinnallaan. Silloin kun hänellä itsellään on rikkauden lähde, katoaa se vaara, jolla rikkaus uhkaa viattomuutta.
Rouva Kramm luuli täysin ymmärtävänsä asian. Jo kuvitteli hän mielessään kirkkoa teaatteriksi ja odotti, että Fannyn laululle taputettaisiin käsiä.
— Kahdessa vuodessa tulee hänestä täydellinen laulajatar. Siihen on vain tarvis ahkeruutta sekä vähän rahoja. Jälkimmäiset minä kernaasti annan morsiamelleni tekemäni lupauksen mukaan. En anna ilmaiseksi enkä lahjaksi, vaan lainaksi. Kun hän tulee rikkaaksi, on hän maksava rahat takaisin, jotta voisin niillä taasen toisia tehdä onnelliseksi. Minä annan teille kuukausittain kolmesataa floriinia, jotta suorittaisitte tytön opintoihin menevät kulungit. Mutta kiellän teitä sanomasta että rahat tulevat mieheltä, sillä siinä tapauksessa hän ehk'ei ottaisi niitä vastaan. Mainitkaa rahojen lähettäjäksi morsianvainajaani Maria Darvaita. Hänpä oikeastaan rahat lähettääkin, vaikka taivaasta. Minä vaadin vain sen, että hän pysyy siveellisenä. Jos saan tietää vastakohdan, loppuu minun apuni heti. Olkaa siis hyvä ja ottakaa vastaan tässä ensi kuukauden summa ja käyttäkää sitä tarkoitukseni mukaan. Vielä kerran pyydän, ettette minusta mitään puhu. Pyydän tämän kunnon tytön tähden. Tiedättehän, miten kärkäs maailma on pahaa puhumaan.
Rouva Kramm otti rahat vastaan. Miksi hän ei olisi ottanut? Kuka hyvänsä olisi hänen sijassaan tehnyt samoin. Tahtoohan hyväntekijä pysyä tuntemattomana, hän ei aio tehdä tuttavuuttakaan; huomauttihan hän toisten vehkeistä sekä asetti hyväntekeväisyytensä ehdoksi moitteettoman siveyden. Mitä voi muuta vaatiakaan?
Rouva Kramm otti rahat ja haki salaa Fannyä varten laulun ja soiton opettajan sekä ilmaisi asian Fannylle yksin. Tässä oli se vikana, ettei hän puhunut asiasta Teresalle. Rouva pelkäsi, kuten oli syytäkin, että tuo ankara eukko heittäisi rahat ulos ikkunasta, väittäen, ettei siivo tyttö saa keneltäkään ottaa mistään syystä rahoja, joita ei ole rehellisesti ansainnut! Entä tuo toinen seikka: taiteen ura? Tätäkin olisi Teresa kiven kovaan vastustanut. Koko asiasta ei siis tohdittu hänelle hiiskuakaan.
Mutta se ei kumminkaan pysynyt Teresalta salassa.
Heti muutaman päivän perästä hän huomasi tytön mielessä tapahtuneen muutoksen.
Fannyn sydämeen oli istutettu se ajatus, että hänellä on aarre, joka kunniallisella tavalla kohottaa hänet vertaistensa yläpuolelle. Eikä hän enää ollut halukas yksinkertaisiin käsitöihin, jotka häntä tähän asti olivat huvittaneet. Nuoren ammattilaisen kanssa hän ei enää puhellut niin kernaasti, vaan haaveksi itsekseen tuntikausia ja virkkoi haaveilujensa perästä tädille, että hän tulee vielä rikkaasti palkitsemaan hänen vaivansa.
Teresa kovin äimistyi näistä sanoista!…
Tyttö haaveksii rikkaudesta. Kiusaaja oli osoittanut hänelle maailman ja sanonut: "tämän kaiken minä annan sinulle, rukoile minua!" Eikä hän muistanut vastata "mene pois saatana!"
Metsästäjä oli tarkasti tähdännyt.
Kiitollisuuden tunto saattoi Fannyn usein pyytämään, että rouva Kramm veisi hänet tuntemattoman hyväntekijän luo, jotta hän saisi lausua hänelle sydämelliset kiitoksensa sekä pyytää lisää neuvoja. Tällaisilla pyynnöillä sai hän rouva paran niin pahaan pulaan, että tämä kerran tuli sanoneeksi, ettei Fannyn hyväntekijä ollutkaan nainen, vaan mies, joka ainaiseksi tahtoo pysyä tuntemattomana.
Tämä ilmaisu ensin kovin hämmästytti Fannyä, mutta sitten tuli hänen mielikuvituksensa vieläkin kiihkeämmäksi. Ken lienee se mies, joka tahtoo hänen onneansa edistää, tahtomatta häntä koskaan nähdä, joka on niin varovainen ja niin pelkää kunniallisella lahjallaan vahingoittavansa tytön tahratonta mainetta, ettei nimeänsäkään ilmaise?
Luonnollista oli, että tyttö tuntemattomasta suosijastaan loi itselleen ihanteen. Hän kuvasi mielessään hänet komeaksi, vakavaksi, vaaleanväriseksi mieheksi, joka ei hymyile muulloin kuin hyvää tehdessään. Tämmöisen lempeän kuvan näki tyttö usein unissaankin.
Käydessään kadulla ja tavatessaan nuoria herrasmiehiä hän vilkaisi usein salaa heihin. Eiköhän joku noista ollut hänen salainen suosijansa.
Mutta näistä ei yksikään oikein ottanut sopiaksensa hänen luomaansa ihanteeseen.
Vihdoin tapasi hän eräänä päivänä samanlaiset kasvot, samanlaiset silmät, samanlaisen katseen, kuin hän oli mielessään kuvaillut. Aivan samanlaisen ihannekuvan hän oli luonut itselleen! Se on hän! Hänen salainen suosijansa, joka ei tahdo tulla tunnetuksi. Aivan sama! Tuosta miehestä hän oli usein nähnyt unta, noista kauniista sinisilmistä, noista jaloista kasvonpiirteistä, tuosta soreasta vartalosta.
Tyttö parka! Se ei ollut hänen hyväntekijänsä. Se oli Rudolf Szentirmay, Floran mies, onnellisin, uskollisin mies, joka ei suinkaan ajattele häntä, tyttöparkaa.
Fanny ei enää päässyt siitä uskosta, että tämä mies oli hänen suosijansa.
Yhäti hän pyytämällä pyysi, että rouva Kramm näyttäisi hänelle kaukaa vaikka vain yhden ainoan kerran sen miehen, joka niin salaperäisesti hänen onnestansa piti huolta. Mutta kun hurskas rouva viimein päätti suostua tytön pyyntöön, ei hänen enää ollut mahdollista täyttää sitä, sillä Abellino ei enää tullut sunnuntaisin kirkkoon, eikä viimeistä kuukausirahaa itse antanut rouva Krammille, vaan lähetti nuo kolmesataa floriinia vanhan kamaripalvelijansa kautta. Sangen hyvästi harkittu!
Rouva Kramm ei voinut muuta uskoakaan, kuin että tuo tuntematon herra todellakin karttaa kaikkea lähestymistä tytön suhteen.
Hän pyysi sen vuoksi nöyrästi palvelijalta saada nähdä hänen herraansa vain hetkiseksi ja kaukaa jossakin yleisessä paikassa.
Palvelija vastasi, että herraa voi tavata huomenna ylimysistunnossa, jolloin hän tavallisesti istuu parlamenttisalin viidettä pylvästä vastapäätä.
Oh! Siis vielä Unkarin ylimyksiä! Isänmaan isiä, joka yöt päivät tuumii maan ja kansan onnellisuuden edistämistä. Tämä seikka oli omiansa rauhoittamaan rouvan mieltä. Hän, jonka haltuun valtakunnan onni on uskottu, ei saata olla mikään kevytmielinen mies. — Oi, jos meidän valtaherrat tietäisivät, miten kansa heitä kunnioittaa, niin olisivat he siitä ylpeät ja koettaisivat sitä — ansaita.
Rouva Kramm ilmoitti Fannylle, että hän saattaa nähdä tuntemattoman suosijansa huomenna valtiopäiväistunnossa, missä voi helposti sekaantua väkijoukkoon, jottei kukaan heitä huomaa, etenkin kun he eivät muutenkaan siellä viivy muuta kuin hetken ajan.
Täten joutui Fanny parlamenttisalin parvelle, mistä rouva Kramm hänelle osoitti tuntemattoman suosijan.
Fanny luuli pilvistä pudonneensa. Hän oli toivonut saavansa nähdä aivan toisen henkilön. Rouva Krammin osoittamat kasvot eivät häntä ollenkaan miellyttäneet, vaan herättivät hänen sydämessänsä epäilystä, pelkoa. Fanny kehoitti rouva Krammia tulemaan pois parvelta ja palasi kotia pettynein mielin.
Kotona tunnusti hän kaikki tädille, sekä haaveensa, tuulentupansa että pettymyksensä. Hän tunnusti vieläkin rakastavansa miestä, joka on hänen ihanteensa, mutta jonka nimeäkään hän ei tunne. Hän pyysi tätiä puolustamaan häntä omaa itseänsä vastaan, sillä hän pelkäsi pyörtyvänsä, sydämensä pakahtuvan.
Kun rouva Kramm seuraavana päivänä meni Fannyä noutamaan saattaaksensa hänet laulunopettajan luo, oli Teresan asunto tyhjänä. Ovet, ikkunat selki selällään, huonekalut poissa. Ei kukaan tietänyt, minne he olivat lähteneet; yöllä olivat he menneet matkoihinsa. Teresa oli maksanut vuokran talonvartijalle, ja tuntemattomat kantajat olivat vieneet pois kaikki kapineet. Hän ei ollut kenellekään sanonut, missä hän täst'edes oli tavattavissa.