III.
Maksettu.
Minne oli Fanny näin äkkiä kadonnut tätinensä?
Teresa kuunteli epätoivoisena Fannyn tunnustusta.
Tyttö kertoi suoraan rakastavansa kaikesta sydämestään, kaikesta sielustaan ihannetta, jota hän oli luullut hyväntekijäkseen, jonka hyvyydestä, jalosta luonteesta hän oli jo kuukausia haaveksinut, jonka hyviä töitä hän olisi maksanut lemmen kiitollisuudella. Mutta saatuansa tietää, ettei hänen salainen suosijansa ollutkaan se, jota hän siksi luuli, hän ei voinut unhottaa asiaa, vaan kauhu oli vallannut hänen mielensä. Hän tunsi tehneensä sopimattomasti ottaessaan tuolta mieheltä rahoja vastaan, olipa mistä syystä tahansa. Hän huomasi olevansa myyty, kiitollisuuden velassa, jonkatähden hän sanoi pelkäävänsä tuota miestä, hän ei tohdi kadullekaan astua, jottei ehkä tapaisi häntä. Miehen kasvot herättivät hänessä epäluuloa, ja hän sanoi pelkäävänsä jo sitäkin, että tuo ihminen ajattelee häntä. Mutta kumminkin on oas jäänyt hänen sieluunsa! Tuota toista, tuota ihannetta ei saa mielestä menemään, vaikk'ei ehkä ollut syytä häntä muistella, häntä luulla hyväntekijäksi. Hän ei tunne miestä, ei tiedä hänen nimeänsäkään mutta on häntä rakastava kuolemaansa asti; hän saattaa siihen menehtyä, mutta ei voi ihannetta unohtaa. Santeri parka…
Teresan monivuotiset vaivat olivat raunioiksi rauenneet. Päästään siis tännekin haavoittamaan viatonta sydäntä. Ei kirkossakaan ole kiusaajalta varjeltuna.
Epätoivoissaan teki hän päätöksen, jommoiseen ei suurinkaan kurjuus olisi häntä taivuttanut. Meni Boltayn luo, kertoi hänelle koko asian ja pyysi häntä puolustamaan, suojelemaan tyttöä, sillä naisen suojelus ei tässä enää muka riittänyt.
Boltay rupesi kernaasti puolustajaksi. Karkeakämmeninen käsityöläinen kävi tulipunaiseksi vihasta, ei mennyt tehtaaseen koko päivänä, jottei olisi joutunut kenenkään kanssa riitaan, vaan käski muuttaa vielä samana yönä Teresan kapineet omaan asuntoonsa. Tulkoot sitten vielä heitä hätyyttämään.
Santeri sai tietää asian. Hän tuli sangen surulliseksi, mutta oli Fannylle nyt kahta kohteliaampi. Rakastihan tyttö toivottomasti — kuten hän tyttöä, joka rakasti toista. Molemmat olivat onnettomat.
Jokainen perheessä tunsi tämän salaisuuden, mutta kukaan ei siitä puhunut. Molemmat vanhukset neuvottelivat kauan keskenänsä. Näihin perheneuvotteluihin kutsuttiin väliin Santerikin, joka täten joutui kokemattomille aloille.
Kunnon vanhukset miettivät päänsä puhki, miten saisivat tietää tuon tuntemattoman suuren herran nimen. Miksi niin? He tahtoivat lähettää takaisin rahat, jotka tuo herra oli Fannylle lahjoittanut. Tämmöisissä veloissa ei ole hyvä kauvoja pysyä! Pitää suorittaa ne mitä pikemmin, samassa rahassa, floriinista floriiniin, kolme kahdenkymmenen floriinin seteliä tukussa, jottei kukaan voisi sanoa saaneensa toista, kuin oli antanut.
Niin, mutta miten saada tietää nimi? Fanny sitä ei tietänyt eikä olisi suostunut häntä näyttämään kadulla tavatessa, vaikka kuolema olisi tullut. Boltay kulki kahviloissa, kauppiasten kokouksissa, kuulusteli, puheltaisiinko porvaristytöstä, joka on ottanut käsirahaa myydäkseen siveytensä rikkaalle herralle? Ei mitään sellaista puhuttu. Tämä seikka oli tosin rauhoittava, kun ei kukaan asiasta tietänyt. Se ei siis niin arka lienekään. Mutta se nimi, se nimi?
Abellino itse auttoi etsiviä.
Joka sunnuntai meni Santeri kirkkoon, missä rouva Krammin oli tapa käydä, ja piti silmällä, kenen kanssa tuo rouva puuttuisi puheeseen.
Kolmantena sunnuntaina tuli Abellino kirkkoon. Hurskas rouva kertoi hänelle, miten ihmeellisesti Fanny oli tätinensä keskellä yötä kadonnut mitään hänelle sanomatta, mikä ei suinkaan ollut heiltä kauniisti tehty. Mutta hän aavisti heidän muuttaneen Boltay herran luokse, sillä nuoruuden päivinä olivat Teresa ja Boltay olleet jonkinmoisissa kihloissa, tai olivat he ehkä muuttaneet sinne sen tähden, että Boltay herra tahtoo saada Fannyn ottopoikansa vaimoksi. Hän ei ainakaan muka heistä enää välitä.
Abellino puraisi suuttuneena huultaan. Kun nuo filistealaiset vain eivät olisi mitään haistaneet!
— Mitä ammattia tuo Boltay harjoittaa? — kysäsi hän rouva Krammilta.
Puusepän, oli vastaus.
Puusepänkö? Pian oli tuuma Abellinon aivoissa valmiiksi ajateltuna.
— No, Herran haltuun, rouva, lausui hän. Hän ei enää tarvinnut rouva
Krammia, vaan riensi ulos kirkosta.
Santeri perässä. Nyt oli hän vihdoinkin päässyt kiusaajan jäljille! Abellino kävi kiireisin askelin kadun kulmaan, Santeri perässä. Siellä edellinen astui vaunuihinsa, Santeri istui ajuriin ja ajoi jäljessä. Mikonportin luona saavutti hän vaunut. Täällä astui herra ulos, ja vaunut mennä jyryyttivät pihaan. Karhunnahkaturkkeihin puettu portinvahti seisoi käytävässä.
— Kuka oli herra, joka tästä meni sisään? — kysyi Santeri portinvahdilta.
— Hänen armonsa Abellino Kárpáthi Kárpáthy.
— Kiitoksia.
Heti kirjoitti Santeri nimen muistikirjaansa, vaikka se olikin turha vaiva. Vuosia, vuosikymmeniä oli tämä nimi pysyvä hänen mielessään.
Siis on hänen nimensä Abellino Kárpáthi!
Te luulette, etteivät nuo kahdeltatoista päivällistä syöjät osaa vihata.
Santeri riensi tietoinensa kotia.
Sinä päivänä olivat kaikki talossa niin vihaisen näköisiä, että oudot heitä oikein pelästyivät.
Seuraava päivä oli taas työpäivä. Kukin ryhtyi askareihinsa. Boltay-herra teki työtä kilpaa sällien kanssa. Mutta turhaan hän meni siihen hälinään, sillä kaikki työkalut olivat hänestä matkivinaan yhtä nimeä. Hän ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että höylät ja sahat työtä tehtäessä puhuivat jotakin. Nyt kuuli hän kaikkien huutavan Kárpáthin nimeä. Erittäinkin matki yksi iso saha, jolla lankkuja halkaistiin, joka vedolla sangen selvästi: "Kárpáthi, Kárpáthi", niin että Boltay-herra vihdoin huudahti sälleilleen: "älkää vetäkö noin kauheasti tuota sahaa!" Sällit ihmettelivät. Mestari kai tahtoisi, että sahan pitäisi soida viulun lailla?
Teresa ja Fanny istuivat sillä välin kadunpuoleisen ikkunan ääressä tehden käsitöitään, sanaa keskenänsä vaihtamatta.
Äkkiä tulivat komeat vaunut kadulle ja seisahtuivat Boltayn talon edustalle.
Nuorten tyttöjen uteliaisuudella katsahti Fanny ulos ikkunasta, juuri kun vaunuissa istuja astui ulos. Pelästyneenä veti tyttö päänsä takaisin, hänen kasvonsa kalpenivat, kädet vaipuivat syliin.
Teresa huomasi tämän. Tyttö oli nähnyt hänet! Hän on täällä! Tämä oli hänen ensimmäinen ajatuksensa. Hän vapisi. Jos tuo mies astuu sisään, jos hän tohtii tulla hänen näkyviinsä, niin hän ei tiedä mitä tehdä. Viha, häpeä, epätoivo valtasi hänen mielensä. Teresa peräti unohti talossa olevan miehen, joka ei piloja kärsi, ja luuli yksin saavansa vihollista vastaan taistella.
Tulijan askeleet kuuluivat rappusilta, ulkona kysyttiin jotakin kopealla äänellä, ja vieras astui eteiseen. Tuleeko hän tähän kamariin?
Fanny nousi tuolilta, riensi tädin luo pistäen kasvonsa piiloon hänen helmaansa ja itkeä nyyhkytti.
— Älä pelkää, älä pelkää, rauhoitti Teresa, vaikka hänenkin jäsenensä värisivät. Minä olen täällä.
Mutta nyt aukeni myöskin peräovi, josta Boltay-herra tuli ulos ottamaan vierasta vastaan. Verstaasta oli hänet kutsuttu etuhuoneeseen, missä hän vieläkin oli kuulevinaan, miten höylät ja sahat helvetillisellä, kamalalla äänellä matkivat: Kárpáthi, Kárpáthi…
— Ahaa, hyvää päivää, puhui tulija ystävällisesti alentuen nähdessään mestarin. Oletteko te mestari Boltay? Kunnon mestari! Olette kaikkialla hyvässä maineessa. Töitänne kiitetään; te olette kunnon mies. Nytkin tulette verstaasta; tämä on minun mieleeni, ahkeraa kansaa minä suuresti kunnioitan.
Boltay-herra ei ollut niitä miehiä, jotka kaikkien kiitoksista huolivat. Hän keskeytti pian vieraan ylistelemiset.
— Kenen kanssa on kunnia puhua? Mitä asiaa on herralla?
— Minä olen Abellino Kárpáthi, vastasi vieras.
Boltay-herraa esti takana oleva kaappi selälleen menemästä.
Tätä hän ei ollut odottanut.
Korkea herra ei suvainnut havaita käsityöläisen ilmettä. Hän ehkä arveli, ettei käsityöläisen kasvoissa saa mitään näkyäkään, ja jatkoi seuraavasti:
— Tulin tilaamaan teiltä kokonaista huonekalustoa ja tulin tänne itse, kun olen kuullut teidän piirtävän sangen kauniita huonekalujen malleja…
— En minä niitä piirrä, vaan ensimmäinen kisällini joka on Pariisissa opin käynyt.
— Minusta yhdentekevää. Tulin, kuten sanoin, itse valitsemaan malleista, sillä haluaisin erittäin sievän ja samalla yksinkertaisen huonekaluston; tiedättehän, porvarismallia. Selitän, miksi niin tahdon. Aion mennä naimisiin erään porvaristytön kanssa. Älkää ihmetelkö, että otan porvaristytön oikeaksi lailliseksi aviovaimoksi. Miksi teen sen? Siihen on minulla erityiset syyt. Nähkääs, minä olen omituinen mies. Tämä on jotakin erinomaista, jommoista ei meidän piireissä usein tapahdu. Minun isänikin oli omituinen mies, ja kaikki perheen jäsenet ovat omituisia. Aioin jo kerran mennä naimisiin, morsiameni oli rihkamakauppiaan tytär, osasi ihanasti laulaa kirkossa.
Ahaa, vanha juttu!
— Olisin nainut tytön, jatkoi puhelias keikari — niin kimakalla äänellä, että kuului läheisiin huoneisiin; — mutta tyttö parka kuoli. Minä tein silloin sen lupauksen, etten mene naimisiin, ennenkuin löydän porvaristytön, joka on yhtä siveä, yhtä kaunis kuin hänkin ja osaa yhtä ihanasti laulaa "Stabat materia". Kahdeksan vuotta olen maailmaa kierrellyt soveliasta tapaamatta, sillä se, joka osasi laulaa, ei ollut kaunis tai oli kaunis, mutta ei siveellinen, tai oli siveellinen, mutta ei osannut laulaa; sanalla sanoen, ei kelvannut minulle. Ja nyt löysin tästä pikkukaupungista sen, mitä jo kauan olen etsinyt, nimittäin tytön, joka on kaunis, siveä ja laulaa hyvin. Hänet minä nain. Neuvokaa nyt, mimmoiset huonekalut ostan hänelle häälahjaksi?
Joka sana kuului sivuhuoneeseen. Teresa peitti Fannyn päätä, joka oli hänen syliinsä vaipuneena, ikäänkuin peläten tämän yksinkertaisen sadun saattavan nuoren tytön ymmälle. Ovathan nuoret tyttöset niin herkkäuskoisia. Kysyvätpä kukiltakin: rakastaako hän, vai ei? Mitä sitten, kun joku sen suoraan heille sanoo?
Puheen kestäessä tointui Boltay-herra vähitellen. Mitään vastaamatta astui hän piironkinsa luo, otti sieltä jotakin ja alkoi kiireesti kirjoittaa.
Varmaan etsii hän malleja ja kirjoittaa laskua, ajatteli Abellino katsellen ympärillensä. Lieneekö filistealaisella montakin huonetta? Minne kaunis, pikku sokeripalanen lienee kätkettynä? Mahtoiko tyttö kuulla, mitä sanoin?
Mestari sai sill'aikaa kirjoituksensa valmiiksi, viittasi Kárpáthia tulemaan pöydän luo ja luki hänen eteensä kuusi kappaletta sadan floriinin seteleitä, siihen vielä neljä floriinia hopeassa sekä kolmekymmentä kreutzeriä puhtaassa kuparissa.
— Katsokaa tänne: yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusisataa floriinia, siihen vielä neljä floriinia ja kolmekymmentä kreutzeriä, — lausui hän lykäten rahat esiin.
Mitä hittoa tuo filistealainen meinaa roskaisilla rahoillansa?
— Kas noin. Olkaa hyvä, istukaa allekirjoittamaan kuitti.
Näin sanoen hän antoi kavaljeerin käteen valmiin kuitin kuudestasadasta floriinista ynnä korkoa neljä floriinia ja kolmekymmentä kreutzeriä, jonka summan allekirjoittanut on lainannut neiti Fanny Mayerille ja täydelleen tänä päivänä takaisin saanut.
Abellino hämmästyi äärettömästi. Hän ei osannut aavistaa, että tuo tuhma, paksuposkinen filistealainen noin selvään oli älynnyt hänen vehkeensä. Oli parasta tämmöisessä tapauksessa olla olevinansa loukattu.
Vaieten, ylpeästi päätänsä kääntäen hän katseli mestaria kiireestä kantapäähän, ratsupiiskallansa läimäytellen, ikäänkuin osoittaakseen, ettei tuollaiselle miehelle viitsi sanoja tuhlata, ja kääntyi mennäksensä pois.
Koko ajan vallitsi huoneessa syvä hiljaisuus. Viereisessä kamarissa olevat naiset kuuntelivat, sydän sykkien, peläten hiljaisuutta, johon kova myrsky oli kätkettynä.
Huomatessaan keikarin tekevän lähtöä, virkkoi Boltay syvällä, väkisin hillityllä äänellä:
— Ottakaa rahat, herra, ja allekirjoittakaa kuitti, sillä kadutte vielä, ellette sitä tee.
Kárpáthi käänsi ylenkatseellisesti selkänsä mestarille, meni ulos ja paiskasi oven kiinni. Vasta vaunuihin päästyänsä tuli hänen mieleensä, että olisi pitänyt lyödä tuota ihmistä korvalle. Tällä kertaa sai hän kuitenkin olla sangen kiitollinen huonolle muistillensa.
Kuka olisi luullut karkeakätisen nikkarimestarin, jolla vielä päälle päätteeksi oli tulinen luonto, voivan näin hillitä itseään ja niin yksinkertaisella tavalla osaavan osoittaa suuttumustansa hämmästyneelle kosijalle.
Abellino ei tohtinut kertoa tapausta tovereillensa, sillä hän tiesi, että käsityöläisen käytös oli joka suhteessa näyttävä voitolliselta.
Mutta sillä ei asia vielä ollut kuitattu.
Boltay-mestari ei enää pannut pöydälle jätettyjä rahoja takaisin piirongin laatikkoon, vaan lähetti, ne "Pressburger Zeitung'in" arvoisalle toimittajalle. Seuraavana päivänä oli lehden palstoilla luettavana tällainen uutinen.
"Eräs täällä asuva perheenisä on lahjoittanut kuusisataa neljä floriinia kolmekymmentä kreutzeriä täkäläiselle sairashuoneelle, minkä summan armollinen Abellino Kárpáthi herra on suvainnut lahjoittaa antajan kasvatustyttärelle, mutta mitkä rahat tämä on katsonut soveliaaksi käyttää tähän hurskaaseen tarkoitukseen."
Semmoista hyökkäystä on harvoin kuultu seuraelämän historiassa.
Asiasta nousi suuri hälinä. Uutisessa oleva nimi oli hyvin tuttu ylhäisemmissä piireissä. Mikä nauroi, mikä kauhistui tuota kummallista ilmoitusta. Pari kokkapuheista vastapuolueen herraa toivotti neuvottelupöydän ääressä onnea Abellinolle kärsivän ihmiskunnan nimessä. Nuoret jättiläiset yllyttivät häntä, tuommoista häväistystä ei muka saa jättää kostamatta. Abellino kävi koko päivän kaupungilla etsimässä, kenen kanssa voisi ruveta kaksintaisteluun. Mutta hän ei löytänyt ketään tähän sopivaa. Vihdoin päätettiin nuorten hienojen herrojen pitämässä konferensissä Mayerilla, että itse perheenisä oli haastettava kaksintaisteluun.
Kuka? Boltay-herrako? Hän varmaan heitä peläten pakenee koko kaupungista.
Mitä tällä tarkoitettiin?
Sitä, että filistealainen pelästyisi, katuisi, tulisi lauhkeaksi kuin lammas. Eikä voi parempaa ajatellakaan kuin saada vihamies käännetyksi, lepytetyksi, sillä hän on sitten kaikin tavoin koettava sovittaa entiset pahat tekonsa. Ja silloin — on saaliina ihmeen ihana impi, jonka varjelija lohikäärme on saatu aseettomaksi.
Kokemus antaa aihetta tuollaisiin arveluihin. Hyvin usein tapahtuu, että kun raivoisa ihminen, joka yhtä päätä hyökkää vihamiehensä kimppuun, kerran on tullut kovasti pelätetyksi, hän sekä lakkaa hyökkäyksistään, että tulee vielä sangen hyväksi ystäväksikin.
Kysymys siitä sopiiko ylimyksen ruveta kaksintaisteluun käsityöläisen kanssa, joka ei ehkä ole aatelismieskään, ja vaikka olisikin aatelismies, on kaiken kunniansa menettänyt rupeamalla käsityöläiseksi, elämällä ahkeruudellansa, tämä kysymys ei tullut esillekään, sillä tunnetaanhan nuo filistealaisparat sangen hyvin! Boltay ei ole antautuva kaksintaisteluun, vaan rupeaa asiata selvittelemään, toisin sanoen pyytää anteeksi. Sitten tyhjennetään rauhan malja, missä tilaisuudessa tuo kaunis pakolainen neito on oleva Hebenä, joka täyttää maljat viinillä ja sydämet lemmellä.
Tämä on tällaisissa tapauksissa asian luonnollisin kulku.
Iltapäivällä lähetti siis Abellino varamiehensä Boltayn luo.
Toinen heistä oli Livius, mainio miekkailija, jonka mielipide oli paremmissa seuroissa ojennusnuorana kaikissa kaksintaistelua koskevissa asioissa. Hän oli Victor Hugon kanssa yhdessä valmistanut "Code du duel"-teoksen.
Toinen oli Konrad, (unkarilainen ylimys), suuri ja väkevä mies, jota vaatijapuoli usein kutsui avukseen sellaisissa tapauksissa, joissa saattoi arvella vastaajan rupeavan tekemään liian jyrkkää vastarintaa. Tällä jättiläismäisellä miehellä oli sangen peloittava muoto, ja paljaalla äänellään olisi hän saattanut karkoittaa vaikka karhun pesäänsä takaisin.
Nämä kaksi oivaa ritaria tulivat siis Boltay-herran asuntoon ja astuivat hänen työkamariinsa, taskussa muka tarpeeton haastekirja, jos filistealainen ehkä rupeaisi verukkeita tekemään tai pistäytyisi piiloon.
Mestari ei ollut kotona. Aamulla varhain oli hän noussut Teresan ja Fannyn kanssa rattaille, ja matkavalmistuksista oli saattanut päättää heidän lähteneen pois pitkäksi ajaksi.
Kamarissa istui Santeri yksin, piirrellen malleja paperille.
Molemmat gentlemannit sanoivat: "bon jour", (hyvää päivää!) johon Santeri vastasi samoin sanoin ja astui heidän luoksensa kysyen, mitä asiaa?
— Hm, nuorukainen! — virkkoi Konrad pauhaavalla äänellä. Onko tämä mestari Boltayn talo?
— On, vastasi Santeri, ajatellen, ettei tuota olisi noin lujaa tarvinnut kysyä.
Kovasti nenästänsä puhallellen katseli Konrad ympärilleen, kuten sadun jättiläinen ihmisen veren hajua tuntiessaan, ja lausui:
— Pitää kutsua mestari tänne!
— Hän ei ole kotona.
Konrad katsahti Liviukseen muristen.
— Enkö sitä sanonut?
Laskien toisen nyrkkinsä pöydälle ja pistäen toisen selän taa sekä kumartuen Santeria päin tuijotti hän häneen uhkaavin katsein.
— Missä on mestari sitten?
— Sitä hän ei minulle ilmoittanut, vastasi Santeri tyynesti, valituin sanoin.
— Hyvä, virkkoi Konrad ottaen esiin povitaskusta sinetillä suljetun kirjeen. Mikä on nimenne, nuori mies?
Santeri katsoi kysyjään ihmetellen ja suuttuen.
— No, no, älkää pelästykö, rauhoitti Konrad, en minä teille pahaa tee.
Mutta onhan teillä kai jonkinmoinen nimi?
— On. Santeri Barna.
Konrad kirjoitti nimen muistikirjaansa ja sen tehtyään tarttui juhlallisesti kirjeen kulmaan.
— Kuulkaa siis, arvoisa herra Santeri Barna… (sana "herra" lausuttiin erityisellä äänen painolla, että lurjus huomaisi hänelle suuren kunnian tapahtuvan) tämä kirje on mestarillenne…
— Voitte antaa sen minulle. Boltay-herra on valtuuttanut minut poissa ollessaan järjestämään kaikki asiat hänen nimessänsä.
— Ottakaa sitten tämä kirje, lausui Konrad pauhaten. Hän olisi lausunut vielä useampiakin mahtipontisia sanoja, jollei häntä olisi häirinnyt Santerin hävytön teko, tämä kun avasi mestarin osoitteella varustetun kirjeen ja astui ikkunan luo sitä lukemaan.
— Mitä te teette? — huudahtivat yht'aikaa molemmat vieraat.
— Herra Boltay on valtuuttanut minut poissa ollessaan avaamaan kaikki hänelle tulevat kirjeet sekä suorittamaan kaikki velat ja tilaukset.
— Mutta tämä ei ole mikään sellainen asia! Tämä on yksityistä, persoonallista laatua, jota te ette ymmärräkään.
Sillä välin oli Santeri lukenut kirjeen ja astui nyt vierasten eteen.
— Olen valmis toimeen, hyvät herrat!
— Mitä? Mitä tarkoitatte?
— Herra Boltay on valtuuttanut minut suorittamaan kaikki velat.
— No? Entä sitten?
— Niin, vastasi Santeri kädellä silittäen aukaistua kirjettä, olen valmis milloin ja missä tahansa maksamaan velan.
Konrad katsahti Liviukseen.
— Tuo lurjus pitää meitä pilkkanaan.
— En niinkään, hyvät herrat, eilisestä asti olen herra Boltayn yhtiömies. Molempien meidän tulee vastata kaikista firmallemme tehdyistä vaatimuksista.
Konrad alkoi epäillä, oliko mies täydessä järjessään tai osasiko hän lukea. Hän ärjäsi:
— Oletteko lukenut, mitä tuo kirje sisältää?
— Olen. Haaste kaksintaisteluun.
— Millä oikeudella aiotte vastata toiselle tehtyyn haasteeseen?
— Sillä, että hän on yhtiömieheni, että hän on kasvatusisäni, eikä itse ole kotosalla. Kaikki sekä hyvä että paha, joka kohtaa häntä, kohtaa minuakin. Jos hän olisi kotona, vastaisi hän itse puolestansa, mutta kun hän on poissa ja minä hyvistä syistä en ilmoita, minne hän on mennyt ja kuinka kauan hän on viipyvä, niin ei teillä ole muuta keinoa, kuin joko peräyttää haasteenne tai hyväksyä minun tarjoukseni.
Konrad vei Liviuksen syrjään kysyäkseen häneltä, oliko tämä kaksintaistelun sääntöjen mukaista. Livius muisti samanlaisia tapauksia, mutta vain aatelismiesten kesken.
— Kuulkaas. Santeri Barna — virkkoi Konrad — tarjouksenne on tavallista vain aatelismiesten kesken.
— Enhän minä ole haastaja, vaan te.
Tähän ei ollut mitään vastattavaa.
Konrad laski paksut käsivartensa ristiin leveälle rinnalleen, ja astuen aivan likelle Santeria huusi hän milt'ei hänen suuhunsa:
— Osaatteko taistella?
— Olin Waterloon tappelussa ja sain mitalin.
Konrad ravisti päätänsä.
— Kiero, hullu mies.
Santeri oli aivan levollinen.
— Aiotte siis tapella mestarinne sijasta. Minusta näytätte olevan liian suurisuinen ja uhkarohkea; muistakaa, ettei kaksintaistelu ole mikään sota, jossa ammutaan kaukaa, jossa voi väistää luotia, ja jossa pari, kolme riviä on edessä eikä takaa mikään vaara uhkaa. Toista on seisoa mies miestä vastaan, pistooli pistoolia vastaan, miekan kärki tuuman päässä rinnasta, eikä saa huutaa ketään avuksi, vaan pitää olla ihan yksin. — Häh?
Santeri ei voinut olla hymyilemättä.
— Minulle yhdentekevää, hyvät herrat. Osaan minä taistella sekä miekalla että pistoolilla, vieläpä sipulillakin.
Konrad äimistyi.
— Diable! (Hittoa!) Tuo mies tarkoittaa jotakin. Hän alkoi todellakin muistaa, että Mainviellen ja Catalanin teaatteritaistelussa joku oli häntä armottomasti sipulilla pommittanut.
Virallisella äänellä puuttui Livius puheeseen.
— Ketkä tulevat varamiehiksenne? Mainitkaa kaksi tuttavaanne.
— Minun tuttavani ovat kaikki rauhallista työväkeä, jotka eivät tahdo puuttua tämmöiseen vaaralliseen toimeen. — Saattaa tapahtua, että minä ammun vastustajan kuoliaaksi, ja siinä tapauksessa en tahdo tehdä kahta syytöntä ihmistä lainrikkojaksi. Mutta valitkaa te hyväntahtoisesti omista piireistänne minulle kaksi varamiestä, minä hyväksyn ne, olkoot ketä tahansa. Te voitte paremmin suoriutua tällaisista kuin meikäläiset.
— Ajasta ja paikasta annamme vastedes tiedon, lausui Livius. He panivat hattunsa päähänsä ja läksivät.
— Tuolla miehellä on aatelismiehen mieli, virkkoi Livius Konradille, kun he läksivät.
— Saadaan nähdä, kestääkö se huomisaamuun saakka.
Vielä samana iltana tuli korea, hopeanauhoilla somistettu heitukka
Boltay-mestarin verstaaseen ja tiedusteli herra Santeri Barnaa.
Hänellä oli kirje kädessään.
— Pyydän saada kysyä, lausui heitukka kohteliaasti, osoittaen olevansa hyviin tapoihin tottunut, oletteko ollut Gaudcheux herran tehtaassa Pariisissa?
— Olen, siellä olen työskennellyt.
— Kolme vuotta sitten olette ehkä tavannut kolme unkarilaista herraa
Ermenonvillen metsässä?
— Niin tapasin, vastasi Santeri ihmetellen, kenen mieleen oli juolahtanut muistella moisia pikkuseikkoja?
— Te olette siis mies, jolle tämä kirje kuuluu, virkkoi heitukka antaen hänelle kirjeen. Suvaitkaa lukea, minä odotan vastausta.
Santeri avasi kirjeen, ja tapansa mukaan ensin vilkaistuansa kirjoittajan nimeen pääsi häneltä hämmästyksen huudahdus.
Kaksi nimeä oli kirjeen alla, kahden semmoisen miehen nimi, joita kaikki kunnioittivat, joita pidettiin jaloina isänmaan ystävinä ja sivistyneinä, rehellisinä miehinä: — Rudolf ja — Niilo.
— Mitä heillä oli kirjoittamista orpopojalle? He olivat suuria miehiä, kansan ylistämiä, päivän sankareita; hän köyhä, tuntematon työmies, josta ei kukaan tietänyt niin mitään.
Kirje kuului näin:
"Te olette kunnon mies; te olette oikein tehnyt. Teidän sijassanne olisi jokainen meistä tehnyt samaten. Jos hyväksytte tarjouksemme vanhan tuttavuuden vuoksi, olemme valmiit varamiehiksenne".
Levollisena laski Santeri kirjeen kädestään.
— Suuresti kunnioittaen armollisten herrain tarjousta, lausui hän kääntyen heitukan puoleen, hyväksyn sen mielihyvällä.
Lähettiläs kumarsi kohteliaasti ja läksi.
Puolen tunnin perästä saapuivat Rudolf ja Niilo.
Jospa Fanny olisi ollut tällä hetkellä kotona, mutta hän oli poissa, Herra tiesi missä? — Rakastaja ja rakastettu istuivat nyt vastatusten aavistamatta, että toinen rakastaa toivottomasti, sentähden että toista toivottomasti rakastetaan.
Rudolf sanoi, että he tarvitsevat valtakirjan Santerilta, jotteivät Konrad ja Livius valitsisi hänelle semmoisia varamiehiä, jotka eivät hänelle sovi.
— Onko siis muitakin, jotka tarjoutuvat varamiehiksi?
— On useitakin. Jokainen nuorista jättiläisistä tulisi mielellänsä ottamaan osaa tähän heidän mielestään muka murheilveilyyn.
— Siitä ei synny mitään murheilveilyä, sen sanon.
— Eritoten tämä seikka saattoi meidät tarjoutumaan tässä asiassa. Meidän mielestämme tosin ei ole hauskaa rakentaa riitaa ihmisten kesken eikä yllyttää heitä tappeluun, — mitä ikävä kyllä, meidän piireissä pidetään parhaana huvituksena. Mutta tällä kertaa pidämme velvollisuutenamme tarjota teille apuamme estääksemme sitä ilkeätä pilaa, jota kevytmieliset ystävämme aikovat tehdä tässä sangen vakavassa asiassa.
Mitä lajia tämä aiottu pila oli, sitä emme varmuudella saata sanoa. Muutamat ehdottivat, että pitää panna aika kometia toimeen tälle lurjukselle, joka rohkenee vastaanottaa aatelismiehen heittämän taisteluhansikkaan. Pitää näyttää hänelle kaikki kuoleman kauhut, ja kun hän on tullut pelosta puolikuolleeksi, olisi ammuttava hänen kasvoihinsa pistoolin täysi höyheniä y.m. Sellaisia ehdotuksia tosin tekivät vain kaikkein kevytmielisimmät nuorista jättiläisistä, mutta yleinen mielipide antoi kumminkin aihetta pelkoon, että haastajan puolue piti tätä kaksintaistelua pikemmin huvituksena kuin vakavana asiana.
Sälliparkaa ei muka kukaan aikonut ampua kuoliaaksi, eikä myöskään ollut luultavaa, että hänen työssä kangistuneet kätensä ketään haavoittaisivat neljänkymmenen askelen päästä uudella tavallisella pistoolilla, jota ei kukaan ollut koetellut. Häntä aiottiin vain vähäisen pelotella, jottei miehen vast'edes tekisi mieli ryhtyä moisiin huvituksiin, jotka eivät hänelle ollenkaan sopineet.
Tästä pulasta aikoivat jalomieliset ystävämme pelastaa tuon kunnon käsityöläisen. Heitä olisi harmittanut saada kuulla kumppaniensa tehneen armotonta pilaa tästä rehellisestä miehestä. He tahtoivat sentähden antaa asian mennä ankarasti, sääntöjen mukaan.
Santeri kiitti heitä hyvästä työstä. Hän oli sangen mielissään, kun he eivät sanallakaan koettaneet rohkaista häntä.
Varhain seuraavana aamuna saapuivat aatelismiehet ajurilla. Santeri oli jo valmiina, sinetöitsi vain pari kirjettä vielä, jotka hän oli yöllä kirjoittanut. Toinen oli isännälle, jolle hän kertoi, mihin kuntoon hän oli jättänyt talon asiat. Toinen taasen oli Fannylle, jossa hän pyysi häntä hyväntahtoisesti ottamaan vastaan pienen omaisuuden, minkä hän ahkeruudellaan oli ansainnut.
Nämä kirjeet hän pisti kolmanteen kuoreen, jonka hän antoi talonvoudille, käskien hänen avata sen ja toimittaa sisällä olevat kirjeet määräpaikkoihinsa, jollei hän kahdentoista tunnin kuluessa ole tullut takaisin.
Sitten astui hän rattaille, missä Rudolf ja Niilo häntä odottivat, toisella ajurilla seurasi heitä haavalääkäri.
Miehet kummastelivat, kun ei ammattilaisen kasvoissa näkynyt vähintäkään pelkoa, vaan tyyntä levollisuutta, ikäänkuin olisi hän tämmöisiin seikkoihin perin perehtynyt. Tavallisella, tyynellä äänellä puheli hän jokapäiväisistä asioista, ja kun keskustelu kääntyi päivän polttaviin, maata ja kansaa koskeviin kysymyksiin, puhui hän niin hartaasti, kuin ennustaisi hän itselleen satavuotista onnellista edistymistä, — ja kuitenkaan hänellä ei ollut tietoa, oliko yhtään näistä vuosista hänellä enää jäljellä.
Vielä oli sangen varhaista, kun he sillan yli ajoivat metsään. Tuossa oli virvokkeitten myymälä. Miehemme pysäyttivät hevosensa ja kysyivät, eikö Santeri tahtoisi ensin syödä suurusta?
— Kiitoksia, vastasi hän. Saattaisitte arvella ja joku ehkä vielä sanoakin minun tarvinneen sydämen vahvistusta. Vasta sitten… Tai ei sittenkään, lisäsi hän keveillä mielin.
Täältä mentiin jalkaisin metsän läpi sovitulle paikalle, minne muutaman minuutin päästä myöskin vastapuolue saapui.
Oli kolkko, pilvinen aamu, ja samanlainen oli miesten mieli.
Vastapuolue tuli naureskellen, ylhäisesti huolettomana poppelipuiden keskeltä; Abellino, roteva Konrad, Livius, haavalääkäri sekä yksi palvelija.
Neljä varamiestä astui kentän keskelle, ja he näyttivät keskustelevan jotakin säännöistä, ampumavälistä, ensimmäisestä laukauksesta. Suostuttiin, että taistelijat alkavat ampua viidenviidettä askeleen päästä ja saavat astua viidenkolmatta askeleen päähän toisistaan.
Näistä neuvoteltaessa otti Abellino hyvän pistoolinsa käteensä ja alkoi näytellä seuralle ampumataitoansa. Hän käski palvelijansa heittää ilmaan niinipuun lehtiä, joita hän luodilla lävisteli.
Tämän teki hän pelottaakseen vastapuoluetta.
Niilo huomasi tarkoituksen ja kuiskasi rauhoittaen ammattilaisen korvaan:
— Te ette ammu noilla pistooleilla, minulla on muassani toiset, ihka uudet, joilla ei ole niinkään helppo mestarilaukauksia päästellä.
Santeri hymyili katkerasti.
— Minulle yhdentekevää. Minun elämäni ei ole suuremman arvoinen kuin tuo luodin lävistämä lehti.
Niilo katsahti syvälle miehen silmiin. Aavisti hänellä olevan suurempia syitä tähän kaksintaisteluun kuin firman kunnia.
Velvollisuutensa mukaan koettivat varamiehet ensin saada aikaan sovintoa riitaveljien kesken. Abellino lupasi luopua haasteestaan seuraavilla ehdoilla: 1:ksi jos Santeri firman nimessä julistaa, ettei häntä ole aiottukaan loukata, 2:ksi jos mestari Boltay samassa lehdessä, johon hän oli lähettänyt tuon loukkaavan ilmoituksen, selittää, että Kárpáthi on lahjoittanut kysymyksessä olleen rahasumman hänen kasvattityttärellensä jalossa, taiteellisessa tarkoituksessa.
Santerin varamiehet ilmoittivat hänelle ehdot.
Edellisen hän hylkäsi heti.
Hänkö ei ollut Abellinoa aikonut loukata? Oli kuin olikin; ehdoin tahdoin oli loukannut, ihan omakseen hän omistaa solvauksen eikä sitä palauta.
Sitä suurempi syy taistella. Tässä ei ole muuta neuvoa kuin ampua.
Abellinon varamiehet suuttuivat silmittömästi vastapuolen ynseydestä.
Häntä täytyy kuin täytyykin kiusata.
Kovalla äänellä huusi Konrad haavalääkärille:
— Ovatko kaikki kapineet muassa? Ottakaa ne esiin ja pitäkää varalla. Suonirautaa, luulen ma, ei täällä tarvita. Mitä? Miks'ette ottanut luusahaa mukaanne? Te olette ajattelematon ihminen, ystäväni. Kaksintaistelussa tapahtuu usein, ettei luoti satu suoraan päähän eikä sydämeen, vaan sääreen tai käsivarteen. Jos luu särkyy eikä kohta sahata särjettyä jäsentä poikki, niin tulee siihen paha mätähaava. Ja vielä piti jättää luodin ulostaja kotiin, nyt kun sitä parhaiten tarvitaan.
— Asentoon! Asentoon, herrat! — huudahti Rudolf tehdäkseen lopun tuosta ilkeästä kiusaamisesta.
Abellino lävisti vielä neljännen niinipuunlehden viidenkolmatta askeleen päästä.
— Pois käsistä nuo pistoolit, sillä ne ovat tunnettuja, virkkoi
Rudolf. Meidän aseemme ovat aivan uudet.
— Hyväksytään, vastasi Konrad. Tottunut käsi osaa silläkin maaliin. Muista vain, jatkoi hän kääntyen Abellinoon, ettet tähdätessäsi liikuta käsivarttasi ylhäältä alaspäin, vaan päinvastoin alhaalta ylöspäin, sillä jos tähtäät rintaan ja pistooli liikkuu alaspäin, niin luoti sattuu vatsaan, mutta aseen liikkuessa ylöspäin, suoraan pääkalloon.
Tällä välin ladattiin pistoolit; kaikkien nähden pistettiin luoti piippuun, ja kumpikin sai aseen käteensä.
Taistelijat asetettiin määrän päähän; rajamerkkeinä, joitten yli ei saanut astua, oli maassa kaksi nenäliinaa.
Varamiehet siirtyivät syrjään. Konrad vetäytyi paksun poppelipuun viereen, joka suojasi hänen kookasta ruumistansa.
Kolme käden taputusta oli taistelijoille merkkinä alkaa.
Santeri seisoi hetkisen paikallaan, pistooli alasvaipuneessa kädessään. Kasvoissa näkyi kolkko tyyneys, jota saattaisimme sanoa suruksikin, jollei tämä olisi yhtä lajia pelkuruutta. Abellino asteli verkkaan eteenpäin, useat kerrat nostaen pistoolia silmilleen, ikäänkuin aikoen heti laukaista. Tämä on pahinta kiusantekoa vastapuolelle, sillä arkaluontoisempi useinkin ampuu ensin etäämmältä, ja jollei hän silloin heti osaa vastustajaansa, on hän kokonaan häviön puolella.
Vielä oli huomattava Abellinon ivahymy, ja ilkeät silmäniskut, joilla hän koetti saada vastustajaansa hämille. Ampuuhan hän ilmassa lentäviä lehtiäkin! Poika parka! — huoahti Rudolf, kun hänen kumppaninsa jo oli huutamaisillaan Kárpáthille, ettei oikeassa kaksintaistelussa ilkkuminen ole luvallista.
Mutta nyt liikahti Santeri paikaltaan, astui vakavin askelin aina rajamerkkiin saakka, jonne hän seisahtui, kohotti pistoolin silmälle ja tähtäsi. Tällä hetkellä levisi hänen kasvoillensa tavaton puna, silmät säihkyivät omituisesti, mutta käsi ei vapissut.
Mitä tavatonta uhkaa! Ennen ensimmäistä laukausta ei ollut tapana astua rajamerkkiin saakka, sillä huonosti käyden saisi vastapuoli hyvän edun. Tämä uhkarohkeus saattoi Abellinon seisahtumaan kuuden askeleen päähän merkistänsä ja vetämään etusormensa pois pistoolin hanasta, jossa se jo oli ollut.
Mitä seuraavassa silmänräpäyksessä tapahtui, sitä ei voi kukaan selittää.
Laukaus kuului, ja puolentoista minuutin päästä toinen. Paikalle
rientävät varamiehet tapasivat Santerin seisomassa suorana asemallaan.
Abellino seisoi selin häneen ja piteli kädellään vasenta korvaansa.
Haavalääkärit riensivät heti jälkimmäisen luo.
— Oletteko haavoittunut?
— En, en, väitti hän, yhä vielä toinen käsi korvalla. Saakelin luoti, lensi ihan korvani vierestä, olen melkein kuuro. En kuule sanaakaan omasta puheestani. Saakelin luoti! Olisi kernaammin saanut kylkiluihin mennä!
— Sitä minäkin! — karjui Konrad. Te olette kiero mies, ammuitte minua vastustajanne sijasta. Katsokaa, hyvät herrat, luoti meni puuhun, jonka takana minä seisoin. Onkohan tuo ihmisten tapoja, ampua omia varamiehiänsä. Jollei puuta olisi ollut, niin olisin nyt hengetönnä, ihan hengetönnä! — Ei hengen kutkausta! Tulkoon hiisi toiste sinun varamieheksesi, minä en.
Asian laita oli ehkä siten, että Santerin luodin lentäessä Kárpáthin korvan ohi, tämä oli tuon koko aivokoppaa häiritsevän ilmanvedon vuoksi vetänyt kätensä syrjään, ja luoti oli kääntynyt pistoolista sivullepäin sekä Kárpáthi selin vastustajaansa.
Hän ei enää kuullut Konradin soimauksia. Korvasta alkoi vuotaa verta. Kasvojen kalpeudesta päättäen näytti hän kärsivän hirveätä kipua päässään, vaikka hän ei siitä mitään virkkanut. Lääkärit puhuivat tärykalvon särkymisestä ja sanoivat hänen pysyvän kuurona koko elinaikansa.
Kuuroushan on harmittavin kaikista inhimillisistä heikkouksista, sitä harvoin säälitään, usein vieläpä pilkataankin. Kernaammin olisi luoti saanut kylkiluihin mennä!
Kárpáthi talutettiin vaunuihinsa. Kun kivut myönsivät, kiroili hän.
Saakelin luoti, olisi edes keuhkoihin mennyt!
Rudolf ja Niilo astuivat Abellinon varamiesten luo kysyen, olivatko he tyytyväiset taisteluun.
Livius myönsi kaiken tapahtuneen sääntöjen mukaan ja laillisen viiden minuutin riita-ajankin olevan kuluneen. Konrad taasen väitti, ettei hän ollut ollenkaan tyytyväinen, vaan roisto olkoon hänen nimensä, jos hän vielä kerran moisiin toimiin puuttuu.
— Olkaa siis hyvä, kuitatkaa tämä vaatimus, lausui Santeri varamiehille, näyttäen heille vaatimuskirjettä, joka oli hänen mestarillensa lähetetty. — Kirjoittakaa: "maksettu". — Kunnialla maksettu.
Varamiehet tuosta makeasti nauramaan. Mutta ensi ravintolassa tien varrella kirjoittivat he vaatimuskirjeeseen: "maksettu".
Santerin varamiehet piirsivät todistajina nimensä alle.
Täten kuitatun laskun pisti hän povitaskuunsa, lausui kiitokset varamiestensä hyvästä avusta ja palasi jalkaisin kaupunkiin.