Unkarilainen Nabob: Romaani

by Mór Jókai

IV.

Nabobin nimipäivä.

Johannes Kastajan kaulanleikkauspäivä lähestyi, merkillinen päivä koko Szabolcsin komitaatille. Se oli näet armollisen Juhana Kárpáthi herran nimipäivä, ja kun hänet oli ristitty samana päivänä, jolloin hän syntyi, oli se myöskin hänen syntymäpäivänsä. Jo yhdeksänseitsemättä vuotta oli siellä tähän aikaan ollut suuria, maan mainioita juhlia, sillä Juhana-herran syntymisestä asti vietti sitä joka vuosi komeilla kemuilla ensin hänen isänsä sitten hän itse. Niin sivistymätöntä ihmistä ei siihen aikaan ollut komitaatissa, ettei olisi tietänyt tästä juhlasta.

Lähipitäjäin papit tilasivat jo kuukautta ennen joko Debreczenistä tai Nagy-Kun-Madarasista uudet kauhtanat, käskien räätälin tehdä "taskut suuret". Lembergiläinen silmänkääntäjä ja tulitusniekka valmisteli rakettejansa. Debreczenin ylioppilaat harjoittelivat kauniita juhlarunoja ja kansanlauluja. Mustalaismusikanttien päämies kävi kaikissa puodeissa ostamassa hartsia, ja maata kiertävä näyttelijäseurue valmisteli matkaa Nyiregyhazasta juhlapaikalle.

Herrasperheissä, missä huolellisilla vaimoilla oli onnettomien miestensä suhteen se virka, mikä taivaissa on uskottu suojelusenkeleille ja täällä maan päällä poliiseille, nousi perhemyrskyjä, kun Johannes Kastajan kaulanleikkauspäivä lähestyi, sillä kemut tulivat kestämään koko viikon; jo ensimmäisenä juhlapäivänä pakenee sieltä jokainen naispuolinen ihminen, ja viimeksi vihdoin lähtevät miehet kotia, mikä puolikuolleena, mikä sikahumalassa, hyvästi piestynä ja rahat pelissä menetettynä.

Juhana-herra oli niin tottunut tämän juhlan riemuihin, että hän olisi pitänyt sitä vuotta hukkaan kuluneena, jolloin hän ei olisi nimipäiviänsä viettänyt, ja sitä hänen tuttavistaan, joka ei saapunut juhlaan, piti hän verivihollisenansa. Vain kuolema saattoi olla hyväksyttävänä esteenä.

Mutta kun hänen tänä vuonna täytyi olla läsnä valtiopäivillä, tuumi hän kovasti, viettäisikö nimipäiviänsä Pressburgissa ja omalla kustannuksellaan toisi sinne kaikki kumppaninsa, tuttavansa, papit, koulupojat, mustalaiset, runoniekat, näyttelijät ja maalaistytöt. Tämä ei kuitenkaan käynyt laatuun. Ei voi vaatia ketään lähtemään kuuden päivän matkalle viettämään nimipäivää, ja vaikkapa veikot olisivatkin kaikki koossa, niin ei olisi täällä kodon vapautta, hurjuuden ja vallattomuuden pakopaikkaa, sillä hänen nimipäivänään ei saa kolmen penikulman sisällä olla selväpäistä miestä. Kotia palaavat vieraat ennenkin kertoivat, mitä äärettömiä tuhmuuksia oli tehty Kárpátfalvan kartanossa, missä ei asu muita kuin Juhana-herra, hänen vieraansa, palkollisensa ja koiransa.

Tällaisille huveille oli Pressburg sangen sopimaton paikka. Vastapuolueen ja ylitallimestarin[16] nähden, palatinuksen[17] ja koko maan edusmiesten katsellessa, raitisten kaupunginporvarien keskellä, vuokrahuoneissa ja sanomalehtimiesten läheisyydessä ei tämäntapainen juhla käynyt laatuun.

Ne, jotka tunsivat Juhana-herran, saattoivat jo heinäkuun lopulla huomata hänen olevan levottoman ja huolestuneen. Mutta kun hänen ylhäisyytensä puheenjohtaja antoi hänelle kahden viikon loman, tuli hän taas hyvälle tuulelle.

Kaikki, jotka hän tapasi, sekä ystävät että vain nimeltä tutut, kutsui hän luoksensa Kárpátfalvaan, niin että herrasseuroissa oli puheenpartena: "mennäänkö Kárpátfalvaan Juhanan kousalle?" Kun kaksi miestä joutui keskenänsä riitaan, ei kolmannen muuta tarvinnut kuin kysyä näin, niin riitaveljet nauramaan ja sovinto tehtiin.

Tämä sananparsi tuli myöskin Abellinon korviin. Hänen päänsä oli jo parantumaan päin, ja toisella korvalla kuuli hän auttavasti. Hänen kiukkunsa vain eneni, sillä kostonhimo, viha setää vastaan ja äsken tapahtunut häpeä painoivat yhä hänen mieltänsä. Eikä hän ollut niitä miehiä, jotka antavat myöten. Häviö oli hänelle vain kiihottimena uuteen vehkeeseen, ja kun hän oli päättänyt jonkun turmella, ei hän tuumastansa luopunut, vaikka olisi kymmenesti joutunut tappiolle, vaan koetti hyökätä vielä yhdennentoista kerran.

Eräänä päivänä ilmoittivat tervehtimässä kävijät hänen setänsä kutsuneen heitä kotiansa nimipäiväjuhlaan.

Abellino hymyili. Pian kuitenkin huokaus lopetti hymyn, hetken tuskat vääristivät kasvojen juonteet. Mutta taas hymyili hän.

— Kyllä minä näytän, mutisi hän. Lähetän sedälle nimipäivälahjan, jommoista hän ei vielä ole saanut.

Ja taas hymyili hän, tuon tuostakin kiroten, tuntiessaan päässänsä helvetillistä kivistystä!

Mennäänpä Kárpátfalvan kartanoon!

Berettyójoki muodostaa oikullisesti kaareillen ison niemekkeen. Täällä on Kárpáthin suvun ikivanha kartano.

Vaikea on varmaan päättää, mikä noista monista asumuksista on päärakennus, sillä kukin esi-isistä on tahtonut rakennuksilla muistoansa ikuistuttaa; mikä heistä on valinnut jokirannan asuinpaikaksi, mikä taasen metsän, kolmas tahtoi nähdä maantielle, neljäs taasen etsi piilopaikkaa päästäkseen ihmisten näkyvistä. Jälkeläiset olivat käyttäneet mikä mihinkin tarkoitukseen esi-isien rakennuksia; yleisesti suosittujen miesten muistoa pidettiin kunniassa, vähemmin suosittujen alennettiin huonompiin tarpeisiin.

Joen rannalla vanhojen kastanjapuiden suojassa näkyivät vielä mustat rauniot linnasta, joka arolta oli tänne muutettu. Tämä oli kantaisän Ubul Kárpáthin suurista kivistä tehty kotkanpesä, jonka tataarit Adalbert IV:n aikana polttivat, mutta jonka seiniä he eivät jaksaneet repiä alas. Rauniot jäivät paikalleen aina Ladislauksen aikoihin asti, jolloin ympärillä olevasta kylästä ei enää löytynyt jälkiäkään. Silloin heräsi kansallisylpeys August Kárpáthissa, silloisessa Szabolcsin komitaatin maaherrassa, sillä heti voitettuansa talonpoikain päällikön Dózsan, antoi hän masennettujen talonpoikien kivi kiveltä kantaa sopimattomalta paikalta nämä kunnioitettavat jäännökset hunnien aikaisesta rakennuksesta ja asetti ne taas entiselle paikalle Berettyón rannalle palatsinsa viereen. Surma olisi sitä ihmistä kohdannut, joka olisi kiveäkään liikuttanut näistä raunioista.

Myöhempi jälkeläinen Abel Kárpáthi, joka oli kääntynyt reformeerattuun uskoon, rakensi suunnattoman suuren kirkon kelloineen, urkuineen sekä maksoi papin palkan. Uskonnollisessa innossaan alkoi hän vielä rakentaa kauhean suurta kasarmia, aikoen siitä luoda pappiskollegion, jossa olisi neljäkolmatta oppituolia, konvikti yhdeksälle sadalle oppilaalle, kirjasto ja museo. Mutta hän kuoli kesken tätä jättiläistyötänsä, ja hänen poikansa, käytännöllisempi Pertteli Kárpáthi, teki kollegioksi aiotusta rakennuksesta viljamakasiinin.

Hänen poikansa, Balthasar Kárpáthi, oli suuri saituri, joka ei kuluttanut rahoja itsensä eikä muitten tähden. Jottei hänen olisi tarvinnut ottaa vastaan vieraita, muutti hän pois Leopold I:sen aikana rakennetusta suuresta palatsista, sulki ikkunat tiileillä ja rakennutti itselleen pienen yksikerroksisen asunnon, johon hän yksin mahtui ja josta hän ei koskaan poistunut. Hänen perillisensä, joita hän kiusasi pitkällä elinajallaan, antaen heidän sangen kauan odottaa kuolemaansa, uhrasivat hänen asuntonsa koirille.

Seuraava isäntä oli suuri maanviljelijä, joka puuhasi talouteen tarvittavia rakennuksia. Viinapolttimon laittoi hän Versaillen mallin mukaan rakennetun kartanon viereen, ja englantilaiseen puutarhaan pääsi vain tallin ja navetan välitse.

Dalia Kárpáthi, joka loisti Maria Theresian aikana, rakennutti uuden komean kaksikerroksisen kartanon Berettyón rannalle sen ajan muodin mukaan: kullalla koristettu marmorivaakuna portin päällä; samanlainen, mutta vielä suurempi katonrajalla seinässä; joen puolisella sivulla kariatipatsaitten päällä kullattu parveke; sisällä pitkiä käytäviä, holvattuja huoneita; kaikki maalatut, matoilla koristetut; seinillä kalliita kuvia; kaikkialla salaovia, salaisia kiertorappusia, kuten sen ajan tapa oli. Seuraava omistaja sai keisari Josef II:sen aikana kartanon haltuunsa. Hänen pisti päähänsä perustaa kaupunki Kárpátfalvaan. Hän rakennuttikin pitkiä huoneriviä ja muutti sinne koko joukon tyhjäntoimittajia. Kartanon huoneet hän jakoi espanjalaisilla seinillä kolmeen, neljään osaan. Mutta jo seuraavana vuonna hävitti uutisasutuksen puna- ja kuumetauti; ihmiset pakenivat vähitellen sinne, mistä olivat tulleetkin. Ennen pitkää itse isäntäkin muutti autuaallisempiin asuntoihin.

Hänen jälkeensä tuli meidän Nabobimme, joka kuolinpäiväänsä saakka pysyi Juhana-herrana.

Hänen työnsä hedelmät ovat tällä ikivanhalla tilalla enimmän nähtävissä. Hänen toimestaan on syntynyt kaikki, mitä siellä on omituista, silmiinpistävää, mitä ihmiset huomaavat jo peninkulmien päästä. Metsässä on kauriita ja hirviä, joille on laitettu talvikarsinoitakin. Kaukaa näkyy Kárpátfalvan kirkontorni, jonka Juhana-herra on tehnyt kahta vertaa entistään suuremmaksi ja kattanut kirkkaalla pellillä, joten matkustaja erottaa sen muista kirkontorneista jo kymmenen peninkulman päästä.

Ansarin rakennutti hän myöskin kahta vertaa suuremman kuin hänen edeltäjänsä Dalia, ei kuitenkaan palmupuiden kasvattamista varten, vaan suojellaksensa tuulilta suurta kuusisatavuotista kastanjapuuta, jonka lehvien varjossa hänen esi-isänsä Kupa Kárpáthi oli ollut kolme päivää ja kolme yötä tataarilaisia paossa ja elänyt sen ajan vieraanvaraisen puun hedelmillä.

Dalia Kárpáthi oli rakennuttanut vain yhden ympyriäisen salin, missä väliin Wienistä tuodut laulajat ja musikantit antoivat äänensä kuulua. Mutta Juhana-herra perusti keskelle englantilaista puutarhaa oman mielensä mukaisen teaatterin, jossa maata kiertävät teaatteriseurueet aika ajoin uskalsivat näytellä. Palkka oli sangen hyvä, mutta sitä kamalampi oli arvostelu, joka tapahtui siten, että armollinen herra heti paikalla antoi kelpo lailla selkään sille näyttelijälle, joka ei osaansa osannut.

Isännän nimipäivänä ei kuitenkaan tarvinnut selkäsaunaa pelätä, sillä silloin oli armollinen herra tavattoman armollinen kaikille, kolmena päivänä voi kuka tahansa iloita hänen hyvyydestänsä, mutta neljäntenä sai kukin korjata luunsa, sillä silloin alkoi käsirysy vierasten kesken.

Kun nimipäivä lähestyi, tuli Juhana-herra tavattoman jumaliseksi. Narrit ja maalaistytöt karkoitettiin kartanosta. Kunnianarvoisa pastori kävi herran luona. Koirat ja karhut vietiin pois pihasta, jotteivät ne tekisi köyhille kerjäläisille pahaa. Nabob meni väkinensä kirkkoon nauttiakseen Herran Ehtoollista, ja sieltä palattuansa alkoi hän heti täyttää lupaustaan sopia kaikkien vihamiestensä kanssa, kuten hän oli luvannut Herran alttarin edessä.

— Käskekää taloudenhoitaja tänne.

Tämä kunnon mies ei tosin ollut hänen pahimpia vihollisiansa, mutta hänen hallussaan olivat tilikirjat kaikilta pehtoreilta, arentimiehiltä ja kapakanpitäjiltä, jotka ottivat kukin osansa Juhana-herran äärettömästä omaisuudesta. Nabob tiesi sangen hyvin, että tarkastaessaan ja jättäessään sillensä nämä tilit hänellä on paras tilaisuus sopia useimpien vihollistensa kanssa. Hän käskee tuoda ne juuri syntymäpäivänsä aattona, sentähden että hän pahalla tuulella ollen luodessaan silmäyksen näihin papereihin saattaisi ajaa palveluksesta puolet väkeänsä, mikä kumminkin olisi suuri vahinko, kun niillä raukoilla on lapsiakin, eivätkä uudet tulijat kuitenkaan olisi parempia.

Mainittu taloudenhoitaja, kunnon Pietari Varga, oli samanikäinen kuin Juhana-herrakin. Hänen isänsä oli sikopaimen Juhana-herran isän luona, ja Pietari kasvatettiin yhdessä nuoren herran kanssa sen vuoksi, että tällä olisi joku, jota voisi lyödä ja pieksää. Tiedon siemenet, joita opettajat koettivat istuttaa nuoreen herraan, eivät ottaneet juurtuakseen, mutta osa niistä joutui pikku Pekalle ja löysi hänessä hyvän maanlaadun. Vanhaa Kárpáthia huvitti suuresti, kun Pekka osasi läksynsä, mutta ei hänen poikansa. Hän lähetti Pekan jatkamaan opintojaan Debreczenin kollegioon. Sieltä palasi hän kaiken maailman tiedot päässä, ja Kárpáthi herra määräsi hänet taloutensa hoitajaksi, missä virassa hän pysyikin uskollisesti aina mainitsemaamme päivään saakka. Kun tähän lisäämme, että hän vielä nytkin on yhtä köyhä kuin virkaan astuessaankin, eläen vain pienestä palkasta, niin on hänen rehellisyytensä taattu.

Unkarilainen Nabob kammoi palkanmaksamisia; mieluummin hän antoi lahjaksi tai salli varastaa, kun ei vain tultu palkankoroitusta pyytämään, sillä sitä hän inhosi.

Kun sitten vielä on niin hupsu mies, kuin herra Pietari Varga, joka ei osaa varastaa eikä mielellänsä ota lahjojakaan, niin saa kyllä jäädä keskelle kaikkia aarteita nälkää näkemään. Toinen hänen sijassaan olisi jo aikoja sitten paisunut miljoonamieheksi. Alhaisemmatkin miehet, pehtorit ja voudit kulkevat vaunuilla, syövät hopealusikalla ja kasvattavat tyttärensä Wienissä. Mutta hänellä tuskin on varoja ostaa hopeiset kannukset rasvanahkasaappaisiinsa. Hänen parhaat ajoneuvonsa ovat vanhanaikaiset rattaat, kaksi maalaiskonia edessä. Samoista rattaista näemme hänet nytkin astuvan alas portin edustalla, sillä hän ei tohdi ajaa pihaan, hänen omituisten kärryjensä pyörät muka vain särkisivät pihan kaunista kivitystä.

Rattaat ovat täynnä suuria paperikääröjä, joita herra Pietari latoo paikalle saapuneen heitukan syliin. Sitten astua sipsuttaa hän juhlallisin askelin Juhana-herran puheille, joka odottaa häntä perhearkistossa. Siellä on suuren suuria, valkoisiksi maalattuja ja kullalla koristettuja kaappeja, täynnä asia- ja tilikirjoja, joita ei kukaan ole vuosikausiin häirinnyt, paitsi muutamat maanpakolaiset hiiret, joita jokin kirottu perhejuttu pakottaa tänne huonolle muonalle, vaikka ruokakammiot ovat aivan lähellä.

Ennenkuin arvoisa taloudenhoitaja saapui arkistoon, täytyi hänen mennä monen huoneen läpi. Kunkin eteen, oli ovi auki tai kiinni seisahtui hän koputtamaan, niin että perässä tulevan vanhan Paavo-heitukan, joka kantoi papereita, täytyi väkisin työntää hänet sisään ja kieltää häntä koputtelemasta, kun ei kumminkaan sisällä ole ketään, joka vastaisi. Viimein saapui hän arkistoon. Nähdessään hänet ojensi Juhana-herra nojatuolista hänelle kätensä. Mutta kun herra Pietarin olisi pitänyt suoraan mennä antamaan isännälle kättä, niin kiersi hän sen sijaan ensin suuren tammipöydän ympäri, jottei hän epäkohteliaasti lähestyisi armollista herraa vasemmalta puolelta. Sitten seisahtui hän kolmen askeleen päähän ja kumarsi sangen nöyrästi.

— Noh! Astukaa lähemmäksi; — ärjäsi talon tapoihin tottunut heitukka — ettekö näe, että armollinen herra oikaisee oikean jalkansa.

— Pyydän nöyrimmästi, vastasi arvoisa taloudenhoitaja pistäen kätensä selän taa, en ole niin suurta kunniata ansainnut.

Eikä häntä olisi mistään hinnasta saatu antamaan kättä Juhana-herralle eikä myöskään istumaan armollisen herran viereen. Väkisinkin painoi Paavo hänet tuolille, mutta kuitenkin nousi hän heti istualta ja jäi seisomaan isäntänsä eteen.

Omituisia olivat nuo kolme henkilöä: armollinen herra, taloudenhoitaja sekä heitukka. Kárpáthin kasvot olivat tällä hetkellä tavattoman iloiset; korkea, paljas otsa kiilsi kuin kirkon kupukatto, harvat, harmaat hiukset riippuivat niskasta ja ohimoilta hopeasuortuvissa. Kasvot olivat sileiksi ajetut, viikset siivotut, silmät eivät nyt olleet veriset eikä kasvoissa näkynyt ryppyjä.

Kunnon taloudenhoitajan tummanruskeista kasvoista taasen näkyi menneen vuosisadan muoti. Viikset olivat lyhyiksi leikatut, jottei niistä olisi haittaa; mutta sitä enemmän näki hän vaivaa puuteroidusta palmikosta, jota hän kaikkien ihmeeksi vielä käytti. Hänen pukunsa oli yhtä vanhanaikainen; takkia ei saanut ollenkaan kiinni, niin että pitkät, hopeanappiset liivit olivat laajalti näkyvissä.

Hänen takanansa seisoo Paavo, vanha heitukka, nyöreillä varustetussa dolmanytakissa. Hän on yhtä harmaapäinen kuin toisetkin. Kaikki kolme ovat yhdessä kasvaneet, yhdessä vanhenneet, ja Paavo kohtelee armollista herraa samoin, kuin ennen muinoin heidän pihalla palloa heittäessään.

Ukon tukka on jo tosin harmaaksi käynyt, mutta siitä ei ole karvaakaan poissa. Viiksien päät ovat terävät kuin naskalin kärki ja pelottavasti ulospäin kierretyt. Kasvojen juonteet ovat niin yksinkertaiset, että taitava maalaaja voisi ne parilla piirroksella kuvata, mutta sitä vaikeampi olisi saada kuvaan oikeata kasvojen tummanpunaista väriä.

— Armollinen herra armossa suvaitsi, lausui kunnon Pietari astuen pöydän luo, — alentaa korkeata persoonaansa tarkastamaan tilikirjoja; sen vuoksi olen alamaisuudessa rohjennut asettaa ne systeemiin, jotta armollisen herran olisi helpompi niitä tutkia.

Näin sanoen viittasi hän Paavoa laskemaan kirjat esille.

Tämä paiskasi suuttuneena pöydälle koko tukun mutisten:

— Vahinko, kun on noin paljon paperia raiskattu!

— Puhut mielettömiä! — ärjäsi Juhana-herra.

— Olisihan armolliselle herralle yhdentekevä, vaikka puhdasta paperia pantaisiin eteenne, ettehän niitä kumminkaan katso lävitse. Tiedätte, että teiltä varastetaan, pitääkö vielä tietää, paljonko on varastettu?

— Vai sinä lurjus minulle tuollaisia puhut? Kiusallakin tarkastan kaikki tilit, ja sinä saat koko ajan seisoa selkäni takana.

— Minä syön kaikki tilikirjat, jotka armollinen herra tarkastaa, — mutisi vanha palkollinen.

— Pidä suusi kiinni, tiuskasi Juhana-herra.

Paavo nosti nyrkkinsä suun eteen ja mutisi sormiensa lomitse:

— Jo pidän.

Päättäväisenä otti Juhana-herra käteensä päällimmäisen tukun, jossa olivat pehtorin, Juhana Kárltón, laskut, ja rupesi niitä selailemaan, kunnes huomasi, ettei hän tullut hullua viisaammaksi, jonkatähden hän sysäsi paperit herra Pietarin eteen, joka heti löysi niistä sisällyslistan.

— Tässä on Kakadin tiluksen menneenvuotiset tulot ja menot.

Kuulkaamme mekin. Tosin on se vähän ikävää, mutta opimme tietämään, miten Nabobin tiluksia hoidetaan.

Herra Pietan luki vielä vanhoilla päivillänsäkin ilman silmälaseja.

… V. 1824-25 oli Kakadin tiluksesta tuloja, kuten summasta näkyy, seuraavasti:

Tähän keskeytti Pietari lukemisensa.

— Armollisen herran luvalla olen rohjennut tänne marginaaliin tehdä muutamia muistutuksia asiasta, jos ehkä suvaitsette niitä kuulla.

Juhana-herra nyökkäsi myöntävästi.

— Siis: viime vuonna tuli Kakadin tiluksen kylvöstä 12 tuhatta tynnyriä vehnää. Ei tullut paljon muuta kuin siemen, vaikka maa on hedelmällistä.

— Oli huono viljasato mennä vuonna, lohdutti häntä Juhana-herra, elo meni lakoon, keväällä tuli rakeita ja vilja rupesi itämään kuhiloissa syyssateitten aikana.

— Niin sanoi pehtorikin, vastasi herra Pietari, mutta olisi pitänyt päästää talvella lampaat pellolle syömään pois rikkaruohot, niin elo ei olisi mennyt lakoon; rakeilta olisi pitänyt vakuuttaa Pressburgin vakuutuslaitoksessa, ja onhan siellä suuren suuri lato; jos elot olisi sinne viety, niin eivät olisi itäneet.

— Hyvä on, herra Pietari, mitä vielä? Toiste toisin. Se on oleva minun huoleni.

— Nuo 12 tuhatta tynnyriä on myyty, kahdeksasta floriinista tynnyri: — ne osti eräs Györin kauppias; — yhteensä yhdeksänkymmentä ja kuusi tuhatta floriinia. Mutta sanomalehdistä olen lukenut, että Pestissä saa hyvistä nisuista yksitoista floriinia, ja helposti olisi voinut kuljettaa viljan sinne, kun vedentulvan tähden ei härillä muutakaan työtä ollut.

— Aivan niin, mutta sama vedentulva vei sillan, joten ei päästy
Tiszavirran yli.

— Pahasti kyllä, että vesi vei sillan, mutta jos ei olisi annettu padon rappeutua, niin ei olisi tulvaa tullut.

— Jättäkää se minun huolekseni. Entä sitten?

— Repsi on pahentunut kauan seisoessaan, siitä ei ole tullut enempää kuin 8 tuhatta floriinia. Tämä johtuu huolimattomuudesta, sillä silloin ei ollut sadetta, vaan pehtorin lapsen ristiäiset, ja sen vuoksi sai repsi suovissa kuumeta, käydä mustaksi ja happameksi.

— No niin. Olettehan kristitty ihminen, ettekä tahtoisi jättää lastanne ristimättä kaiken maailman repsin tähden? Jättäkää minun huolekseni.

— Heinät vei tulvavesi, kun armollinen herra määräsi juuri korjuun aikana kaikki heinään kykenevät miehet ajometsästykseen. Muulloin on tilissä tässä kohden ollut kauniita summia.

— No, tuohon olen minä itse syypää, eihän se ole pehtori paran vika.
Jättäkää vain minun huolekseni.

— Sentähden ovat tulot yhdessä kohdin lisääntyneet, nimittäin lammasten ja raavaskarjan nahoista, rehun puutteen vuoksi kuoli elukoita joukottain.

— Kas, vahinko siis kääntyi hyödyksi.

— Sen sijaan ovat tulot villoista vähentyneet.

— Villojen hinta olikin mennä vuonna halpa, eikä niitä kyseltykään.

— Vielä…

— Heitä sikseen, Pietari! Huomaamme pehtorin olevan rehellisen miehen, hänellä on kaikki reilassa. Mikä on tuo toinen tukku?

— Nyilás'in tilan voudin Taddeus Kajaputin tilit.

— Vai niin, nehän tavallisesti ovat hauskoja. Eikö hänellä nytkin ole uusia keksintöjä?

Mainittu mies yritteli kaikkea. Hoitamallensa tilukselle oli hän perustanut malliviljelyksen, mutta tämä malliviljelys maksoi enemmän kuin mitä se tuotti.

Hän rakensi sokeritehtaan, mutta se ei tuottanut muuta kuin huonoa siirappia, joka tuli maksamaan kymmenen floriinia leiviskä.

Silkkiäkin hän viljeli, mutta kyynärä rihmaa tuli maksamaan enemmän kuin saman verran samettia.

Joskus oli hän kuullut puhuttavan paineruohosta ja osti sitä suuren määrän tehdäksensä indigoväriä, mutta myttyyn meni sekin yritys.

Hän rakensi lasitehtaan ja osti tarvittavat puut eikä saanut muuta tehdyksi kuin vihreää lasia, jota ei kukaan ostanut.

Hietikkoon istutti hän keväällä kuusimetsää; syksyn tullen ei siitä ollut jälkiäkään.

Hän perusti verkatehtaan, toi Szakolczasta vararikon tehneen kankurin työnjohtajaksi, joka valmisti verkaa semmoista, että se kolme viikkoa vaatteena oltuaan ratkesi säpäleiksi, tai jos kerran kastui, meni se kokoon, niin että takin hihat ulottuivat kyynäspäähän, sekä värjäsi paidan, niin ettei juuri takkia kaivannut.

Sanalla sanoen taloudesta oli enemmän menoja kuin tuloja. Se oli tuloksena.

— Niin käy, kun tiedemiehet rupeavat taloutta hoitamaan, lausui
Juhana-herra makeasti tilikirjalle naurettuansa.

— Pyydän nöyrimmästi anteeksi, virkkoi herra Pietari, niin käy, kun puolioppinut ryhtyy talouteen. Oppi on sellaista myrkkyä, että paljo sitä parantaa, mutta vähä tappaa.

— Katsokaamme toisiakin. Mikä on tuo ohut tukku tuossa?

Hän alkoi jo valikoida ohuvia.

— Se on opaalikaivosten vuokraajan vuosikertomus. Neljäntuhannnen floriinin vuokrasta lähetti hän jalokiviä, jotka häneltä olisi saanut ostaa tuhannesta floriinista.

— Mitäs tehdä miesparalle? Täytyyhän hänenkin elää. Hänellä kuuluu olevan kuusi lasta.

— Mutta täällä kävi Galitsiasta kauppias katselemassa kaivosta ja hän lupasi heti kaksikymmentä tuhatta floriinia vuokraa.

— Mitä? Antaisinko minä kaivokseni galitsialaiselle, vieraalle? En, vaikka hän lupaisi arenniksi tähdet taivaalta! Pysytään entisellään! Entä tuo toinen tukku?

— Tämä on Talpadin metsänvartijan kertomus.

— Kunnia metsälle! Jo kaksitoista vuotta olen nähnyt kertomuksia Talpadin metsästä. Hiljakkoin olin muutamien muitten kanssa metsästämässä, niin tuli sade. Ei hätää, arvelin; Talpadin metsä on lähellä, ajetaan sinne ja odotetaan, kunnes kuuro menee ohitse. Sinne saavuttuamme emme löytäneet hituistakaan koko metsästä. Kysyn vihdoin likomärältä peltovahdilta, missä on Talpadin metsä? Tuolla noin! — vastaa hän osoittaen erästä kumpua, missä kasvoi noin viisikymmentä vaivaista koivua, aivan kuin olisi luutia maahan istutettu. Tämäkö Talpadin metsä! Sanokaa tuolle miehelle, että hänen pitää istuttaa sinne vielä muutamia luudanvarsia, jos hän tahtoo metsävahdin nimeä kantaa!

— Tämä taas on Tarcsan myllärin tili. Hän maksaa aina liisissä.

— Jättäkää ukko rauhaan; hänellä on kaunis vaimo.

— Kaunis, mutta paha.

Tähän siveelliseen muistutukseen näki Juhana-herra hyväksi vastata filosofisesti.

— Hyvä ystävä, pahat vaimot ovat tarpeellisia tässä maailmassa. Kun on irstaita miehiä, niin täytyy olla irstaita naisiakin, sillä jos ei niin olisi, niin edelliset hätyyttäisivät kunniallisia vaimoja. Jättäkää se seikka minun haltuuni!

— Jättäkää vain Tarcsan myllärin vaimo armollisen herran haltuun, toisti takana seisova Paavo.

— Joko taas puhut?

— Minäkö? En hiiskunut sanaakaan.

— Vai et! Tuo ihminen huutaa yhtä päätä korviini, ei semmoisessa metelissä voi tilejä tarkastaa. Tehdään tästä pian loppu, Pietari. Mitä vielä on jäljellä?

— Lahjoitukset ja laitokset.

— Älkäämme niitä ottako esillekään. Tiedämmehän, että ne ovat suoritetut. Onko jollakin vielä meiltä toivomista?

— On. A:n kollegio ei ole saanut vuotuista apurahaansa.

— Eikä saakkaan, kun ei mennä vuonna lähettänyt nimipäivänäni suplikanttia!

— Mutta jos se nyt lähettää, niin annammeko sitten?

— Annetaan menneenvuotinenkin.

— Sitä paitsi on vielä joukko anomuksia ja kiertokirjeitä.

— Mitä nuo viimeiset sisältävät.

— Tässä on kehoitus perustamaan unkarilainen tiedeseura.

— Siihen en anna äyriäkään. Maa oli onnellinen, niin kauan kuin ei ollut tiedemiehiä. Kollegioissa saa tietoa tarpeeksi.

— Tässä uuden sanomalehden tilauslista.

— Sanomalehti: valhe! Semmoisilla en minä mieltäni pahoita.

— Tässä on kehoitus pysyväisen unkarilaisen teaatterin rakentamiseen
Pestiin.

— Joka tahtoo näytellä, tulkoon tänne; minulla on hyvä teaatteri ja syötävää; saa olla täällä kuolinpäiväänsä saakka.

— Tässä taasen ehdotus kansallismuseon enentämiseen.

— Sen sanon, että minulla on parempi kokoelma, kuin tuolla kansallismuseolla, ja jollei sitä kuruczien sodan[18] aikana olisi vahingoitettu, ei sen vertaista olisi Wienissäkään…

Täten kävi unkarilaisen ylimyksen tilintarkastus.

Hänen tulojansa vähensivät sopimaton johto sekä uskottomat, mielensä mukaan vallitsevat hoitajat. Suuri osa tuloista kului turhaan, pintapuoliseen prameuteen. Yleisiin tarkoituksiin uhrasi hän vain siinä tapauksessa, että hänen nimeänsä ylistettiin ja hän pääsi holhoojaksi. Mutta kun pyydettiin hänen apuansa pelkästä isänmaanrakkaudesta tai asian harrastuksen vuoksi, niin ei hän äyriäkään hellittänyt. Vaikka hän järjettömästi tuhlasi omaisuuttaan, jäi vuosittain rahastoon kaksisataa ja kymmenkunta tuhatta floriinia, joita hän ei jaksanut kuluttaa.

Toisia tilikirjoja ei Juhana-herra silmäillytkään. Ja miksi? Suuttuaksensa nähdessään, kuinka paljo häneltä varastetaan? Onhan hänellä niin paljon rahaa, ettei kaikkia saa kulumaankaan? Vai rupeaisiko hän laissa saataviansa hakemaan? Ei, pysykööt rahat saajallansa. Vai rupeaisiko hän tarkan emännän lailla pitämään vaaria, laskeeko piika torilta ostamansa tavarat kalliimmiksi kuin olivat? Tätä ei aatelismiehen arvo salli.

— Sitokaa yhteen asiapaperinne, herra Pietari Varga!

Häthätää tarkastetut paperit pantiin perhearkistoon; ne eivät ikinä enää saaneet päivänvaloa eivätkä mustetta nähdä.

Monta kansallista laitosta, monta ihmisystävällistä yritystä, monta yleishyödyllistä hanketta olisi saatu aikaan vain niistä muruista, jotka Nabobin pöydältä putosivat ja joita myöhemmin koko kansa muurahaisen ahkeruudella sai yksitellen koota, vähitellen rakentaaksensa, mitä esi-isät olivat rakentamatta jättäneet.

— Huomenna odotan teitä illalliselle, lausui Juhana-herra, kuten hänen tapansa oli ollut jo neljäkymmentä vuotta, kutsuen uskollisen palvelijan pöytäänsä, minne pääsivät vain ylhäiset vieraat ja narrina pidetyt palkolliset.

Herra Pietari vastasi nöyrästi kumartaen, kuten tapansa oli ollut jo neljäkymmentä vuotta:

— En ole niin suurta kunniata ansainnut; minun on mahdotonta esiintyä niin ylhäisten vierasten seurassa. Ylihuomenna aamulla tulen muun palvelusväen kanssa toivottamaan onnea.

Näin sanoen kumarsi hän jalkaa raapaisten sekä poistui pitäen vaaria, ettei kääntyisi selin armolliseen isäntään.

Juhana-herra nauroi Pietarin mentyä. Nauroiko hän ehkä mielihyvissään tilanhoitajansa rehellisyydestä? Ei. Hänestä oli herra Pietari yhtä hupsu kuin muutkin, kuin mustalainen Vidra, joka tekee kujeitansa, kuin runoniekka Gyárfás, joka sepittelee runoja, kuin teaatterinjohtaja Lokodi, joka näyttelee Hamlet'ia, kuin Matti koira, joka heittää jäniksen ilmaan ja ottaa sen taas suuhunsa. Pietari kuitenkin oli hupsuin kaikista, sillä hän kunnioitti herraansa eikä varastanut, vaikka hänellä oli siihen hyvä tilaisuus. — Hän on yhtä suuri narri kuin toisetkin ja luotu isäntänsä huviksi. Juuri sen vuoksi pitääkin Juhana-herra hänestä yhtä paljon kuin toisistakin narreistansa: mustalais-Vidrasta, Gyárfás runosepästä, Lokodista ja Matti koirasta, ja jos Pietari kuolisi, niin isäntä surisi häntä yhtä paljon kuin noita toisiakin, pystyttäisi yhtä komeaa hautakiven hänelle kuin toisillekin: mustalaiselle, runoniekalle, johtajalle ja koiralle.

— No mitä siinä töllistelet? — huudahti Juhana-herra takanansa seisovalle Paavolle, miks'et mene hakemaan viskaalia tänne.

— Kyllä mennään. Ei sen vuoksi tarvitse niin kovin karjua, vastasi vanha heitukka. Enhän saata nyt hyppelemään ruveta, kun nuo kirotut tilikirjat vielä päässäni pyörivät.

— Vai niin! Hyvä, että muistutit. Milloinka sinä teet tilin niistä sadasta floriinista, jotka sait viimeksi Debreczeniin matkustaessasi? Katsokaamme, miten olet oppinut lukua laskemaan.

— Helposti tehty, vastasi Paavo karskisti viiksiänsä väännellen. Pari kertaa nykäisi hän takkinsa lievettä edestä, sukaisi tukkaansa, veti mahavyötä kireämmälle, yskähti pari kolme kertaa sekä vastasi:

— Armolliselta herralta olen saanut sata floriinia setelirahaa. Siitä on taskussani jäljellä vielä puoli kreutzeriä, muut rahat ovat syödyt, juodut; summa summarum: sata floriinia.

Juhana-herra oli naurusta haljeta.

— Sinä teet samanlaisen tilin kuin entinen lähetystö: "tultiin, mentiin: sata floriinia; syötiin, juotiin: sata floriinia; yhteensä kolmesataa floriinia."

— Aivan niin, oli vastaus.

— Mene nyt noutamaan viskaalia. Käske hänen tuoda hyvä kynä mukanansa, sillä hänen pitää kirjoittaa.

Neljännestunnin perästä toi Paavo viskaalin.

Emme tiedä, mistä Juhana-herra oli tämän merkillisen miehen onkinut; mutta mainion hyvin hän toisten rinnalle sopi.

Miehen kasvot olivat pienet kuin oravan sekä pesemisen pelon vuoksi kovin likaiset. Samanmukaista oli hänen asunsa pörröisestä tukasta aina saapasrajoihin saakka. Takinkaulus oli lihavana monivuotisesta liasta ja rinnukset kiilsivät, Herra tiesi, mistä. Kummallisen värisen liivin napit oli pantu kiinni siten, että toiselta puolen ylimmäinen nappi jäi virattomaksi ja toiselta taas alimmainen läpi tyhjäksi, ja siihen sopi hyvästi panna housut kiinni, muita kannattimia ei tarvittu. Kaulahuivi, joka joskus lienee ollut valkoinenkin, oli taakse solmittu, kuten ennen oli tapana, vaikk'ei Pariisissa. Molemmat taskut olivat täynnä yhtä ja toista, nenäliinoja, nuoraa, hansikkaita. Sormet olivat niin musteessa, että luulisi hänellä olevan tapana kirjoittaa niillä eikä kynällä.

Hän on myöskin Juhana-herran narreja, sillä Juhana-herra ei muunlaisista ihmisistä huolikaan. Tämmöisiä hän huolellisesti haalii kokoon. Tämä on tosin sangen likainen narri, jota käytetään huviksi vain silloin tällöin, kun on annettava jonkun juoda öljyä viinin asemasta, ja väliin arkitöihin kirjoittamaan kirjeitä sekä antamaan urbarialikokouksissa[19] talonpojille selkään.

Tätä miestä puhutteli Nabob sanomalla: "kuules herra", mikä hänestä oli vielä alentavaisempaa kuin paljas sinutteleminen.

— Kuules herra! — Tulepas tänne, herra! Voi, kuinka herra haisee kynsilaukalta! Pidä suusi kiinni! Enkö ole sanonut, ettet saa syödä kynsilaukkaa, taikka ajan sinut ulos huoneesta. Ja mistä saat sitä käsiisi, kun ei minun alueellani saa sitä kasvattaa? — Olen käskenyt herran tänne kirjoittamaan kirjeitä, mutta kuuntele tarkkaan, sillä minä en sano kahta kertaa samaa asiaa. Kirjoita kirjeitä kaikille herrastuttavilleni, joitten kanssa mennä vuonna olin riidassa, ja anna tietää, että minä toivoisin lähestyvänä nimipäivänäni saada rakentaa rauhaa heidän kanssansa. Kirjoita siis Mikko Horhille, (sivumennen mainiten pitää herran kirjoittaa Mikael, sillä hän ei ole joka miehelle Mikko), että minä annan myöten rajariidassa ja luovutan hänelle Burjánosin kukkulan. Lauri Csenkölle ilmoitat (älä unhota antaa hänelle arvonimiä "perillustris ac generosus") (korkeasti kunnioitettava ja jalosukuinen), mutta älä kirjoita itse kirjettä latinaksi, sillä hän ei ymmärrä sitä, kun hän on lukenut vain "syntaksiin" saakka; hänelle ilmoitat, että hän saa tulla noutamaan oriin, jota hän pyysi, mutta jota en silloin antanut. Lauri Berkille annat tiedoksi, että minä uskon kaikki hänen puheensa, uskoisinpa senkin, jos hän täst'edes lupaisi olla valehtelematta. Kirjoita näillä sanoilla. Fredrik Kalotaille taasen — ei, älä lähetä hänelle mitään, — sillä hän saattaisi tehdä kirjeestäni velkakirjan; hän tulee muutenkin, vaikka minä puoli vuotta sitten koiruuttani annoin heittää hänet ulos ovesta. Viimeiseksi kirjoitat Antti Kutyfalville, että hän unohtaisi sen pienen selkäsaunan, jonka Mikko Kiss veikko meidän kaikkien nimessä hänelle antoi; sopikoon Mikon kanssa, minä laitan hänelle jonkun henkilön, jolle hän saa vihaansa purkaa, paremman puutteessa esimerkiksi viskaalini. Ymmärrätkö, herra?

Viskaali nyökkäsi päätään.

— Antaisinpa herralle kättäkin, koska kerran sovintopuuhissa olen, joll'eivät sormesi olisi noin saakelin mustat. Mene ulos pesemään kätesi ja tule tänne jälleen!

Viskaali totteli, meni ulos ja pesi puolen tuntia sormistaan vanhaa piintynyttä likaa. Kun hän palasi takaisin, seisoi Juhana-herra ikkunan ääressä katsellen pihalle, kädet selän takana, eikä ollut hänen tulostansa millänsäkään.

Viskaali seisahtui odottamaan. Odotti puoli tuntia, niin jo kääntyi
Nabob ja viittasi hänelle:

— Herra istuu kirjoittamaan!

Armollisen herran ääni värähteli omituisesti, mikä seikka olisi hämmästyttänyt jokaista muuta paitsi viskaalia.

"Rakas veljenpoikani!" — alkoi vanha Kárpáthi sanella.

— Koska rakas veljenpoikani tätä nykyä asuu kotimaassa, enkä minä soisi kenenkään Kárpáthinimeä halventavan tänä päivänä, jolloin olen sopinut kaikkien vihamiesteni kanssa, niin ojennan täten Teille sukulaisuuden vuoksi kättä; ja toivoen, ettette sitä luotanne työnnä, tarjoan teille täten kaksisataatuhatta floriinia, jonka summan saatte minulta joka vuosi niin kauan kuin elän. Toivon, että täst'edes pysymme hyvinä sukulaisina.

Vanhuksen silmät kävivät kosteiksi näitä sanoja lausuessaan.

— Laittakaa kuori kirjeelle ja kirjoittakaa: "Armolliselle herralle Béla Kárpáthille Pressburgissa." Ratsupoika vieköön kirjeen hänen omaan käteensä.

Hän huokasi huojentuneena, aivan kuin nuo kaksisataa tuhatta floriinia olisivat olleet yhtä monta kiveä, joitten taakan hän nyt oli saanut niskoiltansa vieritetyksi. Hän ei vielä milloinkaan ollut tuntenut olevansa niin onnellinen kuin tällä hetkellä.

Pian saamme nähdä, miten Abellino vastasi tähän jaloon sovintoehdotukseen.

* * * * *

Hartaasti odotti Juhana-herra Johannes Kastajan kaulanleikkauspäivän aamua. Lapsen lailla hän edeltäkäsin iloitsi tuosta hetkestä. Jo aamulla varhain heräsi hän koirien haukunnasta ja rattaiden jyrinästä pihalla. Metsästäjät palasivat metsältä, tuoretta riistaa muassa, rattailla makasi pitkällään sarvipää hirvi, kaksi miestä kantoi tangossa fasaaneja ja pyitä. Kokki tuli heitä vastaan valkoinen takki yllään. Juhana-herra katseli pihalle ikkunavarjostinten takaa. Aamu vasta koitti; taivaan itäinen reuna oli ruusun- ja purppuranpunainen; seutu oli vielä hiljaa; niityiltä nousi hopeankarvainen usva, ikäänkuin olisi sinne syntynyt saduntapaisia meriä. Hän kuuli selvästi ihmisten askeleet pihalta; kukin hääri valmistuspuuhissa, jommoisia vain kerran vuodessa tapahtuu. Puutarhassa ja puistossa koputeltiin kuuluvasti; juhlavalmistusten toimessa oltiin. Ennen pitkää tulevat verolliset ja voudit tervehtimään: sitten vieraat, läheiset ja kaukaiset sukulaiset, ehkäpä Bélakin. — Tämä oli yhä hänen mielessään. Rakastunut nuorukainen ei niin hartaasti odota lemmittyänsä kuin hän veljensäpoikaa. Hän on ojentavinansa kättä sovinnoksi. Vaikk'ei ollut luultavaa, että Abellino vielä olisi ehtinyt saada sedän kirjettä, niin sanoi ääni hänen sydämessään, että hänen veljensäpoika, ainoa sukulainen, hänen omaisuutensa perijä, Kárpäthinimen ainoa ylläpitäjä vielä tänä iltana on oleva hänen luonansa. Miten käynee yhtymisen? Miten sovinto tehtänee? Mitä toinen toiselleen sanotaan?

Vielä meni hän hetken ajaksi maata. Aamu-uni onkin suloisin. Hän näki unta, oli puhelevinansa Bélan kanssa, istuvinansa hänen vieressään ja tyhjentävinänsä ystävyyden maljaa hänen kanssansa. Aurinko oli jo korkealla taivaalla, kun Paavo herätti hänet unesta huutamalla hänen korvaansa:

— Nouskaa ylös, tässä ovat saappaat!

Nuoren voimilla hypähti Juhana-herra vuoteelta, kuten se, jonka mieleen äkkiä tulevat päivän ilot.

— Onko täällä jo ketään? Tämä oli ensimmäinen kysymys palvelijalle.

— On miestä kuin roskaa, vastasi tämä.

— Onko Mikko Kiss tullut? — tiedusteli Juhana-herra vetäessään saappaita jalkaansa.

— Hän oli ensimmäinen. Näkyy, ettei hänen isänsä ole ollut aatelismies, koska hän on niin varhain liikkeellä.

— Ketä vielä on täällä?

— Mikko Horhi. Portilla tuli hänen mieleensä, että oli unhottanut tupakkamassinsa Theresianopeliin erääseen ravintolaan ja aikoi mennä takaisin, mutta minä estin.

— Sitä hupsua! Ketä vielä on tullut?

— Kaikki aatelislurjukset ovat saapuneet. Fredrik Kalotaikin on täällä omilla rattaillansa. — Mistä lienee nekin varastanut.

— Olet aika narri, Paavo. Eikö täällä ole ketään muita?

— Muitako? Muita! On niitä muitakin! Mutta eihän minun pääni ole mikään tuomiokapituli, että niitten kaikkien nimet muistaisin. Kohta saatte nähdä heitä kylläksenne.

Tällä välin vaatetti vanha heitukka herransa, siivosti sukien, harjaten, silitellen rypyt puvusta.

— Eikö ole tullut ketään outoa, tavatonta vierasta, ketään miestä, joka ei ennen ole käynyt täällä. Mitä?

Kotvasen aikaa ällisteli Paavo, suu, silmät auki, tietämättä mitä vastata.

— On tullut ——sta suplikantti; hän ei ole koskaan ollut täällä.

— Sinä, Paavo, olet aika hölmö!

— Tiedänkö minä, ketä armollinen herra odottaa, vastasi Paavo nyreissään ja nykäsi aikalailla herransa takinliepeestä.

— Tahdon vain tietää, virkkoi Kárpáthi vakaasti, eikö veljenpoikani
Béla ole tullut?

Paavo murti närkästyneenä suuta tälle puheelle, laski kädestä harjan, jolla juuri oli ruveta harjaamaan herransa takinkaulusta.

— Kuka? Tuo tuulihattuko?…

— No! Mitä puhetta se on? Muista puhua Kárpáthin suvusta kunnioituksella!

— Mitä? — virkkoi Paavo kädet selän takana. Aikooko armollinen herra hieroa sovintoa hänen kanssansa, hänen, joka on niin armollista herraa loukannut?

— Mitä se sinulle kuuluu?

— Eipä niin rahtuistakaan; ja vaikkapa hiukan kuuluisikin, niin olen vain kelvoton heitukka, jonka ei tulisi puuttua herransa asioihin. Sopikaa vain! Minulle yhdentekevää. Syleilkää, suudelkaa vain toisianne! Eihän tuo kelpo poika ole minua loukannut, vaan armollista herraa; jos armollisen herran mieli tekee, niin sopikaa pois!

— No, heitä narrimaisuudet, virkkoi Juhana-herra leikkisästi.
Kerropas, ketä vielä on tullut?

— Roistoväen joukosta on täällä Pukkancsin vouti, toi hirveän suuren juuston, sekä Dudan kirkkoherra, jota minä en voi kärsiä.

— Eipä hän sinusta paljoa välitä.

— Pitäisikö vielä? Muutenkaan en voi häntä kärsiä.

— Miks'et, vanha houkkio.

— Kun hän joka kerta minut tavatessaan kyselee armollisen herran vointia. Mitä hänelle kuuluu armollisen herran vointi? Ei hän mikään tohtori ole.

— Olet huonolla tuulella tänään. Ovatko pikkupyhät täällä?

— Ohoho, hehehe, hymyili Paavo; on täällä koko Debreczenin laulajakunta johtajineen; neljä joukkoa mustalaismusikantteja on tullut. Biharikin[20] on täällä. Rehtori on järjestänyt moukkalapset pihalle; älkää pelästykö, armollinen herra, sillä ne rupeavat täyttä kurkkua kiljumaan, kun saavat nähdä teidät. Tulitusmestarikin on tullut. Tuolla hän puhuu puutarhassa, sanoo valmistavansa odottamattomia illaksi. Kunhan ei vain sytyttäisi suovia, kuten mennä vuonna.

— Entä ovatko näyttelijät tulleet?

— Totta kaiketi; heille tässä äsken nauroin. Täällä on taas Lokodi joukkoinensa; itse näyttelee hän sankareita, entinen parturinsälli esittää vanhaa isää, eräs vanhapiika näyttelee nuorta neitoa. Ovat jo keksineet, mitä illalla näytellään. Armollisten herrain illallisella ollessa esittävät he suuren näytelmän kahdessatoista kuvaelmassa; — kreikkalaisen tulen valossa.

— Miksi etusalissa eikä teaatterissa?

— Teaatteri on heille liian pieni.

— Eihän heitä ole kuin viisi.

— Aivan niin, mutta kaikki heitukat ottavat myöskin osaa, mikä turkkilaisena, mikä unkarilaisena; muinaiskalustosta on otettu kaikenlaisia aseita ja pukuja. Ylioppilaat laulavat, Gyárfás paraikaa sepittää sitä varten runoa sekä laulunjohtaja säveltä. Tulee vallan mainiota.

Vanha hölmö iloitsi näytelmästä lapsen tavalla.

Sillä aikaa vaatetti hän Juhana-herran, suki ja pesi hänet, leikkasi kynnet, ajoi parran, puki ylle kauluksen ja pani napit kiinni, aivan kuten tuli ja piti.

— Nyt saatte mennä ihmisten näkyviin.

— Missä on piippuni?

— Mikä piippu? Ettekö tiedä, että ensin täytyy mennä kirkkoon rukoilemaan; ennen ei saa tupakoida.

— Oikeassa olet. Miks'ei soiteta kirkkoon?

— Vartokaa! Ensin täytyy antaa papille tieto, että armollinen herra on noussut.

— Ilmoita hänelle vielä yksi seikka: "makkara pitkä, saarna lyhyt!"

— Tiedän, vastasi Paavo ja läksi papin luo, jolla ei ollut päävikana pitää pitkiä saarnoja, mutta kun hän kerran vuodessa sai Juhana-herran kynsiinsä kirkkoon, niin manasi hän häntä Jumalan nimessä niin, että vierailla oli koko päivän pilanaihetta. Tällä kertaa pelasti sattumus Juhana-herran tästä ikävästä huvista, sillä kunnianarvoisa pastori oli sairastunut eikä voinut täyttää velvollisuuttansa.

— Kirkkoherra on täällä, tiesi surusanoman tuoja Paavo.

— Älä puhukaan! — huudahti Juhana-herra; jos hän saa saarnata, niin tulee päivällisestä illallinen ja ylistää hän minua Jumalan edessä niin, että itsekin häpeän. Suplikantti ylioppilas pitäköön jumalanpalveluksen.

Hän oli viiden vuoden vanha (ei ikää, vaan opintovuosia laskien) ylioppilas, joka ei kollegioon tultuansa ollut nähnyt niin paljon herroja yhdellä kertaa koossa. Kovin poika parka pelästyi, kun ilmoitettiin, että hänen pitää puolen tunnin päästä saarnata niin monelle jumalattomalle ihmiselle.

Hän olisi mielellään pötkinyt pakoon, mutta häntä pidettiin silmällä, ja kun huomattiin hänen pelkäävän, niin teki vallaton seura hänelle kaikenlaista pilaa. Nenäliina neulottiin kauhtanan taskuun kiinni, jottei hän saisi sitä irti nenää niistääkseen. Sanottiin hänelle Vidran olevan lukkarina, jonkatähden miesparka pyysi, että Vidra rupeaisi soittamaan urkuja, jos hän takertuisi jossakin kohdin. Viimein vaihdettiin hänen käsikirjansa eläinlääkärikirjaan.

Ylioppilaalla ei ollut sitä mielenmalttia kuin Mikael Csokonailla, joka samanlaisessa tapauksessa, kun vallattomat herrat vaihtoivat kokkikirjaan hänen käsikirjansa ja hän alkoi jo lukea: "etikka…" sekä huomasi, että olikin etikkakurkuista puhe, heti jatkoi: … otettuansa sanoi Jesus: "se on täytetty", ja piti suoraa päätä semmoisen saarnan näitten sanojen johdosta, että kaikki kuulijat äimistyivät.

Huomattuansa, että oli vienyt nautakirjan saarnastuoliin, joutui ylioppilas poloinen niin hämille, ettei osannut isämeitää lukea. — Sanaa sanomatta hiipi hän alas saarnastuolista. Täytyi siis pyytää kirkkoherraa tekemään toimitus; hän lupasi saarnan asemesta lukea vain rukouksia. Nämäkin kestivät puolitoista tuntia. Kunnianarvoisa herra rukoili kaikkea siunausta Kárpáthin suvulle, sen sekä mies- että naispuolisille jäsenille, sekä ylenevässä että alenevassa polvessa, sekä tässä että tulevaisessa elämässä, jottei heitä eläessä eikä kuollessa mikään kova onni kohtaisi.

Jumalanpalveluksessa olivat kaikki vieraat läsnä. Juhana-herra ei vaihtanut kenenkään kanssa sanaakaan, vaan ylensi sydämensä Jumalan tykö. Hänen kasvoistansa näkyi, ettei sielussa tällä hetkellä liikkunut mitään jokapäiväisiä ajatuksia. Kumartuessaan rukoilemaan, näkyi kasvoista todellinen hartaus, ja kuullessaan ansioitansa ylistettävän, loi hän silmänsä maahan, tietäen sen hyvän, mitä hän eläessänsä oli tehnyt, olevan aivan pienen sen suhteen, mitä hän olisi voinut tehdä ja mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Jos Jumala suo vielä yhden vuoden elonaikaa, huokasi hän itsekseen, niin tahdon palkita, mitä ennen on jäänyt tekemättä. Mutta luvattaneeko ylhäältä enää yhtä vuotta? Tuleeko uutta kuukautta, uutta päivääkään tämän jälkeen.

Syvästi liikutettuna palasi hän kirkosta. Vasta vieraiden onnentoivotuksista alkoi hän taas tointua entiseen ajatustensa juoksuun.

Juhana-herran tavaton hartaus ei vähintäkään häirinnyt seuran hauskaa mielialaa, vaan leikkiä laskettiin, naurettiin, kun kuljettiin kirkosta kartanoon, kuka vaunuissa kuka ratsain. Kalotai otti kahdeksan miestä rattaillensa, mutta heidän parasta vauhtia ajaessaan irtaantuivat kaikki neljä pyörää; rattaat kumoon, mikä loukkasi kätensä, mikä jalkansa. Tuo peijakkaan Mikko Horhi oli toisten kirkossa istuessa kiskonut rattaantapit irti. Tällä kertaa ratsasti Lauri Kassay omalla hevosellaan, mutta joku koiransilmä pisti palavaa taulaa eläimen korvaan, raivoissaan heitti se isäntänsä pyörryksiin maahan.

Juhana-herraa olivat moiset juonet ennen suuresti huvittaneet, mutta nyt hän vain pudisteli niille päätänsä. Mikko Horhi keksi kaikenmoisia naurettavia temppuja. Hänpä oli vaihtanut apulaiselle kirjan, hän oli pannut pikeä lukkarin penkkiin, niin että mies töin tuskin pääsi irti. Hän pani heitukkojen ruutisarviin unikukan siemeniä ruudin sijaan, niin ettei yksikään pyssy lauennut, kun heidän piti ampua tervehdyslaukauksia. Ruutia taasen sekoitti hän vehnäistaikinaan, joten leivät menivät leveiksi uunissa. Eräs vouti, jonka hallussa oli iso tilus pienestä arennista, oli tuonut lahjaksi kauhean suuren juuston, jonka sisään oli kaksi kyyhkystä kätkettynä. Mikko Horhi varasti kyyhkyset ja pisti kaksi pulskaa rottaa sijaan. Kun vouti antaessaan lahjaansa otti peitteen sen päältä, juoksivat nuo elukkaveitikat vierasjoukkoon.

Nämä kujeet eivät Juhana-herraa tällä kertaa ollenkaan naurattaneet. Hän huomautti Mikko Horhia, ettei tämä enää tekisi moisia tyhmyyksiä, sillä nyt pidetään siivolla tavalla hauskaa. Runosepän täytyi näyttää herralle runonsa, jonka hän aikoi lukea julki päivällispöydässä, oliko siinä typeriä, maantien poskesta poimittuja lauseita. Mustalaista kiellettiin juovuksiin tultuaan suutelemasta vieraita. Koirat ajettiin pihalle, ne eivät päässet ruokasaliin vierasten lautasilta luita ottamaan. Mustalaisia, näyttelijöitä ja ylioppilaita käskettiin elämään siivolla, ja rahvaalle annettiin tietää, että heitä varten paistetaan härkä ja he saavat viiniä, mutta tapella ei tällä kertaa ole lupa.

Kaikki kyselivät toisiltaan syytä tähän ihmeelliseen ilmiöön.

— Ehkäpä vanhus tuntee loppunsa lähenevän, kun on niin jumaliseksi tullut, lausui Mikko Horhi.

— Taikka tulee hän järkiinsä. Saksalaisten sanotaan saavan aivot vasta neljänkymmenen vuoden iässä; hän ehkä saa vasta seitsemänkymmenen vuotiaana.

— Älkää ivatko, puhui kolmas, ihmisluonto muuttuu joka toinen vuosi; Jumalan armosta on hän täyttänyt kymmenennen vuosiviikkonsa, siis on hänellekin suotu aikaa kääntyä.

Minä puolestani luulen hänen valtiopäivillä tulleen huomaamaan olevansa tärkeäkin henkilö, on ehkä saanut kamariherran kulta-avaimen ja on nyt toista miestä. Muutoksen oli tehnyt yksi ajatus: — hän luuli Bélan tulevan juhlaan, vaikka tämä vähän viipyikin. Itsekään hän ei olisi voinut selittää syytä tähän luuloon, mutta kumminkin hän odotti. Kun toverit rupesivat tuhmiin kujeisiin, niin tuli heti hänen mieleensä: jos tuon näkisi Kárpáthisuvun nuorin jäsen, mitä hän sanoisikaan? Ei! Kerran hän näki setänsä sopimattomissa huveissa, nyt saa hän nähdä hänet kunniallisessa juhlassa.

Onnentoivotuksien päätyttyä kokoontuivat vieraat puutarhaan, missä juhlaan tullut rahvas odotti isäntäänsä.

Ennen oli ollut tarvis taluttaa Juhana-herraa rappusia ylös ja alas, sillä höyryveturin tapaan osasi hän käydä vain tasaisella maalla. Nyt sysäsi hän luotaan Paavon käden ja astui keveästi neljäkolmatta marmorirappusta alas puutarhaan.

Varmaan oli raitis elämä valtiopäivillä tuonut takaisin jäsenten jäntevyyden.

Alhaalla tervehtivät koulupojat huutamalla: "éljen!" (eläköön!) — Koulumestari oli suoraan sanoen kenassa; miesparka ei tarvinnut muuta kuin yhden lasin, jonka hän oli jostakin ennen tänne tuloansa saanut, ja sen vuoksi hänen päähänsä pisti ennen muita tervehtiä armollista herraa. Tämän olisi hän tehnytkin, jollei Mikko Horhi olisi mennyt hänelle selittämään, ettei tänään vietetäkään Juhana-herran, vaan Kalotain nimipäivää. Arvoisa kansanvalistaja kävi nyt hänen kimppuunsa. Kalotai olisi pötkinyt pakoon, mutta ei päässyt, sillä kolmesataa poikanulikkaa oli hänen kintereillänsä minne ikinä hän kääntyi, huutaen: eläköön! Hän ei tohtinut heille ruveta korvapuustejakaan jakelemaan, sillä heidän joukossansa oli suuria poikia, joilta hän pelkäsi saavansa selkäänsä.

Sillä aikaa astui Juhana-herra kansanjoukon keskelle. Mustalaiset puhalsivat kolmasti torveensa hänen esiintyessään. Kaksi harmaapäistä arentimiestä astui esiin taluttaen sarvista lihavaa härkää, joka oli tätä päivää varten syötetty, ja rohkeampi heistä otti hatun päästä, yskäsi kerran, katsahti saapastensa kärkiin sekä lausui tervehdysrunon, jonka hän jo yhdeksän vuotta perätysten oli samassa tilaisuudessa lausunut. Hän taisikin sen ulkoa eikä eksynyt kertaakaan.

"Herra taivaan Teille pitkän ijän suokoon,
Kaikki käsissänne kohta kullaks luokoon!
Langettakoon täysin kourin siunausta
Vallan verratonta!

Ja niin monta kertaa kuin on tämä härkä
Ruohoon purrut, viidennellä käypä,
Yhtä monta vuotta elämänne olkoon,
Hauskemmaksi tulkoon!

Viinaa, viljaa Teillä aina olkoon yllin,
Hyvä ruokahalu syödä, juoda kyllin.
Älkää kuluttako rahaa rohtoloihin,
Mutta lemmittyihin!

Älköön mitään tahraa tulko maineeseenne;
Joka päivä vainen olkoon iloksenne!
Eläkäätte kansan kunniaksi kauan,
Ikuisesti aivan.

Vaan jos kuolettekin, seurass' enkelitten
Nouskaa taivahille joukkoon autuaitten;
Pitääksenne siellä meidän kuollessamme
Puheen puolestamme!"

"Jumala siunatkoon armollista herraa, sitä toivon kaikesta sydämestäni", lisäsi mies, ikäänkuin hän ei itsekään olisi uskonut lausumansa runon olevan missään yhteydessä taivaan kanssa.

Tapansa mukaan oli Juhana-herralla kädessä viisikymmentä tukaattia, jotka hän painoi vanhuksen kouraan. Härän käski hän paistaa rahvaalle.

Sitten tuli kaupungin nuoriso vierittäen esille kymmenen aamia vetävän tynnyrin, joka oli täynnä parasta Hegyaljan viiniä. Se nostettiin Nabobin eteen pystyyn, ja tynnyrin päälle kiipesi Martti, entinen helluntaikuningas, jolla oli hyvät puhelahjat. Hän otti käteensä täytetyn pikarin ja tervehti armollista herraa erikoisen koreilla lauseilla seuraavasti:

— Jumalan suomasta toivotan onnea armolliselle herralle! Koska Herra taivaan on sallinut Teidän ehein jäsenin nousta ylös tänä kullalla koristettuna, samettisileänä hopealla huolitettuna päivänä, niin älköön hän ruvetko Teidän hiuskarvojanne lukemaan, vaan vuodattakoon yhtä paljon siunausta ylitsenne kuin on hiuksia päästänne lähtenyt; kaikilla taivaan palkollisilla älköön muuta tointa olko kuin lakaista Teidän tieltänne maalliset huolet, jotteivät onnellisuutenne kultakannuksiset saappaat tahraantuisi surujen loassa, vaan mielihyvänne malja olkoon aina täynnä hyvää viiniä, ja joka kerta kun siitä kulauksen kurkkuunne kaadatte, toivottakoot onnea kaikki silkkisukissa sipsuttavat enkelit Jos ehkä sälöstys, kuume, leini, halvaus tai joku muu kuokkavieras hiipielisi Teidän tienoillanne, niin seisokoon kummallakin puolella Teitä paratiisiin heitukkapähkinäpuinen keppi kädessä karkoittamassa heitä pois sinne, mistä ovat tulleetkin, ja Jumala upottakoon Teidät autuuteen, kuten hän upotti Faraon kansan Punaiseen mereen. Ja kun viimein tulee armoton niittomies, joka pitää ihmisiä heinänä, ja niittää armollisen herran, niin älkööt taivaalliset ajurit kauan antako Teidän sielunne odottaa kyytiä, vaan tulkoot heti noutamaan Teitä toisen maailman hevosilla ja viekööt pasuunain raikuessa taivaan tanssisaliin, missä Abraham, Isak ja muut juutalaiset patriarkat, samettiset roimahousut jalassa, tanssivat meidän csardástanssia kolmenkymmenen tuhannen punahousuisen mustalaismusikantin viulua vinhasti vinguttaissa. — Jumala Teille pitkän iän suokoon, sitä toivon kaikesta sydämestäni.

Juhana-herra antoi lahjoja miehelle, joka sujuvin sanoin lausui tämän omituisen tervehdyspuheen. Mutta tällä kertaa se ei hänen mielestänsä ollut niin hauska kuin ennen.

Nyt lähestyi nuori neitonen, kaunein tyttö koko seudussa. Hän toi nimipäivälahjaksi valkoisen karitsan, pitipä puheenkin, mutta siitä ei kuulunut sanaakaan, sillä hän puhui niin hiljaa. Turhaan varoitettiin tyttöä pitämästä liinankulmaa suunsa edessä, kun hänen puhettansa ei muutenkaan kuultu.

Ennen oli ollut Juhana-herran nimipäivänä tapa viedä tervehtijä tyttö vierasten seuraan, missä hän istui pöydässä Juhana-herran vieressä. Muita naisia ei päivällisillä ollut läsnä. Huhun mukaan tapahtui silloin yhtä toista pahempaakin, kun pitojen lopulla viini nousi päähän, ja tyttö parka hurmaantui mielettömäksi. Mutta kumminkin joutui hän aina miehelään, sillä Juhana-herra antoi runsaat myötäjäiset ja teki tytön isästä rikkaan miehen. Senpätähden eivät talonpojat liioin pelänneetkään päästää tyttäriänsä tänne.

Tyttö lopetti puheensa, minkä saattoi arvata siitä, että hän äkisti kumartui karitsan kaulaan ja suuteli sitä.

— Kas, kaksi karitsaa, virkkoi muuan vieraista.

— Pelkäävät teurastuspenkkiä, vastasi Mikko Horhi kaksimielisesti.

Juhana-herra astui tytön luo, taputti isällisesti häntä poskelle, silitteli päätä ja kysyi:

— Mikä on nimesi, tyttöseni?

— Sanna, vastasi tämä tuskin kuuluvasti.

— Onko sinulla kultaista?

— Ei ole, vastasi tyttö luoden silmänsä maahan.

— No, valitsepa sitten näitten nuorten miesten joukosta, sillä tällä hetkellä naitan sinut.

Juhana-herra tulee järkiinsä; kuului sieltä täältä. Ennen on hän lykännyt tämän toimen iltapäivään.

— No, pojat! Kenen tekee mieli naida tämä neitonen?

Kymmenen miestä astui esiin. Martti oli niitten joukossa; pilanpäiten yhtyi Mikko Horhikin seuraan, mutta Juhana-herra ajoi hänet tiehensä.

— Pois sinä pukki lammasten joukosta. Ei se pala ole sinua varten. No, tyttöseni, valitse heti näistä kunnon pojista…

— Isä … änkkäsi tyttö silmiänsä nostamatta.

— Isänkö pitää valita? — kysyi Juhana-herra. Missä on tämän tytön isä?

Vanhanpuoleinen mies astui esiin hattu kädessä.

— Valitkaa tyttärellenne mies, joutuun!

Talonpoika mietti ensin.

— Yks, kaks, kolme! Älkää kauan arvelko!

Vihdoin keksi talonpoika mieleisensä vävyn, tanakan miehen, jonka isä oli varakas talollinen.

— Tyydytkö häneen? kysyi Juhana-herra tytöltä.

Sanna punastui ja vastasi tuskin kuuluvasti:

— Mieluummin menen Martille.

Kaikki remahtivat nauramaan.

— Miksi isääsi sitten kutsuit?

Martti ei mietintäaikaa tarvinnut, vaan hyppäsi heti tytön rinnalle ja tarttui hänen käteensä. Juhana-herra antoi heille siunauksensa sekä viisikymmentä tukaattia, käskien Martin pitää hyvänä vaimoansa.

— Kyllä minä hyvänä pidän, vastasi Martti uljaasti katsellen nuoria herroja.

— Mikä vanhukseen on mennyt? — mutisi kunnon seura, kun niin äkkiä on siveelliseksi tullut?

Taas raikuivat torvet, herrasvieraat kokoontuivat palatsiin; talonpojat alkoivat huvitella. Nuori väki rupesi leikkimään; ukkoja varten oli viiniä ja paloviinaa, ja akoilla paljon puhumista sekä nuorista että vanhoista.

Sisälle tultua kohtasi Juhana-herraa uusi ilo. Antti Kutyfalvi, jonka hän ei enää luullut tulevankaan, astui paraikaa hevosen selästä maahan. Siinäkös syleiltiin, suudeltiin.

— Sinäkin olet siis täällä, virkkoi vanhus pyyhkien kyyneleitä silmistään.

— Tänne oli tulossa vielä eräs toinenkin, jota et suinkaan odottanut.

— Kuka? — kysäsi Juhana-herra kasvot ilosta loistaen.

— Arvaapas!

— Béla! — vastasi äkisti vanhus.

— Oikeinpa, hitto vie, arvasit, lausui Antti Kutyfalvi oudoksuen
Nabobin riemua. Hän luuli tällä tiedolla suututtavansa vanhusta.

— Missä hän on? Minne jäi hän? Miksi jätit hänet? — kyseli
Juhana-herra iloisesti yhä enemmän hämmästyneeltä Antilta.

— Hän jäi minun luokseni. Hän läksi Pressburgista tervehtimään sinua nimipäivänäsi, mutta sairastui tiellä ja hänen täytyi jäädä minun luokseni. Mutta hän toi mukanansa nimipäivälahjan, jonka hän lähettää tänne illalla. Olisin minäkin sen tuonut, mutta tulin ratsain, ja se on hevosen kuorma.

Juhana-herra vapisi ilosta. Hän oli jo niin paljon miettinyt veljenpoikansa tuloa, että piti sitä aivan varmana asiana.

— Joutuun, Paavo, joutuun! Vaunut häntä noutamaan! Neljä hevosta rientäköön edellä, jotta olisi varaa vaihtaa puolitiestä. Mene! Taikka älä menekään, vaan lähetä toinen, lähetä viskaali sanomaan Bélalle terveiseni; hänen pitää tulla kaikin mokomin. Mene! Juokse!

— Hm! Juostako pitää? — mutisi Paavo tyynesti astua tallustellen; — en ole juossut ranskalais-sodan ajoista asti. Hyvä, ettei hän käskenyt minun lentää.

Viskaali läksi komeimmilla vaunuilla noutamaan Abellinoa.

Juhana-herra laski aikaa: sinne neljä tuntia, takaisin neljä, tekee kahdeksan. Kello on kaksi; kymmeneksi illalla on hän täällä. Ei hän varmaankaan ole sairas, vaan ei tohtinut tulla tänne suoraan, kun luulee minun olevan hänelle suutuksissa, jonka tähden hän lähetti Kutyfalvin edellä. Nyt rientää hän tänne, pyytää anteeksi, me tulemme hyviksi sukulaisiksi, ja minä voin kuolla rauhassa.

— Katsokaas, hyvät ystävät, lausui hän iloisesti läsnäoleville, tämä päivä on minulle kaksinkertainen juhlapäivä, kun Kárpáthi-suvun molemmat ainoat miespuoliset jäsenet pitkän riidan perästä tekevät sovinnon ystävällisesti toisilleen kättä lyöden.

— Todellakin Jumalalle otollinen työ, vakuutti kirkkoherra, ja toisetkin olivat samaa mieltä. Vain Kutyfalvi joutui hämille tästä puheesta, ikäänkuin hänen mieleensä ei olisi ollut koko jalo aikomus.

Tällä välin tarjoilivat heitukat viiniä ynnä leivoksia vieraille, mikä seikka osoitti päivällisen pian tulevan, eikä yksikään ollut seuran pettäjä eikä vesipoika.

Puolen tunnin perästä kilisi ruokakello kolme eri kertaa, ja heitukat avasivat suuren ruokasalin ovet selki selälleen.

Avarassa salissa oli pitkiä katettuja pöytiä. Sijoja oli kahta vertaa enemmän kuin vieraita, jotta myöhemminkin tulijoille olisi paikka pöydässä.

Pöydät olivat vaipua torttujen, leivosten ja ruokien alla; kauniita hedelmiä, meluunia oli suurissa röykkiöissä, kauhean isoja piirakoita oli vierasten edessä, kaloja suuria kuin valaita loikoi vadeissa saattaen vieraat epäilemään, uskaltaisiko niihin käsiksi ryhtyäkään, Vatien välissä oli kukkia porsliinimaljakoissa.

Suunnaton joukko kulta- ja hopeaesineitä oli pöydällä. Laulajillekin ja ylioppilaille riitti hopeisia pikareita. Keskellä salia oli hopeinen viinisäiliö, mistä suihkusi korkealle kullankirkasta Tokajin viiniä. Kaikki istuivat paikoilleen; Juhana-herra pöydän päähän. Heti huomasi hän vieressänsä olevan tyhjän sijan. Edellisinä vuosina oli siinä istunut karitsan tuoja tyttö. Nyt huudahti Juhana-herra suuttuneena takanansa seisovalle Paavolle:

— Mitä tämä? Miksi tuo lautanen?

— Älkää nyt noin kovasti huutako! Ettekö näe että perhemalja on pantu viereen? Ajattelin nimittäin, että tuolla toisellakin pitää olla paikka pöydässä jos hän tulee…

Juhana-herran kasvot kirkastuivat. Hänen mieleensä oli tällainen huomaavaisuus. Taputtaen Paavoa olalle selitti hän vieraille, että tämä tyhjä sija on Bélaa varten. Kääntyen Paavoon virkkoi hän vielä:

— Sinulla on sentään hyvä luonto.

— Ei maar olekaan, mutisi Paavo äreästi.

Soppa saattoi vierasjoukon hetkeksi vaikenemaan. Hyvää ruokahalua toivotettiin naapurille ja ruvettiin omaa tyydyttämään. Juhana-herran oikealla puolella istui kirkkoherra; pöydän toisessa päässä Antti Kutyfalvi ja hänen vieressään Mikko Kiss. Mikko Horhin viereen ei kukaan tohtinut istua, sillä hänellä oli aina jumalattomia kujeita, kaatoi etikkaa naapurin lasiin jollei siitä aina pitänyt vaaria. Alhaisemmat vieraat söivät toisessa pöydässä. Salin takaosa oli muodostettu näyttämöksi, missä herra Lokodin päivällisten aikana ensin piti näytellä utukuvia; sitten piti hänen ylioppilasten avulla esittää hauska huvinäytelmä, nimeltä "Tohtori Faust", jonka Lokodi oli mukaillut Göthen alkuperäisestä teoksesta. Tämän perästä oli esitettävä tuo suuri näytelmä 12 kuvaelmassa. Biharin soittokunta oli soittava sekä johtajan säveltämiä että toisten teoksia.

Jo oli ilo korkeimmillaan; laulu, soitto, lasien kilinä ja lystikkäät puheet yhtyivät iloiseksi hälinäksi. Kaikki, joilla vain puheenlahja oli, lausuivat koreita onnentoivotuksia talon isännälle. Hänkin oli hyvällä tuulella, kasvot loistivat ilosta, vaikka hän tänään joi tavallista vähemmän viiniä. Ilta joutui; heitukat toivat suuria monihaaraisia kynttiläjalkoja sisään. Laseja kilisteltiin yhtä päätä. Salin perältä näkyivät sotaisan laulun kaikuessa Lokodin kuvat. Mutta äkkiä avattiin ovet, ja hiljaisen yön pimeydestä näkyi kirkkaita tulipatsaita, säkenöiviä pyöriä, valoisia aurinkoja, kaikki tulitusmestarin taidetöitä. Raketit heittelivät sinisiä ja punaisia tähtösiä tummalle taivaalle…

Pihalta kuului rattaitten jyrinää.

Viskaali palasi matkaltansa, — mutta yksin.

Juhana-herra heittäysi alakuloisena istumaan saatuansa viskaalilta tietää, ettei Abellino todellakaan voi tulla, sillä hän on sairas. Mutta nimipäivälahjan lähetti hän sedällensä sillä vilpittömällä toivomuksella, että se olisi hänelle suureksi iloksi.

Kuudella miehellä oli täysi työ saada kannetuksi sisään pitkä laatikko, missä lahja oli. Se asetettiin pöydälle kaikkien vierasten nähtäväksi.

Laatikko oli pantu kiinni joka kulmasta vahvalla rautahaalla. Täytyi ensin vääntää ne auki.

Mitä lienee sisässä? Vieraat kokoontuivat ympärille nähdäksensä, mitä laatikossa on. Arvosteltiin, aprikoitiin, mutta kukaan ei varmaan tiennyt.

Haat aukenivat, laatikon sivut lankesivat levälleen, ja pöydällä seisoi — valmis ruumisarkku… Kauhistuksen huuto kuului kaikkialta. Oiva lahja seitsemänneksikymmenenneksi syntymäpäiväksi: musta ruumisarkku, sametilla katettu, kannessa Kárpáthi-suvun vaakuna, kyljessä hopeisilla kirjaimilla Juhana Kárpáthin nimi…

Kauhusta kävivät kaikki mykiksi. Vain yksi valitushuuto kuului, vaikea, syvä, ikäänkuin sydämeen haavoitetun pedon kiljahdus. Se nousi Juhana Kárpáthin rinnasta. Nähtyänsä ruumisarkun sekä siinä oman nimensä, hypähti hän tuoliltaan, ojensi kätensä, kasvot vääristyivät kamalaan nauruun ja alkoivat käydä sinisiksi; huulet värisivät, ikäänkuin hän olisi tahtonut jotakin sanoa, mutta kuuluikin vain tuskan ähkyntää. Vihdoin nosti hän kätensä taivaaseen päin ja kaatui silmät auki nojatuoliin.

Veri hyytyi vierasten suonissa. Hetken aikaan ei kukaan liikahtanut sijaltaan. Pian tointui kuitenkin seura; muutamat riensivät viemään isäntää vuoteelle, toiset huusivat lääkäriä, toiset veivät ruumisarkun pois pöydältä. Vain kaksi miestä istui äänetönnä pöydän ääressä, Kiss ja Kutyfalvi.

Entinen helluntaikuningas oli lakkaamatta pitänyt naapuriansa silmällä siitä saakka, kun hänen hyväntekijänsä oli mennyt tainnoksiin. Kutyfalvi oli kuin lumottu paikalleen, ei voinut nousta ylös.

Kiss piti kädessään isoa kultaista pikaria, ja kun heitukat kantoivat huoneesta Juhana Kárpáthia, hypähti hän äkkiä seisomaan ja huusi tuimasti Kutyfalville:

— Sinä olet apulaisinesi kurja salamurhaaja!

Samassa viskasi hän viinin pikarista hänen kasvoillensa.

Vieraat joutuivat yhdestä kauhistuksesta toiseen. Kukin peräytyi ovelle päin, sillä nyt tuli tapahtumaan kamalia.

Vanha tappelija nousi hitaasti tuolilta, pyyhki nenäliinallaan viinin pois kasvoista ja alkoi yleiseksi kummastukseksi peräytyä hänkin ovelle. Tämä oli tuiki käsittämätöntä, sillä ennen ei tarvittu muuta kuin loukkaava silmäys, niin hän jo kävi vastustajan kimppuun. Mikä häntä nyt vaivasi?

Kauhu oli hänetkin vallannut. Päättäessään yhdessä nuoremman Kárpáthin kanssa lähettää vanhukselle ruumisarkun nimipäivälahjaksi, luuli Kutyfalvi tästä syntyvän vain pahan pilan, joka korkeintaan loppuu tappelulla, jonkatähden hän oli käskenyt renkinsä pitää hevosen varalla ikkunan alla, jotta hädän tullessa pian pääsisi pakoon. Mutta hän ei luullut pilan saavan näin surullista loppua. Kun siis Kiss antoi hänelle salamurhaajan nimen, värisi koko hänen ruumiinsa, eikä hän tuntenut loukkausta, suuttumusta, vaan kauhistusta, jonka nämä sanat hänessä synnyttivät. Hän mietti vain, miten päästä satulaan ja mitä pikimmin pois täältä. Sentähden hän vetäytyi ovelle.

— Ei täältä niin vaan mennä! — karjui Kiss rynnäten kuten hurja peto pakenevan kimppuun ja tarttuen hänen takkinsa kaulukseen. — Ei täältä niin mennä, hyvä herra. Kun kerran on otus saatu niin pidetään peijaiset!

Kutyfalvin silmät kävivät veripunaisiksi. Hän koetti irroittaa hyökkääjän kättä kauluksesta ja peräytyi yhä, mutta tämä ei päästänyt, vaan piti rautakourin kiinni. Ei kukaan rohjennut ruveta välittäjäksi. Asetta ei kummallakaan ollut saatavissa, mutta sitä kamalampi oli taistelu. Kutyfalvin pikkusormessa oli iso, vanhanaikainen sormus, pähkinän kokoisella kivellä koristettu. Hän koetti nähtävästi kiertää kiveä ulospäin. Kiss piti kädessään kultapikaria, jonka hän oli saanut pöydältä. Taistelijat joutuivat oven pieleen. Kutyfalvi kohotti vimmoissaan nyrkkinsä ja suuntasi rajun iskun vastustajansa ohimoon. Tämä kallisti samassa päätänsä väistäen iskun, ja seuraavassa hetkessä makasi Kutyfalvi pää verisenä kynnyksellä.

Pelästyneet vieraat pakenivat mikä minnekin. Myöhään yöllä kulki rattaita joka haaralle Kárpáthin kartanosta. Kauhu ja pelästys jäi vieraaksi; vain tulitusmestarin raketit vielä kohoilivat korkeuteen, ja kaukaa loisti nimi "Kárpáthi" suurilla tulikirjaimilla yön pimeydessä.

* * * * *

Antti Kutyfalvi vietiin kotia, neljän tunnin matkan päässä olevaan asuntoonsa.

Luonnollista oli, että Kárpátfalvan kartanosta suin päin paenneet vieraat poikkesivat matkalla naapurin luo pelkästä kristillisestä velvollisuudestakin saamaan iloksensa nähdä isännän, joka oli saanut haavan päähänsä, paranevan sekä myöskin osoittamaan myötätuntoisuutta. Ja kun siellä kerran oli, kuinka olisikaan saattanut olla toivottamatta onnea talossa majailevalle Abellino Kárpáthille, suvun suurten tilusten perilliselle?

Kaikki olivat nähneet Juhana Kárpáthin lankeavan tainnoksiin nojatuoliin. Hän oli saanut muka halvauksen. Jollei hän kuollut heti, niin sai hän ainakin kuolintaudin. Useat kehoittivat pelkästä ystävyydestä arvoisaa perillistä heti samana yönä matkustamaan Kárpátfalvaan, ottamaan haltuunsa asiakirjat ja estämään näpistelemisiä. Mutta Abellino oli jo kerran saanut tyhjin käsin palata takaisin, kun oli moisten ilmoitusten tähden lähtenyt perimään. Tällä kertaa hän näki hyväksi odottaa varmempia tietoja ja lähteä vasta sitten, kun hautajaisiin kutsutaan. Seuraavana aamuna saapuikin kirkkoherra, joka oli jäänyt viimeiseksi mieheksi Kárpátfalvaan saadakseen tietää, oliko Juhana-herra allekirjoittanut ——n kollegion anomuskirjan. Hän toi sen surusanoman, että vanha herra tosin ei vielä ollut henkeänsä heittänyt, mutta kamppailee jo kuoleman kourissa, niin ettei häneltä enää voi järjellistä sanaa saada. Tällä tarkoitti hän sitä, ettei saanut Juhana-herraa allekirjoittamaan anomusta.

Vielä samana päivänä seurasi kirkkoherraa useita Kárpáthin tilusten virkamiehiä, jotka kiiruhtivat tekemään tuttavuutta hänen ylhäisyytensä perillisen, heidän vastaisen patruunansa kanssa. Heillä oli tarkempia tietoja kuolevan tilasta. Eräs maalainen parturi oli muka lyönyt hänestä suonta, mistä hän oli vähän tointunut. Aiottiin hakea lääkäriä, mutta herra oli uhannut ampua hänet. Käski vain parturin pysyä luonansa, luottaa häneen enemmän, sillä parturi muka ei tohdi häntä tappaa. Hän ei huoli lääkkeistäkään, eikä salli kenenkään tulla häntä tervehtimään; vain Mikko Kiss pääsee sisään. Tuskin elää hän huomiseen.

Abellino piti alustalaisten tuloa hyvänä enteenä, nämä kun jo tervehtivät häntä isäntänänsä. Seuraavana päivänä tuli taas Kutyfalvin pihalle koko liuta vouteja, lampuoteja, kirjureita, arentimiehiä ynnä muita pienempiä miehiä sulkeutuaksensa Abellinon suosioon. Entisen isännän hetket olivat luetut! Ei kukaan luvannut hänelle enää huomista aamua.

Kolmantena päivänä muuttivat heitukat ja juomanlaskijat Abellinon luo. Häntä alkoi jo suututtaa nuo alamaisuuden osoitukset. Viimeksi tulleille puhui hän lyhyesti, ilmoittaen heille, että hän on heistä tästälähin pitävä huolen, koska hänen setänsä on viimeisissä hengenvedoissaan, ja antoi käskyn perinpohjaisista muutoksista Kárpáthin kartanon palkollisten suhteen, joitten muutosten joukossa oli ensimmäinen se, että kaikkien miespuolisten pitää heti ajaa pois viikset, jotka ovat vain turhia kasvannaisia. Pehtorit, voudit tottelivat heti käskyä; vain heitukoista muutamat epäilivät rumentaa itseänsä, mutta kun alhaisemmille palkollisille luvattiin neljä tukaattia mieheen, jos he tottelevat, niin leikkasivat hekin pois vuosikausia hoitamansa, paljon vahaa ja talia kuluttaneet miehekkäät kaunistuksensa ja vaihtoivat entiset moukanvaatteensa uuteen hännystakkiin, samettihousuihin ja solkikenkiin.

Neljäntenä päivänä ei jäänyt kuoleman kielissä makaavan Juhana Kárpáthin luo niin monien ystävien, virkamiesten, palkollisten ja narrien joukosta muita kuin Mikko Kiss, entinen helluntaikuningas, taloudenhoitaja herra Varga, vanha heitukka Paavo ja mustalainen Vidra. Runoseppäkin oli pötkinyt tiehensä. Gyárfás pani vain "Juhanan" sijaan "Adalbertin" runoihinsa, niin kelpasi hänen lausua uudelle isännälleen ihan samaa kuin ennen vanhalle. Hänkin meni onnea toivottamaan. Kaikenlaisia on narrejakin!

Kaikki vieraat, hyvät ystävät, alamaiset, jotka Johannes Kastajan kaulanleikkauspäivänä olivat olleet kirkossa, syöneet Juhana-herran pöydässä, pitivät nyt hauskaa Abellinon luona. Loppumattomat olivat heidän kertomuksensa vanhuksen hulluuksista ja narrimaisista seikkailuista. Naurettavampaa, mielettömämpää, kierompaa miestä ei muka maan päällä ollut! Jokainen, jolle vain oli puheenlahja suotu, salissa herrat, palkolliset keittiössä, eteisessä heitukat soimasivat, panettelivat vanhusta. Tuskin yhdenkään mieleen tuli rukoilla Jumalaa kuolemaisillansa olevan puolesta.

Viidentenä päivänä ei Kárpáthista tullut mitään tietoja. Ehkä oli onneton jo haudattukin.

Mutta kuudentena päivänä tulla karahutti pihaan ratsumies, jonka tunnemme heti Martiksi.

Hypättyänsä hevosen selästä maahan, huomasi hänet Pukkancsin pehtori seisoessaan rappusilla, ja huusi hänelle nauraen:

— No, tulitpa sinäkin, Martti? Olitpa onnen poika kun sait viettää hääsi viikkoa aikaisemmin, sillä uusi isäntä varmaan panee taas käytäntöön säännön "jus primae noctis" (ensimmäisen yön oikeuden). Mitä uutta Kárpátfalvasta?

Hän kutsuu herrat hautajaisiin. Tämä oli yleisin luulo.

— Tuon kirjeen herra pehtorille, vastasi Martti tyynesti, pehtorin suureksi harmiksi parvekkeella seisovalle Abellinolle hattuansa nostamatta.

— Entä hattusi, lurjus? Kuka lähettää tämän kirjeen?

Edelliselle kysymykselle kohautti Martti olkapäitään, toiseen vastasi hän, että taloudenhoitaja oli hänelle kirjeen antanut.

Pehtori avasi sen. Maailma musteni silmissä, kun hän siihen katsahti.

Kirje oli Juhana Kárpáthin omaa käsialaa. Siinä hän antaa tietää Kutyfalvin kartanoon kokoontuneille palkollisillensa, heitukoille ja muille, että hän on parantunut sen verran, että voi nousta vuoteelta ja kykenee heille kirjoittamaan; hän on sangen iloissaan, kun he ovat löytäneet häntä paremman isännän, jonka luona he pysyköötkin älköötkä enää hänen luoksensa tulko.

Pehtorin naama venyi pitkäksi, kun huomasi hulluun mertaan menneensä. Jottei tämä hauska uutinen kohtaisi ainoastaan häntä, antoi hän kirjeen kulkea kädestä käteen; kumppanit, pehtorit, voudit, arentimiehet, lampuodit, torpparit, heitukat ja palkolliset saivat tiedon tämän kirjeen vaarallisesta sisällöstä. Heitä oli ennen tällaisissa tapauksissa lohduttanut viiksien vääntäminen. Mutta nyt! Nyt ei ollut viiksiä eikä virkaa. Kuka ravisti päätä, kuka purskahti itkuun, kuka taasen kiroili. Eikä edes tiennyt, ketä piti kiroilla, Abellinoako, joka ei vielä ollut perintöänsä saanutkaan, vaiko Juhana-herraa, joka ei kuollutkaan, vaikka jo oli kuoleman kourissa. Narraavat viattomia ihmisiä.

Kaikkein viimeiseksi vietiin itkussa suin tämä ilosanoma Abellinolle. Hän ei ollut millänsäkään, vaan ryyppieli munateetänsä, filosofin tyyneydellä vastaten:

— Eihän ukko iankaikkisesti elä.