V.
Odottamaton käänne.
Kuukauden kuluttua tapaamme Juhana Kárpáthin taas Pressburgissa. Hänen vartalonsa on hoikentunut siihen määrään, ettei hän enää saata pitää entisiä vaatteitansa, ne kun ovat liian avarat. Kasvoista on kadonnut tuo omituinen puna, silmien alta paha pullistus. Ihmisten kanssa puhuu hän vakaasti, keskustelee yleisistä asioista, kansallisista pyrinnöistä, etsii rehellistä palvelusväkeä, karttaa hurjaa seuraa, pitää valtiopäivillä järkeviä puheita. Ei kukaan tietänyt, mikä hänet noin oli muuttanut.
Mikko Kiss on hänen paras ystävänsä, jonka kanssa hän esiintyy kaikissa julkisissa tilaisuuksissa. Usein tapaavat he Abellinon, ja silloin katsahtavat Nabob ja helluntaikuningas toisiinsa, hymyilevät, kuiskailevat. Heillä lienee joku juoni tekeillä Abellinoa vastaan, joku hauska, mainio valtti ruumisarkun maksuksi. Nuoret huvittelijat tosin vielä nauravat hänelle, mutta vanhemmat miehet eivät pidä Abellinon tekoa niinkään soveliaana. Pian saavat kaikki nauraa Abellinolle; sekä nuoret että vanhat pilkaten tulevat osoittamaan häntä sormellaan, sillä hänelle valmistuu itse sepittämässänsä huvinäytelmässä osa, joka sangen suuressa määrässä on omiansa herättämään yleisön naurua.
Oltuansa kaksi viikkoa poissa, alkoi Abellino taas kahta innokkaammin toteuttaa entistä tuumaansa, nimittäin kauniin porvaristytön takaa ajamista.
Turhiksi käyneet kokeet häntä vain yllyttivät, kun päämaaliin pääseminen näytti vaikealta, oli voitto sitä arvokkaampi. Vihdoin tuli hän milt'ei hulluksi rakkaudesta tyttöön. Ei yksin lupaus eikä ylpeys eikä halu saada hänet vietellyksi, vaan hurja intohimo valtasi hänet ja johti hänen toimiansa. Vaikka hän joutuisi perikatoon, vaikka hän omaisuutensa, tulevaisuutensa menettäisi, täytyi hänen saada tyttö omakseen. Tehdäkseenkö hänet onnelliseksi? Ei, niin ei ole tapana, vaan juopuakseen hänen lemmestään ja sitten nähdäkseen hänen kuihtuvan, sekä voidaksensa sanoa: minä kuihdutin!
Vaikka sielun autuus olisi mennyt, niin hän ei olisi tästä tuumasta luopunut.
* * * * *
Mestari Boltay seisoi talonsa portilla, kädessä selän takana keppi, ikäänkuin väijyen koiraa, antaaksensa sille selkään.
Miesparan päätä kivisti usein siitä asti, kun oli Fannyn asiaa ruvennut ajamaan. Hitto vieköön! Hän oli kuin olikin saanut hauskan viran! Filistealainen, poroporvari kaitsemassa tyttöä? Saattaako lystikkäämpää ajatellakaan? Aina luulee hän jonkun koettavan häntä pettää, ja kumminkin petetään häntä silloin, kun hän vähimmän luulee. Ei ole rauhaa yöllä eikä päivällä, herää pienimmästäkin kopinasta. Kun ikkunavarjostimet yöllä liikahtavat, luulee hän jo rakastajan kähmivän sieltä huoneeseen. Mutta sill'aikaa astuukin tämä mukavasti sisään ovesta, joka on hänen rahoillansa avattu. Hän tutkii kaikkia kukkakimppuja, olisiko niissä jotakin epäilyksen alaista, ja kantaa samalla kertaa oman takkinsa taskussa taloon rakkaudenkirjeitä. Palkolliset ovat hänestä kaikki kavaltajia, kaikki ovat häntä vastaan salaliitossa. Aina katsoo hän, mutta ei näe koskaan. Tällaiset henkilöthän ovat muotikirjallisuuden hupaisimpia pilan esineitä. Lukekaa Boccaccion "Decameron", Lafontainen novelleja, Paul de Cock'in romaaneja, niin tapaatte lukemattomia moisia henkilöitä, petettyjä aviomiehiä, narrattuja isiä ja kasvattajia, jotka vartioivat ovea, kun vartioitava huvittelee lemmittynsä kanssa kamarissa; jotka ajavat varjoa takaa, kun onnellinen hekumoitsija onnistuu kaksinkertaisesti kujeissaan pettäessänsä ja pilkatessansa heitä. Nähdessämme, millä mieltymyksellä moisia huvittavia kertomuksia luetaan, ymmärrämme myöskin, miksi tekijä on valinnut paljoa kiitollisemman aiheen ruvetessaan kevytmielisyyden ja suloisten syntien edusmieheksi kuin vakavaksi siveydensaarnaajaksi, joka koettaa parantaa seuraelämän mätähaavoja.
Boltay mestarilla oli pieni maatila vuoriseudussa. Ensi pelästyksissään vei hän Fannyn tätinensä sinne kätköön.
Mitähän sekin hyödytti?
Arguksella oli sata silmää; Danaë eli kallioon suljettuna, mutta kumminkin petti hekumallisten jumala Jupiter vartijat. Kun kreikkalaisien jumalien jalot jättiläiset määräävät naisen uhriksensa, niin vaivaat rakas runoilija, turhaan aivojasi keksimällä keinoja pelastaa häntä. Jos antaisit tytölle teräksisen luonteen, timanttilujan siveyden, niin puhuisit epätodellisuuksia etkä voisi häntä auttaa. Ammu viettelijä kuoliaaksi, tapa hänet, vain siten olet hänestä vapaa.
Jo ensi viikolla sai Abellino tietää, minne tyttö oli viety. Muutaman päivän kuluttua huomasi Teresa erään taloon kuuluvan piian koettavan kätkeä epäiltävää kirjettä Fannyn rukouskirjaan. Boltay mestari ajoi piian heti palveluksestansa. Mutta kuitenkin kuuli hän joka päivä outoja uutisia. Korkeita herroja kävi hänen maatilansa tienoilla metsästämässä, keksivät satoja kujeita päästäksensä sisään. Milloin tuli palkollisiksi puettuja herroja pyytämään puutarhurin tai meijeristin paikkaa, mutta kaikeksi onneksi huomasi Teresa heidän kavalat vehkeensä ja sulki heiltä oven. Milloin taasen hiipi pihaan mustalaisakkoja huvin vuoksi muka korteista ennustaaksensa kokemattomalle tytölle, että eräs kauhean korkea herra on häneen rakastunut ja aikoo hänet naidakin.
Kuullessaan joka päivä tällaisia tietoja alkoi Boltay mestari raivostua, kuten villi härkä kiiman aikana. Hän ähki ja puuski, tuumi kauheita asioita, uhkasi surmata sen, jonka vain käsiinsä saa. Niin, mutta hän ei saanut ketään kiinni. Vihollinen oli vikkelä, kujeilunsa tottunut; siltä ei puuttunut kekseliäisyyttä. Eipä sillä muuta työtä ollutkaan kuin tuumia petosta, sillä Boltay mestari ja hänen tuhma säliinsä Santeri ovat tyhmiä pässinpäitä, joiden sarvet ovat kasvamassa vihollisen puskemista varten. Sarvet kyllä saavat suuriksi kasvaa. Jollei Kárpáthilla olisikaan muuta syytä jatkaa tuumansa toteuttamista, niin on siinä tarpeeksi, että saa haavoittaa sydämeen tuota ylpeätä käsityöläistä, joka oli tarpeeksi hävytön ryhtyäksensä hänen kanssaan luotia vaihtamaan, ja tärvelemään hänen kuulonsa. Tämä on tuova miehelle enemmän tuskia kuin kuoliaaksi ampuminen, kun saa sanoa hänelle: katso nyt, sinä viheliäinen puutoukka! Nainen, jota sinä jumaloitsit, on orjattareni, kun hänelle vain hymyilen; eikä hän ole sinua näkevinänsäkään, vaikka lankeat polvillesi ja lupaat hänelle onnea ja autuutta, vaan vaipuu minun jalkoihini ja suutelee kättäni pyytäen minua nostamaan hänet syliini! Kun minä olen häneen kyllästynyt, kelpaa hän sinulle.
Eikö tämä ole elämää?
Boltay mestari seisoi, kuten sanoimme, pahantuulisena talonsa portilla, kun sen edustalle seisahtuivat komeat herrasvaunut, joista heitukka auttoi vanhaa herraa astumaan alas.
Tämä lähestyi ystävällisesti Boltay mestaria, ja viitattuansa heitukalle jäämään hevosten luo puhutteli hän ammattilaista:
— Onko tämä mestari Boltayn talo?
Puhuteltu oli niin ajatuksiinsa vaipunut, että hän vastauksen sijaan vain nyökkäsi päällään.
— Onko minun ehkä onni puhutella itse arvoisaa mestaria?
Boltay ei vieläkään oikein ollut ajatuksistansa toipunut; luuli herran vaativan häntä tappeluun.
— Aivan niin, sama mies.
Vanha herra hymyili, tarttui mestarin käsivarteen ja pyysi kohteliaasti, että mentäisiin sisään, hänellä kun on paljon puhumista.
Mestari totteli, vei herran omaan kamariinsa, käski hänen istua ja jäi seisoen odottamaan, mitä asiaa vieraalla olisi.
— Ensiksikin — alkoi vanha herra omituisesti mestarille hymyillen — ensiksikin tulee minun kaiketi esitellä itseni. Aluksi pitää minun mainita, että saatte kuulla nimen, joka ei teidän korvissanne kai'u juuri kauniilta; minä olen Juhana Kárpáthi… Olkaa hyvä, lausukaa vain julki kirous, joka on kielellänne. Tiedän, ettei se tarkoita minua, vaan veljeni poikaa Bélaa, joka on ristinyt itsensä Abellinoksi. Teillä on syytä kiroilla häntä, sillä hän on tuonut onnettomuutta taloonne.
— Ei vielä, vastasi Boltay, ja luotan Jumalaan, ettei hän sitä vast'edeskään saa tehdä.
— Sitä minäkin toivon. Mutta piru ei koskaan makaa, semminkään kun on kauniista tytöstä puhe. Veljenipojalla on vakaa aikomus vietellä teidän hoidokkinne.
— Tiedän, hyvä herra. Mutta minäpä olen vatuillani.
— Te ette tunne puoliakaan niistä kavalista keinoista, joita suuren maailman koulua käyneet nuoret miehet käyttävät sellaisissa yrityksissä.
— Se sikseen, hyvä herra. Minä vain tiedän, että tämä tyttö on teidän veljenpoikanne tähden luostarielämään tuomittu, eikä ilman minua saa astua askeltakaan kadulla, ja jos tuo vainoaminen rupeaa tuntumaan minusta liian raskaalta, niin jätän tehtaani ja muutan toiseen maailmanosaan, jätän isänmaani, jota rakastan enemmän kuin monet niistä, jotka nimittävät itseään isänmaan isiksi. Mutta siksi, hyvä herra .. siksi … varokoot nuo perhoset tulemasta minun läheisyyteeni, sillä minä en ole aatelismies, en ryhdy kaksintaisteluihin, vaan tapan sen, jonka kiinni saan, muserran kuten tyhjän lasin. Sanokaa se veljenne pojalle.
— Suokaa anteeksi, ystäväni; minä en juuri vie viestejä veljenipojalle, enkä vain laverrellakseni tullut tänne; luoksenne johti minut tarkoin punnittu ja mietitty tuuma. Minä vihaan häntä enemmän kuin te. Älkää ollenkaan pudistako epäilevästi päätänne, sillä niin on asian laita. Varmaankin olisitte saanut minulta olla rauhassa kuolinpäiväänne saakka, sillä minä en olisi tullut teidän luoksenne, ellei eräs ikävä seikka olisi johtanut minua puuttumaan teidän ja Abellinon asioihin; hän on veriviholliseni — samoin kuin minä hänen. Tämän sukulaissuhteen käsitätte aivan hyvin, kun saatte tietää, että hän, tuhlattuaan isänsä perinnön, on lainannut pari miljoonaa eräältä pariisilaiselta pankkiirilta toivoen saavansa periä minut. Minä olen hänen tiellänsä. Hän tahtoisi, että kuolisin mitä pikimmin, mutta siihen minä en suostu. Tässä on kyllin syytä meidän verivihollisuuteemme. Mutta kun minä tietysti olen lähempänä kuolemaa kuin hän, niin ei taistelu käy tasaisin asein. Viime nimipäivänäni lähetti hän minulle lahjaksi ruumisarkun toivoen minun sitä piankin tarvitsevan. Nyt lähestyy hänen nimipäivänsä ja minä lähetän hänelle kerjäläissauvan toivoen hänen sitä kauan tarvitsevan.
— Oma asianne, hyvä herra, eikä minun. Minä olen puuseppämestari, en tee sauvoja. Jos aiotte tilata kerjäläissauvan, niin asuu täällä naapurissa sorvari.
— Hyvä mestari, älkää hätäilkö. Sauva on vain tunnusmerkki. Kuten sanoin olen tuumaillut yhtä asiaa, jonka tahdon teille selittää. Istukaa viereeni ja kuunnelkaa; kas noin! Minä tahdon, että Abellino saa turhaan odottaa kuolinhetkeäni ja että omaisuuteni jää toiselle, mutta ei hänelle. Ymmärrättekö?
— Ymmärrän kyllä. Tehkää hänet perinnöttömäksi.
— Ettepä ymmärtänyt ollenkaan. Maatilani on sukukartano, jota ei saa omistaa muu kuin laillinen perillinen, ja Abellino on vielä ainoa laillinen perillinen. Oiva perintö! Ansaitsee se hieman kehumistakin. Vuotuisia tuloja on vähän yli puolitoista miljoonaa.
— Puolitoista miljoonaa! — huudahti ammattilainen kauhistuen ja ällisti ylimystä, aivan kuin epäillen, löytyisikö maailmassa ihmistä, jolla olisi vuotuisia tuloja puolitoista miljoonaa.
— Niin ovat asiat; joka minut perii, saa puolitoista miljoonaa vuodessa. Manalassakin minua vaivaisi ajatus, että kelvoton perillinen hajoittaa ikivanhan omaisuuden, jonka minua paremmat ovat verellänsä ostaneet, antaa sen vieraitten raharuhtinasten, koronkiskurien käsiin, ja itse riemuitsee minun haudallani. Tästä riemusta minä tahdon hänet estää!
— Pitääkö minun antaa neuvoja?
— Ei ole tarvis. Kuulkaa vain, mitä puhun.
— Puolitoista miljoonaa, huokasi käsityöläinen kuuntelematta ylimyksen puhetta. Se ei ollut kateuden, vaan kauhistuksen huokaus. Jos tuo suunnattoman suuri omaisuus joutuu tuon toisen käteen, niin kuinka paljon pahaa hän onkaan saava aikaan! Mitä on siveys, ihmisparan hyvä tahto, rehellisyys noin ääretöntä rikkautta vastaan? Voihan se, jolla on paljon rahaa, ostaa mitä tahtoo. Rikkaalle ei ole mitään mahdotonta. Senpätähden käsityöläinen huokasi.
Kárpáthi tarttui ammattilaisen käteen, saadakseen tämän tarkemmin kuuntelemaan.
— Yhdellä keinolla voi ehkäistä hänen tuumansa. Minä tahdon loukata häntä sydänvereen asti, kuten hänkin on tehnyt minulle, ja tähän on ainoana keinona, että menen naimisiin…
Kárpáthi keskeytti puheensa, heittäytyi taaksepäin nojatuoliin, ikäänkuin odottamaan, mitä käsityöläinen tähän sanoisi. Tämä vain nyökkäsi päätään osoittaen aivan hyvin asian ymmärtävänsä.
— Jos minulle syntyisi lapsi … jatkoi Kárpáthi hiljaa, lyöden samassa iloisesti kätensä pöytään; hei, kun tätä ajattelen, herään uuteen eloon! Minä en ole taikauskoinen, mutta ollessani kovasti sairaana, antoi ilmestys taivaasta minulle semmoisen lupauksen. Kun sitten ihmisten ihmeeksi palasin melkein kuoleman maasta, niin sain voimaa ja — elämänhalua, mikä seikka osoittaa, ettei ilmestys ollut paljas uni. Minä aion naida; ja nyt kuulkaa, missä suhteessa se teitä koskee.
Käsityöläisen pää oli ihan ymmällä näin monista asioista.
— Teillä on nuori hoidokas, jota Abellino vainoo, josta hänen toverinsa lyövät vetoja aivan kuin hevoskilpailuissa, jota vastaan on solmittu salaliittoja. Minä aion tehdä kaikki nämä vehkeet tyhjiksi, tahdon antaa tytölle suojapaikan, minne ei Abellino ole tuleva häntä hakemaan, vaikka ovet, ikkunat selki selällänsä olisivat. Ja tämä suoja on minun kotini.
— Kuinka, hyvä herra?
— Minä pyydän vaimokseni teidän hoidokastanne.
— Mitä?
— Lailliseksi aviopuolisokseni. Maailma on jo vuosikausia sanonut minua hupsuksi. Jäljelläolevat päiväni tahdon käyttää poistaakseni tuota nimeä.
Boltay mestari nousi verkalleen seisomaan.
— Hyvä herra, minua hämmästyttää tämä suuri kunnia, joka minulle tapahtuu. Teillä on vuotuisia tuloja puolitoista miljoonaa, te olette äärettömän rikas mies, Raamatun Nabob. Mutta minä tiedän, ettei rikkaus ole sama kuin onnellisuus. Tunsin köyhän tytön, jonka vanhemmat naittivat rikkaalle herralle, mutta vaimo vedettiin itsemurhaajana äskettäin Tonavasta ylös. Minä tahdon tehdä hoidokkaani onnelliseksi, mutta en anna häntä kenellekään rahojen, rikkauden vuoksi.
Kárpáthi jäi istumaan ja tarttui taas ystävällisesti käsityöläisen käteen.
— Istukaa, arvoisa mestari. Jo heti nähdessäni teidät olin valmistunut tähän vastaukseen. Te tahdotte valmistaa onnellista, rauhallista tulevaisuutta hoidokkaallenne, ja siinä te teettekin kiitettävästi. Te aiotte antaa hänelle kauniin omaisuutenne; ehkä olette myöskin valinnut hänelle kunnollisen, rehellisen, taitavan ja raittiin miehen, jonka rinnalla tyttö saisi rauhassa elämän polkua astella. Mutta kohtalo ei tottele teitä. Tyttö on syntyisin onnettomasta suvusta, hänen veressään on synnynnäinen taipumus kevytmielisyyteen; hänen kasvatuksensa on alkanut ylpeyden, nautinnonhimon, loisteliaisuuden koulussa. Myöhemmin alkanut ankarampi kasvatus on vain ehkäissyt, mutta ei pois juurittanut entisiä muistoja ja haluja. Hän on kuullut rikosta ylistettävän, tapain ankaruutta pilkattavan. Vaaditaan sangen lujaa luonnetta sanomaan makeata karvaaksi ja karvasta makeaksi. Jos olisitte kasvattanut hänet pienestä lapsesta saakka siveyden sääntöjen mukaan, niin saattaisitte ehkä taata hänen siveytensä ja tyytyväisyytensä. Mutta te saitte hänet hoitoonne siinä iässä, jolloin sydän jo tuntee. Koko maailmassa ei ole taikakeinoa, millä näitä tunteita sittemmin poistaisi. Tytön mieleen pääsi jo ylpeys, loisteliaisuus juurtumaan. Ettekö huomannut, miten hän kylmeni valitsemaanne nuorukaista kohtaan, heti kun sai päähänsä, että hänestä tulee maailman ihailema, kadehtima kaunotar. Ensin luuli hän pääsevänsä siksi äänensä avulla; nyt hän ei sitä enää usko, sillä joku on sanonut tytölle, että hänellä on huononpuoleinen ääni; mutta vietti on jäänyt sydämeen, halu loistaa, elää komeudessa ja ylellisyydessä. Vielä inhoaa hän keinoa, jolla tämän voisi saavuttaa. Mutta anna tulla ikävän, intohimojen, veren vaatimusten, taikka mieliharmin hetkiä, kuka silloin voi estää tyttöä lankeamasta, kun hän itse tahtoo langeta.
— En usko, hyvä herra, en usko ollenkaan, mitä puhutte. Aavistan teidän puhuvan totta, mutta kumminkaan en usko. Jos niin onkin yleensä laita, kuin te sanotte, niin on minun hoidokkaani poikkeus.
— Sitä en kiellä. Mutta tietäkää, että useat edistävät teidän hoidokkaanne lankeamista, sillä huhu hänen kauneudestaan on laajalle levinnyt ja samalla hänen siveydestänsä myöskin. Siveys onkin, hitto vie, enimmän viettelevä syötti! Älkää milloinkaan puhuko naisen siveydestä, jollette tahdo, että varkaat sen löytävät ja varastavat. En minäkään tahdo vastoin tytön tahtoa naida häntä enkä myöskään vaadi teitä kehoittamaan häntä siihen, vaan ilmoittakaa tarjoukseni suoraan näin: eräs rikas ylimys pyytää sinua vaimoksensa; kosija ei ole nuori eikä kaunis eikä liioin rakastettavakaan, sopisi hyvin sinulle isoisäksi, mutta sinulla ei olisikaan häntä kohtaan muita velvollisuuksia kuin mennä hänen kanssansa vihille ja kunnioittaa häntä. Jos tahdot, niin saat asua vaikka toisessa komitaatissa. Luuletko ylhäisen nimen ja rikkauden tuottavan onnellisuutta? Suostutko tarjoukseen? Jos tyttö vastaa kieltävästi, niin minä koetan tyytyä, me olemme asiasta vaiti, enkä minä tule teitä enempää vaivaamaan. Kasvatusisän velvollisuutena on näin tehdä. Annan viikon mietintäaikaa. Viikon perästä lähetän tänne uskotun mieheni, joka nyt on tuolla vaunujen luona, — sillä en tahtoisi itse tulla noutamaan ehkä rukkasia — kysymään, olenko unohtanut tämän sormuksen tänne. Jos vastaus on kieltävä, niin lähetätte sormuksen takaisin, mutta jos tarjoukseeni suostutaan, niin käskette asianomaisen itse tulla sitä noutamaan.
Näin sanoen nousi ylimys tuolilta ja antoi jäähyväisiksi ystävällisesti mestarille kättä jättäen hänet sekavia ajatuksiansa selvittämään.
Boltay alkoi kävellä levottomana edestakaisin lattialla. Mitä tehdä? Hän myönsi Kárpáthin olleen oikeassa. Tyttö ei varmaankaan voi vastustaa hyvää tarjousta, vaan on suostuva. Eikä tule onnelliseksi. Mitenkä hän voisikaan onnelliseksi tulla? Jos mies elää kauan ja Fanny pysyy uskollisena, niin tulee hän kuihtumaan surusta seurassa, johon vain onnen oikku on hänet koroittanut, jossa häntä ylenkatsotaan, halveksitaan, koska hänellä ei ole muita ansioita kuin hänen kauneutensa. Jos hän suostuu tarjoukseen, niin menettää hän paljon, menettää omantunnon rauhan, jota rikkaus ei voi korvata. Mutta jos hän saa tietää tarjouksen, on hän varmaan suostuva; — lapsen mielen suuri loisto helposti lumoaa. Ja tarjous ei olekaan hylättävä; yksi maan rikkaimpia ylimyksiä pyytää köyhää, koditonta porvaristyttöä vaimoksensa. Ken ei pitäisi tätä suurimpana onnena? Maailma varmaan sanoisi ihan hulluksi sitä, joka semmoisen tarjouksen hylkäisi.
Boltay jo aikoi salata tytöltä koko asian. Mutta se olisi sopimatonta.
Hän ei ole tottunut valehtelemaan.
Hänen mieleensä tuli hyvä keino. Meni hakemaan Santeria.
Tämä teki paraikaa mestarinäytettänsä, komeata pöytää kauneine leikkauksineen ja monine salalaatikkoineen.
— Kuules, Santeri, puhutteli hän kisälliänsä — mestarinäytteesi on todellinen mestariteos.
— Olen siitä hyvilläni. Öin, päivin sitä ajattelen.
— Öin, päivinkö? Etkä mitään muuta?
— Minäkö? Mitä muuta ajattelemista minulla olisi?
— Esimerkiksi sitä, että ylihuomenna tulet mestariksi.
— Siitä olen varma.
— Mitä siitä sanoisit, jos minä jättäisin koko tehtaan sinulle?
— Laskette pilojanne. Miksi sen minulle antaisitte?
— Siksi, että olen jo kyllästynyt sen moniin huoliin, jotka mielelläni annan nuorempien toimeksi. Sinä johdat työtä ja me jaamme tulot. Minä olen, näet, sangen viekas. Otan tuloja ilman vaivoja.
— Pysytään entisellään, ei ole tarvis ruveta jakamaan.
— Mutta minä tahdon. Minulla, näet, ei ole poikaa ja sinä olet aivan mieleiseni perillinen.
Santeri suuteli hellästi mestarin kättä, mutta mestari laski sen ikäänkuin siunaten hänen päänsä päälle.
— Ja sittenkös meidän on hauska elää, jatkoi hän, kun tuot vaimon taloon, ja minäkin pääsen osalliseksi avio-onnesta, jota ei minulle ole suotu.
Santeri huoahti.
— Meidän täytyisi kauan elää sinne päästäksemme.
— Älähän nyt! Mitä puhutkaan; ethän aio naimatonna elää? Älä itseäsi noin hurskaaksi tee! Vai rupeatko totuutta salaamaan minulta, kun kumminkin tiedän mielesi aivan hyvin? Tiedänpä, ketä rakastatkin. Sanonko? Älä ole noin pelkuri. Mitä tuossa vuosikausia huokailet? Pitää ryhtyä tuumasta toimeen. Pitää sanoa tytölle: kuulepas, kultaseni, minä rakastan sinua ja voin elättää sinut, jos tulet vaimokseni. No? Vai onko enemmän mieleesi, jos minä menen kosimaan sinun sijastasi. Olkoon menneeksi; rupean kernaasti puhemieheksi. Vielä tänään kosin sinulle tyttöä ja huomenna lupaan laittaa kihlajaiset, niin hauskat, että enkelitkin riemastuksissaan tanssivat.
Boltay mestari sekä kysyi että vastasi. Santeri ei virkkanut sanaakaan, vaan loi silmänsä maahan, kalpeni, pudisti Boltayn kättä ja poistui huoneesta. Ken tietää, mikä häntä vaivasi?
Tähän asti oli Boltay näyttänyt iloiselta, mutta Santerin mentyä vieri kyynel poskelle. Hänkin aavisti, pelkäsi Santerin rakastavan ilman toivoa.
Mutta kumminkin luotti hän tuumaansa.
Kárpáthin tarjousta hän ei voinut Fannyltä salata, mutta jos tyttö vastaisi myöntävästi aikaisemmalle kosijalle, niin eihän olisi tarvis enää tuota toista mainitakaan.
Ensin hän siis kosii Santerin puolesta. Kenties Fanny kuitenkin häntä lempii? Mutta jos hän kieltäytyy, niin mitä hän vastannee tuohon toiseen tarjoukseen? Voiko hän rakastua seitsemänkymmenen vuoden vanhaan ukkoon ja hylätä kylmäkiskoisesti nuoren, pulskan miehen.
Tuuma oli hyvin ajateltu.
Vielä samana päivänä ajoi Boltay maatilallensa, joka sijaitsi ihanassa laaksossa Karpaatien vuoristossa.
Maaelämän ilot ja huolet virkistivät Fannyn mieltä. Metsä, pellot, yksinkertaisten talonpoikain puheet, säännölliset, mutta kuitenkin vaihtelevat toimet johtivat hänen mieltänsä puhtaampiin ajatuksiin. Kopeus, prameus, muotikiihko, nämä sivistyksen äpärät kuihtuvat, katoavat luonnon helmassa.
Fanny juoksi Boltayta vastaan, auttoi häntä alas rattailta ja näytteli iloisena, lapsen lailla naurusuin, hänelle talouttansa, puutarhaa, yrttimaita. Punaposkinen neito kertoi miten viljaa oli riihessä puitu, kuinka paljon taimet olivat puutarhassa kasvaneet, kuinka monta mehiläisparvea oli saatu, miten kauniita pellavia oli kasvanut, miten hän niitä kehrää talvella palttinaksi, pöytäliinoiksi!
Boltay nipisti neitoa poskesta, joka oli niin kova, että siitä tuskin kiinni sai. Tyttö näkyy nyt vähemmän haaveilevan.
— Sinustahan on tullut aimo emäntä. Osaatpa tehdä kaikkia. Sinut saattaisi jo antaa miehelään.
— Miehelään kai, ilveili Fanny, leikkisästi kiertäen kätensä Boltay-mestarin kaulaan ja punaisilla huulillansa suudellen hänen karkeata poskeansa. Naikaa minut, Boltay setä, teille tulen heti.
— Älähän nyt, sinä pöhkö, puhui mestari nauruansa pidätellen. Minä olen jo vanhempi kuin oma isäni. Valitaan sinulle joku sopiva ylkäpoika.
— Parasta onkin, setä, mitä pikemmin sitä parempi. Mutta menkää nyt tervehtimään Teresa tätiä, niin minä juoksen laittamaan illallista.
Veitikkamaisesti niiaten suuteli tyttö mestarin kättä ja katosi laulellen ja tanssien kyökkiin, aivan kuin vallaton lapsi.
Mestari meni Teresan luo. Fanny ei tullut sisään, ennenkuin pöytää ruvettiin kattamaan. Vasta silloin pujahti hän katsomaan, oliko kaikki pöydällä reilassa. Boltay-mestarilla oli siis hyvää aikaa kertoa Teresalle koko tuo tärkeä asia.
Ylimyksen tarjous teki myöskin Teresan alakuloiseksi. Se oli paljoa loistavampi, paljoa suurempi onni kuin rauhallinen, hiljainen perhe-elämä. Näin suureen loistoon ja mahtavuuteen saattaa upottaa häpeänkin, etenkin kun siihen vielä tulee lisäksi oikeutettu kunnioituskin.
Teresankin mielestä ei Santerin rakkaudella ollut suurta toivoa. Täti oli useat kerrat tutkinut tytön sydäntä, mutta vain sattumalta maininnut Santerin nimeä, mutta tyttö oli pysynyt tyynenä, kehunut häntä, sanonut kunnioittavansa häntä, mutta tämä ei ole rakkautta.
Maukasta illallista syötäessä laski Boltay-mestari puolittain pilaa Fannyn kanssa, tehden viittauksia miehelään menosta, joihin puheisiin tyttö samaten vastasi. Sitten kun illallinen oli syöty, korjasivat palkolliset pöydän ja he jäivät kolmen huoneeseen.
Boltay-mestari muuttui vakavaksi ja juhlalliseksi. Hän tarttui tytön käteen ja veti hänet luoksensa.
— Sinulla on kosijoita, virkkoi hän suoraan, jottei kiertelemällä antaisi tytölle aihetta aavistaa mitään.
Tyttö huoahti vastaamatta.
— Kosija on nuori, oiva mies, rehellinen ja hyväsydäminen, varakas ja ahkera käsityöläinen ja sitä paitsi pulska, miehekäs varreltaan sekä on jo kauan uskollisesti, kaikesta sydämestänsä sinua rakastanut.
— Tiedän, se on Santeri, vastasi tyttö.
Mestari vaikeni. Eihän mitään merkillistä ollut, että Fanny asian arvasi.
Molemmat odottivat hänen vastaustansa.
— Santeri parka, huokasi tyttö.
— Miksi häntä surkuttelet?
— Siksi, että hän minua rakastaa. Miks'ei hän ole valinnut parempaa, uskollisempaa naista, joka voisi hänet tehdä onnelliseksi.
— Etkö sinä tahtoisi mennä hänelle? kysyi vanhus surullisesti.
— Kyllä, jos se teitä ilahuttaa, — niin menen.
— Minuako ilahuttaa? Älä minusta välitä, vaan itsestäsi; mies on kunnon poika, et etsimälläkään parempaa löydä, ei mikään tomppeli, kuten tavallisesti muut työmiehet. Hän on käynyt ulkomaillakin ja osaa astua kenen eteen tahansa … ja hän rakastaa sinua kaikesta sydämestänsä.
— Tiedän. Tunnen hänet. Olen häntä aina kunnioittanut. Menen hänelle, olen uskollinen kuolemaan asti, mutta onnettomiksi tulemme, sekä minä että hän.
Boltay huokasi. Tuokion kuluttua virkkoi hän tuskin kuuluvasti:
— Älä siis mene hänelle.
Molempien vanhusten silmissä kiilsi kyynel, molemmat pitivät he paljon näistä kahdesta nuoresta, aivan kuin omista lapsistansa, ja olisivat mielellään suoneet heidän tulevan onnellisiksi. Toisin oli kohtalo määrännyt.
Fannyn tuli surku itkeviä holhoojiansa. Hän lankesi Boltayn jalkoihin ja laski kasvonsa hänen karkeisiin käsiinsä.
— Olenko kiittämätön, kun en voi rakastaa häntä, jota te rakastatte? Mutta vielä kiittämättömämpi olisin, jos valehtelisin rakastavani ja tekisin hänet onnettomaksi.
Molemmat olivat vaiti.
Kun nuori tyttönen osaa tehdä noin selviä johtopäätöksiä sydämensä tunteista, niin on hänen täytynyt jo niitä paljon miettiä, eikä mikään ole hänelle enää odottamatonta.
Boltay pyyhki hikistä otsaansa ja lausui tyyneyttä teeskennellen:
— Nouse ylös tyttöseni. Sydäntä ei saa pakottaa, — eikä ole lupakaan.
Ilman rakkauttasi hän ei sinusta huolisikaan. Puhukaamme toista.
Sinulla on toinenkin kosija.
— Älkää hänestä puhukokaan, keskeytti tyttö langeten hänen kaulaansa. Jos voisin rakastaa, niin rakastaisin häntä, josta tekin pidätte, ja jota minulla olisi niin suuri syy rakastaa. Ei, ei ketään, isä kulta. — Älkää antako minun koskaan jättää teitä. Minä tahtoisin olla täällä aina, olla kiitollinen hyvyydestänne, pyhittää elämäni, kaikki ajatukseni teidän ja tädin iloksi. En tahdo erota teistä, älkää ajako minua pois luotanne. — Ei ole tuleva ketään kosijaa, jonka tähden teidät jättäisin.
— Mutta, mutta kumminkin, tyttöseni. Velvollisuuteni on ilmoittaa sinulle onnesi; sillä tytön kosijoita näet sanotaan "onneksi". Sinua pyytää vaimoksensa rikas valtaherra, jota kutsutaan armolliseksi, jolla on suunnattomat maatilat ja jonka tulot tekevät puolitoista miljoonaa.
Fanny loi silmänsä maahan ja pudisti kieltävästi päätänsä sekä vastasi tyynesti, järkevästi:
— Se olisi onni, mutta ei onnellisuus.
— Tosin ei kosija enään ole nuori, mutta hän lupaa lemmen asemasta mukavuutta, ylhäistä asemaa.
— Kuka hän on?
— Hänen nimensä ei meidän korvissamme soi juuri kauniilta, sillä samanniminen herra on tuottanut meille enimmän murhetta. Hän on tuon kirkossakiusaajan setä, Juhana Kárpáthi.
Tyttö purskahti nauruun.
— Tuo lihava, hämähäkin muotoinen mieskö?
— Niin; — mutta hänen muotonsa on parantunut.
— Jota sanotaan hupsuksi!
— Hän on tullut järkiinsä.
— Joka aina juo ja pitää maalaistyttöjen kanssa hauskaa.
— Hän on parantanut tapansa.
— Eiköhän, isä kulta, koko kosinta ollutkin vain pilaa? Tahi jos se oli vakavaa laatua, niin on hän siitä hyvän pilan tekevä. Tuo kunnon herra tahtoo naida minut tehdäksensä taas uuden omituisen "tempun". Siksi olen minä liian hyvä.
Tyttö käveli pystössä päin huoneessa. Molemmat vanhukset katselivat ihastuneina hänen soreata vartaloansa.
Viimein rupesi Boltaykin nauramaan, niin hyvälle tuulelle hän tuli.
Fanny istui vallattomana ukon syliin.
— Olenhan jo monta kertaa pyytänyt, että Boltay-pappa naisi minut.
Olette sanonut sopivanne milt'ei isoisäkseni ja nyt osittelette minulle
Juhana-herraa.
Boltay mestari nauroi niin, että silmät kyyneltyivät. Eiväthän kokemuksen nojalla tehdyt väitteet siis aina paikkaansa pidä. Lapsenkin sydän saattaa olla voimallinen hylkäämään rikkauden ja loiston, vaikka ei muuta tarvitsisi kuin ojentaa kätensä kihlasormusta sormeensa ottaakseen.
— Niin. — Arvoisa herra jätti minulle tämän sormuksen, joka minun pitää lähettää takaisin, jos et suostu hänen tarjoukseensa.
— Annanko hänelle rukkaset myöskin? kysäsi vallaton tyttö.
— Ei ole tarvis, hän ymmärtää ilmankin, naurahti mestari; Teresakin nauroi, vaikka oli jo aikoja kulunut siitä kuin hän sitä viimeisen kerran koetti.
Mestari oli aivan ihastuksissansa. Surun Santerin takia tukahdutti ilo, kun hänen kasvattinsa oli niin siunattua mielenlujuutta osoittanut. Boltay riemuitsi ajatellessaan, miten hän on sanova rikkaalle herralle: lupasit puolitoista miljoonaa kasvattini ihanista kasvoista; hän kiittää, mutta ei myy! Ylpeästi saa tyttö kohottaa päätänsä noille herrasmiehille, jotka luulevat Fannyn lemmen olevan myytävänä muutamasta vaivaisesta tuhannesta floriinista! Kerjäläiset!
Saneessansa hyvää yötä suutelivat vanhukset tyttöä; kukin poistui kamariinsa.
Oli myöhään illalla. Aika oli mennä maata. Mutta ei ollut aika nukkua.
Jokin häiritsevä henki vei unen kunkin silmistä.
Boltay mestari mietti pitkää puhetta, jonka hän olisi pitävä jossakin tilaisuudessa antaaksensa kaupungille puheenaihetta Fannystä.
Teresan ajatukset harhailivat menneissä ja nykyisissä ajoissa koettaen valaista monia vastakkaisia tunteita tytön sydämessä, tunteita joista ei tiedä, mikä on hyvä, mikä paha; mikä on vaistoa, mikä tahtoa — salaisuuksia, joita ei tyttö itsekään tiedä, teeskentelyä, joka vie harhaan, turhia haaveita, jotka näyttävät todellisilta. Kuka näistä voisi selkoa tehdä? Enkeli, perkele on helppo tuntea; ihminen, mies, nainen taasen vaikea; nuorta neitosta mahdoton.
Kauimmin karttoivat unen hengettäret Fannyn silmiä. Kuu tuo haaveitten tähti paistoi ikkunasta sisään; kaikki oli hiljaa; ilma lämmin. Oli yö, jolloin keijukaiset tulevat tanssimaan kasteiselle nurmelle, jolloin vanhus kuussa soittelee säteitten hopeakielisellä kanteleella, jolloin lumous hattaroiden muodossa kulkee tähdestä tähteen ja aaveet mustina yöperhosina lentelevät; … jolloin nuoret tytöt eivät saa unta, vaan uneksivat hereillä ollen. Missä harhailivat immen ajatukset? Tavoittelivatko ne onnellisuutta, lempeä; harhailivatko huhujen jäljissä, seurasivatko tiedon, muistin kuvia, tomuisia polkuja, vai liitelivätkö loistavaan tulevaisuuteen, kohoutuen taivaalle, jonka lapsi luulee olevan maan päällä.
Yksi ajatus, yksi seikka oli nyt tytön mielessä, nimittäin sen miehen kasvot, jota hän rakasti, jonka hän kruunasi rukouksiensa kruunulla, jonka hän kuvaili mielessään jaloksi, suureksi. Hänen sydämensä sykki tätä miestä muistellessa.
Tytön ei tullut mieleenkään nuo kaksi naimatarjousta. Yksinäisten hetkien autuus poisti muistista sekä surevan nuorukaisen että hupsun ukon, jotka tahtoivat hänet naida.
Tämmöinen on elämä. Nuori mies rakastaa naista, mutta nainen rakastaa toista, ja tuo toinen ehkä lempii myöskin toivottomasti. Näin käy kautta koko elämän, kukaan ei ole onnellinen, sillä yksi tähti juoksee toisen perässä koskaan sitä tapaamatta.
Missä hän nytkin lienee, tuo tuntematon, — nimittämätön — unhottumaton? Ei hänellä suinkaan ole aavistustakaan, että sureva sydän hänen tähtensä huolehtii. Eipä kuu tunne kuunsairasta, joka sen säteitten vetämänä kiipeää pyörteitten partaalle.
Kunhan hän pääsisi edes häntä lähelle.
Onnelliset nuo suuren maailman naiset, jotka saavat häntä jokapäivä nähdä, puhutella häntä, ihailla, kunnioittaa häntä. Ehkä hänellä on heidän joukostansa mielitiettykin? Ei, ei kukaan voi häntä niin syvästi rakastaa kuin hän. Ei hän sitä hänelle koskaan sanoisi, vaan veisi lempensä mukanansa hautaan. Vain pieni haava sydämeen, pieni kuin ruusunpiikin pistämä, ja haava käy kuolettavaksi, päivä päivältä hän kuihtuu, vaipuu hautaan. Vasta sitten saisi mies tietää, kuinka hän on ollut lemmitty, saisi haudasta kuunnella kaihoavan hiljaista nyyhkytystä!
Miks'ei hän koskaan pääse häntä niin lähelle? Ei koskaan?
Äkkiä johtui hänen mieleensä omituinen ajatus. Ovatkohan nuo ylhäiset piirit niin korkealla ja joka tie sinne niin suljettu, ettei rakkaus koskaan pääse turhaa kaihoa edemmäksi?…
Ei muuta kuin yksi ainoa sana, niin ylhäisten salien ylhäisimmät hänelle ovensa avaisivat, ja hän pääsisi samaan arvoon kuin nuo kadehditut vallasnaiset, jotka saavat nähdä hänen lemmittynsä kasvot, kuulla hänen puhuvan, katsoa häntä silmiin ja punastua sekä salaa imeä lemmen kuolettavaa myrkkyä. Häntä värisytti.
Puhalsiko ehkä kylmä yötuuli hänen jäseniinsä? Olisi perille päästy, jos menisi Kárpáthille vaimoksi. Yksi askel vain, niin pääsisi pääsemättömiksi luultuihin piireihin.
Hän hylkäsi tuuman. Vain hetkiseksi oli se hänen mieleensä johtunut, mutta hän pyyhkäsi sen heti pois.
Mitä sanoisivatkaan sukulaiset, Boltay, Teresa, jos hän, hyläten kunnon miehen tarjouksen, menisi rahojen, loiston vuoksi ukolle, jota hän ei rakasta. Rahojen, loiston vuoksi!
Mutta kumminkin. Onhan hänellä toisia sukulaisia, jotka hän täten saattaisi tehdä onnellisiksi, pelastaisi häpeästä, kurjuudesta, ehkäpä kadotuksestakin. Jos hän tulisi rikkaaksi, voisi hän vapahtaa heidät onnettomuudesta, johon ovat vajonneet… Näin kuiskaili viettelevä haave.
Entä kosto, kun saisi tavata miehen, joka on tahtonut häväistä häntä ja tehdä hänet toveriensa pilkaksi, joka hänestä on vetoakin lyönyt, kun saisi häntä halveksia — ylenkatsoa asemassa, missä ylhäinen nimi tekisi ylenkatseen oikeutetuksi ja mahtava asema sen painavaksi, teräväksi, sattuvaksi.
Viisastele, viisastele, neitonen! — jo olet paulassa. Ei rakkaus vanhempiin eikä sisariin eikä kostonhimokaan sinua johda; lempi sinua johtaa, vie sekä hyvään että pahaan.
Luulottele meneväsi vanhukselle vain sen tähden, ettet jäisi holhoojiesi taakaksi; saat ajatella, kuinka paljon olet korkeassa asemassasi tekevä hyvää vaivaisille, onnettomille, saat hurmata mielesi maailman ihanteiden suloisilla aatteilla!… Pettymystä kaikki! Lempi sinut vie vaimoksi vanhukselle, jota et rakasta. Menet kiusaamaan Jumalaa, kun alttarin edessä vannot rakastavasi, vaikka toista mietit… Mene kohtalosi kokemaan!
Vihdoin nukkuu talonväki. Nukkukaa; uni tuo hyviä neuvoja.
Uneksi olevasi lastenlapsien kanssa leikkivä isoisä; uneksi luostarin hiljaisuudesta: uneksi olevasi lähellä lemmittyäsi! Uni tuo hyviä neuvoja.
Seuraavana aamuna saivat vanhukset kuulla outoja asioita. Fanny pyysi, ettei Boltay lähettäisi sormusta takaisin, kun Juhana Kárpáthi lähettää sitä noutamaan.