IX.
1825.
Tällaista oli seuraelämä Unkarissa tämän vuosisadan ensimmäisellä neljänneksellä…
Useat ylimyksistämme eivät siihen aikaan tietäneet mitään isänmaastansa, missä heillä oli äärettömät tilukset. Esi-isien kieli oli heille tuntematonta, ehk'eivät kaikki olleet sitä ikinä kuulleetkaan. Vieraissa maissa tuhlasivat he tavaransa, mielettömällä apinoimisella sielunsa voimat, kiersivät ympäri maailmaa etsimässä turhia nautintoja, siten menettäen suurimman nautinnon, joka on hyödyttää isänmaata.
Miehet, jotka olisivat voineet ikuistaa maineensa tuhansien kiitollisten sielujen siunauksilla, olivat iloissaan, kun narrien ja laiskurien näyttämöllä pääsivät muutamaksi päiväksi narrisankareiksi. Eurooppalaista sivistystä ostivat he kalliista hinnasta, myymällä isänmaanrakkautensa. Epäiltäväksi jää kumminkin, ovatko huvitusten hienous, salonkitavat ja klubisääntöjen sekä kaksintaistelulakien tunteminen pääseikkoja eurooppalaisessa sivistyksessä?
Toinen, paljoa pienempi osa ylimyksiämme pysyi kotimaassa, arvellen säilyttävänsä esi-isien tavat ja alkuperäisen unkarilaisen luonteen hylkäämällä kaiken sivistyksen. Tämä oli todellinen rosvojoukko, jonka jäsenet maalaisviitoissa ja -turkeissa esiintyivät tanssiaisissa, kulkivat kaduilla musikanttijoukko edellä; kulkivat talosta taloon viikkokausia mässäten ja juhlien; pitivät tiedemiestä hupsuna, kirjoja elinajan lyhentäjinä, työtä moukkain velvollisuutena, sekä elivät siinä autuaassa luulossa, että he ovat sekä todellisen elämänviisauden keksijöitä että myöskin hyviä isänmaanystäviä, sillä he eivät muka ulkomaan oloja edes tunnekaan.
Näihin kahteen luokkaan jakaantui alhaisempikin aatelisto. Joko oli etevistä perheistämme kansallinen henki kokonaan karkoitettu; perheen isä puhui vaimonsa ja lastensa kanssa vierasta kieltä, vain palkollisia puhuteltiin unkarin kielellä; pojat, tyttäret vietiin kasvatuslaitoksiin, joissa opetus vähimmän muistutti omaa kansallisuutta, kansamme kieltä; olisi ollut julkinen solvaus kotimaan kielellä puhutella tai pyytää tanssiin sivistynyttä neitiä yleisissä tanssihuveissa; sellainen pyytäjä sai olla varma siitä, että hänelle suututaan, sillä tätä kieltä käytetään vain palkollisia puhuteltaessa. Näin olivat asiat perin unkarilaisissa kaupungeissakin. Taikka vallitsi aatelispiireissä vastakkaiset, hurjat ja raa'at tavat, kansallistunne koetti vastustaa kaikkea sivistystä; pojat, tyttäret eivät saaneet oppia mitään; eihän tyttöjen muka tarvitsekaan mitään oppia, sillä mitä taitamattomampi nainen, sitä parempi vaimo; poikien taas annettiin opiskella siinä tapauksessa, että heitä syntyi liian monta, kun ei ikivanhoilla metsästysmailla löytynyt tarpeeksi jäniksiä kaikille. Joku heistä oppi latinan kieltä ja rupesi asianajajaksi, mutta muuta kuin lakitiedettä hän ei saanut tuntea.
Entä kansa? Sitä ei ollut olemassakaan. Päivätöissään kansaa tosin väliin tavattiin, mutta ei sitä siihen aikaan ollut tapana kansaksi nimittää. Sana "työ" oli meillä tuntematon. Mitä työtä olisikaan unkarilainen aatelismies tehnyt? Kauppiaat, käsityöläiset olivat enimmäkseen saksalaisia.
Maanviljelijäksi kelpasi talonpoika, taloudenhoitoon ei paljon tietoja tarvittu.
Mitä hyötyä tieteistä? Mihinkä ne kelpasivat? Paljosta istumisesta sai vain perätaudin, ja joka ei aikonut professoriksi, hänellä ei ollut mitään hyötyä tiedoistansa.
Entä kielen viljeleminen? Surkeina esimerkkeinä olivat nälkäiset runosepät ja maata kiertävät ilveilijät, jotka kovan onnen pakoittamina tai koulusta ajettuina olivat joutuneet tälle ohdakkeiselle uralle.
Nukkuvan kansan keskuudesta nousi pari etevämpää kykyä, jotka antoivat aihetta luuloon, että tämän soran ja hiekan alla löytyy kultaakin, kun vaan kaivetaan päivän valoon.
Oli meillä vielä jaloja naisia, jotka pitivät äidillistä huolta orvoksi joutuneesta kansallisuudestamme, esim. rouva Anna Urményi Unkarissa, rouvat Teleki, Bornemisza ja Bánfy Siebenbürgissä. Yön viimeisinä tähtinä ja uuden aamun kointähtinä pysyvät he ikuisessa muistossa.
Ylimystemmekin joukosta tulemme tapaamaan useampia sivistyksen ja edistyksen taistelutantereella. Ihmeteltävällä lujuudella taistelevat he ulkomaalaistumista vastaan, sivistykselle Unkarin maassa alaa raivaten.
Vihollisia heillä oli; suo edessä, vetelä takana.
Näitten jalojen miesten joukosta pysyvät ikuisessa muistossa Yrjö Festetics, Unkarin "Helikonin" perustaja sekä hänen arvokas lankonsa kreivi Frans Seéchényi, kansallismuseon luoja; Rády; Teleki; Majláth; Podmaniczky; Dezsewffy, jotka olivat uuden kansallisen liikkeen lipunkantajia. Tämä liike alkoi siihen aikaan, jolloin yleensä luultiin, ettei Unkarin kansa kelpaa muuksi kuin kalvankantajaksi; olipa sellaisia, jotka sitäkin epäilivät.
Ilmestyivät nousevan aamuruskon laulajat: Berzsényi, Kazinczy, molemmat Kisfaludyt, Kölcsey, Vörösmarty ja Bajza, kaikki silloin vielä nuoria kykyjä, — siitä onkin jo kulunut kahdeksankolmatta vuotta.
Syntyi sanomalehtiä, joista meidän aikalaisiltakin on paljon oppimista.
Jaloja, vakavia taiteilijoita liittyi yhteen julistamaan taiteen ja äidinkielen ihanuutta, He voittivat ennakkoluulot, jotka enimmin rasittivat taiteilijoita. Siebenbürgiläiset saivat pikemmin kun unkarilaiset valmista aikaan. Samana vuonna avattiin äsken valmistunut komea kansallisteaatteri Klausenburgissa niin suurilla juhlallisuuksilla, että ne jo sinänsä hankkivat laitokselle pysyvän arvon. Kaksikymmentä miestä ja naista Siebenbürgin etevimmistä perheistä, kaikki vakavia ja arvossa pidettyjä henkilöitä, ryhtyivät näyttelemään ensimmäistä kappaletta, jolla kansallisen sivistyksen uusi temppeli vihittiin.
Tällaisia tapahtui vuonna 1825, jolloin uusi aikakausi kansamme historiassa alkoi.
Uusi elämä, uusi verenkierto jokaisessa yleiselämän suonessa; ihmisiä, jotka heräsivät unesta tahtomatta uskoa, että olivat nukkuneetkaan; toiset yhä nukkuivat ja uneksivat, että kaikki on nukuksissa.
En puhu tämän vuoden valtiollisista tuloksista, valtiopäivien otteluista; en pidä itseäni tarpeeksi älykkäänä enkä tarpeeksi tuhmanakaan puhuakseni näistä asioista. On seikkoja, joista viisas mies saattaa paljonkin puhua, mutta onpa semmoisiakin kohtia, joissa viisauskaan ei ole paikallansa.
Mutta tämän vuoden tulokset näkyivät elämässäkin. Pressburgin valtiopäivät sekä laativat uusia lakeja hallinnon parantamiseksi että rikastuttivat seuraelämää uusilla aatteilla, uusilla sankareilla.
Suurin osa näistä on meille jo ennaltaan tuttu. Muutaman kuukauden perästä valtiopäiväin avajaisista tapaamme Pressburgissa sangen miellyttäviä ryhmiä. Puolueita on syntynyt, eri mielipiteitä on jo konferenssien ja klubien kautta tullut seuraelämään.
Tutuilla sankareillamme on millä missäkin etevä asema.
Ensiksi sopii meidän mainita kreivi Tapani, jonka älyä ja viisautta vakavin osa isänmaanystävistä ihmettelee; jonka luonne on niin ylevä ja rehellinen, etteivät hänen ystävänsä tohdi häntä rakastaa, eivätkä viholliset vihata, vaan kumpikin puolue kunnioittaa häntä.
Niilo ei enää käy hänen kanssansa käsitysten. Tulisempi innostus on hänet johtanut jyrkemmille teille. Hänen ympärillensä on kokoontunut kuumaverinen nuoriso, tulisimmat isänmaanystävät, joilla sydän on lähempänä päätä kuin toisilla. Häntä ylistävät sekä ne, jotka ovat unohtaneet entisyyden, että kaikki, jotka rientävät hautaamaan entisyyden tulevaisuuteen.
Kuten hän oli ennustanut, eivät runoilijain kutsumukset saattaneet poissa olevia ylimyksiämme kotiin, vaan valtiopäivät. Nämä kutsuivat kotimaahan jokaisen, jolla vielä oli rahtunenkin ylpeyttä. Välttääksemme kaikkea väärinkäsitystä tässä kohden, huomautamme, ett'emme tarkoita kansallista ylpeyttä. Omasta ylpeydestä tässä on puhe.
Kun kymmenen tuntia kestävän yhteisistunnon alkaessa astumme parlamenttihuoneen ovelle, niin on rintamme riemusta pakahtua nähdessämme noita muhkeita ja jaloja isänmaanystäviä saapuvan yhden toisensa perästä komeissa vaunuissa, lakeissa haikaransulka, muinaisunkarilaisissa, nahkakauluksella ja nyöreillä varustetuissa viitoissa, kallisarvoiset miekat vyöllä, soreat viikset ylähuulessa, tai tuuhea poskiparta. Heistä tunnemme sekä tuttavamme Pariisista, Béla Kárpáthin, Fennimoren, Liviuksen, että muita unkarilaisia valtaherroja. Sydämemme iloa häiritsee vain se seikka, että enin osa näistä Unkarin ylimyksistä vaivoin osaa lausua unkariksi: "äänestän ehdotuksen puolesta" (tai ehdotusta vastaan). Pitemmät puheet osataan pitää vain latinan kielellä.
Mutta tuskin tunnemme Juhana Kárpáthia, unkarilaista Nabobia, tuossa komeassa, jalokivistä hohtavassa asussa. Suuren, hantelan ruumiinsakin vuoksi edustaa hän tietysti vanhoillaan pysymisen aatetta ja onkin sentähden nuorten vastustajien ainaisena pilan ja ivan esineenä. Näistä vastustajista ei yksikään ole niin terävä ja myrkyllisesti ivaava kuin hänen veljenpoikansa, joka jo senkin vuoksi oli palannut Unkariin, että saisi vainota setäänsä yleisten kiistojen taistelutantereella.
Unkarin valtiopäiville ei häntä niin paljon saattanut ajatus esiintyä loistoisasti ja päästä mainioksi sekä alkaa valloitussota kaikista maan ääristä tänne kokoontuneitten ylimysten vaimoja ja tyttäriä vastaan, kuin ajatus saada joka päivä tavata setäänsä semmoisella paikalla, missä tämä ei voi päästä pakoon ja missä hän saa loukata setäänsä vereen asti tämän voimatta puolustaa itseänsä.
Jos setä olisi kuulunut vastustuspuolueeseen, niin olisi Béla ollut vanhoillinen. Mutta nyt oli laita päinvastoin, ja Béla oli niin kiivas vastapuoluelainen, että kumppanitkin alkoivat häntä ihmetellä.
Vielä yhden vanhan tuttavamme nimen tulemme usein tapaamaan, — emme tosin kiivaista kiistoista puhuvien valtiopäiväkertomusten palstoilla, emmekä Wienin muotiseikoista puhuvissa lehdissä, vaan kaikilla vapaamielisen edistymisen aloilla, kaikissa nimilistoissa hyväntekeväisiä tarkoituksia varten ja kansallisten laitosten perustajien joukossa. Tämä nimi on Rudolf Szentirmay, jota tavallisesti seuraa kaikissa ihmisystävällisissä ja jaloja aatteita kannattavissa yrityksissä vielä toinenkin nimi, nimittäin Flora Szentirmay-Eszéki. Kaikki olemme siis kotona.
Tunnemme, että elämme tärkeällä aikakaudella; sen tuntee joka ihminen.
Suuria aatteita, laajoja parannuspuuhia ilmestyy julkisuuteen. Kahviloissa luetaan innokkaasti sanomalehtiä, iltahuveissa ja pidoissa puhutaan muustakin kuin metsästyksestä ja muotiseikoista, naiset alkavat valita kansallis- ja puoluevärejä pukuihinsa, yleinen mielipide joko ylistää lemmikkejänsä tai masentaa vainoomiansa. Päivisin käy yleisö yhtä uteliaana kuuntelemassa valtiopäiväin keskusteluja kuin teaatterissakin, ja iltasin käyvät isänmaan isät teaatterissa vielä mieluummin kuin valtiopäiväistunnoissa.
Tänään on julkinen ylimysten (ylähuoneen) istunto; kuulijain parvet ovat täpötäynnä kaikenlaisia ja kaikensäätyisiä kuulijoita, sillä edellisenä päivänä levisi huhu, että tänään tapahtuu ankaria otteluja.
Parhaimmat puhujat tulevat puhumaan; tänään kuullaan sekä eläköönhuutoja että vihellyksiä.
Esillä on tärkeä kysymys, jonka kohtalosta riippuu jommankumman puolueen voitto. Sekä alhaalla salissa että ylhäällä parvilla kuunnellaan tarkasti, pöytäkirjaa julkiluettaessa vallitsee yleinen, syvä hiljaisuus, niin että voi kuulla pikakirjoittajan kynän rapinan.
Nyt esiintyy pitkäpiimäisyydestään ja laveasta lausetavastansa tunnettu puhuja, hän alkaa pitkän latinalaisen puheen, jonka laaja alkulause antaa aavistaa lopun etäisyyttä.
Se osa yleisöä, joka ei ymmärrä kieltä, alkaa ikävystyä tästä yksitoikkoisesta huvituksesta, kuulijat taasen ovat harmissaan. Nuoret valtiopäivämiehet alkavat jo levottomina helistellä miekkojansa. Muutamissa merkillisimmissä kohdin puhetta huudahtelevat vastustusmiehet: ohoo! — Kun taasen puhujan lauseet käyvät liian sietämättömiksi, huudahtaa joku: "kuulkaamme!" ja niin kuuluu hänen perässään satoja "kuulkaamme"-huutoja, joten puheesta ei voi kuulla niin mitään.
Puhujaa ei tämä ollenkaan häiritse; suurimman hälinän aikanakin hän vain jatkaa juttuansa, sivullensakaan katsahtamatta, kunnes melu vihdoin itsestään loppuu.
Hänen puheensa herättää suurta kiihkoa ylimystössä. Useat kiivaammat valtaherrat nousevat keskustelemaan etempänä istuvien kumppaniensa kanssa. Missä kolme tai neljä samanmielistä on yhdessä, siellä kuiskaillaan kiivaasti liikehtien ja päät yhdessä; kuulijat tuumivat: mitähän siellä keskustellaan?
Eräällä parvella, joka on sekä mies- että naiskuulijoita täynnä, seisoo joukko nuoria, mustiin attilatakkeihin ja kapeisiin unkarilaisiin housuihin puettuja juristeja.[14] Heistä on yksi jo kauan aikaa oleskellut Pressburgissa, toiset ovat luultavasti vasta äskentulleita, sillä he ihmettelevät kovasti kaikkea, mitä näkevät ja kuulevat, ja kyselevät tuolta Pressburgin mieheltä: kuka tuo on, joka nyt nousi ylös tuoliltaan? Kuka tuo on, joka pisti kynänsä tolppoon? Kuka istuu tuolla, selin tänne? Missä istuu se ja se? Kuka kuuluu vapaamielisiin ja kuka ei kuulu, ynnä muita samanlaisia kysymyksiä. Pressburgin mies taasen osaa tietysti antaa tyydyttävän vastauksen kaikkiin näihin kysymyksiin, sillä hän on asunut kaupungissa aina valtiopäivien avauksesta asti, praktiseeraa personaaliksen (ylähuoneen puheenjohtajan) luona, sekä on jokaisen kuuluisan miehen tuttava. Hän tietää muka senkin, missä kahvilassa kummankin puolueen miesten on tapana käydä. Täten on hän saanut korkean arvon kumppaniensa silmissä. — Katsokaas, tuo tuolla on Béla Kárpáthi — näytti hän toisille — sepä vasta kunnon mies; ei ole niin vapaamielistä koko ylimysjoukossa! Ymmärtänettehän sen itsekin, sillä hän tohtii vastustaa omaa setäänsä, joka kuuluu konservatiiveihin! Uskaltaisinko minä sanoa sanaakaan Yrjö-setääni vastaan? Eikä hän ole muuta kuin varatuomari. — Tuolla Kárpáthilla on jalo luonne, hän on suuri mies; osaa unkariakin ja puhuu sitä niin hyvin, että mekin ymmärrämme.
Metsistyneet nuorukaiset ihmettelivät kovasti.
— Katsokaas, hän ei pidä puhujan jutuista, ottaa kynän käteensä; nähkääs, miten uhkeasti hän sen työntää tolppoon. Varmaan tekee hän muistutuksen edellistä puhujaa vastaan tai laatii uutta ehdotusta. Ahaa, nyt antaa hän paperin kulkea kädestä käteen. — Kaikki myöntävät, nyökkäävät päätänsä. Hän on järjen mies!
Tällä aikaa piirsi nuorempi Kárpáthi sedästänsä, jota vastapäätä hän istui, huviksensa irvikuvan, missä kunnon herra oli kuvattu pässiksi, joka märehtii vanhoja erioikeuskirjoja. Paperin hän antoi naapureillensa, ja sitä luulevat juristit joksikin tärkeäksi esitykseksi.
— Katsokaas vain, nyt lähtee kaksi miestä hänen puheillensa. Tunnen heidät hyvin. Kummeksin vain, miksi he häntä puhuttelevat, sillä ovathan he toista puoluetta. Kas, kuinka ylpeästi hän viittaa, että hän on ajallansa heille vastauksen antava. — Näyttävät vielä epäilevän. Tulkoon vain asia puheeksi, niin hän heille sanoo, mitä ovat miehiä…
— Lyödään vetoa, että tyttö tulee tänne, lausui Kárpáthi noille kahdelle ylimykselle, jotka tällä hetkellä hänen tuoliinsa nojautuen puhelivat hänen kanssansa.
— Minä en usko, ennenkuin näen, vastasi Livius, hoikka, käyränenäinen mies. Tyttö on erittäin ankarasti kasvatettu.
— Loruja! Tyttö kuin tyttö! Kaikilla heillä on sydän, pitää vain löytää avain, joka sen avaa.
— Mutta siihen sydämeen et pääse tiirikallakaan. Tyttöä vartioi jumalinen, päiväkaudet rukoileva täti ja äreä, karhumainen setä, jotka aina ovat hänen kintereillään.
— Pieni asia! Jumalisen tädin me petämme, äreän sedän peloitamme pakoon, ja Hesperiidien yrttitarha on meidän.
— Minä sanon vieläkin kerran, että tytön luokse ei pääse, häntä ei päästetä yleisiin huveihin, hän ei käy koskaan teaatterissa, ei kävelyllä eikä missään, missä muita ihmisiä on liikkeellä, kirkkoa lukuunottamatta, mutta sielläkin hän istuu urkuparvella kuorolaulajien joukossa.
— Tämän olen jo aikoja tietänyt. Minulle on ennenkin sanottu, että tytöllä on kaunis ääni. Hyvä! Tästä tiedämme, että tyttö mielellänsä antaa äänensä kuulua ja että hänellä on taipumusta laulajattareksi. Tähän taipumukseen saattaa istuttaa monenmoisia hedelmiä. Kuten tiedätte, olen lyönyt tuhat tukaattia vetoa Fennimoren kanssa siitä, että tyttö on vuoden kuluttua asuva minun luonani.
— Uskomattomalta kuuluu, kun ajattelee, miten surkean lopun saivat
Fennimoren yritykset tämän tytön suhteen.
— Miten? Miten? Kuinka hänen on käynyt? — kyseli kolmas, joka juuri oli seuraan saapunut.
Abellino oli heti valmis tekemään asiasta selkoa.
— Tuo kunnon poika lähetti lemmenlahjoja tytölle, joka antoi ne kaikki tädillensä. Tämä viekas, muka jumalinen noita-akka määräsi Fannyn nimessä lemmenkohtauksen Fennimorelle talon takana olevaan puutarhaan. Tämä tulikin määrätyllä tunnilla aukijätetystä takaovesta paikalle, odotteli levottomana hyvän aikaa karviaispensaiden takana, mutta kun ei ketään kuulunut, huomasi hän vihdoin tulleensa petetyksi. Hän aikoi lähteä tiehensä, mutta kas, ovi, josta oli tullut, olikin nyt lukossa. Tuumii, mitä nyt tehdä? Vaarallista oli kolistelemaan ruveta, sillä pihan puolella olivat Boltay-mestarin kahdeksan nikkarinsälliä työssä. Jos he kuulevat kolinan, antavat he hänelle semmoisen selkäsaunan, ettei hän enää nahkaansa omakseen tunne. Ylt'ympärillä taasen oli korkea kiviaita. Ei ollut muuta neuvoa, kun alistua kohtaloonsa ja mennä maata kukkapenkkien väliin ja odottaa, kunnes puutarhuri aamulla tulee avaamaan oven. Tämäpä vasta kova kokemus Fennimorelle; hän, joka ei saa unta, jos lakana on rypyssä, ja joka maata mennessänsä pesee itsensä ensin monenmoisissa vesissä. Päälle päätteeksi rupesi vielä puoliyön aikana satamaan vettä ja sitä tuli aamuun asti, ikäänkuin saavista kaataen. Koko puutarhassa ei ollut pienintäkään suojusta, ei anssaria, ei edes parsalavaakaan, jonka alle olisi päässyt suojaan. Tätä huvia kesti kello kuuteen asti aamulla. Vasta silloin pääsi Fennimore vihmasaunasta. Hänen yllänsä oli nankinikankaiset housut, samettikauluksinen hännystakki, ja päässä kastorihattu. Ajatelkaas, miltä hän näytti! Jokaiselle tuttavalle, jonka hän kotimatkalla tapasi, selitti hän tulevansa Tonavan virrasta, mistä hän muka oli pelastanut hukkumaisillaan olevan pojan.
— Sen vuoksi hän niin kernaasti meni Fannyn siveydestä vetoa lyömään.
— Tietysti. Jos hän voittaa vedon, on hän oikeassa ja saa vielä tuhat tukaattia; jos hän taasen häviää, on hänellä korvauksena tieto, että tyttö on langennut, vaikkei se hänen toimestansa käynytkään, — Olen varma siitä, että hän häviää. Vuoden kuluttua on Fanny oleva ihan sisartensa kaltainen.
— Ja mitä tietä aiot päästä perille?
— Sitä en ilmaise. Siinä kyllä, kun tiedätte minun jo päässeen niin pitkälle, että tyttö tänään tulee parvelle, viidennen pylvään viereen, missä nuo lakimiehet seisovat, täsmälleen yksitoista…
Näin opettavainen keskustelu oli seuralla, jota lakimiehemme äärettömästi ihailivat. Tällä välin vaihtoivat toiset isänmaan isät kovia sanoja jostakin tärkeästä yleisestä asiasta.
— Katsokaapas, lausui juristiylimys vasta-alkaville veikoillensa, nyt katsoi armollinen herra minuun. Hän tuntee minut hyvin, olen häntä usein puhutellut, kun esimieheni on lähettänyt minut viemään "sirkuläärejä" (kiertokirjeitä) hänelle. Varmaan katsahti hän tänne huomauttaakseen meille, että hän pian aikoo puhua. Me vastaamme eläköönhuudoilla. Huutakaa sitten, pojat, aikalailla!
Samassa kuului naispuvun kahinaa miesten takaa, ja muutamat, joilla oli aikaa katsahtaa taaksensa, huomasivat sievästi puetun porvaristytön, vanhan, mutta sangen koreasti puetun naisen seurassa. Tyttö ei voinut olla kuuttatoista vanhempi; vartalo oli solakka ja hoikka, kasvot terveen ja raikkaan näköiset, tavaton puna heloitti poskilla, huulet värisivät ikäänkuin pelosta. Edessä seisovien olkain ylitse koettaa hän katsoa alhaalla istuvia, samalla kuin tuo koreapukuinen rouva kuiskaa muutaman sanan hänen korvaansa, jonka johdosta tyttö monta kertaa uteliaasti kysyy häneltä hiljaa: "kuka?"
— Tuolla on tyttö! — kuiskasi Abellino tovereilleen ja tirkisti lornetillaan parvekkeelle. Hän tuli aivan äsken; tuolla hän seisoo lakimiesten takana. Nyt ei häntä näy, kun tuo pitkä mieshöntelö on edessä. Nyt näkyy hän taas; posket punaiset, suuret mustat silmät näyttävät aroilta. Älkää katselko sinne niin paljon, hän pelästyy. Lempo vieköön tuon miehen tytön edestä!
— Kas; kas! — puhui lakimies. Hän viittasi minua kohden, toisetkin armolliset herrat katsovat tänne. Varmaan puhutaan minusta. Esimieheni kehuu minua aina hänen kuultensa. Kas vaan, kuinka hän katsoo minuun! Ehkä pitäisi häntä tervehtiäkin.
Kunnon mies alkoi joutua hämille. Muutteli yhä asentoa, milloin otti sapelin käsivarrellensa, milloin taas nojasi siihen, siveli viiksiänsä, kääntyi toverien puoleen puhellen heille naurettavan vakavasti. Milloin oli hän kovin lempeän näköinen, milloin taas hymyili viisaasti, kuten nuorten miesten on tapana, silloin kuin heitä paljon katsellaan.
Hän ei enää voinut kantaa kaikkea tätä kunniaa; nuo häneen kääntyneet lornetit polttivat tulilasin lailla hänen kasvojansa. — Hän sanoi tovereilleen, että hänen täytyy mennä esimiehensä luo; jos Kárpáthi sillä aikaa puhuisi, niin pyysi hän heidän kuuntelemaan tarkasti, jotta voisivat hänellekin kertoa. — Näin sanoen pakeni hän tiehensä.
Hänen poistumisensa kautta syntyneestä aukosta tuli kauniin porvaristytön vartalo näkyviin. Tyttö ei kuitenkaan viipynyt parvella, vaan läksi taas seuranaisensa kanssa pois.
— Oli todellakin soma tyttö, lausuivat alhaalla. Pirullisia vehkeitä tuolla Bélalla!
Nyt loppui vastapuolueen viimeisen puhujan puhe, jota seurasi kuulijain nostama hälinä.
— Mitä melua tämä on? — kyselivät toisiltaan keskenänsä juttelevat nuoret isänmaan ystävät. Mistä on puhetta?
Estääksensä uutta kiivasta keskustelua syntymästä näki puheenjohtaja hyväksi ryhtyä äänestykseen, hyväksytäänkö alahuoneen esitys vai ei? Ankarien valtiomiesten kasvot olivat vakavia, äänestettiin sekä myöten että vastaan. Nuoremmat äänestivät miten kunkin päähän pisti.
Juristiemme oli helppo kirjoittamattakin muistaa, mitä Abellino puhui.
— No? No? — kyseli sankari kotiin palaavilta tovereiltansa: mitä Kárpáthi lausui? Eikö hän puhunut mainiosti? Eikö ollut juhlallista kuulla?
Hän lausui: "minä hyväksyn alahuoneen esityksen".
— Niinkö sanoi? Kuinka älykkäästi!