VIII.
Helluntaikuningas.
Ollaan siis taas kotona, rakkaassa, köyhässä Unkarissa.
On herttainen helluntaiaamu, todellakin herttainen aamu. Varhain ensimmäisen kukonlaulun jälkeen kulkee Nagy-Kun-Madaras'in katuja pitkin joukko tummanvereviä musikantteja, ja heidän edellään kaupungin raatimies, iso pähkinäpuusta tehty sauva kädessä. Hänen kasvojensa äreästä, juhlallisesta muodosta näkyy, että hän on tärkeässä virkatoimessa sekä ettei hän tänään vielä ole viinan tippaa maistanut.
Kunnon raatimies on sinisessä puvussa, kuten rehellisen virkamiehen arvo vaatii, ympyriäisessä hatussa rehentelee pari suurta helluntairuusua, napinlävessä on kimppu neilikoita, muskottilehtiä ympärillä, liivissä hopeanapit, kasvot punaiset, viikset tuuheat, saappaissa tupsut ja kannukset. Hän astua sipsuttaa aivan kuin olisi munia maassa eikä katsoisi sivulle, vaikka hänelle luvattaisiin puoli maailmaa, saatikka sitten taaksensa mustalaisiin. Saapuessaan jonkun raatimiehen tai paremman porvarin talon edustalle viittaa hän sauvallansa astumaan verkkaan ja puhaltamaan mahtavammin torvea.
Musiikista heräävät kadun asukkaat. Ikkunaluukut avataan, tytöt huivilla rintojansa peitellen pilkistävät porteilta ja toivottavat hyvää huomenta Antti Varjulle.[13] Mutta herra Antti Varju ei tunne ketään, sillä hän toimii korkeassa virassa, joka ei salli alentumista.
Nyt saapuvat he pappilaan; sinne heidän pitää poiketa, sillä sinne on asiaa. Siellä odottaa häntä nimittäin viinaryyppy, jonka lepyttävä vaikutus näkyy takaisin tultaessa hänen kasvoistaan.
Tämän tehtyä on tärkein toimi vielä jäljellä, piti tavan mukaan mennä tervehtimään armollista Juhana-herraa.
Tämä ei ole leikintekoa, sillä Juhana-herralla on kesyjä karhuja pihalla, jotka syövät ihmisen hänen raatimiehen virastaan vähintäkään huolimatta; tai saattaa joutua koirien joukkoon, jotka antavat semmoisen läksytyksen, jommoista ei vielä ole saanut. Kaikeksi onneksi sattui tällä kertaa eräs punatakki-heitukka vetelehtimään portilla. Tätä puhutteli raatimiehemme sangen sävyisästi.
— Onko armollinen Ju-Ju-Juhana-herra jo noussut ylös?
— Tehän ette saa sanaa suustanne! Herra ei ole vielä maatakaan mennyt.
Herra Varju tallusti edemmäksi. Hänen piti vielä kertoa raatihuoneella neuvostolle toimensa, ja tämän hän tekikin pitkittä mutkitta lausuen:
— Kaikki olen tehnyt.
— Hyvä on, herra Varju.
Katsokaamme raatihuonetta ja sen mainittavimpia miehiä.
Kunnianarvoisessa istuntosalissa riippuu seinillä maan ja kaupungin kuuluisuuksien muotokuvia. Näitten välissä on kuolleitten patruunien, kirkko-, tuomio- ja raatiherrojen nimikilvet. Pöydällä on kauhean paksuja kirjoja sekä lyijyisiä mustepulloja; se on musteella kirjavaksi tahrattu, sillä on tapana heittää kynät paljaalle pöydälle.
Vasta soivat aamukellot, ja kaupungin raatimiehet ovat jo koossa salissa. He istua könöttävät hyvässä järjestyksessä pöydän ympärillä, pöydän päässä pormestari, tanakka lihava mies.
Ovella seisoo joukko nuoria miehiä, lyhyet, avarat polvihousut yllä, sekä messinkinappinen dolmanytakki hartioilla, kullakin kirjava huivi napinlävessä ja kannukset saappaissa.
Etummaisena nuorten miesten joukossa on viime vuoden helluntaikuningas.
Pitkä, sorea nuori mies, jolla on käyrä kotkannenä, pitkät viikset kolmessa kiemurassa ja vaksilla voidellut, leuka pitkä ja kaula musta aina paitaan saakka, mistä toisenlainen iho alkaa. Hänen pukunsa ei ole samanlainen kuin toisilla pojilla; liinaisten roimahousujen sijasta on hänellä tavalliset nyöritetyt housut ja lahkeet saapasvarsissa, joista pitkät tupsut riippuvat; leveän vyön iso messinkisolki kiiltää lyhyen vihreän liivin alta, takintaskusta riippuu kirjava nenäliina, sormissa on sileitä- ja sinettisormuksia niin tiukasti kiinni, ettei niitä voi saada pois.
Enimmin vetää kuitenkin huomiota puoleensa iso lehväinen seppele hänen päässään. Sen ovat tytöt sitoneet piilipuun lehdistä ja kukista siten, että pitkiä neilikka- ja ruusukiehkuroita riippuu olkapäille kuten naisten hiukset, jättäen kumminkin kasvot paljaiksi.
Tätä seppelettä ei voita joka poika!
— No, Martti, lausuu hänelle pormestari: taas on herttaisen helluntain juhla.
— Tiedän, jalo herra, olin minäkin eilen kirkossa ja kuulin papin sen sanovan.
— Aiotko vieläkin pysyä helluntaikuninkaana?
— Parastani tahdon koettaa, jalo herra. Olen jo kuusi vuotta siinä virassa ollut.
— Tiedätkö, montako aamia viiniä olet sillä aikaa juonut, montako pulloa olet särkenyt, monistako pidoista ja häistä olet heitellyt ulos vieraita?
— En tiedä, herra pormestari, mutta kaikissa huveissa olen koettanut olla läsnä, ja sen saatan sanoa, ettei minua vielä ole viini eikä mies kumoon kaatanut.
— Lukekaa julki, herra notarius, montako aamia viiniä, montako läven saanutta päätä, on hänen syntiluettelossaan.
Kirjoista saatiin selville, että Martin kuusivuotinen helluntaikuninkaan virka oli maksanut kaupungille 27 aamia viiniä, että hän oli häirinnyt toista sataa huvia, sekä tehnyt erään kapakoitsijan rikkaaksi mieheksi särkemällä joka viikko hänen lasejansa, jotka kaupunki sai maksaa.
— Oletko laskenut, poikaseni, montako kertaa olet pilannut hevosesi?
— En ole viitsinyt muistiin panna. Se ei olekaan minun, vaan alamaisteni asia.
— Montako tyttöä olet vietellyt?
— Miksi antavat vietellä itseänsä?
— Sinun kättesi kautta on kulkenut paljon varastettua tavaraa.
— Eipä kukaan ole minua kiinni saanut.
— Mutta näin ollen maksaa tuo kuninkuutesi meille vähän liian paljon.
— Ei siitä kaupunki köyhdy, sillä armollisen Kárpáthi-herran isä, jonka muotokuva riippuu tuolla seinällä, antoi kaupungille summan rahaa vanhan tavan ylläpitämiseksi sekä myöskin hevoshoidon harrastamiseksi, minkätähden aina helluntaipäivänä seudun hevosmiehet kokoontuvat ajamaan kilpaa. Ken näissä kilpailuissa pääsee voitolle, hän saa herravainajan testamenttirahoilla vapaasti juoda kaikissa kaupungin kapakoissa, hänen hevosiansa pitää jokaiset talollisen hoitaa, ja jottei hänen tarvitsisi hevosen turmeltuessa maksaa kuluja, saa se maksaa vahingon, joka on eläintä huonosti hoitanut. Vielä on voittajalla vapaa pääsy kaikkiin kesteihin ja juhliin, ja jos hän silloin tällöin hurjistuukin, ei häntä saa rangaista vitsoilla eikä vankeudella.
— Sinusta, poikaseni, olisi tullut hyvä asianajaja; mistä olet oppinutkaan noin sujuvasti puhumaan?
— Olen kuusi vuotta ollut helluntaikuninkaana, vastasi mies, ylpeästi rintaansa rehennellen, on ollut hyvä aika oppia oikeuksiani tuntemaan.
— No, no, nuhteli pormestari. Kuules, Martti, ei sovi noin elää tyhjäntoimittajaksi, sillä tavalla totut liiaksi tuohon elämään ja sitten käy vaikeaksi alkaa uutta oloa, kun täytyy maksaa viini ja joutua rikoksesta lukon taa, jos nimittäin kuninkuutesi huomenna loppuu. Pian saattaa niinkin käydä, että joku toinen voittaa sinut.
— Sitä miestä ei ole vielä syntynyt, vastasi Martti pistäen arvokkaasti kätensä housun taskuun.
Raatikin huomasi pitempien puheitten olevan tässä turhia, jonkatähden ryhdyttiin juhlaa valmistamaan.
Neljä viinitynnyriä, kukin erilaista viiniä täynnä, oli pantu rattaille; yksi kuorma oli vehnäleipiä ja rattaitten perään oli sidottu sarvista kaksi härkää juhlateuraaksi.
— Ei tuo kelpaa, lausui mahtavasti Martti, joka oli tottunut käskemään. — Komeampaa olla pitää! Kuka nyt teurashärkiä rattaitten perään sitoo? Teurastajien pitää taluttaa niitä sarvista ja sarviin pitää sitoa sitruunia ja koreita nauhoja.
— Kas, kuinka hän osaa järjestää! Viinitynnyrien päälle istukoon neljä neitoa korvakannuilla jakamaan viiniä.
— Käsketkö vielä mitä, Martti?
— Kyllä! Mustalaiset soittakoot minun lempikappalettani ja kaksi heitukkaa pidelköön hevostani, kun astun selkään!
Kaikki tapahtui käskyn mukaan.
Lyhyen jumalanpalveluksen päätyttyä läksi kansa kentälle. Edellä kulki kaksi raatimiestä, kädessä nauhoilla koristetut kirvessauvat, perässä mustalaismusikantit, vedellen korvia särkevästi Martin lempikappaletta. Heidän jäljessään kulki kaksi härkää, teurastajapoikain taluttamina. Takaistuimella istuva vanha bassoviulunsoittaja rukoili ehtimiseen poikia, etteivät Jumalan tähden päästäisi härkiä irti, sillä hän ensin muka joutuisi heidän uhriksensa, hänellä kun on punaiset housut.
Sitten seurasivat ruoka- ja juomatavarakuormat sekä viinitynnyrit, joiden kunkin päällä istui vilkas neitonen.
Nyt tuli herra Varju. Kohtalo oli hänet koroittanut. Hän istui hevosen selässä, kädessä suuri punainen lippu, jota tuuli väkisin tahtoi liehuttaa silmille. Hänen tyytyväisen näköisistä kasvoistansa päättäen olisi voinut arvella, että Martin ollessa helluntaikuningas, hän on ainakin varakuningas.
Vihdoin tulee helluntaikuningas. Hänen hevosensa ei ole kaunis mutta isoluinen, kuudentoista kämmenen korkuinen eläin; huonon muodon korvaavat lukuisat, koreat nauhat, harja on kahdessatoista palmikossa, satulaloimena sudennahka.
Hän ratsastaa hyvin. Tosin hän vähän heiluu, mutta tämä ei ole aamiaisen tähden, vaan huolimattomuutta; vaikka hän heilahtelee milloin sivulle, milloin taaksepäin, istuu hän kuitenkin niin lujasti satulassa, kuin olisi hevosen selkään kiinnikasvanut.
Hänen kummallakin puolellaan ratsastaa kaksi porvaria, paljaat sapelit kädessä. Heidän täytyy ajaa sangen varovasti, sillä kun Martin hevonen huomaa jonkun toisen hevosen yrittävän edelle, puree se kilpailijaansa, niin että tämä kiljahtaa.
Heidän perässänsä tulee pitkä liuta kilpailijoita. Kunkin kasvoissa näkyy toivon säde, tällä kertaa hän voittaa. Ehkäpä vuoden kuluessa hänen hevosensa jalat ovat pidentyneet ja toisten huonontuneet?
Kulkueen päättävät herrasväen vaunut ja talonpoikain rattaat, jotka tomua nostaen kulkevat ratsastajien perässä, täynnä iloista juhlaväkeä, ja koristettuina vehreillä lehvillä ja liehuvilla huiveilla.
Näin tullaan kentälle. Samassa ilmoittaa mörssärin laukaus, että pääisäntä, Juhana-herra, rikas Nabob, on lähtenyt kartanostaan. Kansanjoukko sijoittuu tien varrella oleviin puutarhoihin ja hautausmaalle. Ratsastajia asettuu kentälle, toiset antavat hevostensa hypähdellä piiskallansa mäjähytellen; toiset lyövät keskenänsä vetoja, jotka ovat viinillä maksettavat.
Ei aikaakaan, niin ilmoittaa puutarhojen luota nouseva tomupilvi, että Juhana-herra on tulossa; kummulle kokoontuneet lapset alkavat kovaäänisesti kirkuen juosta alas, sillä nyt ammutaan kaksi aika laukausta.
Kaksi rautaista mörssäriä on kaivettu maahan ja niiden suut tukittu paaluilla. Eräs kokenut mies, joka on ollut Ranskan sodassakin, lähestyy kanuunaa, jo kaukaa mahallansa ryömien, kädessä pitkä seiväs, mihin palavaa taulaa on kiinnitetty. Tällä sankkireikää koskettaen laukaisee hän molemmat vaaralliset kanuunat. Paalut lentävät ilmaan, kansa juoksee pakoon, etteivät ne sattuisi päähän, ja kun ne ovat pudonneet maahan, palaavat taas kaikki katsomaan, mitä niistä yläilmoissa on tullut.
Kun herran vaunut tulivat näkyviin, kuului ääretön "vivat"-huuto (siihen aikaan ei vielä osattu unkariksi huutaa), jonka perästä heti kuului iloisia naurunremahduksia.
Tällä kertaa oli Juhana-herra keksinyt hyvän pilan. Hän oli puettanut Vidran, mustalaisen, komeaan kullankirjavaan pukuun sekä asettanut hänet istumaan nelivaljakkoisiin juhlavaunuihinsa. Itse istui hän talonpoikaisrattailla. Kansa tervehti siis ensin vivat-huudoilla kultaista pukua, mutta havaittuansa siinä puvussa olevan mustalaisen, nousi nauru sitä suuremmaksi, mikä suuresti huvitti kunnon herraa.
Hänen kanssansa olivat, paitsi molempia hovinarreja, hänen parhaimmat ystävänsä, nimittäin Mikko Horhi, jolla Bács'in komitaatissa oli noin kuudentuhannen tynnyrinalan suuruinen kartano. Välistä oli hänen tapansa käydä katsomassa veikkoansa naapurissa (Nagy-Kunság'issa). Niin tuli hän tämän luokse maaliskuussa, ja noin elokuun keskipaikoilla kävi hän kysymässä, kuka on nimitetty Szabolcsin toiseksi vara-ispaaniksi? Kotoväkeänsä kielsi hän menemästä heinään ja elonkorjuuseen, ennenkuin hän tulee takaisin, ja niin jäi koko sato pelloille. Hän oli ensimmäinen vieras. Toinen oli kuuluisa Lauri Csenkö, suurimman hevoskartanon omistaja Alamaalla; hän käy jalkaisin, jollei hän pääse muitten rattaille, sillä hän ei henno valjastaa omia pulskia hevosiansa. Kolmas on Lauri Berki, seudun kuuluisin metsästäjä, joka osaa valehdella kuin kirjasta lukien. Neljäs on Fritz Kalotai, jolla on se omituinen paha tapa, että kun hänen käteensä joutuu piippu, hopealusikka, taskukello, niin hän varastaa sen heti. Ne jotka hänet hyvin tuntevat, tietävät, mistä pitää etsiä kadonnutta esinettä, he tutkivat muitta mutkitta hänen taskunsa; mies ei ole tästä millänsäkään. Viimeiseksi on vierasten joukossa Antti Kutyfalvi, komitaatin suurin juomari ja tappelija, joka aina juotuaan antaa juomaveikoillensa selkään; vaikka hän juokin kuin Niilin vesihepo, ei kukaan ole häntä vielä nähnyt sikahumalassa.
Tämmöisiä aika miehiä oli Juhana-herran seura. He olivat sangen hyvillä mielin, kun heitä pidettiin omituisina miehinä, ja tätä nimeä ansaitakseen he sentähden keksivät äärettömiä tyhmyyksiä, joita ei oltu ennen kuultu eikä nähty. Näitten joukossa olivat viattomimpia seuraavat: leikattiin vieraitten hevosten hännät tyvestä poikki; — särjettiin ihka uudet vaunut pieniksi pirstoiksi; sytytettiin huone, missä he paraikaa pitivät lystiä, tuleen; — keskellä päivää esiintyivät he kaduilla, missä enimmän ihmisiä liikkui, puvussa, jommoista uimarit pitävät; — tai syöttivät he oikeauskoisille juutalaisille sianlihaa. Näitä ynnä muita samanlaisia älykkäitä töitä pidettiin siihen aikaan suurena huvituksena.
Korkeita vieraita otettiin musiikilla vastaan. Raatimiehet mittasivat kilpakentän, päämaaliin asetettiin herra Varju punaisine lippuineen, alkupäähän taas asettuivat ratsastajat arvan määräämässä järjestyksessä, ja kaikki oli laitettu niin, että herrasväki mukavasti saattoi vaunuistaan katsella kilpailua. Kilpakenttä oli tuhat askelta pitkä. Juhana-herra oli jo antamaisillansa kultapäisellä sauvallansa merkin, että mörssäri laukaistaisiin, sillä kolmannen laukauksen perästä piti kilpailun alkaa, kun hän huomasi kaukaa arolta tulevan täyttä laukkaa ratsastajan, joka piiskaansa mäjähytellen rientää kilpapaikkaa kohden.
Ei aikaakaan, niin saapuu hän jo kahden raatimiehen luo, tervehtii hattua nostaen ja sanoo aikovansa koettaa onneaan päästä helluntaikuninkaaksi.
— Älkää kyselkö, mitä olen miehiäni; jos häviän, menen taas menojani, jos voitan, jään tänne! Näin vastasi hän raatimiesten kysymyksiin.
Ei kukaan tuntenut häntä. Hän oli pulska, tummaverinen, noin kuudenkolmatta vuoden vanha mies, pienet viikset veitikkamaisesti pystyssä, tuuheat hiukset kiehkuroissa, silmät mustat ja vilkkaat, suu rohkeutta osoittava, vartalo lyhyt, mutta vahva ja notkea, puku maalainen, mutta erinomaisen puhdas, valkoisissa paidanhihoissa ei ollut pienintäkään tahraa, ja hattu oli päässä sirosti kuin hyvälläkin kavaljeerilla.
Oli saanut hevosen mistä lie saanutkin, mutta pulska oli elukka, levoton siebenbürgiläinen ratsu, jonka pitkä harja ja häntä riippuivat maahan asti. Ei pysynyt hetkeäkään alallaan, vaan yhä tanssieli ja nousi pystyyn. Äskentullut saa myöskin nostaa arpaa ja asettuu toisten kilpailijain joukkoon.
Sillä aikaa tarkastelivat herrasmaiset hevossaksat hänen hevostansa, miehestä ei paljoa välitetty, mutta ratsu veti heidän huomiotaan puoleensa.
Vihdoin annettiin merkki. Ensimmäisestä laukauksesta pelästyivät hevoset, toisella laukauksella tyyntyivät, korvat pystyssä kuunnellen; vain pari kolme tottumatonta hevosta vielä vähän polki jalkaa. Nyt kuului kolmaskin laukaus, ja samassa hetkessä syöksyi koko ratsurivi kilpakentälle.
Viisi, kuusi heistä jätti heti toiset taaksensa. Nämä olivat kiihkeimpiä ratsastajia, jotka heti alussa kannustivat hevosiansa, mutta lopuksi jäivät jälkeen. Näitten joukossa oli viimeksitullutkin.
Helluntaikuningas ratsastaa keskivälissä, kädet kupeilla; hän ei ole vielä piiskaa käyttänyt.
Mutta noin kolmensadan askeleen päässä kannusti hänkin hevostansa, mäjähytti kerran piiskalla, huudahti hevoselleen ja tuli kolme askelta joukon edelle.
Nyt alkaa meteli, piiskan lyönnit; kukin ratsastaja kumartuu hevosen niskaan, hatut putoavat päästä, miesten viitat liehuvat; keskellä kilpakenttää toivoo kukin pääsevänsä voitolle. Yksi hevosista kaatuu ratsastajineen päivineen maahan; toiset nelistävät eteenpäin.
Vaunuista saattaa hyvin nähdä, miten helluntaikuningas rientää toisten edellä, päässä seppele kukkakiehkuroineen. Yksi toisensa jälkeen jää hänen taaksensa. Joka kerta, kun hän pääsee jonkun ohi, huutaa hän uljaasti:
— Anna tulla, veikko!
Kilpakentän neljännessä osassa on hän jo jättänyt kaikki muut taaksensa, paitsi yhtä, tuota outoa miestä.
Martti koettaa hänetkin voittaa, Martin hevonen on isompi, mutta toisen on nopeampi, menee kuin tuulispää. Ei ole enää muuta kuin kaksisataa askelta jäljellä. Vieras katsahtaa taaksensa kilpailijaansa voittajan hymy huulilla. Herrat huutavat vaunuistansa: "älä hellitä!" Tämä kehoitus saattaa tarkoittaa kumpaakin. Juhana-herra nousee innostuneena seisaalleen kilpailua katsoaksensa.
— Jo nyt voittaa! Ei niinkään! Toinen kannusti myöskin ratsuansa. Kerran piiska vingahti, niin jo lentää kuin tuulispää. Tuhat tulimmaista sitä hevosta!
Kas vaan sitä poikaa!… No, Martti, nyt on kuninkuutesi mennyttä kalua! Ei enää kuin sata askelta jäljellä. Hän ei enää voi päästä voitolle.
Niinpä kävikin. Vieras ehti puoltatoista minuuttia aikaisemmin perille kuin Martti ja seisahtui lipun luokse. Mutta perille päästyänsä tempasikin Martti lipun Varju-herran kädestä ja huudahti voitonriemuisesti vieraalle:
— Älä luulekaan, mies, voittaneesi, sillä niin on määrä, että ken ensin saa lipun käteensä, pääsee helluntaikuninkaaksi. Lippu on minun kädessäni.
— Vai niin, lausui mies tyynesti. Sitä en tietänyt. Koetan toisessa kilpailussa muistaa!
— Jassoo! — virkkoi Martti. Luuletko minun enää laskevan sinua edelle! Et vaan niinkään voita! Tällä kertaa saat kiittää voitostasi sitä, että minun hevoseni pelästyi sinun liehuvia paidanhihojasi ja hypähti sivulle, muuten olisin sinut jättänyt kuten pyhä Paavali valakkilaiset. Tuleppas toinen kerta, niin näytän, kumpi tässä on mies paikallaan!
Tällä välin saapuivat toisetkin kilpailijat, joille Martti riensi sadoin syin kertomaan, miksi vieras mies oli päässyt ennen häntä perille. Vihdoin kävi sekin selväksi, ettei vieras ollutkaan voittanut, vain hiuskarvan verran oli vieraan hevosen pää ollut edellä.
Vieras antoi hänen puhua rauhassa ja palasi tyynesti kilpailijariviin. Tämä tyyneys, tämä levollinen sävyisyys teki yleisön myötätuntoiseksi häntä kohtaan; miellyttiin enemmän häneen kuin röyhkeään Marttiin. Herrasmiesten kesken lyötiin kiivaasti vetoja, että vieras on voittava jokaisessa noista kolmesta kilparatsastuksesta.
Mörssärit ladattiin uudestaan, miehet asettuivat taas riviin, ja kolmannella laukauksella lähti kilpailijarivi liikkeelle. Tällä kertaa syöksi kumpikin kilpasankari ulos rivistä samalla kertaa. Kentän koskipaikoilla olivat he syltä edellä toisia ja riensivät aivan toistensa rinnalla lippua kohden.
Aina kilpakentän päähän saakka ei kumpikaan päässyt toisensa edelle. Kun he olivat viidenkymmenen askeleen päässä maalista, mäjäytti vieras kerran kovasti piiskalla, pelästynyt hevonen teki vimmatun hyppäyksen ja pääsi päätänsä edelle Martin hevosesta. Tämän mitan he pysyivätkin erillänsä aina päämäärään saakka, vaikka helluntaikuningas piiskalla sivalteli vaahtoavaa ratsuansa.
Vieras pääsi ensiksi lipun luo ja tempasi sen Varju-herran kädestä semmoista vauhtia, että tämä putosi hevosen selästä maahan.
Martti sivalsi raivoissansa piiskalla lippua, niin että siihen tuli iso reikä. Turhaa raivoa. Raatimiehet tulivat paikalle ja ottivat kiukusta vapisevan helluntaikuninkaan päästä kukkakruunun sekä laskivat sen voittajan päähän.
— En huoli hatusta, ärjäsi voitettu, kun hänelle hattua tarjottiin.
Tuon seppeleen voitan takaisin.
— Heidän täytyy levähtää, huudettiin vaunuista.
— Ei ole tarvis, vastasi Martti ynseästi; minä en ole väsynyt eikä hevosenikaan, me juoksemme, vaikka henki menisi. Eikö niin, Musta?
Ikäänkuin olisi hevonen puhetta ymmärtänyt, alkoi se kuoppia jaloillaan ja nostella päätänsä. Raatimiehet veivät kilpailijat taas asentoon.
Useat huomasivat, ettei näiden kahden kanssa kannata kilpailla, jonkatähden he poistuivat rivistä ja liittyivät katsojiin. Kaikkiansa kuusi jäi riviin.
Kilpailu tuli nyt enemmän mieltä jännittäväksi, kun oli vain muutamia kilpailtavia katseltavana.
Ennenkuin kolmatta kertaa lähdettiin ajamaan, astui vieras alas hevosen selästä ja leikkasi lähellä olevasta ojasta notkean pajunoksan, karsi sen ja solmien piiskan kaulaansa nousi taas satulaan.
Vielä hän ei ollut kertaakaan hevostansa lyönyt.
Kun ratsu kuuli notkean pajuraipan vinkuvan, alkoi se hypähdellä pystyyn. Se nousi kahdelle jalalle ja pureskeli raivostuneena kuolaimiansa.
Ruvettiin pelkäämään miesparan puolesta, ei että hän putoaisi hevosen selästä, sillä siitä ei ollut puhettakaan, vaan että hän myöhästyy, sillä jo kuului toinen laukaus, toiset odottivat jo valmiina, mutta hänen hevosensa yhä vielä tanssieli ja kuopi maata.
Kolmannella laukauksella sivalsi vieras äkkiä raipalla ratsua selkään ja tarttui ohjaksiin.
Hevonen syöksyi eteenpäin kuin tuulispää, vimmastuneena, raivoissaan, kuten pelästynyt hevonen voi juosta. Ei kukaan päässyt häntä lähellekään; Marttikin jäi useamman syllän matkan jälkeen jo keskivälissä kenttää. Kansa kummasteli — joko miehen rohkeutta tai hevosen vimmattua juoksua; — kun äkkiä parhaassa vauhdissa irtaantuu miehen päästä kukkakruunu ja putoaa maahan. Jäljessätulijat tallaavat sen mäsäksi.
Hän ei itse huomannutkaan seppeleen putoamista, ennenkuin vasta perille päästyänsä, jolloin hänen kaikin voimin täytyi hillitä raivostunutta ratsuansa. Hän oli voittanut, mutta samalla menettänyt kruununsa.
— Näin ollen ei hänestä voi tulla helluntaikuningasta, lausuivat useat. — Kuka käski menettää kruunun?
Mutta kuka sitten on siksi tuleva? Kruunua ei kukaan ollut huomannut, se oli maahan poljettu.
— Se ei ole sopivaa, huusi enin osa. Ehdotettiin uutta kilpajuoksua.
— Olen valmis siihenkin, vastasi vieras.
— Seis, veikko, puhui käheällä äänellä ähisten Martti, joka vapisi kiukusta. — Koetetaan, kummassa meistä on miestä. Sinä voitit kilpailussa, sen myönnän; siihen ei muuta tarvita kuin hyvä hevonen. Mutta näytäppäs, että olet mies paikallasi. Näetkö, täällä on näin paljon kansaa koossa, eikä tätä kansanpaljoutta varten ole tuotu kuin kaksi härkää. Ne eivät riitä. Tule, jos olet mies, tuokaamme kolmas? Ei tarvitse mennä kauas, tuolla ruo'ostossa on villi härkä, joka jo pari viikkoa on pitänyt seutua pelon vallassa, surmannut ihmisiä, hajoittanut karjalaumoja, repinyt kuhilaita ja kaatanut matkustavaisten rattaita; Kaupungin miehet eivät ole saaneet sitä yhdistetyin voiminkaan kiinni; menkäämme me kahden, ja se, joka ajaa härän tänne, hän olkoon helluntaikuningas.
— Tuossa käteni, lausui vieras lyöden kilpailijalle ilman pitkiä arveluja kättä.
Ne, jotka tämän vedon kuulivat, alkoivat peloissaan väistyä. Nämähän olivat mielettömiä ihmisiä, jotka aikoivat ajaa raivoisan härän heidän joukkoonsa.
— Ei mitään pelkoa, — virkkoi Martti, — tänne saavuttuansa on härkä oleva lauhkea kuin lammas, taikka jäämme me sinne.
Äkkiä kuin kulovalkea levisi tieto tästä uhkarohkeasta vedosta. Aremmat kansasta koettivat päästä aitauksen taa suojaan, rohkeammat miehet nousivat ratsuillensa mennäkseen katsomaan, miten miesten yritys onnistuu. Herrat käskivät tuoda ratsunsa esiin, ja Juhana-herrakin ajoi perässä talonpoikaisrattaillansa. Ehkä luuli hän villin härän antavan hänelle enemmän arvoa kuin muille.
Noin puolen tunnin matkan päässä kaupungista alkaa ääretön suo, joka ulottuu aina Püspök Ladány'iin, Nádudvar'iin ja Tisza-Füred'iin asti. Tässä suossa saattaisi asua virtahepokin, saati sitten villihärkä.
Toisella puolen on laajoja vehnäpeltoja, toisella puolen taasen osoittaa tumman vihreä kaisla rajan, minne vesi tavallisesti ulottuu; vain kapea pato erottaa niityt ja pellot suosta.
Laitumilla olevilta karjanpaimenilta sai helposti tietää, missä päin suota härkä tätä nykyä oleskeli.
Ruo'ostoon olivat he nähneet sen menevän, koko yön oli siellä mylvinyt, päivän oli ollut vaiti.
Ennen kaikkea tulee meidän tietää, minkä luontoinen eläin on villi härkä.
Kun karjalaumaan tulee kaksi härkää, niin ovat ne tosin talvella siivosti; tavatessaan toisensa ne korkeintaan mylvien puskevat toisiansa otsat yhdessä, mutta erkanevat, kun paimen lyö niitä kepillä; mutta kun tulee kevät ja tuore ruoho tekee elukat rohkeammiksi, kun veri alkaa kiehua suonissa, niin alkavat sarvet kohoutua, jo kaukaa toinen toisensa nähdessään ne rupeavat mylvimään, ja paimenen tulee pitää huolta, etteivät ne pääse toistensa kimppuun. Mutta jos kumminkin kuumana kevätpäivänä paimenen unta vetäessä molemmat viholliset päälliköt pääsevät yhteen, niin alkaa niiden kesken ratkaiseva taistelu, joka tavallisesti päättyy jommankumman kuolemalla tai paolla. Tällöin ei ole helppo paimenten saada niitä erilleen. Raivostunut eläin ei näe eikä tunne, vaan koettaa kaikin voimin masentaa vastustajansa. Usein kestää taistelu samalla paikalla tuntikausia; kenttä tulee niin muokatuksi, kuin olisi se auralla kynnetty. Se, joka huomaa voimiensa heikkenevän ja vastustajansa olevan vahvemman, alkaa kauheasti mylvien juosta pois laumasta, harhailee kesytönnä arolla; kieli riipuksissa, silmät verisinä kuljeksii se sitten laitumilla ja pelloilla eikä enää palaa takaisin laumaan. Mutta voi sitä elävää, joka joutuu sen lähelle; sitä alkaa se jo kaukaa nähtyänsä ajaa takaa. Kerran oli se vartioinut puuhun kiivennyttä matkamiestä päiväkausia puun alla, kunnes muutamat hevospaimenet olivat härän kartoittaneet. Viime aikoina kuuluu eräs tällainen raivostunut härkä syöksyneen junankin päälle, mutta karatessaan höyryveturin kimppuun joutui elukka pyörien murskattavaksi.
Paimenten osoituksen mukaan oli helppo löytää härän piilopaikka.
Korkeassa ruo'ostossa näkyi kaksi tietä, jotka se oli raivannut.
Molemmat miehet läksivät kumpikin eri tietä etsimään eläintä.
Katselevat ratsumiehet asettuivat sillä aikaa padolle, mistä saattoi
nähdä koko lakeuden.
Tuskin oli Martti tunkeutunut sata askelta kaislistoon, niin kuuli hän jo härän mörinän. Ensin tuumi hän huutaa toista miestä luoksensa, mutta ylpeys voitti. Aikoen yksin masentaa härän selitti hän käsivarrelta pitkän piiskansa ja lähti uljaasti menemään sinnepäin mistä mörinä kuului.
Härkä makasi keskellä kaislistoa, polviin saakka mudassa, se oli tallannut ison alan kaislistoa maahan joko varovaisuuden vuoksi tai raivoissaan.
Kuullessaan kahinaa nosti se päätänsä; toinen sarvi oli entisissä taisteluissa taittuneena suoraan eteenpäin, toinen pystyssä. Sysimusta otsa oli täynnä takkiaisia, kuonossa näkyi avoin verihaava.
Nähdessään ratsastajan nousi eläin heti kahdelle jalalle ja päästi pitkän, hurjan mylvinän.
Martti koetti vietellä eläintä kentälle, missä hänen oli helpompi lähestyä sitä kuin täällä tuntemattomissa lätäköissä. Härkää esiin manatakseen mäjähytti hän kerran piiskallansa.
Tästä suuttuneena hypähti villi eläin sijaltaan ja syöksyi ratsastajaa kohden.
Tämä käänsi samassa ratsunsa ja pakeni suosta, siten vietellen härkää tulemaan perässä.
Tultuaan aukealle ja nähdessään paljon väkeä padolla aavisti elukka pahaa, kääntyi äkkiä takaisin ja meni mylvien maata suon partaalle.
Martti meni perässä ja mäjähytti piiskallansa toisen kerran.
Eläin mölisi, mutta ei liikahtanut paikaltaan, vaan tunki kuononsa maahan. Martti sai lyödä piiskalla, eläin ei välittänyt, vaan pieksi häntäänsä.
Martti suuttui tästä uppiniskaisuudesta, ja astuen lähemmäksi, sivalsi hän piiskalla härkää selkään. Teräspiikeillä varustetun piiskan pää teki haavan eläimen nahkaan; mutta härkä ei liikahtanut. Toinen sivallus sattui kaulaan ja tempasi kappaleen nahkaa muassaan; härkä ähkyi, mutta ei noussut jaloilleen, vaan tunki päänsä syvälle kaislistoon, niin ettei paulaa voinut saada sen kaulaan.
Nyt alkoi Martti tulla raivoon; hän antoi iskun toisensa perästä niskoittelevalle elukalle saamatta sitä liikkeelle. Useat ratsumiehistä kokoontuivat hänen luoksensa. Heitäkin harmitti härän pelkuruus, ja suurella melulla koetettiin ärsyttää sitä ylös.
Nyt sattui piiskan sivaus härän silmään. Salaman nopeudella hypähti eläin ylös, ravisti päätänsä, ja karkasi vimmastuneena ratsastajan kimppuun. Tämä ei ehtinyt paeta, härkä puski hevosta kylkeen ja kaatoi miehen ratsuineen päivineen maahan, jaloillaan molempia tallaten.
Katsojat pakenivat pelästyksissään mikä minnekin. Kaatunut hevonen koki kaikin voimin päästä jaloilleen; mutta turhaan! Villin eläimen sarvet olivat puhkaisseet kyljen. Jalo ratsu ei ole enää juokseva kilpaa, verissään vierii se maassa, allansa ratsastaja, joka jalustimiin kiinni tarttuneena ei pääse irti.
Ärsytetty eläin seisahtui muutaman askeleen päähän uhristaan, kauheasti mylvien ja maata kuoppien; haavoitetusta silmästä vuoti verta rinnoille. Se ei ruvennut ajamaan pakenevia takaa, vaan huomattuansa hevosen ja miehen liikkuvan vielä maassa, valmistui taas heitä puskemaan, välistä sarvillansa maata kuoppien.
Jumala armahtakoon miesparkaa.
Vihdoin onnistui Martin päästä pois hevosen alta. Mutta kun härkä huomasi vastustajansa nousevan jaloilleen, karkasi se täyttä laukkaa suoraan päälle.
Kauhistuksen huutoja kuului, useat käänsivät kasvonsa poispäin. Nyt tuho tulee!
Mutta samassa silmänräpäyksessä, kun eläin oli vain hyppäyksen päässä uhristansa, seisahtui se äkkiä ja sen pää nousi pystyyn. Kurkkua kuristi taitavasti heitetty suopunki, jonka toinen pää oli vieraan ratsastajan kädessä. Kuultuansa taistelun hälinän oli hän kulkenut ääntä kohden ja tuli parhaaseen aikaan paikalle. Hetkeä myöhemmin olisi hänen kilpailijansa ollut surman oma.
Kun eläin hämmästyneenä huomasi suopungin kaulassansa, kääntyi se heti uutta vihollista kohden; mutta tämä oli jo ennättänyt kääntää ratsunsa, ja asettaen köyden olkansa yli alkoi hän kiitää kenttää pitkin.
Tämäpä vasta juoksua oli! Kankea härkä laukkasi kilpaa nopean hevosen kanssa; nuora kun kiristi kurkkua, juoksi se suoraan eteenpäin mitään näkemättä, juoksi henkensä kaupalla.
Mies ratsasti härän kanssa suoraan kilpakenttää kohden. Maikalla ohjasi hän hevosensa sivulle; härkä juoksi ohitse, joten ratsastaja nyt oli perässä, eläin edellä.
Mies otti pitkäsiimaisen piiskansa ja alkoi sillä sujautella härkää selkään; tämä juoksi yhä nopeammin. Kavioiden paukunta, piiskan sivallukset ja kansan riemuhuudot tekivät härän tunnottomaksi, Se vain juoksi, suusta ja nenästä vuoti veri, koko ruumis oli vaahdossa, kieli leuoilla. Näin saapui se kilpakentälle, kirkuvan kansanjoukon keskelle. Jalat horjuivat, eläin ei pysynyt enää pystyssä, vaan kaatui erääseen ojaan, kuono maahan. Sitten oikaisi se itsensä ja heitti henkensä.
Riemuiten ja hurraahuudoilla seurasi kansa pitkin katuja uutta helluntaikuningasta, jonka oli määrä seisahtua sekä pormestarin että kunkin raatimiehen asunnolle juomaan onnentoivotusmalja. Tämä tapa osoitti, että helluntaikuninkaan piti olla sekä hyvä ratsumies että kelpo juomari, mikä ominaisuus oli sangen tarpeellinen, kun hänen kaupungilla käytyänsä täytyi vielä mennä herrojen luo Juhana Kárpáthin kartanoon.
Tahdomme käyttää hyväksemme tilaisuutta ja kertoa tämän herraskartanon huvituksista tähän aikaan; mutta antaaksemme kertomuksemme uudelle sankarille tilaa tulla yhtä miellyttäväksi kuin muutkin, aiomme sivuseikoista mainita vain ohimennen. Eikä nyt puheeksi tulevat huvit olekaan niin mainittavia kuin ne, jotka Kárpáthin kartanossa pidetään jokaisena Johannes Kastajan kaulanleikkauspäivänä, jolloin seudun aatelisto ja mustalaisjoukko kokoontuvat rikkaan Nabobin nimipäivää viettämään, ja jolloin näyttelijät asettavat kulissinsa kuntoon, runosepät tulevat kilpailemaan hullunkurisilla dityrambeillaan ja kuuluisat puhujat esittävät monimutkaisilla sanoilla maljojansa. Silloin laitetaan ilotulituksia, poltetaan heinälatoja, joitten valkean ääressä mustalaismusikantit vetelevät tanssiin kehoittavia säveliä, ja herrat tanssivat maalaistyttöjen kanssa.
Kaikkien näitten sijasta saamme tällä kertaa vain nähdä ikuisesta maljasta tulevan hurjan huvin. Suuressa, tyhjässä huoneessa istuu omituisia miehiä suuren pyöreän pöydän ympärillä. Huoneessa ei ole ainoatakaan esinettä jonka voisi särkeä; pöydän ympärillä on pieniä rahia, jotka ovat lattiassa kiinni, joten ei niitäkään voi ruveta kenenkään päähän heittelemään. Käteen annetaan iso, jalaton malja, jota ei voi pöydälle laskea, sillä kun selän takana seisova heitukka on sen täyttänyt, pitää se juoda heti pohjaan ja antaa malja naapurille. Näin kulkee malja taukoamatta miehestä mieheen, ja aina kun joku tyhjentää sen, laulavat toiset erästä juomalaulua.
Näitten kelpo huvien seurauksena on, että milloin mikin vieraista joutuu sarjasta pois. Langenneen asettavat heitukat heti seinän viereen maton päälle maata. Siinä saa hän rauhassa nukkua vaikka seuraavaan päivään saakka, toiset jatkavat juominkia.
Tämä epäilemättä sangen miellyttävä huvi kestää niinkauan kuin yksikin on pöydän ääressä istumassa. Tavallisesti on Antti Kutyfalvi jäänyt viimeiseksi.
Esiintuotujen viinien laadusta ja paljoudesta saattaa päättää, miten tämänkin illan huvit loppuvat. Kukin viinilaji vaikuttaa eri tavalla.
Kun "ikuisessa maljassa" kiertää Neszmélyviini, niin tulee seura puheliaaksi: meheviä juttuja lasketaan yhtenään ja niille nauraa hohotellaan.
Ne, jotka eivät enää pysy pystyssä, nukkuvat hiljaa kuorsaten, ja se, joka jää viimeiseksi, suutelee hyvillä mielin heitukkaa, joka taluttaa hänet ulos.
Mutta kun ruvetaan Villányviiniä kilpaa juomaan, niin jo maljan kymmenettä kertaa kiertäessä ruvetaan tukkanuottasilla; jokainen tulee vihaiseksi, äreäksi, tahtoo tappaa turkkilaisia ja luulee naapuriansa turkkilaiseksi. Maassa makaavatkin kiljuvat ja ähisevät, ja viimeinen uros joutuu kahakkaan talon renkien kanssa, joiden täytyy köyttää mies sänkyyn.
Kerran koeteltiin täten erästä ulkomaalaista viiniä. Silloin luuli koko seura olevansa myrskyn ajelemassa laivassa, ja haahta keventääksensä heittivät juomaveikot ulos ikkunasta tuolit ja pöydät. Maassa makaavat karjuivat merikivusta, ja Antti Kutyfalvi tahtoi heittää heidätkin mereen.
Mutta hyvässä tarkoituksessa otettiin, etenkin silloin kuin seura oli lukuisa, maljan kierrellessä kortit esille, ikävän karkoittamiseksi näet. — Vain pienistä summista muka aikoivat pelata. Mutta tunnin kuluttua puhutaan jo tuhansista. Moni viisas ja varaton mies päättää itsekseen olla juomatta itseään humalaan ja pelata vain pienistä rahoista, mutta kaatuu kuin kaatuukin lattialle, pää kohmelossa, kukkaro tyhjänä.
Kuten tästä kuvauksestakin näkyy, eivät tällaiset älykkäät huvit ole liioin vaihtelevia. Ja voidaksemme nautinnolla katsella, miten runoniekka seuran pyynnöstä tekee mustalaiskonsteja ja mustalainen lausuu runoja, miten seurakunnan lukkari saarnaa ja Mikko Horhi vakavin naamoin veisaa ehtoovirsiä, täytyisi meidän olla samassa tilassa kuin hekin ovat. Keskeytämme sentähden kuvauksen tähän.
Kun raatimiehet veivät uuden helluntaikuninkaan Juhana-herran luo, käski armollinen herra muiden mennä ulos huoneesta, joten he jäivät kahdenkesken.
Juhana-herra istui nojatuolissa, jalat vesiammeessa, ja pureskeli karvasmantelia; täten valmisteli hän itseänsä illan juominkeihin.
— Mikä on nimenne? kysyi hän helluntaikuninkaalta.
— Mikael Kis, armollisen herran nöyrin palvelija.
— Kuules, Mikko Kis, sinä olet kelpo poika. Minä pidän sinusta. Nyt olet vuoden oleva helluntaikuninkaana, eikö niin? Mitä aiot sinä aikana tehdä?
Mies kierteli viiksiänsä ja katsoi kattoon.
— En tiedä itsekään. Tiedän vain, että olen tästälähin elävä enemmän herroiksi kuin ennen.
— Mutta entä jos joudut vuoden päästä pois virasta?
— Silloin menen taas Nádudvariin hevospaimeneksi kuten ennenkin.
— Onko sinulla vanhempia.
— Ei niin rahtuakaan. En ole heitä ikinä nähnytkään.
— Kuules Mikko. Mitäpä sanoisit, jos minä tekisin sinut suuremmaksi herraksi kuin voit kuvitellakaan, asettaisin sinut tänne herrasmiesten joukkoon, antaisin rahaa niin paljon kuin tarvitset juodaksesi ja pelataksesi korttia, olisit olevinasi aatelisherra Mikael Kis, Nádudvarin tilan haltija.
— Olkoon menneeksi; mutta enhän tiedä, miten minun on meneteltävä, jotta minua pidettäisiin herrana.
— Mitä suurempi veijari olet, sitä suurempana herrana sinua pidetään.
Talonpoika tunnetaan vaatimattomuudestaan.
— Jollei muuta tarvita, niin olen heti valmis,
— Saat olla kaikkialla minun kanssani, juot, tappelet, annat selkään miehille ja viettelet naisia, jos antavat vietellä itseänsä. Vuoden kuluttua, kun helluntaikuninkuutesi loppuu, riisut herrastammeesi ja rupeat minulle heitukkaluutnantiksi, puet yllesi punaisen viitan ja palvelet samoja herroja, joiden kanssa olet koko vuoden juonut ja lyönyt korttia, ja autat vaunuihin neitejä, joitten kanssa olet laskiaista viettänyt. Minun mielestäni on tuo oleva mainion hauskaa, ja niin kai sinustakin on. Kuinka herrasmiehet kiroilevatkaan ja naiset punastuvat, kun saavat tietää, mitä miehiä oikeastaan olet.
Hetken aikaa mietittyänsä nyökkäsi mies päätänsä vastaten:
— Suostun siihen!
Juhana-herra katsoi kelloansa.
— Kello on neljännestä vailla neljä. Muista se! Kun tästä hetkestä on vuosi kulunut, loppuu herrastelemisesi, mutta siihen asti olet yhtä hyvä herra kuin toisetkin; joka kuukausi saat tuhat floriinia tuhlataksesi, ensimmäinen tuhat on tuossa lompakossa. Mene nyt, heitukkani muuttavat sinulle vaatteet; kun joudut valmiiksi, niin tule juomasaliin. Ole äreä palkollisille, muutoin huomaavat he sinun olevan talonpojan. Sano herroja lurjuksiksi, Mikoksi, Antiksi, Lauriksi. Kuten tiedät sanotaan minua Juhanaksi.
Puolessa tunnissa oli Mikko herraksi puettu.
Juomasalissa pidettiin jo hauskaa, sillä täällä oli tapana ottaa jokainen ystävällisesti vastaan, mutta ketään ei odotettu. Isäntä esitteli tulijan vieraille kutsuen häntä Nádudvarin tilanhaltijaksi, Mikael Kis herraksi, joka, ollen "omituinen mies", oli hevospaimenen puvussa tullut kilpailemaan helluntaikuninkuudesta ja kilpailussa niin loistavasti voittanut.
Jokaisen mielestä oli tämä mainio kepponen. Näkyihän silmistäkin, ettei hän ollut mikään moukka! Kaikki liikkeet, tuolille istuminen, kyynäspäihin nojaaminen, hatun nurkkaan heittäminen, olivat aito huikentelijan temppuja, jotka selvästi osoittivat, että mies oli paremmissa piireissä kasvatuksensa saanut.
Ei yksikään todellinen moukka olisi täällä uskaltanut silmiänsäkään nostaa, saatikka sitten sinutella jokaista. Jo tunsivat kaikki hänen olevan herrasmiehen, muutamat muistivat varmasti, että olivat tavanneet hänet pääispaanin (maaherran) virkaanasettajaisjuhlassa. Mikko tietysti muisti samat seikat hänkin aivan hyvin, ja hetkisen kuluttua oli hän jo ehtinyt juoda koko seuran kanssa veljenmaljan sekä tuli pian tutuksi, ikäänkuin olisi hän jo aikoja sitten heidät tuntenut, niin että hän itsekin kummasteli, kun näin pian saattoi elää herroiksi. "Ikuinen malja" alkoi kiertää. Mikko rupesi laulamaan uutta, täällä tuntematonta juomalaulua, jonka seura heti hyväksyi pitäen sitä paljon kauniimpana kuin entistä.
Fritz Kalotai riensi häntä hellästi syleilemään.
— Älä vaan varasta minulta mitään noin syleillessäsi, huudahti Mikko, mikä lause olikin paikallansa. Seura piti sitä mainiona kokkapuheena, vaikk'ei se ollutkaan muuta kuin tavallinen kapakkalause.
Tunnin kuluttua oli Mikko jo herrasseuran sankari, juomisessa ei kukaan häntä voittanut, sillä pikarin tyhjensi hän viimeiseen tippaan. Kun sitten ruvettiin korttia lyömään, laski hän kourallisen rahoja pöytään, voitti yhtämittaa, mutta kasvoissa ei näkynyt siitä pienintäkään ilon merkkiä. Tyynenä pisti hän rahat taskuunsa, ikäänkuin olisi hänellä niitä ollut kotona säkittäin, lainasipa vielä Kalotaillekin, mikä seikka selvästi osoitti hänen halveksivan rahaa, sillä Fritzillä ei koskaan ollut tapana maksaa velkojansa.
Monen pää jo kihisi kilpajuonnista. Kukin oli ehtinyt sille rajalle, jossa viinin ilahuttava vaikutus loppuu ja humala alkaa, jolloin ei enää tunne viinin makua, vaan hurmaavan päihtymyksen, joka kiihottaa juomaan yhä enemmän. Tällöin oli Antti Kutyfalvin tapa esittää vanha temppunsa, nimittäin juoda pikarillinen viiniä avokurkuin, kertaakaan nielaisematta. Tähän tarvitaan tietysti hyvin avara ja tottunut kurkku. Paitsi Anttia ei seurassa ollut muita kuin korkeintaan kaksi, jotka taisivat tehdä samoin.
— Eihän tuo ole mikään konsti, lausui Mikko Kis, tehden tempun sangen helposti; mutta tehkääpäs samoin kuin minä, koettakaapas tyhjentää laulaessanne malja laulua keskeyttämättä.
Siihen aikaan oli tämä vielä aivan uutta sekä sangen vaikea temppu, sillä viinin valuessa kurkusta alas täytyi henkitorven ja Aataminpalan olla liikkumattomana ja samassa piti kuitenkin keskeyttämättä ääntää.
Tämän tempun teki Mikko Kis sangen taitavasti seuran suureksi ihmeeksi ja antoi maljan toisillekin heidän tehdäksensä samoin.
Kaikkien kokeet tietysti epäonnistuivat. Joka pikarillinen viiniä meni päin mäntyyn. Juomaveikot nauroivat toinen toisillensa, sillä, jokaisen heistä täytyi keskeyttää laulu juodessansa.
Mikko Kis näytti vielä kerran, kuinka sen piti käydä.
— Tänne se pikari! — huudahti vihdoin Antti ja rupesi hänkin koettamaan. Alussa kävi kuin kävikin laulu, mutta tippa viiniä meni väärään kurkkuun, ja ollen tukehtumaisillansa purskasi hän päänsä joka lävestä kurkkuun seisahtuneen viinin, kuten meren pinnalle nouseva valaskala tai suihkulähteen kivestä tehty vedenhaltija.
Tätä tapausta ei saata tarkemmin sanoin kuvata. Mutta veikot pitivät sitä sangen huvittavana ja puhuivat siitä perästäpäinkin.
Koko juomaseura nousi pöydästä nauruun menehtymäisillään, Antin yskiessä. Mutta kun keuhkojen raivo heikkeni, huudahti Antti nyrkki pystössä Mikolle: minä tapan sinut! Minä tapan sinut! Ja yskästä vihdoin päästyänsä kiersi hän paidanhihat kyynäspäihin, ähisten:
— Valmista itsesi, minä tapan sinut! Tapan koko komppanian!
Jokainen pakeni ovelle päin. Hänen tapansa tunnettiin; parasta oli ajoissa korjata luunsa ja mennä maata, sillä Antilla oli siinä suhteessa karhun luonto, ettei hän kajonnut makaaviin. Heitukat alkoivat kiireesti laahata Juhana-herraakin ulos huoneesta. Joka ei enää jalkoihinsa luottanut, kömpi pöydän alle.
Mikko Kis ei liikahtanut paikaltaan.
Kutyfalvi oli kauhean väkevä mies. Karpion viljasäkin heitti hän hampaillansa yli pään, puri taalarin hopearahan poikki, otti yksin kiinni hurjistuneen hevosen. Suurten ruumiinvoimiensa vuoksi pidettiin häntä niin suuressa arvossa, että täytyi olla aika pöhnässä, ennenkuin tohti hänen kanssansa riitaa tehdä, mikä uhkarohkeus tavallisesti loppui siten, että tämä raaka jättiläinen antoi heikommalle vastustajalleen kelpo lailla selkään.
— Nyt sinut paha perii, Mikko, huokasivat toverit, nähdessään hänen yksin aikovan vastustaa jättiläistä, joka suuttuneena huonosti onnistuneesta viininjuonnin kokeesta, kaataen kumoon tiellä olevat tuolit, ojennetuin käsin syöksyi Mikon kimppuun aikoen suoraa päätä rusentaa hänet.
Mutta hevospaimenesta tehty herra oli tottunut tuollaisiin otteluihin. Kun vastustaja tuli likelle, kumartui hän äkkiä tämän käsien alle ja näytti, mikä on hevospaimenen temppu.
Hän tarttui toisella kädellä vastustajan kaulukseen, kiristi vähän kurkkua, jotta hengittäminen seisahtui, ja kamppasi samassa jalallansa sekä veti toisella kädellä polven takaa miehen kumoon. Tämä on hevospaimenen temppu, jolla onnistuu kaatamaan vahvimmankin miehen, kun vain ei arastele, vaikka saisikin pari kolhausta päähänsä. Senpä tähden hevospaimenten onkin tapa käydä avopäin, jotta pääkallo kovettuisi, niin ettei se huolisi seipään iskuistakaan.
Oven luota taaksensa katsahtavat juomaveikot kuulivat vain aika jysäyksen, kun Antti Kutyfalvi romahti pitkälleen maahan, ja näkivät tuon väkevän miehen makaavan liikkumattomana, antaen hänen päällänsä polvillaan olevan voittajan lyödä minkä mieli teki, aivan kuten hän oli ennen tehnyt muille, jotka hän näin juomingeissa oli maahan kaatanut. Hyvinpä ansaitsi mies selkäsaunan! Jokainen oli iloissaan, kun kerran oli Antinkin vuoro tullut. Kun Mikko vihdoin hellitti hänen kauluksensa ja jätti hänet pitkälleen lattialle, kantoivat toverit käsillänsä rauhanrikkojan kostajaa ja joivat hänen kunniakseen aina aamuun asti.
Kutyfalvi taasen, jonka palkolliset kantoivat huoneesta ja panivat koreasti sänkyyn maata, nukkui puolipäivään saakka ja näki unta, että hän putosi korkealta vuorenhuipulta syvään kuiluun ja löi kovissa kivissä murskaksi joka jäsenensä. Herättyänsä kummeksi hän kovasti, kun hän yhä vielä tunsi ruumiissaan unen vaikutuksia.
Tästä päivästä lähtien tuli Mikko Kis Juhana-herran suosikiksi sekä samalla koko seudun miespuolisen seurankin.
Tätä viimeistä lausetta selittääkseni täytyy minun mainita, että Alamaalla ja eritoten Banatissa on erästä lajia mieslahkolaisuutta, joka ei ainoastaan hylkää naisten vaikutusta julkisilla aloilla, vaan myöskin vieroo heitä seuraelämässä ja huveissa. Missä naisia on läsnä, siellä heidän on ikävä, tai kokevat he mitä pikimmin karkoittaa heidät joukosta. Tällaisten miesseurojen jäsenet ovat miehiä, jotka eivät kotielämässäkään kärsi hellän sukupuolen onnelliseksi tekevää läsnäoloa, jotka karttavat kaikkea naisseuraa, paitsi piikoja ja kaupunkien halpahintaisia kaunottaria.
Jos he ovat naimisissa, pitävät he vaimoaan piikanansa, piikoja taas vaimoinansa. Tällaiset seurat ovat omiansa levittämään raakoja tapoja, ne ovat veijarikouluja herrasmiehiä varten. Jos olisin runoilija, sanoisin tällaisia miesseuroja metsiksi ilman kukkia, vaikkei tämäkään vertaus pidä paikkaansa, sillä kukoistaahan näissä kanahkakukka ja punaiset nenät.
Valtiopäivät vuonna 1825 hieman vähensivät tätä väkevien seuraa. Mikä joutui minkin viran vuoksi pois ystävien piiristä, ja vaikka samanmielisiä miehiä kokoontuikin Pressburgiin, niin tapahtui tähän aikaan oloissa kummallinen käänne, sillä uusia oksia kasvoi metsistyneitten mielten orapihlajoihin, alettiin keskustella valtion asioista. Tosin olivat huvit vielä sangen hurjia, mutta nyt eivät enää kurkku ja keuhkot yksin olleet toimessa, vaan myöskin mieli ja sydän; muisteltiin, että oli etuja ulompana juomapöytääkin, ja että maa, jota kynnämme ja kylvämme, myymme ja hävitämme, ei vain ole perintötiluksemme, vaan myöskin isänmaamme sekä että meillä on tätä isänmaata kohtaan velvollisuusvelkaa, joka kasvaa sangen suureksi, ellemme ajoissa maksa korkoa.
Sanalla sanoen: viinipöydän sijaan tulivat nyt viheriät pöydät, joitten ääreen kokoonnuttiin neuvottelemaan. Miesseurojen sijaan tulivat klubit, joissa moni metsistynyt mieli tuli tuntemaan jalomman tehtävänsä.
Valtiopäivät kutsuivat Kárpáthiperheen vanhimman jäsenenkin Pressburgiin. Hän erkani kuin erkanikin narreistansa, koiristansa, juomaveikoista, heitukoista ja maalaistytöistä. Mutta Mikkoa hän ei voinut jättää. Hänet vei hän mukanansa Pressburgiin. Ehkä hän teki sen kuitenkin pilan vuoksi, saadakseen esitellä valeaatelismiehen muille ylimyksille. Mene tiedä, vaikka vielä joku aatelisneitikin rakastuisi mieheen. Syntyisipä mainio pila, kun saisi esitellä ylkäpoikaa heitukan punaisessa puvussa.
Mikko Kis otettiin mieluisasti vastaan Pressburgin ylhäisiin seuroihin iloisen luontonsa ja pulskan, miehevän muotonsa vuoksi.
Sivistyneillä seuroilla on oma sanastonsa. Törkeyttä sanotaan hilpeydeksi, raakoja lauseparsia vain omituisuudeksi, tulisuutta miehuudeksi, epäkohteliaisuutta vakaamielisyydeksi. Täten sai Mikkokin koko joukon hyviä ominaisuuksia ilman suurempia muutoksia kuin pukeutumalla maalaisviitan sijasta herrojen attilatakkiin. Hän oli herraksi syntynyt. Kaikki ihmettelivät hänen miehuullista muotoansa, punaisia poskia, solakkaa vartaloa, säihkyviä silmiä, mustia viiksiä, mitkä ovat arvokkaampia kuin kaikki tieteet, sillä järkeä, taitoa ei kukaan kysynytkään. Kun hän istui ratsunsa selkään sanaa sanomatta, oli hän enemmän arvossa pidetty, kuin satakunta tiedemiestä, jotka kirjoituspöytänsä ääressä tulevat köyryselkäisiksi; ja vaikka hän viisaasti olikin vaiti politiikasta keskusteltaessa, niin osasi hän vuorostansa kyllä puhua siellä, missä isänmaan isät olivat vaiti, nimittäin naisseuroissa.
Useita huhuja oli liikkeellä hänen lemmenseikkailuistaan ylhäisten naisten kanssa, jotka olivat yhdellä tai toisella tavalla suosineet pulskaa seikkailijaa. Tosin ei kukaan tietänyt, missä hänen tiluksensa sijaitsivat, mutta rahaa näytti hänellä aina olevan yllin kyllin.
Juhana-herraa salaa nauratti, sillä helluntaijuhla lähestyi taas, ja nuorista ylimyksistä jo suurin osa sinutteli Mikkoa. Huolellisten äitien kuultiin tiedustelevan tämän kunnon miehen olosuhteita, sillä he olivat mielissään, kun hän oli heidän tyttäriensä seurassa, ja kuiskailivatkin suurena salaisuutena parhaimmille ystävättärillensä, että monista merkeistä päättäen on kunnon kavaljeerilla vakavia aikeita.
Tällaiset salaisuudet tulivat pian ilmi. Vanha Kárpáthi tuli hyvin kummalliseksi; usein remahti hän vakavassa seurassakin kovaan nauruun, kun hänen mieleensä johtui, että muutaman päivän perästä tuo ylistetty kavaljeeri on oleva hänen heitukkansa. Kerran keskellä valtiopäiväistuntoakin, kun oli paljon herrasväkeä parvella kuuntelemassa ja paraikaa pöytäkirjaa luettiin, remahti hän kovaan nauruun nähdessään, miten parvella istuvat naiset lorneteillaan tirkistelivät Mikkoa. Naurustaan sai hän rangaistuksen. Mutta hän maksoi heti sakot kaksinkerroin, kun ei tällä kertaa ollut voinut nauruaan pidättää.
Vihdoin tuli kaikkein hauskin päivä. Helluntai oli käsissä.
Kárpáthi laittoi kaupungin puistoon suuret kestit, joihin hän kutsui kaikki Mikon tuttavat.
Mainion hauskaa esitellä seuralle omana palkollisena tuo useasti ylistetty sankari. Juhana-herra ei olisi tätä hauskuutta myynyt mistään hinnasta.
Kello löi neljännestä vaille neljä.
Oli käsketty helluntaikuninkaan odottaa siihen asti eteisessä, ja vasta kellon lyömällä pääsi hän Juhana-herran puheille.
— Mitä uutta muotia tämä on, huudahti Mikko sisään päästyänsä ja heittäytyen nojatuoliin istumaan: annetaan ihmisten odotella kymmeniä minuutteja eteisessä!
Juhana-herran suussa oli piippu, johon hän juuri oli pannut tupakkaa.
— Tulepas, Mikko poikaseni, lausui hän viekkaasti, sytyttämään piippuani.
— Tuossa on sytytin ihan vieressänne; sytyttäkää itse!
Juhana-herra ällistyi.
Varmaan oli mies peräti unohtanut, mikä päivä oli käsissä. Sitä parempi, hän tulee hämille saadessaan asian kuulla.
— Tiedätkös, poikaseni, että tänään on helluntai?
— Se on papin ja almanakan tekijän asia; mitä se minuun koskee?
— Vai niin! Ajattelepas, että neljännestä vailla neljä loppui tänään helluntaikuninkuutesi!
— Mitä sitten? — kysyi Mikko vähääkään hämmästymättä, nenäliinalla pyyhkien takkinsa opaalinappia.
— Mitäkö sitten! — huudahti Juhana, joka jo alkoi suuttua. Sitä, ettet enää ole mikään herra!
— Mikäs sitten olen?
— Mitäkö olet? Moukka olet, veijari olet, lurjus, maankulkuri roisto; saat suudella kättäni, jos otan sinut heitukakseni, ettet kuolisi nälkään tai hirsipuussa.
— Ei sinne päinkään! — vastasi Mikko Kiss viiksiänsä sivellen. Minä olen aatelismies Mikael Kiss. Almásfalvin perillisiltä ostin tiluksen ikuiseksi perinnöksi sadastakahdestakymmenestä tuhannesta floriinista, ja tilalle olen lainhuudatuksen hankkinut, niin että se varmaan on minun omani.
Juhana-herra oli mennä hämmästyksestä selälleen.
— Sadastakahdestakymmenestä tuhannesta floriinista! Milloin ja mistä olet sinä niin paljon rahaa löytänyt?
— Kunniallisella tavalla, vastasi Mikko Kiss hymyillen, pelatessani eräänä iltana muutamien aatelisveikkojen kanssa. Voitin enemmänkin, mutta jäännöksellä olen aikonut rakentaa komean kartanon, missä vietän kesäni tästälähin.
Juhana-herralle kävi asia kyllin selväksi. Pressburgin valtiopäivillä voitettiin ja hävittiin suurempiakin summia.
Mutta yhtä seikkaa hän ei voinut vieläkään käsittää.
— Kuinka olet sinä voinut ostaa aatelisen sukukartanon? Ethän sinä ole mikään aatelismies?
— Sangen yksinkertainen seikka! Kun hiljan olin pari viikkoa poissa, kävin eräässä komitaatissa Tonavan tuolla puolen ja annoin kuuluttaa siellä, että eräs aateliseen Kiss-sukuun kuuluva jäsen etsii täällä eläviä sukulaisiansa; jos täällä on Kiss-sukuisia aatelismiehiä, jotka muistavat Szabolcsiin muuttaneita sukulaisiansa, ja heillä on vielä aateliskirjat hallussaan, sekä tahtovat antaa nämä allekirjoittaneelle, niin saavat he tuhannen floriinin palkinnon, kun ilmoittavat itsensä hänelle. Viikon kuluessa muisti yhdeksänkuudetta Kiss-sukuun kuuluvaa henkilöä Szabolcsiin muuttaneita sukulaisiansa tuoden minulle aateliskirjansa. Minun ei tarvinnut muuta kuin valita, missä oli paras vaakuna. Sitten syleilimme toinen toisiamme, sukutaulu tehtiin, minä maksoin tuhat floriinia, he ottivat minut sukuunsa, antoivat kuuluttaa diploomini komitaatissa, ja nyt olen aatelismies, tuossa on vaakunani sormuksessa.
Juhanasta oli tämä kepponen vielä hauskempi kuin hänen oma tuumansa. Hän ei suuttunut, vaan syleili viekasta seikkailijaa, joka oli pettänyt kaikki, ja todenteolla omistaen hänelle pilan vuoksi annetun osan oli narrannut koko maailmaa, silloin kuin toiset aikoivat häntä narrina pitää.