VII.
Chataqvela.
Muotikukilla on lyhyt ikä. Jumalattarien suosimassa Pariisissa ei maine ole yhdistetty kuolemattomuuteen.
Mainitsemme, mitkä muutamien kuukausien kuluessa olivat huomion esineinä, tahi paremmin sanoen, ketkä olivat päivän leijonat.
Yksi huhu hautaa toisen; tämänpäiväinen on huomenna uhrina uuden epäjumalan alttarilla.
Huhtikuun l:stä aina 5:teen oli muotisankarina "Kauniin maitotytön" tekijä; 5:nnestä 8:nteen lordi Burlington, joka oli teatterissa karhuna ja voitti metsästäjän; 9:nnestä 10:nteen Debryn kamaripalvelija, jolle hänen herransa puolenvuotisen palkan sijasta antoi arpalipun ja joka voitti sillä 80 tuhatta frangia sekä alkoi heti rahat käsiin saatuansa elää yhtä ylellisesti kuin herransakin: osti vaunuja, hevosia, asui suuressa hotellissa, osti oman loosin teaatterissa, kuherteli tanssijattarien kanssa. Täten oli hänen sangen helppo laskea, että neljän kuukauden kuluttua, siis elokuun kymmenentenä, hänellä ei ole penniäkään jäljellä noista 80 tuhannesta frangista, minkä tähden hän jo ajoissa pyysi vanhaa herraansa, markiisi Debryä, ettei tämä ottaisi uutta palvelijaa, sillä hän oli pian palaava virkaansa.
Huhtikuun keskipalkoille asti oli herttua Ivan maineessa. Hän oli saanut tietää, että kuuluisa tanssijatar Vestris oli matkustava hänen tilustensa läpi; hän laittoi käskyn kaupunkiin, jonka patruuna hän oli, että joka ravintolasta oli otettava kyltit pois ja sen sijaan hänen palatsinsa ovelle asetettava ravintolan kyltti. Täten petettynä ajoi kuuluisa tanssijatar suoraan herttuan palatsiin, missä herttua itse otti hänet vastaan aivan kuin ravintolan isäntä ainakin, valkoinen esiliina vyöllä, liina kainalossa, ja täytti tanssijattaren kaikki käskyt. Vasta hänen lähtiessään ilmoitti herttua hänelle kuka oli häntä palvellut.
Herttuan jälkeen tuli neiti Grignon maan mainioksi. Hän antoi kerran kadulla hevospiiskalla selkään eräälle nuorelle keikarille, vaikk'ei hän ollut muuta kuin nuori rotta. (Näin nimitetään oopperoissa toimivia äänettömiä henkilöitä).
Sitten tuli kuuluisaksi eräs "mangeur des petits enfants" (pikkulasten syöjä), joka oli surmannut viisi tai kuusi ihmistä ja sentähden mestattiin. Murhatöistäkin saattaa tulla muotimieheksi.
Mestatun maineen himmensi Aubryn koira, joka herätti yleisössä kuumeentapaista ihastusta. Koiran sijaan tuli Abellino Kárpáthi, joka maksoi viisikymmentä tuhatta frangia saadaksensa ampua koiran.
Seurasi sitten teaatteritaistelu, Mainvielle-Catalanin sota. Tästä puhuttiin kauimmin, noin elokuun keskipaikoille asti. Tähän aikaan oli Debryn kamaripalvelija ennustuksensa mukaan tuhlannut kaikki rahansa ja rupesi taas palvelukseen entiselle herralleen, jonka kanssa hän neljä kuukautta oli komeudessa kilpaillut. Kaikki nämät huhut sysäsi kuitenkin pian syrjään eräs omituinen nimi, joka ranskalaisen mielestä on kovin vaikea ääntää, vaikka käyttäisi kaikkia puhe-elimiä.
Nimi oli: "Chataqvela".
Syyskuun alussa ei enää muusta puhuttu kuin ihmeen ihanasta Chataqvelasta. Jokainen kunnon mies tiesi kertoa hänestä ainakin yhden jutun, oli se sitten totta tai ei.
Vain nimen mainitessani voisin jättää lukijani arvattavaksi, mitä olentoa tuolla nimellä tarkoitetaan. Joku ehkä ajattelisi virtahevosta, arabialaista silmänkääntäjää tai austraalialaista lintua. Tuo myllyn kolinalta kuuluva nimi sopisi mille tahansa, mutta ei järjelliselle olennolle.
Ja kuitenkin kuuluu tämä nimi ihanimmalle naiselle, mikä kuumassa ilmanalassa milloinkaan on syntynyt. Chataqvela oli afganilaisen sotapäällikön tytär, joka jo lapsena oli joutunut englantilais-afganilaisen sodan aikana vangiksi. Ensin vangiksi, sitten valtiattareksi, sillä tämä Eurooppaan istutettu kuuman maan kukka valloitti heti kaikkien miesten sydämet.
Hän oli kaunotar uutta ja omituista lajia, tavallisuudesta poikkeava, jonka tähden hän kaikissa herätti ihastusta.
Hänen ihonsa väri oli hopealla sekoitetun kullan kaltainen kirkas, mutta ei liian keltainen, ja hänen kasvojansa punasivat äänettömät intohimot.
Valkoiset silmämunat vivahtivat siniseltä, silmäterät säteilivät vilkkaasti. Hiukset olivat neljässä pitkässä palmikossa ja väriltään mustat, teräksensiniselle vivahtavat. Huulet pienen pienet, punaiset ja täyteläiset, kuin haljennut kirsikka; vartalo sorea, hoikka. Mutta mitä ovatkaan kasvot, vartalo ja silmät? Mitä onkaan kuollut kuvaus hänen silmäykseensä verrattuna? Kuka voi selittää noiden silmien sammumattoman tulen, tulen, joka valaisee ja lämmittää, joka kiduttaa ja kuluttaa, joka hurmaa ja lumoo? Uskaltaisiko maalari tarttua pensseliinsä, runoilija kynäänsä nähdessään hänen huultensa hymyilevän? Ja kuka voisi häntä täydellisesti kuvailla, sillä tämä erinomainen nainen muuttuu joka hetki; vielä ei ole kahdella miehellä ollut hänestä samanlaista käsitystä; mikä luuli Chataqvelaa hiljaiseksi, mikä keikailevaksi, mikä taasen sankarittareksi, mikä lapselliseksi; milloin oli hän varovainen, milloin taas varomaton; tänään ylen iloinen, huomenna haaveksiva ja surumielinen. Siksipä miehet häntä niin ihailivat.
Mutta kaikkia näitä mainitessamme meidän ei tule herättää hänestä epäilyttäviä ennakkoluuloja. Hän ei ollut muotinaisia eikä helposti luoksensa päästäviä. Hän oli siveellisyyden ja ankarimman siveyden esikuva — afganilaisten käsitysten mukaan.
Meidän täytyy siis saada selkoa noista afganilaisista käsitteistä.
Afganien lakikirjan naimiskaaressa on hyvin vähän lemmenliittojen virallista puolta koskevia määräyksiä. Koko meno on seuraava: kun mies mielistyy johonkin vapaana olevaan naiseen, lähettää hän tälle vyönsä, ja jos nainen pitää tämän sekä lähettää omansa sijaan, on avioliitto valmis. Kun nainen sitten esiintyy jonkun miehen vyö uumalla, tietää jokainen hänen olevan naimisissa eikä enää vapaana. Miehen pitää antaa joku pieni lahja bonz'ille, jotta tämä siunaisi heidät.
Avioero tapahtuu samoin ilman pitkiä mutkia. Kun jompikumpi ei enää hyväksy liittoa, riisuu hän vyön yltänsä ja lähettää sen entiselle omistajalleen, ja niin ovat he kumpikin vapaat. Molemmat saavat taas ruveta hakemaan uutta aviopuolisoa ja voivat tehdä täten niin usein kuin haluavat. Mutta onneton se nainen, joka kantaessaan toisen miehen vyötä uumallaan antaa vieraan koskettaa kättänsä. Afganilaisten tavat ovat ankarat! Sellainen nainen on avionrikkoja. Hän joutuu elävältä haudattavaksi, ja tulevassa elämässä suurihampainen Talihameha on repivä hänet tuhansiksi palasiksi, joista jok'ainoa erikseen on tunteva saman tuskan kuin koko ruumis yhteensä maan päällä saattoi tuntea.
Näitten hurskaitten siveyskäsitteitten mukaan oli Chataqvela täydellisin kaikista naisista, jotka ovat syntyneet Davalaghirin vuoristossa.
Hänen ensimmäinen miehensä oli eräs englantilainen eversti, joka toi hänet Lontooseen. Mutta täällä nai eversti lordin tyttären, annettuansa Chataqvelalle laillisen eron mainitsemiemme sääntöjen mukaan.
Tästälähin oli Chataqvelalle suuresti suosiollinen Siov, afganilaisten lemmenjumalatar, jolla sanotaan olevan kaksitoista korvaa, jotta hän kuulisi kaikkien häntä rukoilevien huokaukset.
Kahden vuoden kuluttua ei ollut sitä kuuluisaa miestä, jonka vaimona hän ei olisi ollut. Chataqvela oli ankarasti uskollinen kullekin heistä sekä siveellinen, siksi kunnes näki hyväksi ottaa laillisen avioeron.
Sittemmin seurasi hän erästä kreikkalaista sankaria Hellaan maalle ja taisteli hänen kanssaan urhoollisesti turkkilaisia vastaan. Täällä tuli hän sodan aikana tuntemaan innokkaan runoilijan, Byronin, ja eroten edellisestä miehestään lahjoitti hän tälle monia vaiheita kokeneen vyönsä. Runoilijan kanssa palasi hän Lontooseen.
Tuskin pari viikkoa sitten hän tuli Britannian pääkaupungista Pariisiin, ja täällä jo kaikki hänestä puhuivat. Hänen kauneutensa oli tavaton, hänen omituisuutensa viehättävä.
Tiedettiin hänen sydämensä olevan äärettömästi lemmekkään, mutta kuitenkin oli häntä vaikea lähestyä.
Rikkaudet eivät hänelle kelvanneet. Chataqvela voi kärsiä puutetta rakastettunsa tähden; tarpeen tullessa voi hän ruveta palvelijattareksikin. Ketä hän rakastaa, sen täytyy olla rakkautta ansaitseva, sillä hän ei ole vielä koskaan teeskennellyt rakkautta.
Hän on naimisissa. Eurooppalaisten käsitteiden mukaan on tämä sangen mukavaa, sillä naidun vaimon kanssa tehdyn lemmenliiton ei ole tarvis päättyä aviolla, ja sitä paitsi on tällainen liitto paljoa hauskempi, kun siten saattaa itselleen huvia, toiselle harmia. Mutta Chataqvela lakkaa olemasta miehelleen uskollinen vain rakkaudesta tulevaan mieheensä, muut eivät saa häntä lähestyä.
Ei tämäkään seikka olisi mitään harmillista, sillä voihan hänet naida ja jonkun ajan kuluttua taas erota hänestä, mutta ei ole niinkään helppoa saada puolelleen tuota afganilaista naista. Eurooppalaiset lemmentemput eivät tyydytä hänen oikkujaan. Mairittelut, mielistelyt eivät häntä huvita. Hänelle täytyy olla sankari, urhoollinen, itsensä alttiiksi antavainen; hän panee koetukselle ja nauraa niille, jotka eivät koetusta kestä.
Hänen tähtensä täytyy nähdä vaivaa, täytyy taistella; mutta oi kuinka suloista saada hänet omakseen!
Tämä seikka antaa intohimoille uutta vauhtia. Nautinto tuntuu olevan aivan lähellä, mutta onkin kaukana, aivan samoin kuin meren pohjalla näkyvät kukat, joita luulee voivansa käsin poimia, mutta pian huomaa niitten olevankin sangen syvällä.
Koko kultainen nuoriso koetti parastansa päästäkseen hänen uudeksi mieheksensä. Tämä oli sangen vaikeata, sillä hän rakasti entistä miestään, lordi Byronia, ja tämä oli jaloin kaikista aikansa leijonista, sitä ajatellessa oli miltei epätoivoon joutua, sillä hänen muistoansa ei voi kenkään poistaa rakastavan naisen sydämestä.
Nuoret jättiläiset eivät kumminkaan lakanneet toivomasta. Joka päivä ahdistivat he tämän ulkomaalaisen naisen huoneita ja sydäntä. Huoneet olivat avoinna, mutta sydän pysyi sulettuna. Hän herätti janoa, mutta ei sammuttanut sitä. Hän leikki, ilvehti, kuten kesyjen petojen kanssa. Nuoret jättiläiset kertovat joka päivä klubissa, kuinka pitkälle kukin on päässyt. Mutta kun tulosta tutkitaan, niin huomaavat he olevansa vielä alussa.
* * * * *
Eräänä iltapäivänä pääsi tuli irti Mouffetard-kadulla.
Siihen aikaan eivät palosammutuslaitokset olleet vielä niin hyvin järjestetyt kuin nykyään. Tulipalon syttyessä täytyi rummuttaa ja soittaa kelloja, jotta ihmiset tietäisivät tulla tulenvaaraa estämään.
Mouffetard-katu onkin vaarallinen tulipalon syttyessä, sillä valkea voi täältä helposti tulla koko ympäristölle vaaralliseksi.
Tuon kadun varrella on sangen taajassa kummallisen näköisiä rakennuksia, joista muutamat ovat yli kolmensadan vuoden vanhoja. Näitten välissä on pieniä, kapeita poikkikatuja, muitten muassa S. Médard-, Arras- ja Oursine-kadut, jotka näyttävät olevan vain jalankävijöitä varten. Toiset rakennuksista ovat kolmikerroksisia, toiset taasen yksikerroksisia, mutta kaikki ovat vanhanaikaisia ja rappeutuneita, seinät mustuneita, portit lahonneita. Katujen poikki pingoitetuista nuorista riippuu lamppuja. Tässä likaisessa kaupunginosassa asuu köyhää kansaa; ja kun täällä ei ajeta vaunuilla eikä kyytihevosillakaan, on katu paikka paikoin niin kapea, että rattaitten ohimennessä jalankävijäin täytyy väistyä ihan seinän kylkeen.
Rappeutuneitten keskiajan rakennusten joukosta kohoaa eräs äärettömän suuri tiilistä tehty rakennus, jossa on sangen taajalti ikkunoita. Tämä on tapettitehdas, jossa koko kadun asukkaat saavat työtä; päivät työskentelevät he täällä ja öisin keräilevät he lumppuja.
Kadun toisessa päässä on sairashuone "la Pitié", missä on synnytyshuone kurjille langenneille naisille. Toisessa päässä taas on "la Bourben" sairaala sairastavia varten sekä "Sainte Pelagién" vankila kuolemaan tuomituille. Kadun väestä on siis pidetty huolta kehdosta hautaan asti.
Tuskin oli Saint Médardin kirkontornista hätäkellon ääni alkanut kuulua, kun hämmästynyt kansa jo huomasi taivaille tupruavan kauhean suuren savupatsaan, josta tulenliekkejä aika ajoin välähteli.
Väkeä alkoi heti tulvailla joka taholta vaarassa olevaa kaupunginosaa kohden. Kellot vastasivat toisilleen kamalan kumealla äänellä; kaikista kauheimmin kumahteli Notre-Damen iso kirkonkello.
Pantheon-torilta saattoi parhaiten katsella tulta, joka esteettömästi levisi tiheään rakennusten ryhmään. Tälle torille riensi kaupungin ylhäisö komeissa vaunuissa ihailemaan tuota mainiota näkyä, naisilla hajuvesipullot käsillä, pyörtymisen varalta. Kavaljeerit kastelivat läheisen kaivon luona vaatteitansa voidaksensa kehua, että hekin olivat olleet tulta sammuttamassa.
Täällä näkyivät Chataqvelankin komeat vaunut hienojen ratsastajien ympäröimänä, joitten joukossa näemme Abellinon, Fennimoren, ispaanin pojan sekä muita tuttuja kotimaasta. Lordi Burlington istuu vaunujen takalaudalla pitkällä kiikarilla tarkastaen tulen leviämistä. Toiset ritarit kulkevat ajutanttien lailla edestakaisin tuoden tietoja tulipalosta naiselle, joka komeassa puvussaan huolettomasti nojautuu vaunujen tyynyihin. Hän on ottanut hienon hattunsa päästään ja pitäen sitä nauhoista kädessään hän katsoa tuijottaa valkeaan.
Useimmat sanansaattajat, jotka tietoja toivat, eivät poistuneet läheistä kadunkulmaa kauemmaksi, he näkivät hyväksi väistyä kansantungoksen tieltä. Herttua Ivan yksin otti vaivaksensa hevosen selässä mennä perille asti piiskan läimäyksillä raivaten tietä lurjusjoukon läpi. Vähän ajan perästä tuli hän takaisin.
— Tuli leviää leviämistään, lausui hän kumartuen Chataqvelan vaunuihin, ennen pitkää syttyy Saint Médardin kirkko ja siitä saamme mainion näyn.
— Eikö täällä ole rohkeita miehiä, jotka voisivat estää tulta, kysyi jalo nainen.
— Mitä he voisivat tehdä ilman ruiskuja. Ahtailla kaduilla ei voi kuljettaa suurempia ruiskuja. Minun täytyi juuri nauraa parille kunnon meikäläiselle, luultavasti unkarilaisia aatelismiehiä, jotka siellä häärivät puutarharuiskut kädessä, jommoisilla tavallisesti lehtimatoja puista karkoitetaan; tietysti he eivät niillä voineet ruiskuttaa vettä ikkunoihinkaan saakka.
— Mutta eikö läheisyydessä ole isompaa ruiskua?
— Onhan tuolla Pantheonin pihalla, mutta ei ole hevosia, jotka sitä paikalle vetäisivät.
— Se on helppo auttaa, vastasi Chataqvela ja viittasi ajurille ajamaan
Pantheoniin.
Sinne saavuttuansa käski hän riisua vaunujen edestä komeat täysiveriset, englantilaiset hevosensa ja valjastaa ne ruiskun eteen, jota joukko nuoria miehiä jo koetti vetää esille.
Nyt Chataqvela heitti hienon hattunsa pois, veti kirjaillut hihansa ylös olkapäihin saakka ja istuen ruiskun istuimelle tempasi hän ohjat käsiinsä.
— Oh, huudahtivat hänen seuralaisensa kauhistuneina. Ettehän vain aikone itse ajaa?
— Aion kyllä. Enhän voi tänne paljaisiin vaunuihinkaan jäädä.
Samassa sivalsi hän hevosia piiskalla, ja raskas paloruisku lähti kovasti jyristen kulkemaan Mouffetard-katua kohden. Hieno yleisö ravisti suutuksissaan päätänsä ajatellen: mikä esiintymisinto!
Keikariliuta, joka alussa seurasi häntä, luopui hänestä vähitellen ja jäi pian kansanjoukon taa, joka hurraahuudoilla antoi tietä ruiskulle, mutta ajoi perässä tulevat ratsastajat kiroten takaisin.
Chataqvela ei ollenkaan huomannut, että hän tulipalopaikalle päästyänsä oli ainoa ylhäisen maailman henkilöistä.
— Tänne tänne, rouva, — huusi eräs ääni äkkiä hänen vieressään, ja Chataqvela huomasi erään uusimman muodin mukaan puetun herrasmiehen, joka oli ihan märkä ja nokinen ja joka tarttuen hevosten suitsiin koetti ohjata niitä erääseen nurkkaan, missä muutamat samoin komeasti puetut miehet huonolla ruiskulla koettivat estää tulen leviämistä läheiseen rakennukseen.
Tämä oli vaarallisin paikka. Jos tuli pääsee tänne, on Médardin kirkko sen uhrina. Useat mekkoihin puetut työmiehet kiipesivät paraikaa erään toisen nuoren kavaljeerin johdolla ylös katolle repimään sitä alas.
Chataqvela ei tuntenut ketään noista herrasmiehistä. Vaikka he näyttivät kuuluvan ylhäisöön, ei hän ollut koskaan ennen heitä tavannut. Mutta he tunsivat hyvin hänet; yksi heistä tervehti häntä mainiten hänen nimensä ja lausuen sievistelemättä kiitokset vaivasta. Uusi ruisku asetettiin heti kadun kulmaan, ja sama mies, joka oli häntä kiittänyt, hyppäsi sen päälle sekä tarttuen putkeen ohjasi mainion taitavasti vesisuihkun palavalle katolle.
Vesi teki pian tehtävänsä, liekit alkoivat tällä kohtaa sammua, mutta sitä taajemmin nousi säkeniä.
Noin kaksitoista taloa paloi yhtähaavaa.
Äkkiä kuului melun keskeltä kovaa parkunaa.
Tapettitehtaasta tulee joukko naisia suuressa tuskassa käsiänsä väännellen; lähellä olevat miehet koettavat estää heitä syöksymästä tuleen.
— Mikä naisia vaivaa, kysyi Chataqvela eräältä työmieheltä.
— Naisparat tavallisesti mennessään tehtaaseen työhön jättävät lapsensa erään talon pihalle, missä joku akka heitä hoitaa. — Nyt on varmaan akka mennyt pois jonnekin ja sulkenut lapset lukon taa; ja ne joutuvat nyt tulen uhriksi.
— Täytyy mitä pikimmin pelastaa lapset
— Kun vain voisi päästä tuolle pihalle; mutta kaikki rakennukset ympärillä ovat jo ilmitulossa, paitsi jos joku menisi sinne palavien huoneitten katon yli, sillä kujat ovat täynnä kuumaa soraa.
Ja todellakin kuului keskellä hälinää lasten itkua.
— Hyvät herrat, tämä on kauheata, huudahti Chataqvela kääntyen lähellä oleviin. Ettekö tekin kuule itkua? Eikö millään keinolla voi pelastaa lapsia?
— Voi yhdellä, vastasi tyynesti mies, joka oli Chataqvelaa puhutellut, siten, että asetetaan tikapuut edessämme olevan talon katolle ja kiivetään sen yli vettä koko ajan ruiskutettaessa; katolta laskee mies köydellä toisen pihalle ja vetää samalla köydellä ylös lapset yhden erältään, jotka sitten voivat kulkea kädestä käteen.
— Hyvä, vastasi työmies vetäen lakin lippua silmilleen, mutta kellä olisi tarpeeksi rohkeutta kiivetä palavalle katolle?
— Minulla, vastasi kavaljeeri.
— Entä kuka on oleva toisena miehenä, joka laskeutuisi katolta alas vaaraan, sillä jos te jätätte hänet, on hän surman oma?
—- Kuka on uskova henkensä teidän käsiinne?
—- Minä, minä, huusi Chataqvela kiivaasti. Heti tikapuut ja köyttä tänne! Ja kauvoja miettimättä hän avasi pukunsa korusoljet, ja vähintäkään ympärillä seisovista välittämättä riisui hän samassa kashmirpukunsa ajattelematta, että hän täten sytyttää vaarallisemman tulen kuin itse tulipalo. Soreata vartaloa peitti vain hieno paita, joka jätti hartiat paljaiksi, sekä avarat, silkkiset turkkilaiset housut, jotka hindulaisten tavan mukaan ulottuivat vain polviin saakka ja olivat näitten kohdalta kiinni sidotut sekä leveillä pitseillä reunustetut.
Läsnäolevat unohtivat hetkeksi koko tulipalon.
Chataqvela ei huomannut aikaansaamaansa vaarallista vaikutusta, vaan huudahti kovalla, sointuvalla äänellä:
— Eteenpäin, hyvät herrat! Tuokaa tikapuut; äidit itkevät lapsiansa, rientäkää!
— Totta tosiaan tuolla naisella on sydän paikallaan, mutisi työmies itseksensä. Hän riensi pois ja toi ennen pitkää kumppaniensa kanssa paikalle tikapuut sekä köyttä. Tikapuut asetettiin palavan talon seinää vasten; jalo nainen sitoi köyden vyötäisillensä ja käski miehen mennä edellä.
Kansan hurraa-huudot seurasivat noita rohkeita kiipeäviä. Äidit lankesivat polvilleen ja rukoilivat ylhäältä onnea yritykselle.
Seisahtumatta nousivat pelastajat ylöspäin. Mies pääsi jo palavalle katolle. Hän viittasi kädellään naiselle, pysymään etäämpänä. Hänen täytyi ensin kömpiä palavan kattohirren alitse. Nyt sattui hyvin johdettu vesisuihku siihen, ja miehen onnistui tarttua sammuneeseen kohtaan hirttä sekä työntää tämä pois tieltä. Samassa ojensi hän kätensä naiselle, joka rohkeasti hyppäsi kuumalle katolle. Tuo nainen on joko hyvien tai pahojen henkien kanssa liitossa!
Nuoren kavaljeerin ohjaama vesisuihku seurasi tulen keskitse kulkevia raivaten heille tietä ja tehden paluumatkan mahdolliseksi. He pääsivät jo toisen seinän kohdalle. Mies etsii sopivaa paikkaa, jaloillansa koetellen pitääkö seinä ja viittaa rauhoittavasti alhaalla oleville, lapset ovat pihalla vielä hengissä. — Nyt nainen riisuu köyden vyötäisiltään, sitoo sen toisen pään kahdesti läheisen hirren ympäri ja laskeutuu köyttä myöten katon reunalta alas. Mies hoitaa köyttä laskien häntä yhä alemmaksi. Jos miehen hetkeksikin valtaisi pelko, olisi nainen hukassa. Tämä kaikki tapahtuu paksussa vesihöyryssä ja savussa. Mies pitää polvillensa laskeutuneena kaksin käsin köydestä kiinni, jottei taakka laskeutuisi liian nopeasti. Tällä välin alkaa hänen yläpuolellansa palava hirsi verkalleen vaipua alas. Mies näkee selvästi, että se putoaa hänen päähänsä, alhaalta kuuluu kauhistuksen huudahduksia, sillä hirsi on surmaava hänet. Mies ei voi väistyä, sillä hänen täytyy hoitaa köyttä; hän katselee tyynesti vajoavaa hirttä. Useat rientävät nyt tikapuita myöten ylös hänelle avuksi, rohkaistuneina hänen esimerkistään, mutta liian myöhään! Hirsi putosi! Mutta samassa silmänräpäyksessä kumartui mies sukkelasti sivulle, ja hirsi putosi ihan hänen jalkojensa eteen.
Nyt saapui useita rohkeita miehiä katolle. Samassa pääsi nainen alas pihalle. Lapset olivat kokoontuneet ison tuuhean akaasiapuun juurelle, joka suojasi heitä kipinöiltä; heitä oli neljäkolmatta.
Chataqvela sitoi heti tukevan kapulan köyden päähän, pani kummallekin puolelle yhden lapsen istumaan käskien heidän pitää lujasti kiinni köydestä ja viittasi miehelle.
Tämä veti ylös lapset, jotka työmiehet sitten kädestä käteen kuljettivat tikapuita alas.
Ajatelkaa niitten äitien riemua, jotka saivat lapsensa takaisin; he syleilivät niitä, itkivät ilosta. Toiset rukoilivat Jumalan siunausta pelastajien ponnistuksille.
Mies veti taas kaksi lasta katolle. Pian saa kukin äiti sulkea lapsensa syliinsä, sillä kaksi viimeistä on jo ihmisten käsissä. Mutta oi, yksi puuttuu vielä; pienin, kapalolapsi, on varmaan unhotettu huoneeseen; erään nuoren kahdeksantoista vuotiaan vaimon rintalapsi. Hänen miehensä on kuollut hiljakkoin, ja hänen ainoana ilonansa on pienokainen. Äiti makaa maassa epätoivoissaan, hiukset hajallaan. Mies viittaa jo katolla oleville miehille käskien heidän poistua ja näyttää nyt nuoraa ylös vetäessään ponnistavan enemmän voimiansa kuin ennen. Tällä kertaa ei näytä olevan lapsi vedettävänä. Raskaalla sydämellä katsahtaa nuori äiti taivaaseen, ikäänkuin sieltä lastansa etsien, kun samassa ääretön riemuhuuto kajahtaa hänen ympärillään. Jalo nainen on tullut ylös katolle — käsivarrella kaivattu lapsi.
Hetkisen kuluttua tulivat molemmat rohkeat pelastajat tikapuita myöten alas. Rakennus oli jo yltä päältä tulessa, joka ikkunasta leimusivat liekit.
Maahan päästyänsä laski Chataqvela pelastamansa pienokaisen nuoren lesken syliin, ripusti hänen kaulaansa timantti-fetishinsä ja riensi heti pukemaan vaatteet yllensä.
Kuinka ihana hän oli! Hänen silmänsä säteilivät! Hänen kasvonsa olivat kirkkaat ja onnellisen näköiset. Häntä tullaan ylistämään ja siunaamaan köyhien majoissa; — ja pilkkaamaan ylhäisten saleissa mainioista nuorallatanssijattaren tempuista.
Yläpuoli rakennusta romahti alas suurella jyskeellä. Jos tämä olisi tapahtunut kymmenen minuuttia aikaisemmin, olisivat molemmat pelastajat saaneet sen raunioissa hautansa.
Tuli oli kuitenkin tällä kohden masennettu ja muuallakin sammutettiin sitä reippaasti; väkijoukko alkoi hälvetä.
Chataqvelan vaunut tulivat sillä välin paikalle, ja hänen palvelijansa riensivät auttamaan häntä vaunuihin.
Hän katseli ympärilleen ikäänkuin etsien jotakin. Noita kolmea tuntematonta miestä ei enää näkynyt missään. He olivat kadonneet väkijoukkoon Chataqvelan antaessa lapsen hänen äidilleen; luultavasti he tahtoivat karttaa kiitoksia.
Turhaan tiedusteli Chataqvela ympärillä seisovilta; ei kukaan tuntenut heitä. Hän olisi mielellään tahtonut tietää, kuka tuo nuori mies oli, jonka haltuun hän oli uskonut henkensä ja joka oli sitä niin rohkeasti varjellut?
Muutamat väittivät, että hänen palvelijansa, joka oli ollut mukana, oli kutsunut häntä kreiviksi.
Kaiketi on hän jossain tavattavissa, ellei hän liene askeetti tai puritaani, joka karttaa ylhäisiä seuroja.
Kernaasti olisi Chataqvela vielä kerran tahtonut tavata hänet saadaksensa sanoa hänelle: "te olette kunnon mies!"
Kuten jo mainitsimme, tästä nuoralla tanssimisesta syntyi runsaasti juttuja ja kaskuja.
Nuorten jättiläisten klubissa on onnellisin se, joka voi sepittää tästä tapauksesta parhaimman jutun. Jos jättiläiset olisivat ottaneet siihen osaa, olisi pelastustyö ollut sankariteko, mutta nyt se oli vain narrimaisuutta, jolle kelpasi nauraa.
Chataqvelan tekoa esitettiin sadoissa toisinnoissa ja monilla lisäyksillä. Mutta ei tiedetty, kuka oli tuo tuntematon sankari, joka oli ollut häntä auttamassa. Eikö tuossa miehessä ole sen verran kunnianhimoa, että ilmaisisi tekonsa jollekin sanomalehdelle? Tai jos hän kuuluu ylhäisempiin piireihin, miksei hän kehu sitä? Jos hän on alhaista säätyä, miksei hän riennä saamaan palkintoa hallitukselta; — tai Chataqvelalta, jos hän on aatelismies.
Mutta sankaria ei kuulunut.
Eräänä aamupäivänä laskettiin paraikaa pilaa tästä asiasta. Tällä kertaa johti Abellino puhetta; läsnä olivat entiset tuttavamme lordi Burlington, Rudolf, herttua Ivan, markiisi Debry, Fennimore ynnä muita.
— Olen saanut hänestä vihiä, puhui Abellino. Minulla on sielutieteellisiä todisteita siitä, että tuo tuntematon salamanteri kuuluu aatelissäätyyn.
— Kuulkaamme näitä todisteita, huudahtivat useat.
— Kun nimittäin Chataqvela lupasi kansanjoukon kuullen antaa tuhannen tukaattia sille, joka seuraisi häntä tuleen, ei kukaan liikahtanut; mutta kun hän huusi; "suukko sille miehelle, joka tulee kanssani", niin kohta ilmestyi tarjokas. Eiköhän tämä osoita miehen kuuluvan meidän seuraamme?
— Hihihi, naureskeli ispaanin poika, jolla oli hyvänä tapana nauraa toisten huonoille sukkeluuksille. Saiko hän myöskin suukon?
— Antakaa minun puhua, hyvä herra, lausui ylenkatseellisesti Abellino, joka tiesi, ettei Unkarissa ispaaneja kutsuta ylhäisiksi herroiksi, ja joka oli kovasti närkästynyt, kun moisen miehen poika puuttui hänen puheeseensa.
— Siis — jatkoi Abellino tyyntyneenä — antoi, kuten kerrotaan, jalo nainen tuntemattomalle miehelle ylhäällä tulen keskellä lupaamansa suukon, paremmaksi vakuudeksi kaiken kansan nähden.
Tästä syntyi yleinen nauru, johon Rudolf ei ottanut osaa, hän luki yhä jotakin englanninkielistä sanomalehteä.
— Tuolla naisella lienee halu suudella tulessa, huomautti herttua
Ivan.
— Niin kai, lausui paranematon ispaaninpoika, luullen saavansa tällä kertaa sanoa herttua Ivanille jotakin uutta, jota tuollainen venäläinen tuskin tietää. — Intialaisia naisia poltetaan yhdessä heidän miestensä ruumiiden kanssa, ja se vain heitä huvittaa.
— En luule Chataqvelan antavan tuota kunniaa kellekään entiselle eikä tulevaisellekaan miehellensä, lausui Abellino nauraen, ja tähän nauruun yhtyivät muutkin.
Mutta nyt nousi Rudolf ja astui keskelle nauravaa seuraa.
Hänen kaunoissa, vaaleissa kasvoissaan näkyi semmoinen raskas elämään kyllästyneen, katkeroituneen ihmisvihaajan ja halveksijan ilme, että katsojat ehdottomasti herkesivät nauramasta. Hänen katseensa oli erittäin Kárpáthiin kääntynyt.
Tuskin saattaa maalari löytää omituisempaa aihetta kuin näitten kahden miehen kasvot. Toisella kevytmielinen, tuhman ylpeä, kopeasti hymyilevä muoto — toisella terävä katse, tyynet kasvot, katkera hymy. Kummankin kasvoista olisi muodontuntija ennustanut heidän vielä tulevan katkeriksi vihamiehiksi.
— Lyökäämme vetoa, mitä sanotte ei ole totta … lausui Rudolf
Kárpáthille.
— Mitä? — kysyivät, useat kummastellen Rudolfin omituista käytöstä.
— Lyödään vetoa, puhui Rudolf, katsoen Kárpáthia tuimasti silmiin, että kysymyksessä oleva nainen voi surmata itsensä, kun hänen miehensä kuolee.
— Vai niin, kummallinen veto! Antakaa kuulla vedon ehdot! Aika on tässä tärkeä seikka, sillä pääkysymys on, onko Chataqvela silloin vielä nuori.
— Ehdotukseni on lyhyt ja helppo täyttää. Minä nain tämän naisen; se on ensimmäinen pykälä. Sitten laitan niin, että kuolen pian; tämä on toinen. Chataqvela on kuoleva heti perässä, tämä on kolmas; ja silloin olette te velkapää millä tavalla vain tahdotte surmaamaan itsenne: tämä on neljäs.
— Hulluuksia, huudahti Ivan; te puhutte kahden aatelismiehen hengestä yhtä kevytmielisesti kuin kahden keilan kaatamisesta.
— Mainio pila, väitti lordi. Vahinko vaan, ettei Rudolf ole minun sukuani eikä englantilainen. Mutta luulen hänen kyllä sanansa pitävän.
Abellino nauroi kuten on tapana niillä, jotka pelästyvät ankarasta puheesta.
— Joko uskotte minua tai lyötte vetoa, lausui Rudolf tyynesti ojentaen kätensä.
— Mitä pitää uskoa?
— Sitä, että Chataqvela voi surmata itsensä miehensä kuoltua — tai lyötte vetoa — henki hengestä!
— Minä lyön, huudahti Abellino nauraen ja antoi Rudolfille kättä.
— Aatelissananne kautta, sanoi Rudolf.
— Kautta aatelissanani, huudahti Kárpáthi yhä nauraen.
— Te kuulitte, puhui Rudolf kääntyen ympärillä seisovien puoleen. Jollen minä täytä lupaustani, niin saatte pitää minua pelkurina; jollei nainen täytä velvollisuuttansa, niin saatte nauraa minulle. Mutta jos kumpikin tapahtuu, saatte nähdä, miten Béla[11] Kárpáthi on puheensa pitävä. Siihen asti on vedon salassa pitäminen kunnianasia.
Näin sanoen hän otti hattunsa ja iäksi.
Rudolfin lausuessa viimeiset sanansa nolostui Abellinon hymyilevä naama ja hän alkoi närkästyä, kun nuoret jättiläiset pitivät vetoa vain hauskana pilana. Mutta kun hän kerran oli vetoa lyönyt, täytyi hänen myöskin osoittaa jalomielisyyttä.
Tämä veto olikin mainion hauska asia. Vain yksi kohta siinä oli ikävä, se nimittäin, ettei sitä saanut kenellekään ilmoittaa. Rudolf oli sen tehnyt kunnianasiaksi, ja tämä olikin luonnollista, sillä Chataqvelan ei pitänyt saada vedosta vihiä.
Moni arvelee tämän vedon olleen liiallisen; me saatamme vakuuttaa, että korkeammissa piireissä on henki sangen vähässä arvossa. Yksi sana, yksi katse on tarpeeksi aiheuttaakseen kuoleman. Köyhät ihmiset pitävät arvossa henkeänsä, mutta suurille herroille tämä ei sovi, nykyaikaisesta veltostuneesta mielestä se on jopa rikoskin. Köyhän miehen henki on perheen, isänmaan, Jumalan oma; suuret herrat elävät siinä luulossa, ettei heidän henkensä kuulu kenellekään.
Mutta seis! Tällä kertaa on poikkeus. Herra Kárpáthin henki tosiaankin kuuluu jollekin, nimittäin hänen velkojallensa.
Herra Griffard sai tietää vedon, sillä hänen pitää kaikki tietää, olkoonpa salaisuus kätketty lukon taa diplomaatin sinetillä, salaripin pyhyydellä tai kunniasanalla. Mutta kuitenkin pysyy se salaisuutena, sillä hän ei salaisuuksia ilmaise.
Herra Griffard sai siis tietää, että veto on vakavaa laatua, sillä jos Rudolf täyttää lupaamansa sitoumuksen, on Kárpáthin pakko taipua täyttämään lupauksensa, tahi on kellä läsnäolleista tahansa oikeus ampua hänelle luoti otsaan, missä vain hänet tapaa. Lordi Burlington on jo edeltäkäsin häntä lohduttanut lupaamalla auttaa häntä sitoumuksen täyttämisessä, jollei hänellä itsellään olisi siihen tarpeeksi rohkeutta, ja kunnon lordi ampuu viidenkymmenen askeleen päästä ilmaan heitetyn lautasen pirstoiksi.
Tämä veto ei ollenkaan miellyttänyt pankkiiria. Hän kävi itse Kárpáthin luona ja nuhteli häntä entisen lupauksen rikkomisesta, hän kun oli sekaantunut hengenvaaralliseen seikkailuun.
— Joutavia! — vastasi Abellino, hengenvaara on kaukana kuin kuu taivaalla. Ensin pitää Rudolfin naida Chataqvela — afganilaisten tapojen mukaan; mutta luuletteko tämän onnistuvan? Tuo itsepintainen nainen ei minunkaan tähteni ottanut unohtaakseen tuota brittiläistä runoilijaa, eikä muittenkaan tähden, vaikka ovat rikkaita, korkeasukuisia kavaljeereja. Tekisikö hän sen Rudolfin tähden? Rudolf on synkkämielinen, omituinen mies, yankeen tapoihin tottunut. Sitä en luule. Mutta otaksuen, että tämä tapahtuisi, saattaako ajatellakaan tervejärkisen miehen surmaavan itsensä vain vedon voittaakseen? Koko asia osoittaa vain Rudolfin omituisuutta ja loisteliaisuuden halua. Lisäksi on vielä jäljellä viimeinen mahdottomuus, nimittäin Chataqvelan itsemurha intialaisten tavan mukaan. Tämä on sula sielutieteellinen mahdottomuus. Tällä naisella on jo ollut viisikymmentä miestä, joista muutamia jo on kuollutkin.
— Mutta teidän tulee ottaa huomioon, että hän on eronnut heistä heidän eläessään, eikä hänellä siis ole ollut tätä uskonnollista velvollisuutta.
— Oh, antakaa minun olla moisilta loruilta rauhassa!
Näin sanoen hän käänsi selkänsä pankkiirille ja alkoi vihellellä.
Tämä onkin sangen sievä keino vastata, silloin kun ei enää ole mitään sanomista.
* * * * *
Intialainen nainen etsi sillä aikaa kaiken intohimonsa tulisuudella tuntematonta ritariansa kaikkialta, ja tämä intohimo muuttui pian raivoksi, ja lopulta epätoivoksi, kun ei häntä mistään löytynyt.
Päivisin ajeli hän alinomaa Pariisin kaduilla, söi julkisissa ravintoloissa, kävi enimmin suosituissa kioskeissa virvokkeita nauttimassa, illoin meni hän teaatteriin, lornetillaan tarkastellen kaikkia mieskasvoja. Mutta turhaan! Etsittyä ei ollut missään. Toivotonta olikin tämmöisestä kansan paljoudesta etsiä henkilöä, jonka vain kerran on nähnyt ja joka sitten on kuulumattomiin kadonnut. Kuka hän oli? Mitä syytä hänellä oli karttaa Chataqvelaa? Ei kukaan tunne häntä, ei kukaan edes puhu hänestä. Chataqvela oli seisonut aivan lähellä tuota miestä, antanut hänelle kättä, uskonut hänelle henkensä; ja kuitenkin oli Chataqvela unohtanut vaihtaa muutaman sanan miehen kanssa, nimittäin kysyä häneltä: mikä on teidän nimenne? Milloin saan teitä taas nähdä? Nyt olisi hän onnellinen, jos tietäisi vastauksen noihin kysymyksiin.
Chataqvela valvoo yökaudet. Hänen vanha imettäjänsä, loitsija Hyurmala, koettaa huvittaa häntä intialaisilla loitsurunoilla, joitten pitäisi ennustaa, kuka tuo nuori mies on ja saako Chataqvela vielä nähdä häntä.
Akka asettaa matalalle pöydälle intialaisen noitapullon, joka on alhaalta avara, mutta kaulasta kapea ja täynnä jotakin kristallikirkasta ainetta. Loitsija-akka kaataa siihen vielä kullankeltaista nestettä, ja heti tummenee pullon sisällys täyttyen ikäänkuin pilvillä, jotka kiemurrellen laskeutuvat pohjaan yhä tummemmiksi muuttuen. Kun pilvet ovat saavuttaneet pohjan alkaa pullon sisällys kummallisesti elää. Haamuja näyttää tulevan, menevän; ne muuttavat muotoa, pienenevät, sysäävät toisiaan. Kiihottuneelle mielikuvitukselle näyttäytyy tuttuja henkilöitä, taloja, kaupunkeja. Vähitellen peittyvät nämät hattaraiset haamut sateenkaaren väreihin, laaksojen vihannuus sulaa yhteen aamuruskon kanssa, nuo liikkuvat haamut näkyvät lumoavassa valossa. Vihdoin alkavat haamut liikkua yhä hitaammin, esineet sulavat toisiinsa, sateenkaaren värit himmenevät, ihmeet katoavat, ja ilmiöitten sijaan tulee läpinäkymätön kelmeä ruumiinväri.
Vanha Hyurmala, jonka kasvojen värin aika on muuttanut tummanruskeaksi, rientää sepittämään tarinoita noista haamuista, jotka liikkuivat pullon nesteessä. Hän kertoo emännällensä, missä nuori mies tällä hetkellä oleskelee. Nyt kävelee hän kukkaisnurmella; minne hän kääntyykin, niin muuttuu seutu viheriäksi ja punaiseksi, ja hänen mentyänsä muuttuu se tummansiniseksi. Mitä ovat nuo mustat haamut hänen takanansa? Ne ovat palkatuita murhamiehiä, jotka aikovat surmata hänet. Mutta metsä, seutu suojelee häntä, tummanvihreät lehvät kääriytyvät hänen ympärilleen, jottei kukaan voi häntä haavoittaa. Etäällä kulkee kalpea haamu raivaten itselleen tietä toisten haamujen keskitse, ikäänkuin etsien jotakin. Molemmat haamut kulkevat yhä toisiansa tapaamatta. Pienten lasten päitä on maassa, lentäviä käärmeitä ilmassa. Siunausta ja kirouksia. Nyt lähenevät haamut toisiaan, lapsenpäät muuttuvat ruusuiksi ja muodostavat kehän kalpean haamun ympärille; käärmeet muuttuvat kyyhkysiksi, jotka lentelevät kummankin päällä. Kas! Kas! Nyt kiertävät he kiivaasti toistensa ympäri; pian tapaavat he toisensa. Nyt ovat he yhdessä, — molemmat sulavat yhteen! Kummallinen ilmiö! Loistava ruusun väri täyttää koko pullon! — Valtijatar, hän, jota odotat, on tuleva luoksesi ja rakastava sinua. — Nyt haamut katoavat, neste vaalenee, sekaantuu. — Ja sitten et enää rakasta ketään.
Sinä yönä näki Chataqvela ihania unia; mutta aamulla herättyänsä hän huomasi eräällä unilääkkeellä täytetyn maljan olevan vielä tyhjentämättä. Unet olivat siis muualta tulleet.
Hän puki yllensä. Hänen pukunsa, jonka muodin hän itse oli keksinyt, oli sekotus intialaisesta ja eurooppalaisesta vaateparresta. Hiukset sidottiin valkoisella nauhalla; pitkä, vaaleankeltainen puku jätti paljaiksi käsivarret, joissa oli kultaiset, sileät rannerenkaat. Rinnassa pitää rubiinisolki pukua kiinni, ja solakan vartalon ympärillä on jalkoihin asti ulottuva, punainen, kullalla ja hopealla kirjailtu vyö, mikä oli peräti vastakkaista tämänaikaiselle lyhytuumaiselle muodille.
Chataqvelan kilistäessä tulee Hyurmala sisään, ja kamarineidin laittaessa hiuksia omituisiin palmikkoihin hän antaa rouvallensa eilisten vieraiden nimikortit, nimittäin niitten, jotka eilen eivät olleet saaneet tavata Chataqvelaa, sillä hän oli ollut kipeänä, joko lemmestä tai ehkä vain oikusta.
Chataqvela katseli kutakin korttia. Kaikki tuttuja nimiä, ikäviä ihmisiä. Mutta onpa yksi uusikin joukossa, nimi, jota hän ei vielä koskaan ole kuullut mainittavan, nimi, jota ei oikein osaa ääntääkään. Sukunimi on ensin, ristimänimi sitten, tapa, joka on Chataqvelalle aivan tuntematon. Toisten nimet ovat toisin kirjoitetut: vicomte Abellino de Kárpáthi, — comte Fennimore de I'lle de Szigetvar. — Chevalier Charles de Calacci (oikeastaan unkarilainen nimi: Kalácsi). Miksi tämä on noin omituisesti kirjoitettu: "Szentirmay Rudolf gréf".[12]
Muut nimikortit pudotti hän kädestään, tämän yksin pisti hän poveensa.
Entä jos juuri tämä olisi hänen kaivattunsa. Taikapullo ennusti hyvää ja se toteutuu.
Intialainen naisparka ei tietänyt, että me saamme rukoilla, mitä toivomme: hän ei tietänyt, että vain tyhjä kaiho ja pettävät unelmat liikkuivat hänen sielussaan.
— Älkää päästäkö ketään muita sisään, lausui hän Hyurmalalle, kuin tämän kortin omistaja. Lupasiko hän tulla takaisin?
Sitä ei kukaan muistanut.
— Minkä näköinen hän oli, tiedusteli Chataqvela vielä uteliaasti.
Sitäkään ei kukaan tiennyt sanoa. Kukaan ei ollut siitä ottanut vaaria.
Muita kyllä mainittiin, mutta ne tunsi Chataqvela aivan hyvin.
Aamupäivä kului levottomassa odotuksessa. Vaunuja seisahtui hotellin eteen; porttikello kilisi tavan takaa; sitten vyöryivät vaunut taas pois; kaivattua ei kuulunut.
Jo oli iltapäivä käsissä. Chataqvela oli kaihosta sairaana, ei saanut missään lepoa, hän istui sohvalle ja nousi heti taas ylös, yritti tehdä jotakin työtä, mutta luopui siitä pian.
Taas kuuluu kilinää portilta, ja intialaisen tarkka korva kuulee miehen askelia rappusilta.
Hänen sydämensä alkoi sykkiä kiivaasti.
Hän tulee!
Chataqvela istui sohvan nurkkaan, kädet rintaa vasten painettuina; hän ei uskaltanut katsahtaa ylös. Hän pelkäsi, vapisi, kuten nuori neitonen, joka odottaa ylkäänsä.
Matot kahisivat, joku astui sisään.
Hän se oli! Chataqvela ei katsonut, mutta tiesi sen kumminkin.
Olihan hän usein näin uneksinut: sankari, uljas nuori mies astuu huoneeseen, hänen kasvonsa, jotka tulen keskellä olivat niin tyynet, hymyilevät nyt hänelle niin suloisen lempeästi; silmät rakkautta sädehtien; mies istuu hänen viereensä, kuiskaa hänen korvaansa… Tästä oli hän niin monta kertaa nähnyt unta.
Niin oli nytkin laita.
Nuori mies astui sisään, tervehti hiljaa, katsoi häneen niin suloisen lempeästi, silmät sädehtivät lemmestä, istui hänen viereensä … ja nainen luuli tämänkin olevan vain unennäköä.
Mutta nyt istui todella hänen vieressänsä mies, jota hän oli etsinyt, odottanut, rakastanut! Tämä ei ollut unennäköä, miehen lämmin henkäys tuntui hänen poskillaan.
Chataqvela puhutteli häntä hiljaa kuiskaten, kuten on tapana puhella unikuvien kanssa, jotteivät ne pelästyisi ja haihtuisi.
—- Nimenne on siis Rudolf? Oi kuinka olin ikävissäni, kun en voinut itsekseni mainita teitä nimeltä, vain teidän kasvonne olivat silmissäni, mutta en voinut puhutella teitä.
— Paljon olen minäkin teitä muistellut, vastasi Rudolf, jonka kasvoista me emme nytkään voi huomata muuta kuin tavallista tyyneyttä. Vain rakastavan naisen silmät havaitsivat tuon tenhoavan, loistavan katseen. Tällaiset tyynet, vaaleat kasvot ovat naisille vaaralliset. Miehet eivät siitä tiedä, mutta rakastavat naiset tietävät aivan hyvin, että sellaiset kasvot lumoavat heidät miltei mielettömiksi.
— Tiedättekö, mitä ajattelin silloin, kun te uskoitte henkenne minun haltuuni?
— Ajattelitteko minua silloin?
— Ajattelin, että sittenkuin lapset olivat pelastetut ja te yksin jäljellä, minä heitän köyden alas teitä ylös vetämättä ja syöksyn itse perässä syvyyteen; yhdessä olisimme kuolleet liekkeihin.
— Miks'ette niin tehnyt, kysyi nainen äärettömän raukeasti.
— Kun molemmat viimeiset lapset olivat pelastetut, niin joku suojelushenki kai neuvoi teitä menemään palavaan huoneeseen katsomaan, eikö ketään ollut jäänyt jäljelle.
— Niin, tunsin ikäänkuin joku olisi kädestä vetänyt minua sinne.
— Te menitte sisään ja toitte ulos nukkuvan rintalapsen, jonka te sidoitte vyöhönne ja istuitte köyden päähän. Enkä minä voinut aikomustani täyttää.
— Minusta se olisi ollut suloista. Ne, jotka tulessa kuolevat, tulevat heti aurinkoon, jotka maassa kuolevat, niitten täytyy niin kauan odottaa, kunnes muuttuvat tuollaisiksi pieniksi tomuhiukkasiksi, jotka päivän säteissä tanssivat ilmassa ja joita aurinko vähitellen imee luoksensa. Somin on kuolla tulessa ja lemmessä, kuten naisten on tapa kuolla minun kotimaassani.
Rudolf tarttui hiljaa tämän kummallisen naisen käteen.
— Chataqvela, tule vaimokseni.
Nainen vapisi eikä voinut vastata.
— Mene miehesi luo ja ota hänestä ero heti. Minä tulen pian perässä, otan sinut vaimokseni ja rakastan sinua kuolemaani asti.
Nainen vaaleni, huulet kelmenivät; vavisten lankesi hän miehen jalkoihin. Hän tointui vasta kun tunsi kuuman suudelman polttavan huuliansa. — Hän hypähti seisomaan ja ojensi kätensä suojellakseen itseänsä.
— Mitä teitkään, huudahti hän pelästyneenä. Suutelit minua, vaikk'en ole sinun, sillä en ole vielä eronnut miehestäni. Suuttuneet henget rankaisevat minua.
— Minä olen puolustava sinua heitä vastaan, lausui Rudolf syleillen häntä.
Tunnin perästä oli Chataqvela matkalla Calais'hen päin.
Rudolf lupasi kahden päivän kuluttua tulla perässä.
Tässä sopii meidän kysyä: oliko tämä leikkiä vai totta? Jos se oli todentekoa, mikä oli siihen syynä?
Mikä oli syynä tähän elämään kyllästymiseen, tähän omituiseen tekoon, tähän oikealta uralta eksyneeseen ajatusten juoksuun? Tahdomme vastata näihin kysymyksiin.
Se ei ollut maksa- eikä pernatautia, vaan sielun sairautta, joka enimmäkseen vaivaa jaloja sieluja, sillä pikkusielut mukautuvat pian kaikkiin maailman oloihin. Se on työttömyyden kirous kaikille niille, joille Luoja on antanut erinomaiset hengenlahjat, mutta jotka ovat karttaneet työtä eivätkä ole astuneet heille määrätylle uralle. Nämät hengenlahjat ovat täten muuttuneet heille kuritukseksi, sillä heidän mielestänsä on koko maailma tyhjä ja hyödytön eikä ansaitse vaivannäköä, rakkautta. Mutta jos he olisivat etsineet, olisivat he kyllä löytäneet jotakin heidän ponnistuksiansa, sielunsa harrastusta ja sydämensä syvimpää rakkautta ansaitsevaa, he olisivat löytäneet — isänmaan.
Kymmenen päivää oli kulunut Chataqvelan lähdöstä. Rudolf odotti turhaan häneltä kirjettä, vaikka hän oli heidän erotessaan luvannut heti perille päästyänsä kirjoittaa Rudolfille.
Vihdoin päätti Rudolf matkustaa Lontooseen.
Oliko tämä vain vaistomaista levottomuutta, todellista rakkautta, vaiko noita himoja, joita ihmisessä herää paljosta miettimisestä?
Lähtönsä edellisenä iltana meni hän teatteriin ja tunsi suurempaa ikävyyttä kuin koskaan. Koko maailma tuntui hänestä hirveän rumalta ja tyhmältä. Neiti Mars ei ollut koskaan niin huonosti lausunut kuin tänään, palkatut taputtajat eivät koskaan ennen olleet niin hävyttömästi nenäkkäitä, looseissa näytti naisyleisö entistä keimailevammalta, ja nuoret jättiläiset puhuivat nyt hänen mielestään enemmän tyhmyyksiä kuin ennen. Kaikki vaivasi, harmitti häntä; hän ei viitsinyt mitään katsella, vaan heittäytyi taaksepäin loosin sohvalle ja oli valmis riitelemään ensimmäisen ihmisen kanssa, joka loosiin tulee.
Ja todellakin ovi aukeni. Rudolf katsahti karsaasti sivulle ja näki kreivi Tapanin astuvan sisään.
Siinä tuli vielä yksi harmi lisää, kun ei hänen kanssansa saattanut riidelläkään, sillä Rudolfin oli pakko kohdella häntä kunnioituksella.
Nuori kreivi seisahtui oven pieleen lausuen hiljaa Rudolfille:
— Pyydän vain saada sanoa pari sanaa. Eszékin väki on täällä, he ovat juuri Lontoosta tulleet, ja saatuansa tietää sinun olevan täällä tekisi vanhan rouvan mieli puhutella sinua.
Rudolfin naama kävi kovin nolon näköiseksi tästä hauskasta uutisesta. Päättäessään mennä hän nousi sijaltaan raskaasti kuin liikkeelle lähtevä kuorma ja välinpitämättömästi tarttuen Tapanin käsivarteen hän heittäytyi kokonaan tämän johdettavaksi.
Kreivi Tapani avasi hänelle erään loosin oven.
Loosissa oli kaksi henkilöä, jotka kuuluivat erääseen Unkarin etevimmistä suvuista, nimittäin miellyttävä kreivitär Eszéki sekä hänen seitsemäntoista vuotias poikansatytär Flora; molemmat olivat viettäneet talvea Lontoossa.
Vanha rouva käytti vielä keisarien aikaista muotia, joka hyvin sopi verevälle perheenemännälle, nimittäin kapeaa, lyhythihaista pukua, isoa riikinkukon hännän muotoista viuhkainta sekä pitkiä kyynäspäihin ulottuvia hirvennahkaisia käsineitä.
Rouva istui etualalla vastapäätä näyttämöä, ja hänen vieressään Flora neiti, jolla on viehättävän kauniit, iloisenvakavat kasvot. Hänen katseensa on levollinen, hänen kasvonsa vienot ja vaaleat, niitä kauan katsellessa on näkevinänsä ikäänkuin sädekehän pään ympärillä; hienot kulmakarvat, lempeät silmät, somat huulet muodostavat täydellisen viattomuuden kuvan. Tämän tytön kasvot ovat niitä, jotka ovat kauniita intohimoja herättämättä.
Tytön huomio on kokonaan näytelmään kiintynyt. Molempien miesten astuessa loosiin tervehtii hän heitä kohteliaasti, kääntäen kuitenkin katseensa vain puolittain näyttämöstä.
— Te olette paha ihminen, lausui rouva Eszéki leikillisesti nuhdellen Rudolfille, ellen olisi antanut teitä väkivallalla tuoda, en olisi saanut teitä puhutellakaan. Me luulimme saavamme tavata teitä teaatterissa, mutta te heittäydyitte loosinne sohvan kulmaan muihin looseihin vilkaisemattakaan; miten saatoitte noin unohtaa sopivan uteliaisuuden? Te olette ilkeä mies, lähdette aina pois siitä kaupungista, jonne me saavumme, ikäänkuin ehdoin tahdoin karttaisitte meitä; mutta viimein saimme teidät toki käsiimme.
— Luuletteko minun todellakin niin menetelleen, kysyi Rudolf saatuansa puheliaalta rouvalta sananvuoron. En ole unohtanut kunnioitusta, jonka olen velkaa armolliselle rouvalle.
— Vaikeata olisi teidän todistaa sanojenne totuutta, sillä huomenna matkustamme kotia rakkaaseen Unkariin.
Pieni ivan värähdys Rudolfin kasvoissa ilmaisi hänen ajattelevan jotakin tämän tapaista: täytyy kai mennä, sillä tulee viljan korjuu ja lammasten keritsemisen aika, ja silloin pitää hyvän emännän olla kotona.
Mutta tämän sijaan hän vastasi:
— Te olette liian varhain lähteneet Englannista; vasta nyt alkavat huvitukset, hevoskilpailut, metsästykset, huvit Jerseysaarella.
— Poikanityttären tähden en voinut jäädä kauemmaksi, sillä hänen oli ikävä siellä koko talven, hänen kun teki mieli kotia.
Vasta nyt katsoi Rudolf tarkemmin tuota "pojantytärtä" kasvoihin. Hän oli tosin nähnyt hänet usein pienenä tytön tylleröisenä. Nyt hämmästyi hän katsellessaan täysinkasvaneen immen neitsyellistä kauneutta. Parin vuoden kuluessa saattavat tavalliset lapsenkasvot muuttua kuvanihaniksi.
— Flora neidille on siis tullut ikävä Lontoossa, kysyi Rudolf tytöltä luultavasti koettaakseen saada häntä hämille.
Mutta kunnon isoäidillä oli hyvänä tapana itse vastata kaikkiin tytölle tehtyihin kysymyksiin, hän kun ei sallinut kenenkään saattaa poikansa tytärtä hämille.
— Oh, herraseni, mitenkäs hänellä olisi voinut olla ikävä, onhan hän vielä aivan lapsi, jota kaikki huvittaa; hänellä ei ole miestä eikä kosijoita tunteakseen ikävyyttä.
— Tämän lauseen pistän minä miehisen sukupuolen nimessä talteen, vastasi Rudolf puoli ääneen. Rouva Eszéki piti hänestä enemmän kuin muista nuorista miehistä, sentähden että Rudolf oli terävin ja hienoin kiistelijä.
— Siis pelkkää koti-ikävää, jatkoi Rudolf nojautuen sohvan pieleen; romantillista kaipuuta nähdä Tisza-virtaa, kuulla vesimyllyjen hiljaista kolkutusta, käyskennellä sinikaunokkien keskellä, nähdä tuttu mustalaisjoukko kylän päässä rumpua laittamassa ja kuulla sunnuntaisin kunnianarvoisen pastorin mieltä liikuttavia saarnoja.
— Älkää jatkako enää, hyvä herra, ivaanne, puuttui rouva Eszéki puheeseen, me emme mene Tiszaváradiin kuuntelemaan myllyn kolinaa. Teillä on sangen maalaiset ajatukset koti-ikävästä, kun luulette sen tyytyvän sinikaunokkeihin. Me tulemme asumaan Unkarissa eräässä suuressa kaupungissa.
— Sitä somempaa. Debreczen ja Szeged sekä Hódmezö-Vásárhely tarjoavat mitä viehättävimpiä nautintoja. Debreczenissä esimerkiksi on keskellä kaupunkia iso silta, joka on ainoa laatuaan Euroopassa, sen vuoksi että se on rakennettu kuivalle maalle; sillä sillalla teidän on hauska kävellä.
— Erehdytte taaskin, me kunnioitamme noita suuria viljakaupunkeja, mutta me tulemme asumaan Pestissä.
— Unhotin kokonaan, että myöskin se on Unkarissa. Luulen teidänkin siellä unohtavan, että olette Unkarissa. Kaupunki ei olekaan unkarilainen, vaan saksalaisjuutalainen siirtokunta, missä vain Körösin ja Kecskemétin torilla saattaa toripäivinä kuulla unkarinkieltä.
— Olkoonpa niinkin. Meistä tulee muutamia lisää, joilta saa kuulla unkarinkieltä. Jo aikoja sitten heräsi minussa omituinen aate, ja odotin vain kunnes Flora tulisi täysinkasvaneeksi. Kun Pestissä ei ole montaakaan komeata taloa (v. 1822), olemme rakentaneet isonpuoleisen kartanon kaupungin parhaaseen paikkaan. Kesäasunnoksi olemme valinneet Budan vuoriseudun; koetamme antaa kotimaisten taiteilijain ja mestarien tehdä kaikki työt; eteville runoilijoille ja taiteilijoille annamme tilaisuutta elää Pestissä, aiomme pitää vieraanvaraista kotia, josta kuitenkin kaikki ulkomaalaisuus on poistettu; saatte nähdä unkarilaisia muotilehtiä, kuulla kotonamme unkarinkieltä puhuttavan, unkarilaisia säveliä soitettavan. Vai luuletteko, ettei meidän onnistu saada seuraa kokoon?
Näin kysyen katsahti rouva Eszéki mahtavasti poikansa tyttäreen.
— Varmaankin, vastasi Rudolf, minäkin olisin teidän harras seuralaisenne, jos minun olisi onni tulla innostuneeksi samanlaisesta koti-ikävästä.
— Rakas Rudolf, lausui rouva Eszéki vakavasti tarttuen kreivin käteen. Te teette väärin itsellenne, kun kiellätte pyhimmän tunteenne. Tällaista surullista ilmiötä ei tapaa muualla kuin meidän piireissämme. Täällä näen viisi, kuusi unkarilaista ylimystä, jotka yhtämittaa asuvat täällä, tuhlaavat täällä omaisuutensa ja mikä vielä pahempi, henkiset voimansa. Kuinka paljon he hyödyttäisivätkään kotimaata! Minä en oikein ymmärrä politiikkaa, enkä tiedä, onko meidän ylimyksillä mitään sanomista Unkarissa. Mutta sen tiedän, että rikkaimpien ja mahtavimpien hylätessä maansa, tämän välttämättömästi täytyy köyhtyä.
— Muut ehkä saattavat hyödyttää, vastasi Rudolf kylmästi hymyillen, mutta mitä hyötyä on minusta enää? Minä olen hyödytön.
— Ei niin, hyvä Rudolf, minä tiedän paremmin. Minä, joka olen vanha, tunnen elämän. Meidän herrojemme laita on seuraava: kuudenteentoista ikävuoteensa asti ovat he lapsia, oppivat erottamaan hyvän pahasta: — kuudennestatoista kahdenteenkymmenenteen ovat he haaveilevia, runollisia, tai ainakin kovasti rakastuneita; — viidenteenkolmatta ikävuoteensa saakka ottavat he osaa maailman riemuihin, tulevat hekumanetsijöiksi, vuosien vierittyä luulevat he jo tyhjentäneensä pohjaan asti nautintojen maljan, he alkavat olla olevinansa elähtäneitä, kieltävät sydämensä, verensä lämmön; hymyilevät tai eivät tee sitäkään kuullessaan puhuttavan jonkinlaisesta rakkaudesta joko hyvään ystävään, naiseen tai isänmaahan. Elämää luulevat he joksikin kuluneeksi leikkikaluksi, jolla ei heidän mielestään ole suurempaa arvoa kuin sitruunan kuorella. Tätä tällaista elämää kestää kolmanteenkymmenenteen ikävuoteen asti, jolloin vasta heidän sydämensä maailma aukenee, jolloin he vasta alkavat elää, nähdä selvästi, tuntea todellisesti. Nyt heistä tulee ihmisystäviä, isänmaallisia miehiä, hyviä perheenisiä, sanalla sanoen onnellisia ihmisiä. Niin, Rudolf, — te ette ole vielä kolmeakymmentä täyttänyt.
Rudolf odotti kärsimättömänä kreivittären saarnan loppua, sitten hän lausui.
— Täytyy syntyä uusi Jumala, joka loisi minusta uuden ihmisen.
Rudolf mahtoi olla kovasti kiihdyksissä, kun tällaisia puhui; hänen ei ennen ollut tapana pilkata Jumalaa.
Rouva Eszéki todella suuttui.
— Hyvä Rudolf, minä en pidä tuollaisista puheista. Minä tosin en ole jumalinen, mutta tahdon silti, että Jumalan nimeä on kunnioituksella mainittava. Vaikka Pariisissa asetettiinkin Ball Mabille'n tanssijatar alttarille, pysyi Jumala kuitenkin kaikkivaltiaana, ja hänen ihmeensä ovat vieläkin nähtävinä sekä luonnossa että ihmissydämessä.
Rudolf huokasi, ikäänkuin itseksensä kysyen: onko jumalallista voimaa, joka estäisi häntä kuolemasta kylmällä, sammuneella, jäykistyneellä sydämellä, joka opettaisi häntä elämään ja tuntemaan.
Mutta hän katsoi sopivimmaksi antaa tälle pontevalle puheelle toisen suunnan ja kääntyen Floraan alkoi hän kohteliaasti puhella yleisistä asioista kysyen, miten tämä oli huvitellut Lontoossa ja mikä siellä tätä nykyä oli yleisenä puheen aiheena?
Tyttö käänsi suuret, viisaat silmänsä ja ihanat kasvonsa puhujaan ja vastasi hillityllä äänellä, joka ei häirinnyt yleisöä eikä myöskään ollut niin hiljaista, että loosissa olijat olisivat pitäneet sitä kuiskutuksena.
— Lontoossa on suuri suru. — Koko muotimaailma käy mustissa. Juuri lähtömme edellisenä päivänä haudattiin Englannin mainioin mies sekä kuuluisin nainen.
— Oh, tästä me emme vielä tiedä mitään, vastasi Rudolf, ajatellen itsekseen, että tyttö piti jotakin Lord Mayor'ia tai kenraalia mainioimpana miehenä ja jotakin tähdistön jäsentä kuuluisana naisena.
— Ja ketä olivat nuo kuuluisat ihmiset, kysyi hän Floralta, kuten on tapana kysellä lapsilta.
— Kuuluisa mies, vastasi tyttö innostuksella, mikä somisti hänen kasvojansa, — oli aikansa suurin henki, kuolematon runoilija — lordi Byron.
Rudolf vavahti ikäänkuin sähköiskun saaneena kuullessaan tämän nimen, hänen kasvonsa vaalenivat, ohimoilla ja valkoisella otsalla näkyivät suonten tykytykset, hän oli hetkisen melkein tajuttomana.
— Ja nainen, kysyi hän raskaasti, sittenkuin hänen tajuntansa palasi.
— Nainen oli vieraan maan tytär, joka rakasti runoilijaa, oli ottanut hänet omien jumaliensa nimessä miehekseen. Tämän kuoltua kuoli hänkin kotimaansa tavan mukaan itse sytyttämällä asuntonsa. Ehkä olette kuullutkin nimen Chataqvela?
Rudolf oli vaiti.
Byron kuoli siis, ennenkuin Chataqvela ehti ottaa hänestä eron.
Intialainen nainen piti velvollisuutenansa kuolla hänen jälkeensä.
Tuo nainen oli kuollut ennen Rudolfia, sensijaan että heidän olisi pitänyt kuolla yhdessä.
— On siis kumminkin olemassa jumalallinen voima, joka tempaa elämäänsä kyllästyneen kädestä itsemurhan aseen!
Rudolf tunsi pyhän kauhun värisyttävän jokaista hänen jäsentänsä, ikäänkuin hän olisi kuullut saman äänen, joka Saulista teki Paavalin.
Ihmeellistä! Toinnuttuansa tunsi hän, ettei tämä uutinen herättänyt hänessä mitään epämieluisaa liikutusta. Päinvastoin hän tunsi rintansa rauhoittuvan. Hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi herännyt pahasta unesta ja iloinnut siitä, että se oli vain unennäköä.
Kaikeksi onneksi eivät läsnäolijat huomanneet Rudolfin mielenliikutusta, sillä tänä hetkenä veti Mars-neidin monoloogi heidän huomionsa puoleensa, kaikki katsoivat näyttämölle päin. Rudolf katsoi myöskin sinne ja alkoi ensimmäisenä taputtaa käsiään.
— Hyvinpä se Mars-neiti tänään lausuukin.
Katsoi minne tahansa, kaikki näytti nyt toisenlaiselta; ihmiset olivat kauniimpia ja parempia. Kun hänen silmänsä kääntyivät Floraan, katseli hän pitkään, ihastuneena noita kauniita kasvoja, niin että tyttö lopulta alkoi punastua kuin päivänpaisteesta kypsyvä hedelmä.
Äkkiä kääntyi hän rouva Eszékiin, joka alkoi vierastaan pitää jo hajamielisenä.
— Milloin lähdette Unkariin?
— Huomenna varhain aamulla.
— Sallitteko minun seurata teitä?
Kysymys oli niin hämmästyttävä ja odottamaton, ettei kukaan vastannut.
Mutta vaitiolo ja hämmästys oli riittävä vastaus. Rudolf otti heti hatun käteensä ja sanoi jäähyväiset.
— Minun pitää kiiruhtaa järjestämään asioitani ja tilaamaan vaunut, etten jäisi seurastanne.
Samassa kumarsi hän onnellisen ihmisen vilkkaudella ja riensi ulos.
Hänen mäntyänsä kumarsi kreivi Tapani kohteliaasti Floralle, ja suudellen hänen hienoja sormiansa lausui hän hiljaa:
— Kiitän Teitä.
Flora kysyi kummastellen:
— Mistä?
— Siitä, että annoitte kunnon miehen takaisin hänen isänmaallensa.
Nuori neiti osoitti päätänsä pudistamalla, ettei hän vieläkään ymmärtänyt.
Asia oli kuitenkin päivän selvä. Rudolf riensi kiireesti rappusia alas.
Eräässä käänteessä oli hän työntää kumoon Debryn, joka tunnettuansa
Rudolfin heti tarttui hänen hännystakkinsa liepeeseen täten saadakseen
hänet pysähtymään.
— Kuulkaas! Kuulkaas! Pysähtykää! Tuo vedonlyönti, jonka molemmat voittivat eikä kumpikaan hävinnyt! Oletteko kuullut, että Chataqvela on kuollut? On kuollut, poltti itsensä miehensä kuoltua. Te olette siis vedon voittanut. Mutta Chataqvela ei kuollut teidän tähtenne, siis ei Abellinokaan ole hävinnyt.
— Kyllä tiedän, vastasi Rudolf iloisena, ja päästyänsä markiisista riensi hän vaunuihinsa ajaakseen kotia.
Matkalla alkoi hän kuitenkin syyttää itseänsä siitä, ettei hän tuntenut vähintäkään surua tämän naisen kuolemasta, vaikka tämä oli uhrannut itsensä rakkauden tähden. Mutta turhaan! Tunteita ei voi pakoittaa. Hänet valtasi sama tunne kuin suuren perinnön saajan. Mielellään olisi hän ollut, kuten oli soveliasta, suruissaan, mutta toiset hilpeämmät tunteet karkoittivat surun.
Hän syytti itseänsä sydämettömäksi, pelkuriksi, joka on iloissaan kun rakastavan naisen kuoleman kautta on päässyt vapaaksi vaarallisesta lupauksesta. Kotiin tultuansa otti hän esiin päiväkirjansa palauttaakseen mieleensä sitä päivää, jonka hän oli viettänyt tämän ihanan naisen seurassa.
Mutta ennenkuin hän tuli näihin lehtiin, täytyi hänen käännellä muita lehtiä, joihin oli pantu muistiin toisia jo aikoja sitten unhoitettuja, mutta nyt mieleen muistuvia tunteita. Tuli esiin muutamia muotokuvia sukulaisista, joita hän ei pitkiin aikoihin ollut nähnyt, romantillisen maiseman kuva Tonavan hiljaisilta rannoilta; värinsä säilyttänyt, kuivunut kukka, joka putosi lehtien välistä, muistutti niitä lapsuuden aikoja, jolloin asuttiin Siebenbürgin tunturien keskellä, ensimmäisiä puhtaita haaveiluja. Tuli esiin suortuva isävainajan harmaista hiuksista, — ja sitten hellästi kirjoitettu kirje, jonka hänen äitinsä oli lähettänyt avaraan maailmaan matkustaneelle pojallensa; äiti itse ei voinut erota rakkaan miesvainajansa haudan luota.
Rudolf pysähtyi muistelemaan kaikkia näitä. Välistä vaipui hän syviin mietteisiin ja ehdittyänsä viimeiselle lehdelle, jonka hän oli kirjoittanut oudon, omituisen tunteen tahi oikeammin tunteettomuuden vallitessa, tuntui hänestä nyt sen sisältö niin naurettavalta ja surkuteltavalta, että hän häpesi lukea sitä loppuun.
Vielä kerran koetti hän taistella itseänsä vastaan. Hän istui muistikirjansa ääreen piirtämään Chataqvelan muotokuvaa, mikä ennen hänen vilkkaan mielikuvituksensa vuoksi oli hänelle hyvin onnistunut.
Mutta nyt huomasi hän, ettei ollut helppo kuvata noita kasvoja. Hän muistutteli sitä hetkeä, jolloin hän oli nähnyt Chataqvelan niin ihanana ja piirsi muotoviivoja paperille. Kuva ei ottanut onnistuakseen. Kasvot tulivat liian pitkiksi, silmät liian kirkkaiksi, isoiksi, kulmakarvat kapeiksi, huulet vakavan näköisiksi, ja kun kuva oli valmis ja hän kaukaa arvosteli sitä, huomasi hän hämmästyksekseen, ettei kuva ollut Chataqvelan, vaan Floran näköinen.
Rudolf tunsi korkeamman hengen läheisyyttä; tunsi ettei hän yksinäisyydessään ollut yksin, vaan että hänen ympärillänsä kaikkialla elää joku korkeampi voima, joka osoittaa ihmeitänsä sekä luonnossa että ihmissydämessä.
Hänen kätensä menivät ehdottomasti ristiin, — rinnasta nousi huokaus korkeuteen ja silmissä kiilsi kyynel; — ensimmäinen huokaus ja ensimmäinen kyynel lapsuuden ajoista asti.
Sitten otti hän taas piirustimen käteensä ja alkoi piirtää kaunista punastuvaa Floraa; muutaman viivan oikaistuansa oli kuva ihan täydellinen, lempi ja hymy loisti esiin.
Rudolf nosti kuvan ehdottomasti huulilleen ja suuteli sitä. Kasvoissaan tunsi hän nuoruuden päivien punastumisen lämmön. Uudet tunteet, uudet aatteet valtasivat mielen, maailmakin sai toisen värin.
Levollisesti ja hyvillä mielin rupesi hän valmistamaan itseänsä matkalle … — takaisin — kauniiseen köyhään Unkariin.