VI.
Tuhannet tuskat.
Tämän tapauksen perästä tuli rouva Kárpáthi sairaaksi. Kauan oli hän elämän ja kuoleman vaiheilla. Kárpáthi kutsui parhaita lääkäreitä; neuvoteltiin, tohtoroitiin, mutta ei tiedetty mikä rouvaa vaivasi. Ikävä asia onkin, kun ei sydäntä kukaan osaa parantaa.
Kauan oli Fanny tiedotonna, puhui outoja asioita, jommoisia sairaat kuumeen houreissa tavallisesti puhelevat. Ken moisia sanoja mieleensä painaisi? Sairas näkee aaveita, hirmuja, missä ei niitä olekaan, ja tututkin ovat hänelle silloin tuntemattomia; sairas tulee toisenluontoiseksi, rohkea muuttuu pelkuriksi, kaino puhuu intohimoisesti. Kukapa moisia muistiin panisi?
"Mene pois, — anna minun kuolla!"
Ken arvaa, mitä tämä tietää?
"Istun hevosella, jota sanotaan kuolon ratsuksi; älä tule likelleni!"
Mitä tämä tietänee?
"Jollet sinä olisi onnellinen, niin en minä olisi onneton."
Fannyn kuumalla otsalla lepää sileä, pehmoinen käsi. Flora valvoo sairaan vuoteen ääressä yön toisensa perästä; ei ehdi nukkumaan, miestänsä näkemään, vaikka Marion neiti häntä pelottelee, sanoen rouva Kárpáthin rupulissa olevan.
Jos tämä olisikin ollut rouva paran tauti, niin olisi se ollut hänelle paljoa helpompi.
Vihdoin voitti luonto. Nuorilla terveillä ihmisillä on usein vaarallisempia kamppauksia kuoleman kanssa kuin vanhoilla. Mutta Fanny voitti kuoleman vaaran. Kun hän ensikerran houreista päästyänsä katsahti ympärilleen, näki hän kaksi henkeä vuoteensa ääressä. Toinen oli Flora, toinen — Teresa.
Tieto Fannyn sairastumisesta saattoi Teresan käymään Kárpátfalvassa, vaikka hän ei sinne ollut milloinkaan aikonut mennä. Hän saapui samana päivänä, jolloin Fannyn tila kääntyi parempaan päin, ja astui Floran sijaan valvomaan.
Mutta ei rouva Szentirmaykaan tahtonut lähteä, ennenkuin ystävättären vaara oli kokonaan ohitse, jonkatähden hän päätti jäädä vielä muutamaksi päiväksi.
Fanny ei enää houraillut, — hän parani, kuten lääkärit sanoivat.
Ken tietää, kumpi tuo suurempia tuskia, ajatukset, jotka liikkuvat hourailevan palavissa aivoissa, vai hiljaiset, syvät mietteet sydämen pohjalla. Kumpi kärsii suurempia kipuja, se joka reuhaa ja raivoo, jotta täytyy rautoihin panna, joka sielunsa tuskissa hampaita kiristelee ja hikoilee verta, vai se, jonka täytyy olla vaiti ja hymyillä, vaikka on huolista hulluksi tulla?
Nyt saattoi Fanny tyynesti ajatella koko entistä elämäänsä.
Mikä oli hän ollut, mikä oli hän nyt ja mitä hänestä on tuleva?
Hän oli syntynyt onnettomista vanhemmista, joita hänen täytyi hävetä. Toiset perheen jäsenet mielellään kieltäisivät itsensä, toiseksi muuttuisivat, jopa vanhoiksikin tulisivat, jos heidän nuoruutensa joutuisi unhotuksiin.
Jumalaapelkääväiset ihmiset olivat hänet onnettomasta perheestä pelastaneet, suojelleet ja varjelleet kaikista vaaroista, laittaneet hänelle hiljaisen, rauhallisen kodin, missä hän olisi voinut elää kuin metsän pikku lintunen syrjäisessä pesässään.
Mutta hän jätti tämän pesänsä, piilopaikkansa tavoitellakseen unikuvaa; siten joutui hän maailmaan, joka häntä hirmukuvillaan oli ennen pelätellyt, ja mistä häntä oli monin lempein sanoin varoitettu ja poiskutsuttu.
Hän etsi naista, joka hänen mieltänsä ymmärtäisi, miestä, joka oli hänen ihanteensa.
Ja hän löysi kummankin.
Tapasi jalomielisen ystävättären, paremman, sopivamman kuin oli toivonutkaan. Tapasi jumaloitsemansa miehen, jonka mielestä ja sydämestä puhuttiin enemmän hyvää, kuin hän oli ajatuksissaan kuvitellutkaan. Ja tämä nainen ja ihannemies olivat mitä onnellisin pariskunta.
Mitä hän itse on oleva?
Pitääkö hänen päivä päivältä katsella ystävättärensä iloisia kasvoja, kuunnella hänen onnellisuutensa salaisuuksia, joita naiset tavallisesti kertovat toisilleen hiljaisina kuiskutushetkinä. Pitääkö hänen yhä saada kuulla miehen kuuluisaa nimeä mainittavan, nähdä hänen kaunista muotoansa, voimatta häntä rakastaa, uskaltamatta hänestä puhua, sillä kasvojen puna, äänen värähdykset ilmaisisivat silloin, mitä ei kukaan saa milloinkaan tietää?
Vai pettäisikö hän naisen, joka on häntä rakkaudella kohdellut, joka ensimmäisenä ojensi kätensä häntä johdattaakseen, puolustaakseen? Rupeaisiko hän tuumimaan keinoja kotivarkaan lailla ystävättärensä onnen kukistaakseen, tulisiko pahemmaksi kuin sisarensa ja kaikki heidän vertaisensa, jotka vain varastelivat vierasten rahoja, mutta ei heidän onnellisuuttansa.
Ja lopuksi, jos hän sen tekisikin, niin mitä se hyödyttäisi? Jos hän intohimojen valtaamana tämän rikoksen tekisikin, niin ei hän muuta siten voittaisi kuin ylenkatsetta. Vai voiko hän missään suhteessa verrata itseänsä tuohon vaimoon, jonka rinnalla tämä mies on oppinut suurimman onnensa tuntemaan? Jos hän koettaisikin pettää, kavaltaa, masentaa tätä naista, niin olisi se vain uhkarohkea tuuma, kun vaimo on niin kaunis, niin hellä ja viehättävä. Hän rakentaisi siinä tapauksessa toivonsa vain ihmisoikuille, jos luulisi Rudolfin olevan noiden kevytmielisten miesten kaltaisia, jotka voivat vaihtaa suloisimman, ihanimman vaimon sata kertaa huonompaan, vain sen vuoksi, että edellinen on jo oma ja tuttu, mutta toinen vieras, ja veltostunut mieli vaatii vaihtelevaisuutta! Jos hän Rudolfia sellaiseksi luulisi, niin voisiko hän Rudolfin rakkautta toivoa? Ja millaista rakkautta? Eikö hän itsekin sitä ylenkatsoisi?
Kauheata, kauheata!
Ja vielä pitää nähdä luonaan valvomassa vuoteensa ääressä nuo kaksi naista, joille kummallekin hän on niin suuressa kiitollisuuden velassa, jotka nytkin pitävät häntä hellästi kädestä tietämättä, ettei hän ole heiltä niin suurta hyvyyttä ansainnut! Pianpa kätensä pois vetäisivät, jos vain tietäisivät, minkälaisia ovat ne ajatukset, jotka hänen mielessänsä liikkuvat ja otsan niin kuumaksi tekevät.
Oi, kuinka onnellinen hän olisi nyt, jos ei koskaan olisi tullut tätä intohimoa tuntemaan eikä sallinut sielunsa tavoitella saavuttamattomia ihanteita, vaan olisi totellut vanhan, kunniallisen neitsyen sanoja ja yhä vielä asuisi entisessä kodissaan rauhassa, tarvitsematta huolehtia muusta kuin kukistansa.
Ne ajat ovat olleet ja menneet!
Nyt ei pääse pakenemaan enää eteen eikä taaksepäin.
Täytyy elää, elää kihnuttaa päivän toisensa perästä, uuden aamun valjetessa huoata: "taas uusi päivä!"
Entä aviomies, kunnon vanhus?
Vasta nyt sai Kárpáthi tuta, kuinka syvästi hän rakasti vaimoansa. Jos
Fanny kuolee, niin on hän tekevä seuraa!
Melkein joka tunti tiedusteli hän vaimonsa vointia, ja niin kauan kuin Fannyn tila oli arveluttava, ei hän päästänyt ketään luoksensa. Välistä sallivat lääkärit hänen tulla vaimoansa katsomaan; silloin vanhus kyynelsilmin seisoi sairaan vuoteen ääressä, suuteli hänen palavaa kättänsä ja itki kuin lapsi.
Vihdoin oli vaara ohitse. Rouva Szentirmay sanoi jäähyväiset varoittaen Kárpáthia pitämään Fannystä hellää huolta, ettei häntä liian aikaisin päästettäisi kylmään, että lääkärin määräyksiä tarkoin noudatettaisiin ja häntä varjeltaisiin mielen liikutuksilta; hän ei myöskään saisi lukea kauan yhtämittaa. Mutta viikon päästä pitäisi hänen päästä vaunuissa ajamaan puoleksi tunniksi, jos ilma on kaunis, kuitenkin täytyy hänen olla lämpimästi puettuna, ynnä muuta, jommoisia naiset parhaiten tietävät neuvoa.
Sulimmat kiitokset lausuen antoi Kárpáthi naapurittaren mennä, pyytäen häntä ennen pitkää taas käymään talossa.
— Teidän vuoronne on nyt tulla meille. Kuukauden kuluttua luulen Fannyn voivan täyttää lupauksensa tulla jakamaan kanssani perheenemännän huolia mieheni virkaanasettajaisissa. Eikä Fanny tiedäkään, että nyt teen lähtöä. En tahtonut liikuttaa hänen mieltänsä jäähyväisiä sanomalla. Parasta on, että te kerrotte hänelle minun menneen kotia.
Juhana-herra lupasi sen tehdä. Saatuansa ensin Teresalta tietää Fannyn olevan valveilla ja voivan ottaa hänet vastaan, hiipi hän varpaisillaan vaimonsa huoneeseen, astui vuoteen luo, silitti sairaan otsaa ja antoi kättä kysyen, miten hän jaksoi?
— Sangen hyvin, vastasi sairas koettaen hymyillä. Hymy onnistui huonosti, mutta Juhana-herra oli mielissään kokeestakin.
— Rouva Szentirmay tervehtii; hän läksi äsken kotiansa.
Fanny ei vastannut mitään. Pyyhkäsi vain kädellä otsaansa, ikäänkuin karkoittaakseen ajatusta, joka tuli mieleen.
Kárpáthi arveli kätensä olevan kylmemmän ja laski sen hellästi hänen kuumalle otsallensa.
Fanny tarttui kaksin käsin miehensä käteen ja suuteli sitä.
Tällä hetkellä oli Kárpáthi onnellinen.
Hän kääntyi poispäin salatakseen kyyneliänsä.
Fanny luuli hänen aikovan lähteä ja veti häntä vielä lähemmäksi.
— Älkää menkö. Jääkää. Puhelkaamme!
Tämä oli Juhana-herralle odottamaton ilo. Vaimo pyytää häntä jäämään, puhelemaan! Enkelin hyvyyttä!
— Olen jo, kuten näette, paranemaan päin. Ei aikaakaan, niin nousen ylös. Älkää suuttuko, jos pyydän teiltä yhtä asiaa.
— Pyydä tuhansia, äläkä vain yhtä! — vastasi Juhana-herra iloissaan, kun vaimolla oli jotakin pyytämistäkin.
— Niin, sairaat aina vain miettivät, miten vaivata hoitajiaan.
— Pyydä mitä tahansa! Saat olla varma siitä, että suurimpana ilonani on täyttää sinun tahtosi.
— Onko uusi kartano Pestissä jo valmis?
— Tahtoisitko ehkä siellä asua? — kiiruhti Kárpáthi kysymään, ennättäen siten vaimonsa ajatuksen edelle. Saat vaikka heti muuttaa sinne, ja jollei rakennus ole mieleisesi, vaan haluat parempaa, niin rakennamme ensi talvena toisen, Moskovan Kremliä muhkeamman.
— Kiitoksia, minun tähteni ei tarvitse uutta rakentaa. Kuulkaa, minä olen ajatellut, että alamme elää siellä uutta elämää.
— Niin. Kokoomme hauskoja seuroja ympärillesi, komeita iltahuvia…
— En sitä tarkoittanut. Ajattelen vakavia hyväntekeväisyyden asioita. Meillä on paljon velvollisuuksia ihmiskuntaa, yhteiskuntaa, kärsiviä kohtaan.
Rouva parka! Koettaa sydämensä tuskista päästä pakenemalla kylmien, korkeampien aatteiden piiriin.
— Kuten tahdot. Ilosi olkoon kuivata kärsivien kyyneliä. Ollos onnellinen siunauksista, joita kiitolliset sielut sinulle antavat.
— Lupaatte siis?
— Olen onnellinen voidessani tehdä mielesi mukaan.
— Älkää olko noin myöntyväinen, sillä siten teette minut vain vaativaisemmaksi.
— Sano, sano! Kunhan vain ei toivomuksillasi loppua olisi. Usko pois, silloin vasta olenkin huolissani, kun huomaan, ettei sinua mikään miellytä, kun olet surullinen, kun et mitään halaja. Silloin olen kovin onneton.
— Ensi kesäksi menisin mielelläni kylpemään.
— Minne? Sano, minne mieluimmin lähtisit.
Fanny mietti. Minne tahansa! Kauas, kauas täältä! Pois näiltä tienoilta, missä Szentirmay asuu. Enkä milloinkaan enää tänne tule.
— Luullakseni on Mehadia soveliain paikka. Ainakin kauimpana, ajatteli hän itsekseen.
— Vielä tänään tilaan sinua varten kauneimman asunnon ensi kesäksi.
Mehadia on todellakin sangen sievä kylpypaikka.
— Vielä yksi asia.
Kárpáthi oli suuresti iloissaan.
— Mutta tämä toivomus on kaikista vaikein täyttää.
— Sitä rakkaampi minulle; mitä haluat?
— Sitä, että te tulette kanssani kaikkialle, ettekä koskaan jätä minua.
Tämä meni yli kaikkien ukon sydämen toiveitten! Kunnon vanhus lankesi polvilleen vaimonsa vuoteen viereen ja suuteli kyynelsilmin useita kertoja hänen kättänsä.
— Miten olen tämän riemun, tämän hyvyyden ansainnut?
Vaimo hymyili suruisesti, pitkään aikaan miehensä kättä hellittämättä. Kárpáthi viipyi puolen päivää hänen vuoteensa vieressä hauskasti puhellen ja kuunnellen rakkaan sairaan pieniä toivomuksia ja oli onnellinen saadessaan antaa hänelle lääkkeitä.
Mitä tämä tietää? — kyseli itseltään Teresa, joka tarkkaan oli seurannut tapausta. Hän alkoi aavistaa asian oikean laidan.
Muutaman päivän kuluttua sai Fanny nousta vuoteelta. Mieheensä nojautuen käveli hän jo huoneissa. Päivä päivältä tuli hän terveemmäksi ja tointui virkeämmäksi taudistansa. Kaiket päivät viihtyi hän miehensä luona, vei ompelutyönsä ja kirjansa hänen huoneeseensa; kutsui häntä kuuntelemaan pianoa soittaessaan. Yhdessä he menivät ajelemaankin. Eikä Fanny ollenkaan muuta seuraa kaivannut. Antoipa palvelijoille käskyn, että jos entisiä tuttavia tulee häntä katsomaan, niin sanokoot vain rouvan vielä voivan pahoin. Sillä aikaa istui hän miehensä luona koettaen tehdä häntä onnelliseksi ja ilahuttaa häntä. Mitä tämä oli? Ei se ollut rakkauden teeskentelyä, vaan sitä sanotaan velvollisuudesta rakastamiseksi.
Ei Fanny enää paljon ollut Teresankaan parissa. Ennen pitkää sanoikin täti heille hyvästi. Fanny erkani hänestä valittamatta, itkemättä. Jäähyväissuutelon annettuansa istui Teresa vaunuihin ja huokasi itsekseen:
— "Tyttö parka!"