V.
Metsästäjä.
Varhain seuraavana aamuna heräsivät vieraat metsästystorvien toitotukseen. Ne jotka olivat nukkuneet metsästysmietteisiin ja metsästyksestä untakin nähneet, nousivat heti näitä raikkaita ääniä kuullessaan jaloillensa. Toiset taasen olisivat mielellään tinkineet itselleen vielä pikkuruisen puolen tunnin lepohetken saadaksensa edes hiukan unta lisää unisiin silmiinsä. Mutta siinä oli heille suureksi esteeksi yhä enenevä hälinä Kárpáthin kartanossa. Tulijain ja menijäin askeleet, huudot eteisestä ja pihalta, koirien haukunta, piiskojen läimäykset, hevosten hirnunta olisivat herättäneet seitsemän unikekoakin syvästä unestansa. Eikä metsämiehiltä varovaista käytöstä sovi toivoakaan. Hienoinkin salonkimies luulee pantuansa metsästyssaappaat jalkaansa ja -lakin päähänsä olevansa oikeutettu marssimaan kuin rakuuna ja puhumaan tavallista kovemmalla äänellä. Se joka ei kuitenkaan oveansa avannut, hänet herätettiin laululla, ja kun, kuten tällaisissa tiloissa on tavallista, muutamat raskaasti nukkuvat eivät sittenkään nousseet ylös, ammuttiin muutamia pyssynlaukauksia pihalla.
Metsästyksen into onkin tarttuvaista. En tunne ihmistä, jolle tämä huvitus olisi vastenmielistä. Halu siihen on sekä nuorilla että vanhoilla, miehillä ja naisilla.
Jo auringon noustessa tuli vieraita täydessä asussa pihalle näyttämään itseänsä ja ilmaa katsomaan. Omituiset veikot olivat pukeutuneet metsästystä varten aito unkarilaiseen vaateparteen, avarat liehuvat paidanhihat, hopeanappinen liivi ja kurjensulka hatussa. Tuo hupsu kreivi Erdey oli pukeutunut englantilaiseksi, hänellä oli punainen, lyhyt hännystakki, jonka vuoksi hän pyysi herroja selittämään koirille, ettei hän suinkaan ollut kettu.
Naiset olivat melkein kaikki metsästystamineissa. Mainiosti heille sopikin tuo ruumiinmukainen puku pitkine liepeineen, joita täytyi käsin kantaa, jotteivät herrojen kannukset olisi niitä rikkirepineet.
Kaikista kauneimmat olivat sentään molemmat lemmikkimme. Flora tahtoi olla kaunis, — hän kun odotti Rudolfia. Solakan vartalon peitti vaaleanpunaisesta, viheriään vivahtavasta silkistä tehty spencertakki, joka oli edestä auki sekä pitseillä koristettu; samanvärinen hame oli vasemmalta puolelta smaragdisoljella nostettu koholle. Hoikan vartalon ympärillä oli kullalla kirjailtu, hieno itämainen huivi, jonka päät riippuivat helmoihin. Päässä hopeanhelevä hattu, marabusulkineen. Kaulassa olevat pitsit olivat edestä yhdistetyt kolmella rubiininapilla.
Fanny oli kainosti puettu. Mustasta silkistä oli koko puku. Kaulassa oli punainen nauha ja hieno pitsikaulus, joka edestä oli timanttisoljella kiinni sidottu. Päässä oli kiiltävän musta hattu, jonka alta tummat hiussuortuvat somasti riippuivat alas, puoliksi hattuun sidotun harson peittäminä.
Uusia, ennen tuntemattomia mietteitä, uutta hurmausta herättivät tällaiset naisten ratsastuspuuhat. Joka heihin ennen oli ihastunut, rakastui heihin nyt milt'ei mielettömästi.
Kello kilisi. Vieraita kutsuttiin eineelle. Ei kukaan tällä kertaa kursaillut; olivathan kaikki metsästäjiä. Naisetkin ihailijainsa mieliksi kostuttivat ruusunpunaisia huuliansa muutamalla tipalla vanhaa rostopsin viiniä. Tänäänhän kaikki on luvallista. Metsälle mentäessä täytyy olla lujamielinen. Kukin puhuu äänekkäästi; vanhat naisetkin lupaavat tehdä vaunuissa metsästäjille seuraa. Lähteepä ispaanin rouvakin, vaikka jo ennakolta tietää, että hän on useat kerrat pyörtyvä. Kun edes joku putoaisi hevosen selästä, jotta rouva saisi näyttää, miten kauniisti hän osaa mennä tainnoksiin.
Mutta ei kukaan pudonnut hevosen selästä.
Oli ihana kesäaamu, kun komea seurue läksi liikkeelle Kárpátfalvan kartanon pihalta. Ensin naiset, solakat, hienot sankarittaret, pulskien hevosten selässä, ympärillä komeita nuoria herroja, jotka tanssittelivat ratsujansa mielitietyn rinnalla. Jäljempänä ratsastivat omituiset veikot tukevien maalaisratsujen selässä. Viimeisinä tulivat vaunuissa vanhat miehet ja naiset. Juhana-herrakin istui satulassa, näyttäen, ettei hänkään ole huonoin ratsastamaan. Katsahtaessaan vaimoonsa näytti hän joka kerta kahtakymmentä vuotta nuoremmalta. Kasvot loistavat ilosta, hänellä kun on kaunis puoliso.
Kreivi Erdey hupsuuttaan jälitteli pitkin matkaa kaikenlaisia taitamattomia ratsastajia, ja hän olikin siihen sangen harjaantunut. Näytti, miten puotipojat sunnuntaisin ratsastavat, hajasäärin, kovasti peläten, ikäänkuin koettaen pysyä laudanpalasella tasapainossa syvällä merellä. Näytti, miten preussilainen talonpoika ratsastaa, istua könöttää satulassa polvet koukussa. Matki lordi Ychsvichia, miten hän kiipeää satulaan hevosen pystyyn hypellessä, sekä juutalaista hevoshuijaria, jonka äsken torilta ostamansa koni väkisin vie täyttä laukkaa arolle toisten hevosten joukkoon. Tällä hetkellä syntyi kova nauru, kun Erdey joutui huomaamattansa omituisten veikkojen pariin ja oli sysätä Mikko Horhin alas satulasta. Siinäkös kiroiltiin tuota saakelin engelsmannia!
Kolme palkintoa oli parhaimmille koirille määrätty. Ensimmäinen oli kultainen malja, toinen hopeainen metsästystorvi, kolmas kaunis karhunnahka. Viimemainittu sentään lienee koirain mielestä paras palkinto.
Ampuma-asetta ei tietysti ole seurassa ainoatakaan. Sellaista ei tämmöisillä retkillä käytetä.
Iloisen seuran par'aikaa kulkiessa pitkin poppelikujaa, näkyy eräs ratsastaja tulevan vastaan.
Jo kaukaa tunnetaan tulija ratsastamisestaan. Kulovalkean lailla leviää seurassa sana: tulipa vihdoin viimeinkin!
Ken tuli? Kukas muu kun sorein ratsumies, rohkein naisten suosija, joka tulee, näkee ja voittaa: — Mikko Kiss!
Helluntaikuningas.
Saavuttuansa seurueeseen rientää hän pyytämään ensin anteeksi naisilta, kun on näin kauan viipynyt poissa, hienosti viitaten, että muka ankarat asiat ovat estäneet, luultavasti kaksintaistelu. Sitten menee hän miesten luo, mainitsee helposti ymmärrettäviä esteitä, helliä seikkoja, hänellä on luultavasti ollut lemmenkohtaus.
Viimeksi miehen nähtyämme, ovat hänen kasvonsa melkoisesti lihoneet, kuten ainakin ihmisen, jolla ei koskaan ole ruumiin eikä sielun vaivoja, jonka ei särje koskaan päätä, vielä harvemmin sydäntä.
Tervehdittyänsä seuran jäseniä ja koiriakin nimeltä puhuteltuansa palasi hän rinnakkain ratsastavien sankaritartemme luo. Erinomaisella taidollaan onnistui hänen sysätä syrjään kaikki ympärillä olevat nuoret herrat, niin että hän pääsi aivan rouva Kárpáthin rinnalle, jota hän pitkittä mutkitta alkoi nimitellä jumalattareksi, ratsastavaksi enkeliksi.
Fanny ymmärsi pahaksi onneksi häntä väärin, luullen hänen sanojansa vain pilapuheiksi ja nauroi niille liian paljon.
— Juhana-herra, Juhana-herra! — huusi kimakasti Marion neiti vaunujensa sivulla ratsastavalle Kárpáthille. Jos minä olisin teidän sijassanne, niin en pitäisi ystävänäni miestä, jota arvellaan vastustamattomaksi.
— En ole luulevainen, armollinen neitiseni. Se ratas puuttuu luonteeni koneesta. Ehkä on joku sen vienyt. Hahaha!
— Enkä minä teidän sijassanne ottaisi osaa tällaiseen metsästykseen, sillä koirat luulisivat minua Acteoniksi.
— Ehkä olen antanut siihen syytäkin, kun te Dianan tavoin käyttäydytte minua kohtaan?
Marion neiti kääntyi poispäin, huulet nyrpyssä. Tuo ihminen on niin tuhma, ettei häneen mikään loukkaus pysty.
Fanny nauraa kaikesta sydämestään helluntaikuninkaan puheille. Jos hän tietäisi tämän olevan sulaa mielistelyä, niin ei hän suinkaan nauraisi. Mutta keskusteleehan hänen rinnallansa ratsastava Florakin yhtä hauskasti kreivi Erdeyn kanssa, ja onhan tänään ilopäivä, saa olla vähän tavallista vallattomampi.
Vasta silloin Mikko miestä on, kun hän saa puhua ratsastustaidostaan. Tutkii tarkasti, miten Fanny istuu satulassa. Huomauttaa, että rouvan ei pitäisi istua niin suorana, vaan antaa uuman liukua vienosti häilyen hevosen askelten mukaan. Satula näyttää olevan vinossa, koska oikea polvi on liian alhaalla. Ei, ei sekään ole vikana, vaan jalustimet ovat liian alhaalla, koska vasen jalka tuskin ulottuu. Pitää seisahtua; taikka saattaa vielä käydä huonosti. Hevosen juostessa voi helposti jalustin luistaa pois jalan alta. Pitää seisahtua. Täytyy laittaa armollisen rouvan jalustimet korkeammalle.
Heti hyppäsi viisi, kuusi miestä maahan tekemään tätä suloista palvelusta, ensimmäisenä helluntaikuningas. Punastuneena käänsi Fanny hevosensa poispäin, estäen avuliaita ritareja lähestymästä jalustimia.
— Hyvä on näinkin, ei ole tarvis auttaa!
Samassa tuli Varga-herra, Jumala tiesi mistä, Fannyn hevosen luo ja ehdotti, että armollinen rouva käskeköön häntä, nöyrintä palvelijaansa, jos jotakin pitää korjata satulassa.
Ystävällisesti hymyillen kiitti Fanny vanhan virkamiehen auliutta, joka täten pelasti hänet pulasta, jottei tarvinnut päästää nuoria miehiä hänen jalustamiansa laittamaan. Vanhus kumartaen pyysi emäntäänsä laskemaan jalkansa hänen olalleen, kunnes hän ehtii saada kaikella kunnialla jalustimen kuntoon.
— Kiitoksia, ystäväni, vastasi rouva pudistaen ukon kättä. Mikko
Kissin teki mieli antaa vanhukselle selkään.
Varga-herra katosi taas, huomaamatta, nöyränä kuten ennenkin; luultavasti hän ajoi jossakin jäljessä päin rattailla. Jos joku pitäisi ukkoa silmällä, niin huomaisi, miten hän ei ollenkaan kallistu vasemmalle. Sillä olalla on emännän jalan jälki. Ei hän mistään hinnasta pyyhkisi sitä pois; kotia tultuansa panee hän sen takin talteen, eikä ikinä sitä enää yllensä ota. Seurue jatkoi hauskasti matkaansa. Pysähdyttiin erään huvihuoneen luo, missä palkinnot oli jaettava. Naiset ja miehet, jotka eivät ratsain kulkeneet, astuivat maahan ja kiipesivät korkeaan torniin, joka kohosi huvihuoneen keskeltä. Täältä näkyi koko lakeus, missä vain siellä täällä oli vähän metsää, muuten pelkkää rämeistä kaislistoa ja pensaikkoa, siis oikein kettujen luvattu maa. Huvihuoneen tornista saattoi nähdä koko kilpametsästyksen, sitä varten oli hyviä kiikareitakin ostettu sinne.
Koko liuta koiria oli metsämiesten muassa. Hauskaa oli nähdä, miten ne heti tulivat herrojensa luo, kun nämä vain kerran niille vihelsivät. Lempikoiratkin nostettiin alas rattailta ja päästettiin kahleista irti. Iloisesti hyppien koettivat ne nuolla isäntänsä kättä. Ihmeellistä on, miten inhimilliset intohimot saattavat tarttua eläimiinkin.
Juhana-herra valitsi erilleen kaksi pulskaa lumivalkoista metsästyskoiraa ja vei ne vaimollensa.
Parhaimmat koirat koko joukosta!
— Kyllä tunnen; toinen on Kissi, toinen taas Musti.
Kuullessaan nimiänsä mainittavan hypähtivät molemmat koirat ylös hevosen kylkeä vasten, emäntänsä käsiä tavoitellen.
Juhana-herra oli kovasti mielissään, kun hänen vaimonsa tunsi koirain nimetkin ja kun nämä tunsivat emäntänsä. Sekä ihmiset että eläimet mieltyivät Fannyyn.
— Mutta missä Matti on? — kysyi Fanny.
— Matti tulee minun kanssani.
— Mitä? Aiotteko ottaa osaa metsästykseen? Älkää tehkö sitä?
— Miks'en? Luuletko minua niin huonoksi ratsastajaksi?
— En niinkään, mutta älkää menkö minun tähteni.
— Sinunko tähtesi? Heti astun alas satulasta.
Flora kuiskasi rinnallaan ratsastavalle kreivi Erdeylle:
— Tahtoisin tietää, moniko läsnäolevista miehistä luopuisi metsästyksestä vaimonsa pyynnöstä.
Marion neitikin kuiskasi rouva Keresztyn korvaan:
— Nuori vaimo pelkää miestänsä. Syytä onkin niin suuren sukukartanon emännän pelätä, ettei miehensä taittaisi niskojaan. Muutamissa tapauksissa on parempi olla vaimona kuin leskenä.
— Kaikissa tapauksissa parempi kuin vanhana piikana, vastasi Keresztyn rouva niin äreästi, että Marion neiti oli pelästyksestä mennä tainnoksiin.
Juhana-herra osoitti suurta hellyyttä vaimoansa kohtaan luopuessaan hänen pyynnöstänsä metsästyksen hauskasta huvituksesta, josta hän oli jo kuukausia ennakolta iloinnut. Liikutettuna ojensi Fanny hänelle kätensä virkkaen:
— Ettehän vain suutu minulle, kun olen niin arka teistä.
Juhana-herra suuteli kätöstä kysyen:
— Enkö minä puolestani saisi olla huolissani sinusta?
Ehdottomasti katsahti Fanny ystävättäreensä ikäänkuin kysyen: pitääkö minunkin jäädä. Kárpáthi ymmärsi katseen.
— Ei, ei. En tahdo, että jäät. Mene huvittelemaan. Mutta ole varuillasi. Pojat, varjelkaa vaimoani kuin omaa silmäteräänne.
— Kyllä varjellaan, vastasi Mikko Kiss viiksiänsä sivellen.
— Kyllä minä hänestä pidän huolen, virkkoi rouva Szentirmay painostaen sanaa "minä", kun huomasi Fannyn joutuvan hämille tuosta hänen miehensä hyvää tarkoittavasta kehoituksesta.
Toisella sivulla sill'aikaa valmistelivat omituiset veikot koirinensa itseään metsästykseen. Torvien toitotuksilla ja piiskojen läimäyksillä alkoi ketun ajo.
Hevoset, koirat rupesivat hyppelemään heti torven töräyksen kuultuansa. Seurue jakaantui kolmeen eri osaan, jotka sotilasrivissä lähtivät pensaiselle arolle, koirat edellä. Naiset viittoivat huiveillaan, miehet hatuillaan jäähyväisiä tornissa oleville ja toisillensa, mihin nämä samoin vastasivat. Ratsastajajoukot katosivat pian joka taholle, välistä pistäytyen sieltä täältä esiin metsiköstä. Vielä kaukana näkyivät molempien naisten liehuvat harsot. Heitä seurasivat kaikkien katseet, jokainen ihailee heitä. Nyt saapuvat he isolle ojalle. Rouva Szentirmay hyppää rohkeasti ylitse ja hetkisen kuluttua seuraa rouva Kárpáthi hänen esimerkkiänsä. Sorea vartalo heilahtaa, häilyy hevosen laukatessa. Heidän jäljissään tulevat kreivi Erdey, helluntaikuningas ja pari muuta ratsumiestä. Tornissa paukutellaan heille käsiä.
Mutta Kárpáthi on levoton. Ei saa missään rauhaa. Ukko tapaa Paavon mennessään hevostensa luo ja virkkaa hänelle huolissaan:
— Pelkään, että rouvani käy pahoin! Eihän hevonen vain liene vauhko?
— Eläin on säyseä kuin lammas. Ehkä lienee kumminkin parasta mennä perässä.
— Oikeinpa puhuit. Istu oman hevoseni selkään. Pidä vaaria, etteivät eksy suohon! Sinne saattaa hukkua.
Heti hyppäsi Paavo Juhana-herran hevosen selkään. Kárpáthi meni taas torniin katsomaan, saavuttaako hän heidät.
Metsästysseurue kulki nuolen nopeudella. Koirat olivat jo keksineet ketun, joka kuitenkin vielä oli sangen kaukana. Ajon säännöttömästä liikunnosta saattoi havaita, että viekas kettu koetti eksyttää vainoojansa. Mutta turhia olivat sen kujeet ja piiloutumispuuhat, sillä ei ollut paikkaa minne lymytä, aina oli vihollisia jäljessä. Repo päättää turvautua juoksuun, ja päästyänsä eräälle kummulle seisahtaa se hetkiseksi katsahtaakseen, mistä päin vihollinen tulee, mutta heti lähtee se taas arolle päin juoksemaan.
— Kas kettua! — huutavat takaa ajajat yksin suin nähdessään sen kummulla. Heti repo tosin taas katosi, mutta sen verran he kuitenkin näkivät, että se oli pulska eläin. Lienee ollut vanhakin. Antaa työtä parhaimmallekin koiralle.
Ajamaan takaa!
Koirien jäljessä riensivät metsästäjät. Molempien naisten kasvoilla heloitti innostuksen puna. Fannyn mieleen tuli tällä hetkellä ihanteensa, josta hän monasti oli haaveksinut; jos tuo tuntematon nyt ratsastaisi kiivasta vauhtia hänen rinnallansa, niin ajaisi hän hevosensa uuvuksiin, putoaisi sen selästä ja kuolisi kenenkään oikeata syytä tietämättä. Flora taasen ajatteli, että jos Rudolf nyt tulisi äkkiä häntä vastaan, niin — rakastuisi hän uudestaan mieheensä.
Kettu saapui niitylle, missä oli vielä heinäsuovia riveissä. Nyt alkoi ajo käydä kiivaammaksi. Repo katsoa vilautti tavan takaa vainoojiansa, joita se oli noin sata askelta edellä, mutta huomatessaan välin yhä vähenevän, alkoi se lisätä vauhtia, jotta taas pääsisi voitolle.
Mutta Juhana-herran parhaat koirat, Kiss, Musti ja Matti, Mikon koira
Pääsky ja kreivi Erdeyn Armida olivat yhä revon kintereillä.
Kettu välistä seisahtui. Näkyi halajavan takaisin metsään, mistä se oli karkoitettu, ja pistäysi välistä heinäsuovienkin taa, luullen sieltä piilopaikan saavansa. Mutta eipä aikaakaan niin täytyi taas liikkeelle lähteä. Kaukaa saattoi nähdä, miten repolainen taakse katsahtaessaan irvisteli koirille.
Ketun kävi huonosti joutuessaan näin lakealle, missä ei ollut minkäänlaista piilopaikkaa, ei edes jokea, joka voisi sen pelastaa. Niityn reunalla syrjempänä oli tosin Berettyóvirran ranta, jonka se kesäisin siellä rapuja pyydystellessään oli havainnut sangen syväksi. Olisipa hyvä asia, kun nyt olisi joki sen ja vainoojien välissä, sillä koirat eivät mielellään mene uimaan. Mutta ennenkuin repo parka sinne ehtii karvaa kastamaan, on sen nahka jo naulittu.
Keskellä niittyä näkyi ketun juoksu jo laimenevan. Ei aikaakaan, niin on se piiritettynä.
— Hoi Pääsky! Hoo-oi Musti! Ho-hoi Armida! — kuului joka taholta.
Koirat vielä kiivaampaa vauhtia juoksemaan ketun perässä.
Kissi ja Musti pääsevät repoa likimmäksi. Nyt tämä äkkiä seisahtuu häntä jalkojen välissä ja hampaitansa nirskutellen. Koirat hämmästyksissään seisahtuvat myöskin kiukkuisesti haukkuen ja kiivaasti häntää heilutellen. Tätä hetkeä käytti vainottu eläin hyväkseen; hypähti sivullepäin koirain kynsistä ja koki paeta oikealle.
Taas kaikki ajamaan takaa.
Nyt pääsee lähimmäksi kreivi Erdeyn Armida.
— Hyvin, Armida! Voitto on sinun!
Vielä hyppäys. Kettu kaatuu, ja Armida loikahtaa ylitse. Vasta parinkymmenen askeleen päästä huomasi koira ketun jääneen jäljelle.
Repo taas äkkiä liikkeelle!
— Ota kiinni, Pääsky! — huusi Mikko Kiss. Ja Pääsky ottikin ketun kiinni. Voitto on sinun! Mutta repolainenkaan ei ollut huonompi; puri koiraa kuonoon, jotta tämä heti jätti saaliinsa. Sen siitä sai.
Kettu läksi täyttä laukkaa suoraan Berettyójokea kohden. Repolaisen onnistuikin pettää monet vainoojansa ja päästä käpälämäkeen. Koirat jäivät kauas.
Mutta nyt on Matti ensimmäisenä takaa ajajista, osoittaen hänkin taitoansa. Tähän asti ei hän ole liioin hätäillyt, vaan antanut toisten parastansa koettaa. Tiesihän Matti, ettei tuota repoa muut kiinni saa; tunsi hyvin vihollisen. Vanha ja viisas elukka! He ovat ennenkin toisensa tavanneet. Tuttuja ollaan! Mutta koetetaanpas nyt, kummassa miestä on?
Taas käytti kettu entisiä kujeitansa, hypähteli sivulle, heittäytyi maata, kiristeli hampaitansa; mutta turhaan. Vihollinenkin oli viisas!
Eikä Juhana-herra saa tätä leikkiä nähdä! Kysykääpäs hartaalta metsästäjältä, mistä hinnasta hän pysyisi pois tällaista näkemästä?
Parhaassa vauhdissaan kompastuu kettu kumoon, mutta Matti ei hyppää ylitse, kuten liian kiivas Armida teki, vaan kun repo käänsi päätänsä, hänelle irvistellen, niin tarttui hän takapuolelta nuolen nopeudella kiinni. Samassa teki repo ilmassa kuperkeikan; Matti heitti näet ketun niskaan tarttuen ilmaan. Mutta tuskin oli kettu maahan ehtinyt, niin iski koira taas selkänahkaan, pudisti saalistansa ja heitti ketun toisen kerran menemään. Annetaan raukan vielä vähäsen juosta!
— Hyvin, Matti! — kaikui koko seuran ääni.
Huudot vain kiihoittivat Mattia tekemään katsojain nähden useampia temppuja. Se ajoi kettua, vaikka tämä mainiosti vielä mutkitteli, suoraan metsästäjiä kohden heidän nähtensä heitelläkseen kettua ilmaan. Kauan se ei eläintä kertaakaan suussansa pitänyt, sillä se tiesi tämän pian käyttävän hampaitansa, ja ketun purema on sangen vaarallinen. Sentähden se vain koetti ajamalla, maahan heittämällä uuvuttaa saalistansa. Eikä kettu enää vastakynttä tehnytkään, vaan juosta lötkötti kaikin voimin, ontuen, kolmella jalalla. Arveltiin sen olevan surman oman, mutta äkkiä repo taas väistyy syrjään ja havaitessaan nautalauman maantiellä, suuntaa juoksunsa suoraan sitä kohden.
Metsästäjien täytyi nyt hypätä aidan yli. Flora ja Fanny saivat taas näyttää ratsastustaitoansa ja onnellisesti pääsi kumpikin aidan yli.
Tällä hetkellä huomasivat molemmat rouvat miehen tulevan ratsain heitä vastaan maantiellä.
Se on hän!
Floran kasvot tulivat vieläkin punaisemmiksi. Fanny taasen kävi kalman kalpeaksi.
Se on hän!
Molemmat tunsivat miehen. Se on hän. Toisen rakas aviopuoliso, toisen lemmitty ihanne.
Riemusta huudahtaen riensi Flora miestänsä vastaan.
— Rudolf, Rudolf!
Epätoivoissaan kääntää Fanny ratsunsa ja alkaa nelistää poispäin.
— Jumalan tähden! — huusi Rudolf, jonka posket paloivat rakkaan vaimon suuteloista; tuon naisen hevonen pillastui!
— Rouva Kárpáthin! — virkkoi pelästyneenä Flora ja sivalsi piiskalla ratsuaan saadakseen hänet kiinni.
Fanny kiitää arolle näkemättä, kuulematta; kaikki luulevat hevosen pillastuneen. Perässä kiitävät Flora, vanha Paavo, Mikko Kiss ja kreivi Erdey, mutta eivät saa kiinni. Vain Rudolf tulee yhä lähemmäksi.
Fannyn hevonen juoksee pitkin Berettyójoen rantaa; vesi on tässä kohden kuusi syltä syvä. Kompastus vain, niin kaikki on hukassa. Mutta jo ennättää hänet Rudolf, jo pääsee ihan Fannyn rinnalle. Näki naisen ensi kerran eläissään. Ratsu vaahtoaa naisen alla, jonka kasvot ovat kovin kalpeat ja rinta kiivaasti aaltoilee. Käsissä on toivottu hetki, kun ihanne ratsastaa hänen rinnallaan, kun hän tuntee miehen hengityksen kasvoissansa, mutta nyt on naisella satoja kertoja suurempi syy toivoa kuolemaa: mies, tämä lemmitty ihanne olikin kauneimman, jalomielisimmän vaimon, hänen oman parhaan ystävättärensä aviopuoliso.
Rudolf ei tohtinut ruveta rajua hevosta hillitsemään. Mutta kun Fanny tainnoksiin mennen putosi taaksepäin satulasta, tarttui Rudolf heti lujasti hänen käsivarteensa ja nosti hänet luokseen omaan satulaansa. Pyörtyneenä nainen lepäsi hänen rintaansa vasten; ratsu juoksi hurjana tiehensä!