IV.
Juhla.
Ajopelit toistensa perästä tulla jyryyttivät Kárpátfalvan kartanon pihalle. Kaiken laatuisia ja näköisiä ajoneuvoja oli sinä päivänä kartanon porttien sisäpuolella nähtävänä: keltaisiksi maalattuja, korkeilla linjaaleilla heiluvia, isomahaisia vaunuja, joita joku ylhäinen herra käytti syntiensä rangaistuksena; leveitä lasi-ikkunoilla varustettuja "batard"-vaunuja, herra tiesi kuinka monelle hengelle ja hevoselle, takana kaksi ajurinistuinta, kyljissä suuret ja runsaasti hopealla silatut vaakunat. Nämä olivat armollisten herrain maalliset kulkuneuvot. Oli joukossa jotkut pahasti pidellyt vaunut, jotka eivät saaneet olla rauhassa varpusilta vehnäis- ja pannukakkumurujen vuoksi, joita niistä pitkin tietä maahan varisi. Niissä ajoi joku kirkkoherra aviopuolisoinensa. Tulee yksinkertaisia kärryjä, maalaisrattaita, omituisia englantilaisia ajopelejä, joista ei tavallinen ihminen tule hullua viisaammaksi, niissä kun on vain kaksi istuinta, toinen ajurille, toinen palvelijalle; missä herra itse istunee? Näitten joukossa näkyi koreita maalaisvankkureita, joilla "omituiset veikot" tulivat viisi hevoista valjaissa. Olivatpa vielä kuormarattaatkin, Mikko Horhin ajoneuvot, kahdeksan härkää valjaissa ja kuusi koiraa muassa, sekä rattailla kuusi mustalaista, jotka soittivat, pauhasivat joka kylän läpi kuljettaissa.
Jo olivat vieraat läpikäyneet sen kemiallisen toimituksen, jossa naiset erotetaan miehistä, mutta eivät vielä olleet päässeet siihen tilaan, että olisivat kaikki toisiansa tunteneet, vaan katseltiin, toljoteltiin, kuten tuntemattomien tapa on. Omituista on, että isoissa seuroissa ollaan tuntemattomille vihaisia. Tällä emme tietysti tarkoita naisia. Onnellisin kaikista on talon emäntä, joka jo tuntee vieraansa, tuntee heidän vikansa, avunsa, hyvät ja huonot puolensa ja kohtelee vieraitaan aina sen mukaan. Kreivi Szépkiesdyä tervehtii hän kunnioittamalla suurta isänmaan ystävää ja sanoo maineesta tunteneensa hänet jo aikoja sitten suurena puhujana ja jalomielisenä miehenä. Kreivi kiroilee itsekseen, kun häntä täälläkin jättiläisenä pidetään. Kreivi Erdeytä rouva jo kaukaa hymyillen tervehtii, tämä vastaa hattu toisessa, peruuki toisessa kädessä, mikä seikka herättää vieraissa ääretöntä naurua. Mies oli antanut ajaa hiuksensa juuria myöten, jotta ne sitten paremmin kasvaisivat, ja nyt pelästytti hän kaljupäisenä heikkohermoisempia. Ispaani Sárosdylle ja hänen vaimollensa Fanny kumarsi vaieten, mikä kovasti miellytti ylimystä. Hän tuumi, ettei porvaristytötkään aivan rumia ole, kun kerran vain joutuvat aatelissukuun. Piikoja kehoitti Fanny yhä häärimään armollisen rouvan ympärillä täyttääkseen hänen toivomuksiansa, mikä taasen miellytti häntä, sillä rouva Sárosdyllä tosin oli kaksi piikaa muassa, mutta ne eivät riittäneet. Kreivitär Keresztyn saavuttua juoksi Fanny iloisena häntä vastaan ja suuteli heti hänen kättänsä, jonka vuoksi tuo luja rouva ensin tarttui häneen jykevin kourin ja katseli häntä kotvasen tuimin katsein, mutta heti sen jälkeen syleili ja taputti Fannyä olalle, syvällä bassoäänellä lausuen: "meistä tulee kun tuleekin hyvät ystävät".
Heti ensi hetkestä mieltyivät kaikki vieraat rouva Kárpáthiin. — Miesten mielet valloitti hän kauneudellaan, naisten järkevällä käytöksellään. Suurusta syötäessä olivat jo kaikki ihastuneet häneen sekä hyvän järjestämisaistin että komeudenkin vuoksi. Ei kukaan esiintynyt jäykästi, ei kenelläkään ollut syytä valittaa. Louis Karvay joutui kahden nuoren naisen väliin, joten hänellä oli mainion hyvä tilaisuus käyttää kaikessa loistossaan Talleyrandin aikaista kohteliaisuudentaitoansa. Juomaveikot joutuivat erityiseen huoneeseen, eri pöytään, josta he olivat kovasti mielissään ja kiittivät kilvan emäntää, kun hän antoi heidän olla rauhassa. Yrjö Málnay taasen oli joutua ymmälle paljosta tarjoilemisesta ja vannoi koko suuruksen ajan kautta taivaan ja maan, ettei hän tänään jaksa syödä päivällistä sekä epäili, jaksaisiko enää palaakaan niellä, vaikka olisi pelkkää ambrosiaa edessä. Mutta kun uusi ruokalaji tuotiin pöydälle, virkkoi hän: "tuota pitää maistaa!" Viimein tuotiin monenlaisten leivosten jälkeen, joita tämä arvoisa herra oli ahminut, vielä — perunoita erästä pappia varten, joka niistä paljon piti. — Koko seura nauroi, sillä tiedettiin perunien olevan pappia varten. — "Mitä siellä on?" — kysäsi Málnay, "peruniako?" — "Niitä pitää maistaa."
Tällä tavoin tuli seura hyvälle tuulelle pöydästä noustessaan ja saliin mentäessä, missä kokouksen ja keskustelujen piti alkaa. Todellakin paras keino mennä ruokapöydästä neuvotteluun, sillä ravittuna sujuu puhe toisilta helpommin, toiset taas osaavat paremmin olla vaiti.
Kokousta varten oli avattu Kárpáthisuvun suuri juhlasali, joka insurrektionin ajoista (v. 1809) ensikerran aukeni ihmissilmäin nähtäväksi. Seinillä oli ylt'ympäri suuria esi-isien muotokuvia, ryhmiin asetettuja kummallisia aseita, lippuja ja voitonmerkkejä. Näitä ihmetellen katsella ällisteli pari maahovilaista, joilla ei ollut järkeä katsella parvella olevia naisia. Siellä vasta katselemista oli. Niin monen kaunottaren joukossa, seudun molemmat ihanimmat naiset rinnatusten, nimittäin rouva Kárpáthi ja rouva Szentirmay. Jos olisin turkkilainen runoilija, niin vertaisin heitä kahteen timanttiin kultakehyksessä. Emme siis saa pahaksua, kun kreivi Erdey esitti heti, ennenkuin kukaan oli suutansa avannut, että kokous päättäisi ilmoittaa syvää kunnioitustaan läsnäoleville kaunottarille. Ehdotus hyväksyttiin yksimielisesti ja päätös pantiin ensimmäiseksi pykäläksi pöytäkirjaan.
Sitten tuli oikeitten asianomaisten, koirien vuoro, joita lukuisasti oli salissa läsnä. Sitä emme kenenkään luule tavattomana pitävän, joka hyväksyy peruslauseen: nihil nobis sine nobis (ei mitään meistä ilman meitä). Olihan koirien tähden kokoon tultu; pitihän siis heidänkin saada asiasta vihiä ja mielipiteensä julki lausua.
Että naisten läsnäolo antaa kokoukselle suuremman arvon, sitä ei luullakseni nykyiselle sukupolvelle ole tarvis selittää. Miesten puheet ja neuvottelut saavat aivan toisen maun, toisen muodon, kun kukin koettaa puhua kauniisti, viisaasti naisten kuullen ja toiset taasen ovat samasta syystä viisaasti vaiti, vaikka olisikin hyvä halu ärsyttää taikka tulla pitkäveteiseksi.
Kokous alkoi. Olien esimiehenä piti Juhana Kárpáthi avauspuheen, joka seuraa suuresti innostutti. Eritoten miellyttivät seuraavat kohdat yleisöä:
"— Onko jalompaa ja miehille soveliaampaa työtä kuin koirametsästys, joka täyttää rintamme jalolla itseluottamuksella, vaikuttaa rohkaisten mieleemme ja opettaa meitä aikaamme seuraten pyrkimään eteenpäin? (Oikein! Eläköön!) Hyvät herrat, jalosukuiset, armolliset, korkeasti kunnioitettavat ja kunnianarvoisat herrat! Aatetta kannattaa miettiä. (Kuulkaamme! Kuulkaamme.) Onkohan joukossamme ketään, jolla ei ole koiraa? (Ei! Ei ketään!) Tunnemmeko mainittavampaa unkarilaista perhettä, missä ei ole näitä jaloja eläimiä (ääni parvelta 'henkilöitä!' — se on Marion neidin ääni). Kiitän nöyrimmästi ojennuksesta; — missä nämä eläinhenkilöt eivät olisi kotiutuneita? Eikä kenenkään mieleen ole tullut edistää tämän suurilukuisen luokan etuja, eläinten, jotka makaavat kanssamme samassa huoneessa, syövät samassa pöydässä, jotka ikävinä hetkinä uskollisesti kanssamme kilvan haukottelevat. (Nyt alkoi kaksi asianomaista läsnäolevaa eläinhenkilöä toisilleen häristä ja haukkua. Kreivi Erdeyn ääni pöydän luota: kuulijoita kehoitetaan olemaan vaiti; pyydetään päästä kuulemasta moisia mielenosoituksia.) Herrat! Aikamme on edistyksen aikakausi. Syntyy kaikenlaisia yrityksiä maassamme. On seuroja orpolasten hoitoa varten, kirjojen levittämistä, sairasten hoitoa ja lammasrodun edistämistä varten, onpa niitäkin, jotka harrastavat silkkimatojen kasvatusta. Minä suosin kaikkia näitä seuroja ja olen niissä osallinenkin, enkä aiokaan kieltää halpaa apuani orvoilta tiedemiehiltä, lampailta enkä sairailta, en noilta hyönteisiltäkään, jotka silkkiä kehräävät, vaikka niitä inhoan. Mutta kysyn samalla: kun jo kaikkia näitä sekä järjellisiä että järjettömiä olentoja varten on olemassa seuroja, niin mikä minua estäisi tekemästä esitystä sellaisen eläinluokan hyväksi, joka on lukuisampi kuin koko maan orvot, tiedemiehet, lampaat ja silkkimadot. Mikähän minua estäisi sitä tekemästä?"
Kun ei kukaan tuonut mitään syytä tätä vastaan, jatkoi Nabob:
"— Luulen, ettei minun ole tarvis herroille tätä asiaa pitemmin selittää, sillä tiedänhän kaikilla olevan sydämen ja jokaisen siis kokeneen, että mainitsemamme eläimen uskollisuus ja ystävyys on paljoa suurempi kuin luulisikaan. Vai tietääkö joku, että koira olisi uskottomasti hylännyt herransa, taikka hänet pettänyt? Onko koirien kesken tavallista kavaltamisen kauhea rikos; onko kukaan kuullut, että koira olisi kostonhimoisen kissan lailla tappanut nukkuvan herransa? Eikö päinvastoin ole sielutieteellinen totuus, että vaikka koira saisi kuinkakin paljon omalta isännällänsä selkään, niin puolustaisi se herraansa, jos outo häntä hätyyttäisi? Ja ken ei omasta kokemuksestansa tietäisi, että kun joku myy koiran, niin se ei pysy uudessa kodissa, vaikka voita ja maitoa syötettäisiin, vaan karkaa takaisin vanhan isäntänsä luo, vaikkapa peninkulmien taakse. Ken ei tällaista tapausta tuntisi?"
Kysymyksestä nousi kokouksessa yleinen hälinä. Kukin muisti semmoisen tapauksen, kukin oli nähnyt taikka kuullut monien peninkulmien päästä kotiinsa palanneista koirista. Mutta kaikista enimmän ylvästeli Lauri Berki, jonka koira vietiin säkissä Kroatiaan, mutta puolen vuoden päästä tuli yli Dravan, Tonavan ja Theissin kotia Püspök-Ladányiin.
"— Viimeiseksi saanen huomauttaa herroille siitä, mitä uskollinen koira tekee isäntänsä kuoltua. Kadottaa ruokahalunsa, menee makaamaan herransa haudalle, ei enää syö eikä juo, ja viikon kuluttua — — — (Juhana-herra alkoi otsaansa pyyhkiä, ei tietänyt, sanoisiko 'kuolee' vai 'heittää henkensä') ja viikon kuluttua oikaisee koipensa."
Useat alkoivat nauraa.
"— Hyvät herrat, en puhu pilan päiten, vaan omasta kokemuksestani. Kun olin kuoleman kielissä ja palkolliseni, ystäväni jättivät minut yksin makaamaan, luullen minua jo tuonen uhriksi, niin jäivät luokseni pari uskollista ystävää sekä koirani. Nämä tulivat huoneen oven taa, raappivat, itkivät sisään päästäkseen, ja kun epähuomiosta joku pujahti sisään, ei sitä hyvällä saatu tulemaan esiin vuoteeni alta. Toiset koirat ulvoivat suruissaan pihalla kaiket päivät."
— Älkää puhuko enää, huusi Marion neiti; ispaanin rouva pyörtyy!
Kaikeksi onneksi estivät heti käsillä olevat hajuvedet armollista rouvaa pyörtymästä. Hänen hermojansa oli Juhana-herran esitelmä koiran uskollisuudesta kovasti kiihoittanut.
Juhana-herra lopetti innokkaan puheensa esittämällä ehdotuksensa muodostuksen.
"— Sen vuoksi rohkenen ehdottaa maamme kaikille koiraystäville, että yhdyttäisiin parantamaan näitten eläinkunnan parhainten kohtaloa, jota varten esitän seuraavat pääseikat: 1:ksi olisi täten kokoontuneen seuran julistettava yhtiö perustetuksi, valiten samassa keskuudestaan valiokunnan sääntöehdotuksen laatimista varten, joka ehdotus on annettava kuusikymmentä jäsentä käsittävän komitean tarkastettavaksi ja vahvistettavaksi. — 2:ksi päätettävä, suuriko osakkeiden hinta on oleva; minä puolestani lupaan ottaa tuhannen osaketta. (Raikuvia eläköönhuutoja.) 3:ksi, että perustettaisiin seuran varojen mukaan seuraavat laitokset asian edistämiseksi: koirakoulu, jolle minä lahjoitan tarvittavan tontin ja rakennuksen jollakin tiluksellani (kestäviä eläköönhuutoja!), jotta metsäkoirat saisivat tarpeellisen kasvatuksen; että perustettaisiin asiamme äänenkannattaja, lehti, joka julkaisisi tämän tieteenhaaran edistyksiä ja keksintöjä sekä ilmoittaisi seuran harrastuksia yleisölle. (Harvoja hyväksymisen ääniä. Mitä siitä hyötyä?) Ilmoitetaanko palkintoja parhaasta metsäkoiran kasvatusta opettavasta teoksesta (Kuisketta. Eräs ääni: seura tuleekin siten olemaan kynämiehiä eikä koiria varten!) Vielä pidettäköön kerran vuodessa yleinen kokous sekä kilpajuoksut, joissa paras metsäkoira saa kultaisen maljan voitoksi. Jos eivät seuran varat riitä, otan minä loput suorittaakseni."
Eläköönhuutojen raikuessa istui Juhana-herra sijalleen.
Tavan mukaan nousi heti vastustajia; omituiset veikot vastustivat kaikkia kustannuksia. Muutamat hoviherrat nyrpistelivät nenäänsä; miksi kokous ja koulu pidetään Kárpáthin maalla eikä heillä? Suurinta vastarintaa herättivät kirjalliset puuhat. Vaikka Juhana-herra vihdoin lupasi suorittaa kaikki kustannukset, ei hän saanut hyväksytyksi tätä ehdotuksensa pykälää, sillä kreivi Szépkiesdy rupesi vastustamaan seuraavasti:
— Heittäkää hiiteen, hyvät herrat, kaikki kirjalliset lörpötykset. Ikävä kyllä ovat ne jo tunkeutuneet valtiolliseen elämään. Älkäämme antako niiden telmiä koirainhoidossa. Kirjailijoista ei ole mitään hyötyä, he turmelevat unkarilaisen perusluonteen ja kielen, niin ettemme itsekään enää sitä ymmärrä. Jollen ottaisi huomioon sitä seikkaa, että arvoisa ystäväni, herra Rudolf Szentirmaykin on alentunut kirjoittamaan kirjoihin ja sanomalehtiin — annan hänelle anteeksi vain kunnioituksesta hänen suloista rouvaansa kohtaan — niin sanoisin, että inhoan ja vihaan koko kirjailijain nälkäistä liutaa enkä tahdo saattaa sitä mihinkään yhteyteen seuramme kanssa.
Punastuneena harmista käänsi Flora kasvonsa puhujasta ja virkkoi kiivastuneena Fannylle:
— Olisi vain Rudolf täällä, niin saisi puhuja vastauksen.
Nähtävästi suuttuneena vetäytyi Juhana herra taaemmaksi, sillä suuri osa seuraa huusi viimeiselle puhujalle "eläköön!"
Olisi noussut sangen kiivas sanakiista, jollei Mikko Horhin lempikoira olisi sopimattomalla tavalla loukannut Juhana-herran parasta hallia, jonkatähden puolueraivon henkiin herätessä viimemainittu siihen määrään unohti vieraan oikeuden, että tarttui vastustajansa niskaan ja löi hänet allensa maahan. Heti toisetkin puoluelaiset koiraguelfit ja -ghibellinit toistensa kimppuun, kierien isäntiensä jaloissa, kunnes riita vihdoin saatiin asettumaan ihmisten tullessa rakentamaan sovintoa.
Salissa nousi nauru, kuului kirouksia ja sadatuksia, niin että kokouksen arvo ja juhlallisuus oli mennä myttyyn. Silloin ärjäsi kreivi Erdey vakaasti ja maltillisesti yhä vielä toisilleen äriseville ja haukkuville koirille:
— Hyvät herrat! Te saatte pysyä ulkona, kun me olemme sisällä.
Tästä nuhteesta tuli seura taas hyvälle tuulelle, koirain kuulijakunta ajettiin ulos, ja kokous hyväksyi ehdotuksen paitsi riidanalaista pykälää. Yksimielisesti valittiin Juhana-herra esimieheksi ja tuo suuri isänmaanystävä, kreivi Szépkiesdy, varaesimieheksi. Valittiin sihteeri ja hänen varamiehensä, viskaali ja lääkäri, kuusikymmenmiehinen komitea ja kaksitoistamiehinen valiokunta. Kaikki kirjoitettiin säntilleen pöytäkirjaan.
Alku oli tehty, suuri ja mainittava seura perustettu. Meillä ei ole tähän muuta sanomista, kuin vain se toivomus, että nämä arvoisat isänmaanystävät muitakin yleishyödyllisiä asioita yhtä paljon harrastaisivat. Senpätähden mekin yhdymme niihin kestäviin eläköönhuutoihin, joilla seuran jäsenet kunnioittivat toisiansa.
Juhlasalista vieraat kokoontuivat suureen seurasaliin, missä kiistat ja keskustelut kestivät neljään saakka iltapäivällä. Yrjö Málnai kertoi jokaiselle, jonka tapasi, ettei hän ymmärrä, miksi ei hänellä vielä ole ollenkaan nälkä.
Käsitysten kulkivat molemmat kaunotar-rouvat. Kaikki väittivät, ettei ole helppo sanoa, kumpi heistä on kauniimpi. Rouvat, ankarat naiset kohtelivat ystävällisesti ja kiittelivät emäntää, entistä köyhää porvaristyttöä, joka tällä hetkellä parhaiten tunsi, mikä Jumalan lahja hänellä oli ystävättäressään, joka — puhuaksemme suoraan — teki hänet muodikkaaksi herrassalongeissa.
Nuoret herrat, salonkien leijonat pyörivät kiertotähtien lailla näitten kahden seuranauringon ympäri. Kreivi Szépkiesdynkin katse seurasi heitä, ja vaikka Flora aina äkäisesti käänsi pois hänestä kasvonsa, niin oli kreivillä mielestänsä vain sitä suurempi syy tähän hienoon sievistelemiseen.
— Tiedättekö mitä, kreivi? — virkkoi Flora vastaan tulevalle
Szépkiesdylle. Minä olen teille suuttunut, kovasti suuttunut.
— Siitä en voi muuta kuin olla iloissani, vastasi tuo suuri mies; nainen, joka kerran vihaa saattaa myöskin rakastaa.
— Teillä on sangen kurjat ajatukset naisten vihasta. Jos me liittoudumme teitä vastaan, niin kukistamme teidät, menetätte kansan suosion koko maassa.
Vastaus kuului sangen somalta hymyilevän rouvan vilkkailta huulilta lausuttuna. Siihen olisi kukin meistä vastannut armoa anomalla ja kättä suudellen pyytänyt rouvaa panemaan pois vihansa. Mutta tuo suuri mies katsoi paremmaksi antaa heti jyrkän vastauksen, Juhlallisella äänellä ja muodolla, ikäänkuin olisi neuvoskunnassa istunut, vastasi hän sanojansa tarkkaan punniten:
— Rouvaseni! Sitä on minulle ennenkin koetettu tehdä. Naisten parissa lemmenleikkiä lasken, mutta en mene heidän kanssansa taistelemaan enkä heitä pelkää.
Tällaisissa tiloissa oli suuren miehen tapana kääntää vastustajalle selkänsä ja poistua. Pari hänen innokasta ihailijaansa kirjoitti heti muistiin tämän mainion lauseen.
Fanny hämmästyi suuresti; Flora vain nauroi.
— Hänestä olemme ainaiseksi päässeet. Satutin häntä arimpaan paikkaan. Sitä hän ei koskaan unhota. Kansan suosio on hänen kultainen vasikkansa. Joka sitä koettaa häneltä riistää, on hänen ystävyydestänsä päässyt.
Ei aikaakaan, niin soitettiin päivälliselle. Vieraat kävivät ilomielin pöytään, jonka herkkuja en mene kertomaan, kun sellaiset vain luonnossa huvittavat, mutta sitä vastoin niitten luetteleminen käy sangen ikäväksi. Rikkautta, loistoa, herkkuja oli Nabobin suuren maineen mukaan, unkarilaisista ruokalajeista alkain aina ranskalaisen keittotaiteen mestarillisimpiin laitoksiin. Viinejä oli monta lajia valikoida. Päivällinen kesti myöhään iltaan saakka, jolloin vieraat jo alkoivat tulla sangen äänekkäiksi. Tuo suuri isänmaallinen mies rupesi laskettelemaan irstaita, kaksimielisiä juttujansa naisten läsnäolosta huolimatta, lausuen: castis sunt omnia casta, puhtaille on kaikki puhdasta. Joka kerran tietää, miksi punastua, hänellä ei muka enää ole mitään turmeltavaa. Mutta naiset eivät olleet hänen juttujansa kuulevinansakaan, vaan ryhtyivät näistä huolimatta naapuriensa kanssa puheeseen, vaikka omituiset veikot, tuon suuren isänmaallisen miehen tavalliset ihailijat, kilvan hänelle nauraa hohottivat.
Jokainen oli sangen hyvällä tuulella.
Ken oli tällä hetkellä Nabobia onnellisempi?
Hänen mieleensä muistui, mitä kauheita asioita hänelle tapahtui vuosi takaperin samassa huoneessa, missä nyt oltiin. Ja nyt näki hän vieressänsä kauniin, suloisen vaimon; ympärillään iloisia, vilkkaita vieraita, hymyileviä kasvoja.
Esihuoneessa alkoi soida Biharin[22] viulu, milloin vilkkaasti milloin surullisesti. Eräs omituinen veikko työnsi tuolinsa nurin ja meni mustalaisten keskelle yksin tanssimaan. Sillä aikaa puheliaammat miehet tyhjensivät maljoja vierasten ja eritoten isännän sekä emännän terveydeksi ja sitten myöskin kaikenlaisten aatteellisten asiain kunniaksi, yhdistysten, komitaattien, kollegioitten, mikä minkin aatteen onnistumiseksi. Kreivi Szépkiesdy piti pitkän puheen, johon oli kudottu kaikki eläköönhuutoja herättäneet korupuheet, joita hän vuoden kuluessa oli julkisissa tilaisuuksissa lausunut. Näitä oli siis ennen jo kuultu, kuka kerran valtiopäivillä, kuka taasen ispaanin virkaanvihkiäisissä, ja nyt saatiin samoja sanoja koiraseuran ristiäisissä ihailla. Tämä seikka ei kuitenkaan estänyt ketään huutamasta "eläköön" tälläkin kertaa. Hyvä on sitä parempi, mitä useammin sitä kuulee. Kaikista ahkerin oli kuitenkin Juhana-herra toastien tyhjentämisessä. Jollemme tässä suhteessa sentään pitäisi erästä sangen kunnioitettavaa naista, kreivitär Keresztyä etevimpänä, niin sanoisimme, että Juhana-herra oli seuran sankari sekä mielevissä kokkapuheissa että juomingissa. Mutta kumminkin tulee meidän eritoten kiittää häntä siitä, että hänen mieleensä ensin johtui kohottaa pikari kahden poissa olevan miehen muistoksi, nimittäin kreivi Tapanin ja Rudolfin, jonka kautta hän sai seuran niin innostetuksi, että naisetkin tarttuivat maljoihin ja kilistivät lasia hänen kanssansa.
Tällä riemun hetkellä astui eräs palvelija rouva Szentirmayn luo, antaen hänelle kirjeen, jonka nopea sanansaattaja oli kotoa tuonut.
Flora tunsi miehensä käsialan osoitteesta, ja sitä paitsi oli siihen aikaan tapana kirjoittaa osoitteen alle: "rakkaalle vaimolleni", jotta postissakin sellaista kirjettä hellemmin pideltäisiin. Siis hän on kirjoittanut! Pestistä tulee kirje. Rouva Szentirmay pyysi poistua seurasta lukeakseen kirjeen. Hänen poistumisensa oli heti merkkinä ja luvanantona koko seuralle nousemaan pöydästä. Elähytetty vierasjoukko hajaantui läheisiin huoneisiin. Flora ja Fanny pujahtivat kenenkään huomaamatta makuuhuoneeseen, siellä kaikessa rauhassa kirjettä lukeaksensa. Täytyihän Fannynkin saada sen sisällöstä tieto.
Flora avasi ilosta vapisevin käsin sinetin ja luki ääneen seuraavat rivit:
"Huomenna tulen Kárpátfalvaan. Siellä tavataan. Rudolf. 1,000."
Tuo tuhatluku merkitsee: "tuhansia suukkoja!" Iloissaan suuteli rouva paikkaa, mihin mies oli nimensä piirtänyt, ikäänkuin olisi hän tahtonut saada ainakin sata suukkoa lähetyksestä edeltäkäsin. Sitten pisti hän kirjeen poveensa, jättäen yhdeksänsataa toiseksi kertaa.
Fanny oli yhtä iloinen kuin ystävättärensäkin. Ilo on näet tarttuvaista. Huomenna tulee Rudolf. Sittenkös vasta Flora on oleva mielissään, kun tapaa rakkaimpansa. Eikä Fanny ole häntä kadehtiva. Ei, vaan iloitseva toisen onnesta, parhaimman ystävänsä onnellisuudesta. Huomenna on hän tuleva, ja ilahuttaakseen vaimoansa, on hän kirjoittanut, milloin saapuu. Hän ei tule hiipien, kenenkään tietämättä, kuten epäluuloiset, vaan ilmoittaa edeltäkäsin tulonsa, ollen varma siitä, että häntä rakastetaan. Hauska on saada nähdä tätä onnellisuutta.
Riemusta loistavin kasvoin palasivat rouvat seuraan. Huviteltiin puoliyöhön saakka, jolloin kukin poistui kamariinsa. Juhana-herra antoi musiikin seurata vieraitansa yölepoon ja käski vielä musikanttien soittaa hiljaisia, nukuttavia säveleitä kunkin ikkunan alla. Vihdoin kaikuivat viimeiset sävelet, jokainen nukkui ja näki ihania unia, metsästäjät ketuista, puhujat kokouksista, Málnai herra leivoksista; neitseellinen vaimo syleili unissaan miestänsä, ja Fanny näki unta niistä kauneista kasvoista, joita hän paljon oli ajatellut, sinisilmistä, jotka nytkin niin lemmekkäästi häneen katsoivat. Eihän mikään unia estä!
Siis huomenna!