XV.
Ihmisten puheita.
Yksi Unkarin rikkaimpia suku-urhoja oli seurannut vaimoansa hautaan, jättäen jälkeensä toivorikkaan pojan, joka tuli maailmaan aikana, jolloin häntä ei enää odotettukaan ja jonka syntyminen tuotti suurta häiriötä muutamien laskuissa.
Luultu perillinen Abellino, joka setänsä omaisuuden toivossa oli miljoonia ottanut lainaksi, tuli täten äkkiä kerjäläiseksi, ja hänen häviönsä tuntui aina Ile de Jerusalemiin saakka.
Tästä merkillisestä tapauksesta oli runsaasti puheita liikkeellä. Nabobin kuolema antoi muutamiksi viikoiksi kaikille yllin kyllin puheen ainetta. Kun vertaamme niitä toisiinsa, niin saamme pian selville, mikä niissä ei ole totta.
Mennäänpä ensin herra Kecskereyn luo.
Siellä ovat suuret tanssiaiset, luullakseni kreivi Szépkiesdyn kustannuksella; hän on näet mielistynyt erääseen laulajattareen ja tahtoo täten huvitella hänen kanssansa.
Tapaamme useita vanhoja tuttuja.
Täällä on Livius, Konrad, tuo hupsu Yrjö Erdey, ruokahalunsa kanssa taisteleva Málnay, vapaamielinen Eugen Darvay, kaunis Csendey, omituinen paroni Berky, tanssien johtaja Csepcsy, ja kuka voisi kaikkia ruveta luettelemaan.
On väliaika. Miehet ovat tupakkahuoneessa.
Eräs emansipeerattu nainen on liittynyt heidän joukkoonsa, puhaltelee sirosti savuja papyrossistansa ja keinuu mukavasti keinutuolissa.
Kecskerey veikko on latonut allensa kolme sohvatyynyä, joitten päällä hän istuu, jotta olisi toisia korkeammalla. Sieltä hän huvittelee seuraa hienoilla jutuillansa.
Nauretaan. Vanhan Kárpáthin hautauksesta on puhe.
Kecskerey veikko par'aikaa laatii selityksiä ja tarpeellisia muistutuksia Nabobin testamenttiin.
— Kaikissa tapauksissa teki vanha herra sangen kauniisti ja hellästi ruvetessaan kurjenmiekkoja suojelemaan, sillä ne ovat sieviä kukkia. Sanotaan hänen viidenkolmatta raippaparin rangaistuksen uhalla kieltäneen niittomiehiä kurjenmiekkaa niittämästä, jos semmoinen heidän eteensä sattuisi niityllä.
Emansipeerattu nainen huomautti, ettei hän voi kärsiä kukkasia, kukkien ihailu on muka pelkkää herkkätuntoisuutta.
— Vaahterien hakkaamisen on hän julistanut todelliseksi murhateoksi, sitä puuta ei hänen metsissään saa kaataa.
— Mutta mikä ukon niin hupsuksi teki? — kysyi joku.
— Saattaako tietää, miksi hän mitäkin teki?
— Asia osoittaa hänen olleen aika hupsun. Ei Abellinon nyt ole tarvis muuta kuin todistaa sedän olleen mielipuolen mennessään naimisiin, ja siten ei avioliitto ole pätevä eikä poika laillinen perillinen.
Suuri nauru nousi näistä sanoista.
Vapaamielinen Darvay katsoi hyväksi aivan tosissaan huomauttaa, ettei hän luule ehdotusta lain mukaan mahdolliseksi.
— Sitä en minäkään luule, virkkoi Kecskerey nauraen.
— Mutta kuinka siinä tapauksessa käy Abellinon? — Tämän olisi jokainen tahtonut tietää.
— Älkää häntä surko; vanha herra on hänestä huolen pitänyt, vastasi Kecskerey, pää kenossa; — joka päivä saa hän "in natura" yhden tukaatin, joka hänen personallisesti pitää noutaa Nabobin talossa asuvalta oikeudenvalvojalta, mutta täydelliseen kerjäläispukuun puettuna, repaleinen takki yllä, rikkinäiset saappaat jalassa, päässä likainen hattu, selässä rohdinliinasta tehty säkki ja raudoitettu keppi kädessä. Sellaisessa asussa pitää hänen tulla joka aamu ottamaan tukaattinsa, taikka saa hän kuolla nälkään.
Älykästä selitystä seurasi ääretön nauru. Kuten huomaamme ei tällä hetkellä ole ketään niin naurettavaa miestä kuin Abellino.
Ei kenenkään mielestä maksanut vaivaa hänestä enempää puhua.
Hänellä ei ollut enää toivoakaan periä suurta sukukartanoa, hänen täytyi elää parin tuhannen floriinin tuloista, jotka setä armosta oli hänelle määrännyt. Tämä oli kaikissa tapauksissa suurin rikos, jonka Abellino muka oli tehnyt. Vaikka hän olisi kevytmielisissä kaksintaisteluissa tappanut useitakin ihmisiä, syössyt perikatoon montakin naista, antaa maailma semmoiset anteeksi, ja ne tekevät miehen vain miellyttävämmäksi. Mutta sitä ei anneta anteeksi, että hän joutuu kerjäläiseksi, ettei hänellä enää ole suuria tulevaisuuden toiveita. Tästä hetkestä alkaen on hän vain ihmisten pilan esine. Mitähän miehestä nyt tulee?
— Paras olisi hänen ruveta opettajaksi orpanallensa, puhui joku.
— Siksi on Juhana jo valinnut Rudolfin, vastasi Kecskerey, sillä ehdolla, ettei poika saa oppia muuta kuin ratsastamaan ja polttamaan tupakkaa. Arvattavasti on Rudolfin vaimo kovasti iloissaan, kun näin helposti sai lapsen!
Emansipeeratun naisen mielestä oli tämä juttu niin mainio, että hän nauraessaan oli mennä selällensä tuolineen päivineen — jolleivät toiset olisi rientäneet estämään.
Vapaamielinen Darvay tahtoi vain tietää, eikö ukko edes viimeisillä hetkillänsä kääntynyt vastapuolueeseen.
— Kaikkia vielä! — ilkkui Kecskerey; hän kuoli aivan toisilla tunteilla. Sänkynsä pääpuoleen asetti hän joukon mustalaismusikantteja maalaistansseja soittamaan. Ylt'ympärillä oli Tokajin viinipulloja, jottei olisi tarvinnut selvällä päällä toiseen maailmaan lähtöä tehdä. Testamentissaan sääsi hän, että ruumisarkulle on pantava viiniköynnösseppele ja että häntä hautaan saatettaessa pitää mustalaisten soittaa laulua: "Varjo ompi elämämme", joka alkaa sangen kauniilla hautajaissävelellä, mutta loppuu allegrotapaan sanoilla: "maista veikko maljasta!" Kahdelle musikanttiseurueelle on hän määrännyt elatusrahaa, jotta ne vuoroin, toinen aamuisin toinen iltaisin, joka päivä soittaisivat haudalla hänen lempikappaleitansa. Juomaveikkojen käski hän kirouksen uhalla mennä joka vuosi hänen kuolinpäivänään haudalle juomaan hänen terveydeksensä. Vielä määräsi ukko palkinnon kolmelle neitoselle, joilla vuoden mittaan on ollut useimmat rakastajat; vain sen ehdon hän teki, etteivät tulisi hänen haudallensa suukkoja vaihtamaan, sillä sitä hän ei muka jaksa kuulla. Lopun omaisuutensa on hän jakanut mustalaisille.
— Vahinko vain — puuttui Yrjö kreivi puheeseen, ivallisesti hymyillen, — ettei hän testamentannut mitään niille, jotka hänen mainettansa valituilla jutuilla ikuistavat, jottei meidän tarvitsisi ilmaiseksi hänestä vaivaa nähdä!
* * * * *
Olemme kuulleet herra Kecskereyn arvelut; kuulkaamme nyt juomaveikkoja.
Kutyfalvin luona ollaan. Sinne veikot ovat alkaneet kotiutua.
Ikuinen malja käy kädestä käteen. He ovat elementissään, tai oikeammin sanoen elementti, viini, on heissä. Nauretaan vatsan täydeltä. Mies se, joka osaa hullunkurisimmin puhua.
— Ukko kääntyi vanhoilla päivillänsä, puhui Mikko Horhi, jatkaen vanhaa juttua. Veisasi päiväkaudet virsiä ja oppi vielä vanhana ranskaa ja saksaa; jolleivät näet enkelit taivaassa osaisi unkaria, niin voisi hän kuitenkin heidän kanssansa sanoja vaihtaa.
— Hahhahha! Ranskaa ja saksaa.
— Kuolinpäivänänsä käski hän muurata umpeen viinikellarin oven. Puhuttelin itse muuraajaa, joka sen teki — ettei kukaan hänen kauttansa joutuisi kiusaukseen langeta juoppouden syntiin. Hän on myöskin tiluksiltansa kieltänyt kaiken viininmyönnin, vain apteekista sitä vielä saa.
— Hahhahha! Rohtopullottain!
— Vielä ukko kielsi kenenkään hänen maallansa pyytämästä toisen vaimoa, ja kaikki kevytmieliset naiset käski hän hukuttaa Berettyójokeen; koulutyttö, joka leikkii koulupoikain kanssa, joutukoon kirkkokurin alaiseksi.
— Hahhahha! Kirkon ovella!
— Veljensä poikaa hän ei voinut kieltää sitä tekemästä!
— Hänelle määräsi ukko vuotuisen elatusrahan; pelkäsi näet kirouksia toiseen maailmaan tulevan.
— Mitä vielä! Häntä hävetti, kun ei Kárpáthin sukuun kuuluvalla ole syötävää.
— Ukko parka pelkäsi kovasti kuolemaa, sentähden hän niin muuttui. Hän meni tainnoksiin, kun vain ruumisarkkua mainittiin, ja kun tunsi viimeisen hetkensä lähestyvän, kokosi hän kahdeksan pappia vuoteen ympärille rukoilemaan hänen puolestansa, koettamaan vaikkapa väkisinkin saada enkeleitä pelastamaan ukkoa kuoleman kourista. Omaisuutensa testamenttasi hän kirkolle.
— Paitsi poikaansa. Sen hän lahjoitti Szentirmaylle.
— Toden totta, virkkoi Kutyfalvi hävyttömästi, olisi hänen pikku rouvansa vain elänyt vähän kauemmin ja olisin minä ruvennut talossa käymään, niin olisipa ukolla ollut kuollessaan enemmänkin lahjoittamista.
— Samaa minäkin sanon! — puhui Lauri Csenkö ylvästellen.
— Minä myöskin, äänsivät kaikki.
Eikä ollut läsnä ketään, joka edes olisi heittänyt maljansa moisten miesten päähän.
Eläessään sai rouva olla heiltä rauhassa, kun eivät hänen kanssaan osanneet järjellistä sanaa vaihtaa, ja nyt kuoleman jälkeen jo osaavat häntä panetellakin.
Tämä kuuluu myöskin omituisen luonteen ominaisuuksiin.
Antakaamme heidän olla; he ovat parantumattomia sairaita, jotka eivät lääkkeistä huoli.
* * * * *
Luokaamme vielä silmäys klubiin Boulevard des Italiensilla.
Tutut herrat ja lordit panettelevat nytkin ihmisiä parvekesalissa. Läsnä on tuo omituinen lordi, pohjoismainen herttua, markiisi Debry ynnä muita, joitten kanssa emme viitsi lähemmin tutustua.
Herra Griffard, rikas pankkiiri, astuu sisään kasvot yhtä sileinä ja hymyilevinä kuin ennenkin.
— Ah, herra Griffard tietää asian paremmin, sillä hänpä parhaiten tunsi miehen — huusi hänelle hauska markiisi. (Luultavasti oli äsken juuri kiistelty jostakin miellyttävästä seikasta ja tahdottiin saada siitä selkoa). Sanokaapas, onko totta, että Abellinon sedälle on syntynyt poika?
— Aivan totta, vastaa herra Griffard riisuen yltänsä pitkän talvipalttoonsa.
— Ikävä asia Abellinolle, eritoten jollei hän voi todistaa, että kysymyksessä oleva perillinen on laiton lapsi.
— Sitä hän ei voi toteen näyttää, vakuutti herra Griffard.
— Ei sitäkään, että sedän vaimo olisi ollut rikollisessa lemmensuhteessa jonkun toisen kanssa.
— Rouva oli muillekin esikuvana siveydessä, vastasi herra Griffard.
— Äh. Abellino on siis pahassa pulassa.
— Pahemmassa ovat hänen velkojansa, virkkoi lordi Burlington.
— Luulen, että niitten, jotka lainasivat hänelle rahoja tulevan perinnön takausta vastaan, nyt käy sangen nolosti.
— Epäilemättä, vastasi herra Griffard hymyillen.
Ei pieninkään piirre kasvoissa eikä ryppy otsassa osoita, että hänkin on hävinnyt pari miljoonaa tämän katalan perijän kautta. Häntä kovasti harmittaisi, jos ihmiset saisivat tietää, että paksupäinen barbaari on tehnyt tepposen hänen laskuissansa.
Kun tapasi rouva Mayerin ja kysyi, ketä hän suree, niin sai seuraavan vastauksen:
— Suren unhottumatonta, enkelinhyvää, omaa Fannyäni, armollisen herra
Kárpáthin puolisoa, sydämestäni temmattua lastani.
Ja hän itkeä vetisteli kuin syyssade.
Mayerin tytötkin kävivät mustissa. Musta puku näet edistää kauneutta sangen paljon. Mutta jos kuitenkin joku luuli heillä olevan muitakin syitä mustan puvun pitämiseen kuin pelkkä kauneus ja alkoi sitä asiaa heiltä tarkemmin kysellä, niin tytöt eivät tosin ruvenneet itkemään, sillä se rumentaa silmiä, vaan hekin sanoivat:
— Tätimme (!) on kuollut, rikkaan Juhana Kárpáthin rouva; ja vaikk'ei se saituri meille mitään jättänyt jälkeensä, niin suremme häntä kuitenkin.
Eräänä päivänä pakottivat äidilliset tunteet rouva Mayerin kirjoittamaan Rudolfille kirjeen, missä hän "katkerien kyynelten" ohessa kertoi, ettei hänellä ole ainoalta, unohtumattomalta, enkelinhyvältä tyttäreltään armollisen Juhana Kárpáthin rouvalta edes kengännauhaa hallussaan, jota hän voisi rakkaana muistona kantaa sydämellänsä ja satoja kertoja päivässä esille ottaen suudella, ja että se seikka on sangen ikävä äidin mielelle. Toivoo, että Rudolf hyvästä suomastansa on antava onnettomalle, kovaonniselle äidille jonkun muiston hänen tyttärestänsä, on katsova, eiköhän löytyisi ikuisesti kaivatun Fannyn jälkeen jäänyttä käsinettä tai jotakin muuta arvotonta kapinetta, jolla ei saisi olla itsessään suurta arvoa, sillä jos hän lähettää jotakin arvokasta, niin ei äiti sitä ottaisi vastaan j.n.e., j.n.e….
Rudolf ymmärsi kunnon rouvan tarkoituksen ja lähetti hänelle muistoksi — kymmenen tuhatta floriinia.
Ja rouva Mayer ei suvainnut — lahjaa hylätä.
Toisen kerran kirjoitti hellä äiti Floralle kirjeen, jossa sanoi taasen katkerien kyynelten ohessa lankeavansa rouvan jalkojen juureen ja kertoi, miten ikävää on isoäidille, kun ei edes ole saanut nähdä lapsensa lasta, jottei voi hänestä untakaan nähdä. Jos hän kuolee, niin ei tunne lasta tulevassa elämässäkään! — Hän rukoilee siis, suudella armollisen rouvan käsiä ja jalkoja, että rouva antaisi tietää, miten ja milloin hän voisi nähdä toivorikasta lastansa. On näet kuullut pienokaisen olevan niin kauniin, niin miellyttävän. Kävisi vaikka jalkaisin sinne, kun vain hetkeksi saisi nähdä lasta. Sitten voisi hän rauhassa kuolla; — j.n.e….
Rouva Szentirmay oikein pelästyi tästä uhkauksesta.
Se vielä puuttuisi kielilakkareilta, että rouva Mayer tulee helliä kohtauksia teeskentelemään tyttärensä lapsen suhteen. Mitä tehdä? Vaarallista oli hänelle kirjettäkin kirjoittaa, sillä rouva Mayer saattaisi siitä kehua eikä Flora olisi suonut kirjeensä semmoisessa kodissa kulkevan kädestä käteen kaikkien nähtäväksi.
Rouva Szentirmay oli viisas nainen ja hän keksikin oivan keinon estää tuota ikävää vierasta taloon tulemasta.
Kirjoitti kirjeen Teresalle.
Ystävällisellä, herttaisella tavalla, joka oli hänelle ominaista, pyysi hän Teresaa jättämään Pressburgin rakkaudesta edesmennyttä holhottiansa kohtaan ja viettämään heillä muutaman viikon.
Teresa ei voinut olla kuulematta näin ystävällistä kutsua; sitäpaitsi katsoi hän velvollisuudekseen ottaa rouva Szentirmayn kanssa osaa Fannyn lapsen kasvattamiseen. Pressburgista lähtiessä sanoi hän ainoille ystävillensä Boltaylle ja Santerille jäähyväiset siinä luulossa, ettei hän enää matkaltansa palaa.
Niin kävikin.
Flora ei häntä ollenkaan päästänyt luotansa eikä Teresalla ollut aikaa lähtöä ajatellakaan, niin hyvin häntä kohdeltiin. Koko talon väki piti häntä perheen arvoisana sukulaisena.
Hänen siellä olonsa karkoitti tietysti ainaisiksi ajoiksi — kalliin isoäidin, joka ei ketään maan päällä niin kammonut kuin Teresaa. Paratiisistakin olisi hänet pysyttänyt poissa tieto, että Teresa on siellä, nuo kylmät ja tyynet kasvot, nuo ytimiin katsovat silmät, joilta ei voi mitään salata.
Mutta vielä erään toisenkin karkoitti Teresan tulo talosta, nimittäin
Marion neidin.
Samana päivänä, jolloin Teresa saapui, suvaitsi hän lähteä
maatilallensa Köhalmiin, muka vain muutamaksi viikoksi. Mutta kun
Teresa jäi taloon muutamaksi vuodeksi, niin jäi Marion neitikin
Köhalmiin — riitelemään voutien ja torpparien vaimojen kanssa.
Vuodet vierivät, ja Teresa oli yhä vain talossa, Marion neiti poissa. Silloin tällöin hän kuitenkin pistäysi Szentirmaan sappeansa purkamaan, kun sitä oli aikain kuluessa liian paljon kokoontunut.
Tällöin keksi Flora aina Teresalle sellaisia toimia tai lähetti hänet Kárpátfalvaan, ettei Marion neidillä koskaan ollut tilaisuutta loukata rauhallista naista.
Usein, kun he olivat kahden kesken, kertoi Teresa nuorelle rouvalle Fannyn lapsuuden ajoista, hänen vastuksistaan ja niistä vaaroista, jotka häntä uhkasivat. Kertoi, miten hän oli kärsinyt salaisesta rakkaudesta. Hän lempi miestä, jonka nimeäkään hän ei kenellekään sanonut, vaan vei salaisuuden mukanansa hautaan.
Ja Flora taasen kertoi näitä surullisia asioita Rudolfille, miten Fanny oli nuoruudestansa asti toivottomasti rakastanut ja ehkä vielä rakastaa toisessa elämässäkin. Flora vaati miestänsä sangen usein tulemaan kuusistoon katsomaan hautakiveä, jossa kaikki kirjaimet näyttivät kyynelissä hymyileviltä silmiltä!…
Eräänä kauniina iltapäivänä käveli Flora puistossa taluttaen kädestä pientä, puhella sopertelevaa kolmevuotiasta poikasta.
Lapsi oli oppinut sanomaan häntä äidikseen ja kyseli, tiedusteli kaikenlaisia, joihin useampiin olisi ollut sangen vaikeata antaa tyydyttävää vastausta.
Sill'aikaa saapui Marion neiti kartanoon.
Kuultuansa Floran kävelevän puistossa riensi hän sinne.
— Hyvää iltaa, rakas kreivittäreni! Kahdenpa ollaan kävelemässä! Nöyrin piikanne, armollinen Kárpáthi herra, nöyrin piikanne. Jos olisin kaksikymmentä vuotta takaperin isänne puheita korviini ottanut, niin te olisitte nyt aikamies.
(Kolmenvuotias lapsi ei tietysti ymmärtänyt tätä sukkeluutta).
— Oi, miten hellä äiti olettekaan, Flora! Niin kauniisti hoidatte poikaa. Vahinko vain, ettei teillä itsellä ole lasta.
(Sattuvinta, mutta myöskin armottominta ivaa on soimata nuorta vaimoa siitä, ettei hän ole äiti).
— No, onpa sentään tilaisuutta luulotella olevansa äiti, kun teillä on lapsi. Ja kaunis lapsi onkin. Näkyy, että vanhemmat ovat toisiansa rakastaneet. Ja jotta teidän olisi helpompi häntä omananne pitää, niin ovat lapsen silmät sattuvasti Rudolfin näköiset.
— Todellakin, virkkoi Flora vilkkaasti, huuletkin ovat Rudolfin näköiset. Näin sanoen otti hän lapsen syliinsä ja suuteli häntä useat kerrat.
(Tuo nainen on töhröpäinen, ajatteli Marion neiti, suuttuneena päivänvarjonsa levittäen — vaikka oltiin siimeksessä; — ei häntä saa luulevaiseksikaan). Arveli hänen rupeavan lasta inhoamaan, jos vain. epäilys mielessä heräisi. — Ei tuntenut Floran sydäntä.
Se oli puhdas, viaton, kuin lapsen sydän; ei ollut hänellä aavistustakaan asioista, joita Marion neiti tahtoi häneen istuttaa.
Tästä päivästä alkaen piti hän lapsesta vielä enemmän.
Kun muutaman vuoden kuluttua tapaamme Floran, niin on hän jo onnellinen äiti, ympärillä kauniita ja kilttiä lapsia, jotka kaikki luulevat Zoltánin olevan veljen ja Teresan heidän tätinsä. Flora on kaikille yhtä hellä, Rudolf yhtä ankara.
Mutta kun Flora kerran hämmästytti piirikunnan pääkaupungista palaavaa miestänsä ratsastamalla häntä vastaan Zoltánin kanssa — hän itse lauhkealla, valkoisella ratsullaan, poika taasen vilkkaan tatarilaisen hevosen selässä — niin ei Rudolf voinut olla suutelematta nuorukaista.
Ei ollut poika vielä kuudetta vuotta täyttänyt, kun Flora vei hänet kerran muassaan erääseen kokoukseen, missä Rudolf piti älykkään, loistavan puheen. Poika kuunteli tarkasti, ja kotia tultuaan kokosi hän Rudolfin lapset ynnä toiset pikkutoverit lastenkamariin sekä piti siellä kokousta lausuen heille vakavan näköisenä puheen, niin suurella innostuksella, että Flora, joka kuunteli oven takana, oikein siitä ihastui.
Mitähän tuosta pojasta tulee, kun hän kasvaa suureksi!…
* * * * *
Nuo kaksi nuorta aatelismiestä, jotka olemme tulleet tuntemaan Tapanin ja Niilon nimellä, ovat sittemmin kasvaneet suuriksi miehiksi kansamme historiassa. Jos Jumala voimia suo, niin koetan toiste esitellä heidät kunnian ja suuruuden kukkulalla.
* * * * *
Toisista tuttavistamme ei meillä ole enää paljoa sanomista.
Abellino elää vielä tänä päivänä.
Hänen ulkomuodossaan ei ole rahtuakaan oikeata. Tekohampaat suussa, tekotukka päässä, koettaa hän pettää maailmaa ja itseänsä. Parran ja viikset hän värjää, kasvot kaunistetaan "prinsessavedellä". Toisella korvalla kuulee hän aina tuosta merkillisestä kaksintaistelusta saakka huonosti, jonka tähden siihen on kätkettynä pieni hopeinen kuulokone.
Näin liikkuu hän ihmisten keskellä. Parsittu, paikattu aave menneiltä paremmilta ajoilta, toisessa kädessä tukeva sauva, jolla auttaa luuvaloisia jalkojansa, toisessa kuulotorvi. Mutta kumminkin luulee hän olevansa yhä vielä sangen miellyttävä mies ja kosii täydellä todella kaikkia kauniita naisia, nuoria tyttöjä, luullen heidän olevan häneen ihastuneita. Kun he hänelle nauravat, luulee hän heidän hymyilevän ilosta, että saavat nähdä häntä.
Joka päivä käy hän nostamassa tukaattinsa, jonka vuoksi hän ei voi poistua Pestistä. Vain Johannes Kastajan kaulanleikkauspäivänä saatuansa yhdellä kertaa sata tukaattia, lähtee hän matkalle eikä palaa, ennenkuin rahat loppuvat. Mutta puheissansa on hän vielä sama mies, jommoinen oli miljoonia tuhlatessaan. Kehuu kaikkea ulkomaalaista ja halveksii kotimaista, vaikka tämäkin kelpaa, faute de mieux — paremman puutteessa. Mutta hänen sydämensä, jos nimittäin hänellä sitä onkaan, palaa alituisesta koti-ikävästä — Pariisiin.
Ihmiset pitävät häntä sangen koomillisena henkilönä. Korkeimpiin piireihinkin on hän tervetullut, jotta hänellä saataisiin hyvästi nauraa.
Mies parka!
Vanhaa ihmistä tavallisesti pidetään kunniassa, mutta hän on vanhoilla päivillänsä joutunut nauran esineeksi piireissä, joissa hän ennen oli mahtimiehenä, johtajana.
Onnettomuuksien ihmistä kohdatessa on yleensä lohdutuksena ainakin se seikka, että voi olla tyyni, halveksia elämää; mutta Abellinolle on rangaistukseksi hänen tylsyytensä ja ajattelemattomuutensa, hän kun yhä tahtoo elää.