XIV.
Jäähyväisiä.
Hyvään aikaan menivät kaikki kartanossa levolle, Rudolf yksin valvoi kauemmin. Uunissa paloi kodikas valkea. Yli puolen yön istui hän siinä valkean ääressä ajatellen menneitä ja tulevaisia. Olisi rikos kertoa näitä ajatuksia. On näet salaisuuksia, joitten on paras pysyä sydämen pohjalla kätkettyinä.
Heti puoliyön jälkeen kuului kovia, kiireisiä askeleita kartanossa, palkolliset riensivät rappusia ylös, alas. Rudolf oli vielä täydessä asussa ja astui ulos eteiseen. Vanha Paavo tuli vastaan.
— Mitä kuuluu? — kysäsi hän.
Vanha palvelija koetti puhua, mutta huulet olivat aivan kuin lukossa, hartiat suonenvedontapaisesti värisivät, ikäänkuin olisi itkun kanssa taistellut. Vihdoin tunkeusivat esiin suusta sanat ja kyyneleet silmistä.
— Kuollut…
— Mahdotonta — huudahti Rudolf ja riensi Juhanan makuuhuoneeseen.
Siellä lepäsi Nabob, silmät ummessa, kädet ristissä rinnalla, edessään vaimonsa muotokuva. Kunnianarvoiset olivat kuolleen kasvot, niistä oli puhdistettu maallisten himojen merkit, vain alkuperäinen luonne kuvastui piirteissä.
Niin hiljaisesti hän kuoli, ettei uskollinen palvelijakaan sitä havainnut, vaikka makasi samassa huoneessa. Pitkällistä hiljaisuutta oudoksuen oli hän ruvennut pukemaan yllensä ja vasta silloin huomasi hän herransa kuolleeksi.
Hyvinpä Juhana viimeiset hetkensä tiesi laskea. Tuo sanomaton hilpeys ja selittämätön ilo olivat kuolon enteitä.
Rudolf lähetti heti noutamaan lääkäriä, vaikka vainajan kasvoistakin näkyi, ettei täällä enää tohtoria tarvittu. Kun tämä saapui, oli jo henki lähtenyt; ruumisarkku nyt oli tarpeen.
Kaikki oli ennakolta kuolemaa varten valmistettu: arkku, kääriliinat, vaakunat, soihdut. Vainaja ei enää pelännyt ruumisarkkua, kuten tuona nimipäivänänsä.
Kaikki tehtiin hänen viimeisen tahtonsa mukaan.
Hänen ruumiinsa asetettiin julki samaan huoneeseen, missä hänen vaimonsakin ruumis oli ollut.
Vainaja puettiin vihkivaatteisiin, ja pantiin arkkuun.
Samat laulajat kutsuttiin, jotka olivat vaimon ruumiin ääressä veisanneet niin kauniita, liikuttavia hautausvirsiä. Samat virret nytkin veisattiin.
Tieto hänen kuolemastansa levisi kulovalkean lailla yli koko seudun; samoin kuin kertomanamme nimipäivänä, kokoontui nytkin Kárpátfalvan kartanoon kaikenlaista väkeä. Mutta tällä kertaa näkyi suru jokaisen kasvoista. Ei kukaan vanhoista tuttavista jäänyt tulematta, vaan kaikki riensivät häntä vielä viimeisen kerran katsomaan. Sanoivat, ettei ollut vainajaa helppo enää tunteakaan, niin oli hänen muotonsa kuoleman kautta muuttunut. Oikeastaan olikin se muuttunut jo hänen eläessään.
Ääretön kansan paljous seurasi ruumista hautaan. Maan etevimmät miehet pitivät tulisoihtuja, arvokkaimmat naiset seurasivat saatossa.
Tavan mukaan piti pääperillisen, pojan, seurata isänsä ruumista. Mutta poika oli vasta puolen vuoden vanha, häntä täytyi kantaa sylissä. Rouva Szentirmay kantoi häntä. Ja kaikki, jotka sen näkivät, sanoivat hänen vaalivan lasta aivan kuin olisi hän ollut lapsen äiti.
Onnellinen lapsi!
Ei vielä tunne surua kovimmasta kohtalosta, isän ja äidin kadottamisesta, ja samassa saa uuden isän, uuden äidin.
Nabobin haudan siunasi sama pappi, jonka sanat vaimon ruumisarkun ääressä olivat niin lohduttavilta kaikuneet. Useat olivat vesissä silmin, mutta enimmän itki pappi, jonka olisi pitänyt toisia lohduttaa. Hän tointui vasta, kun piti lopuksi luetella vainajan tuttavat, mikä milt'ei loppumaton lista vei jokaisen mielestä kaiken hartauden. Lukemattomat ylhäiset, jalosukuiset, armolliset, kunnianarvoiset, korkeasti kunnioitettavat, kunnioitettavat, arvoisat, aateliset ja ritarilliset herrat saivat täten vainajalta Juhana Kárpáthilta jäähyväiset.
Sitten laskettiin arkku hänen vaimonsa viereen kuolleitten rauhaisaan lepokammioon. Veisuun viimeiset sävelet katosivat hiljaa hautaholviin. Kaivajat nousivat ylös. Iso rautaovi jymähti kiinni. Nyt on hän iankaikkisesti autuas!…