XIII.
Testamentti.
Rudolfia odotettiin jo kartanossa. Kun hän hyppäsi alas hevosen selästä, vei eteisessä odotteleva Paavo hänet heti Kárpáthin puheille.
Kaikki palkolliset olivat saaneet mustan puvun yllensä, kun emäntä vainaja haudattiin, ja peilit ja vaakunat huoneissa olivat vielä mustalla verholla peitettyinä, kuten hautajaispäivänäkin.
Juhana odotti Rudolfia omassa kamarissansa. Nähdessään hänen astuvan sisään nousi Kárpáthi sijaltaan riensi häntä vastaan ja pudisti hellästi tulijan kättä.
— Kiitos Rudolf, kiitos tulemastasi! Suo anteeksi kun käsken sinut näin kiireesti ja tämmöiseen aikaan. Tervetultua. Kiitoksia tulemastasi. — Minulla on erityisiä aavistuksia. Kolme päivää olen tuntenut jäsenissäni tavattoman suloista tunnetta, joka minut yöllä unestakin herättää, enkä saa lepoa erinomaisen ilon vuoksi, tai miksi sitä sanoisin. Tunnen kuolinhetkeni lähestyvän. Pyydän älä väitä vastaan. En pelkää kuolemaa; halajan eritä täältä. Välistä kuuluu äkillistä suhinaa korvissani ikäänkuin joku lentäisi ohitse. Tiedän mitä se on. Kahdesti ennen olen samaa tuntenut ja kummallakin kertaa sain jäsenhalvauksen; tämä on oleva viimeinen kerta. Illalla ajattelin eroni hetkeä; en sitä ollenkaan pelkää. Olen sinut noutanut sentähden, että nyt terveessä järjessä aion tehdä testamenttini ja pyydän sinua sitä toimeenpanemaan. Lupaatko?
Rudolf nyökkäsi myöntävästi päätänsä.
— Tule siis kanssani kirjastoon. Todistajat ovat siellä jo odottamassa. Kutsuin ne, jotka ensin käsiini sain, mutta rehellisiä ihmisiä kaikki.
Kolmen neljän huoneen läpi mentäessä seisahtui Juhana useat kerrat, puhuen: "katsos Rudolf, tässä huoneessa kuulin hänen viimeisen kerran nauravan — tuolle tuolille unhotti hän huivinsa, se on siinä vieläkin, tuolla pöydällä on käsineet, joita hän viimeiseksi käytti, tässä hän istui, — tässä piirusteli, tuolla on hänen pianonsa vieläkin auki, nuotit avoinna telineellä."
Nyt tulivat he huoneeseen, jota kynttilät valaisivat; Rudolf vavahti kauhusta.
— Olemme väärällä tiellä, setä! Olette eksynyt omassa asunnossanne.
Tämä on vaimonne makuuhuone.
— Tiedän, mutta en voi mennä ohitse sisään poikkeamatta. Tänään näen sen kuitenkin viimeisen kerran, sillä huomenna annan muurata sen umpeen. Näettehän, kaikki on jätetty aivan sillensä, kuin hän jätti. Hän ei kuollut tässä huoneessa, älä sentähden pelkää. (Rudolfilla oli aivan toisia syitä tuntea kauhua tällä paikalla.) Kaikki on entisellään: lamppu, jonka ääressä hänen oli tapana kirjoitella; pöydällä keskentekoinen kirje, jota ei kukaan ole lukenut. Satoja kertoja olen sen jälkeen ollut täällä, mutta en ole siitä lukenut kirjaintakaan. Pyhä esine on se minusta. Vuoteen vieressä on vielä kaksi pikku tohvelia, jommoisia tehdään pieniä lapsia varten. Pöydällä on avoinna rukouskirja, jonka lehtien välistä näkyy kurjenmiekan kukka ja amarantti sekä vaahteranlehti, Hän piti paljon kukista.
— Mennään pois, mennään, joudutti Rudolf. Sydäntäni särkee noista sanoista.
— Mutta minulle tekee se hyvää. Päiväkausia olen istuskellut näillä paikoilla ja mieleeni muistuttanut hänen puheitansa; olen nähnyt hänet kaikkialla, hereillä ollen, nukkuen, hymyillen, surullisena, — olen nähnyt hänen kumartuvan koruompeluksen yli, laskevan päänsä levolle; olen nähnyt hänen nukkuvan, kuolevan…
— Mennään, mennään!
— Mennään vaan, Rudolf. En palaa enää tänne. Huomenna on sileä seinä oven sijassa ja ikkunoissa rautaluukut. Tiedän, ettei minun sovi häntä enää täältä etsiä. Toisaalta, muualta olen häntä etsivä, toisissa asunnoissa me vielä yhdessä elämme. Mennään, mennään!
Kyynelittä, hymyillen, ikäänkuin häihinsä itseään valmistellen, astui hän huoneesta, ovelta vielä luoden taaksensa katseen ja sormillaan suukon pimeyteen heittäen, ikäänkuin viimeisen kerran sanoen rakkaalle omaiselle jäähyväiset.
— Mennään, mennään!
Isossa arkistosalissa odottivat jo todistajat.
Heitä oli neljä: notarius, nuori, lihavannäköinen mies, joka nojasi lämmintä kakluunia vasten: taloudenhoitaja Pietari Varga, joka oli pyytänyt saada kuten muutkin palkolliset käydä mustissa. Ukko on tullut sangen harvapuheiseksi, ja kun hän suunsa avaa, päättyy puhe aina siihen, että kaikki kauniit ja hyvät ihmiset varhain kuolevat, — vain me vanhat syntipukit elämme kauan.
Kolmas todistaja on pappi. Neljäs Mikko Kiss. Tämä kunnon mies jätti loistavat salongit, joissa hän oli ylistettynä sankarina, ja tuli ilahuttamaan vanhan ystävänsä suurimman surun päiviä. Tuskin olisi hän kenellekään voinut enemmän hyvää tehdä.
Viskaalikin on läsnä, teroittaa kyniä kullekin ja pistelee niitä puolisulkaan saakka tolppoihin, joita on pantu ympyriäiselle pöydälle jokaisen eteen muistutuksien tekemistä varten.
Se seikka, ettei yhtään Nabobin korkeista armollisista tuttavista ole läsnä, antaa aavistaa hänen kiirehtineen tekemään testamenttinsa.
Juhanan ja Rudolfin astuessa sisään tervehtivät huoneessa olijat vakaasti ja juhlallisesti heitä, kuten tällaisissa tilaisuuksissa on tapana, kun ihminen aikoo määrätä kuolemansa jälkeen jääneistä.
Juhana-herra viittasi kutakin istumaan, Rudolfia oikealle, Mikkoa vasemmalle puolellensa, vastapäätä istui viskaali, jotta tämä paremmin ymmärtäisi puheen.
Pöydän äärimmäiseen päähän istui Varga herra, työntäen kaikki kynttilät luotansa — tiesi minkätähden?
— Hyvät ystävät, lähimmäiset! — alkoi Nabob, kaikkien vaietessa; Jumala on laskenut maallisen elämäni päivät ja on vaihtava ne parempiin. Olkaa sentähden todistajina, että tällä hetkellä puhun terveellä järjellä ja täydellä ymmärryksellä. Maallisesta hyvästä, jonka taivaan Jumala on uskonut haltuuni, on toista miljoonaa puhdasta rahaa itse ansaitsemaani. Suokoon Jumala, että niillä vast'edes olisi suurempi siunaus kuin niillä on ollut minun käsissäni. Alan testamenttimääräykset rakkaimmastani maailmassa, hänestä joka jo haudassa lepää. Tuo hauta olkoon toimenpiteitteni alkuna ja loppuna, samoin kuin se on tullut ensimmäiseksi mieleeni aamulla herätessäni ja viimeiseksi illalla nukkuessani. Ensin määrään viisikymmentä tuhatta floriinia pantavaksi talteen, ja niiden korot saakoon kartanon puutarhuri, jonka velvollisuutena on keväästä aikaisin myöhään syksyyn saakka istuttaa kurjenmiekkoja ja amarantteja vaimovainajani haudalle, sillä niitä hän eritoten rakasti. Kymmenentuhannen floriinin korot saakoot Madarasin kartanon puutarhurit, joitten pitää polvesta polveen hoitaman huvihuoneen lähellä olevaa vaahterapuuta, sitä, jonka alla on valkoinen penkki… Se oli hänen mielipaikkansa, lisäsi Juhana puoliksi itsekseen — siellä hän istui monta iltapäivää… Ja istuttakoon puutarhuri toisen vaahteran sen viereen, ettei se seisoisi niin yksinäisenä. Jos puu joskus kuolee, tai joku kelvoton jälkeläinen antaa hakata sen poikki niin langetkoon koko summa vaivaisille.
Jäykkänä ilmettänsä muuttamatta istui Rudolf puhujan vieressä. Ei kukaan huomaa hänen tunteitansa näitä sanoja kuullessaan.
"Aika hupsu oli ukko viimeisinä päivinänsäkin, sanovat joskus jälkeläiset, jotka lukevat tätä testamenttia; on määrännyt rahoja metsän puillekin."
— Vielä, — jatkoi Juhana, — säädän viisikymmentä tuhatta floriinia sitä varten, että niitten koroilla naitettaisiin köyhiä, siveitä tyttöjä. Joka vuosi sinä päivänä, jolloin astuin vaimovainajani kanssa vihille, kokoontukoot seudun neidot kirkkoon rukoilemaan Jumalaa kuolleittenkin edestä; silloin antakoon pappi kolmelle neidolle, jotka hän pitää ansiollisimpina, seurakunnan nähden morsiuskruunun ja rahasumman. Sitten menkööt haudalle viemään kukkasia ja rukoilkoot, että Jumala tekisi heidät onnellisemmiksi tulevassa elämässä, kuin haudassa lepäävä vainaja on ollut tässä maailmassa. Se on minun tahtoni.
Hän seisahtui odottaen, kunnes notarius oli saanut sanat kirjaan. Sillä aikaa vallitsi tuskallinen äänettömyys salissa; vain paperilla kiitävän kynän rapinaa kuului.
Notariuksen katsahtaessa ylös paperista, merkiksi, että oli kaikki kirjoittanut, huoahti Juhana ja loi katseensa maahan.
— Kun Jumala näkee hyväksi kutsua minut tästä katoavaisesta elämästä, jatkoi hän tyynesti ja vakaalla äänellä, (joka sana kaikui salissa aivan kuin olisi sali ollut tyhjänä) — kun kuolen, niin tahdon, että minut vaatetetaan samaan pukuun, joka oli vihkiäisissä ylläni; uskollinen palvelijani, vanha Paavo sen kyllä tuntee. Ruumisarkkuni on jo valmiina makuuhuoneessa; olen useat kerrat mennyt siihen maata miettien, miten hyvin ovat asiat silloin, kun ei siitä enää tarvitse nousta. Se on ihan valmis; olen, näet, siitä tarkkaa huolta pitänyt, ihan samanlainen kuin "hänenkin". Nimikin on jo valmis hopeisessa kilvessä, vain kuolinpäivä puuttuu. Tahdon ruumiini julki nähtäväksi samassa salissa kuin hänenkin oli. Sama pappi siunatkoon minun hautani kuin hänenkin.
— Herra, herra, puuttui pappi puheeseen. Kuka on elämän ja kuoleman kirjasta lukenut, kumpi ensin on täältä lähtevä?
Juhana-herra viittasi häntä olemaan rauhassa; hän tiesi asian paremmin.
— Suruverhoja ei saa ottaa pois huoneista, vaan olkoon kaikki samoin kuin oli hänen hautajaisissaan. Samat laulajat tulkoot Debreczenistä ja veisatkoot minun haudallani samoja virsiä kuin hänenkin. Minusta oli se veisu sangen ihanaa.
— Hyvä herra, puhui pappi, ne nuorukaiset saattavat silloin jo olla aikamiehiä.
Juhana pudisti päätänsä ja jatkoi:
— Ja kun sitten hautakammioni avataan, niin otettakoon väliseinä pois, jottei olisi mitään hänen arkkunsa ja minun arkkuni välillä, jotta voisin laskeutua levolle sillä autuaalla ajatuksella, että saan levätä hänen rinnallaan aina riemulliseen ylösnousemiseen saakka, jonka Jumala kaikille uskovillensa suokoon! Amen.
Ja nuo vanhat miehet ympärillä itkivät kaikki. Ei yksikään hävennyt toinen toistansa. Kylmäkiskoinen notariuskin puraisi kynän rikki eikä oikein nähnyt kirjoittamisiaan… Vain Juhana-herra ei ollut suruissaan.
Hän puhui aivan kuin häitänsä valmistava ylkä.
— Kun hauta on suljettu, on muistokiveni, joka myöskin on museossa valmiina, asetettava hänen patsaansa rinnalle. Vain kuolinpäivä siitäkin puuttuu. Mitään älköön siihen lisättäkö. Nimeni siinä on, ei muuta. Alla ovat seuraavat sanat: "Eli vuoden, loput nukkui."
— Tämän verran meistä kuolleista, katoavaisista, jatkoi Kárpáthi. Yksi aarre on minulla maan povessa, ja sen kanssa pian pääsen yhteen. Toinen aarteeni, riemuni, toivoni jää tänne, — minun poikani.
Näistä sanoista ilmestyi ensimmäinen kyynel Kárpáthin silmään. Hän pyyhkäsi sen pois; se oli ilon kyynel.
— Hän älköön missään suhteessa olko minun kaltaiseni; — olkoon parempi, järkevämpi isäänsä. Kirjoittakaa, notarius, näillä sanoilla! Miksi rupeaisin asioita salaamaan? Seison Jumalan kasvojen edessä. Tahdon, että poikani on oleva minua parempi. Ehkä hänen tähtensä antavat anteeksi Jumala, isänmaani, esi-isäni, mitä olen rikkonut. Hän osoittakoon elämällänsä, millaisia meidän olisi pitänyt olla. Rikkaus älköön hänen sydäntänsä turmelko, jottei hänen vanhoilla päivillään tarvitsisi katua nuoruuttansa. Kunpa minustakin olisi sen verran huolta pidetty! Kunpa isäni olisi pannut alttiiksi puolet omaisuudestaan hankkiaksensa minulle johtajan, miehen joka olisi opettanut minua käyttämään oikein toista puolta omaisuudestani! Tahdon, että poikani tulisi onnelliseksi. Mikä on onnellisuus? Rahako? Tavarako? Valta? Minulla on näitä kaikkia, mutta en kuitenkaan ole onnellinen. Hänen sielunsa rikastukoon! Olkoon järkevä, rehellinen, vakaa, hyvä kansalainen; aateluutensa älköön olko vain vaakunaan vaan myöskin sydämeen piirrettynä!
Näitä sanoja lausuessaan olivat vanhuksen kasvot niin ylevät, niin kunnianarvoiset, että katsojille tuli väkisinkin mieleen nuo aikoja sitten kuolleet sankarit, jotka laskettuansa kädestä sotatapparan ja jousen, jakoivat nuorisolle nousevalle neuvoja, miten isänmaa on vuosisatoja onnellisena pysyvä.
— Tiedän hyvin, jatkoi Kárpáthi, jos lähin sukulainen tulisi ainoan poikani holhoojaksi tai jos eksytetyt tuomarit määräisivät hänelle itsekkään, imartelevan holhuumiehen, niin he turmelisivat hänet, kasvattaisivat hänestä kevytmielisen, lyhytjärkisen miehen, jättäisivät ehdoin tahdoin hänen sielunsa keskenkasvuiseksi, sillä hyödyttäväthän rikkaitten synnit itsekkäitä enemmän kuin heidän avunsa. Kauhu valtaa mieleni, kun ajattelen, että poikani olisi niin turmeltuneen miehen hoidossa, kuin on veljenipoika Béla! — Älkää jättäkö yhtään näistä sanoista kirjoittamatta, herra notarius. Jumalan tuomioistuimen edessä syytän hänen olevan huonon ihmisen, huonon sukulaisen, huonon kansalaisen; vain hänen hupsuutensa on hänelle pienenä puolustussyynä. Tahdon tulla vakuutetuksi, ettei hän saa turmella lapseni sydäntä. Tahdon antaa poikani sellaisten haltuun, jotka hyvistä taipumuksista kasvattavat hyviä avuja, jotka häntä johdattavat rehellisyyden ja isänmaallisen maineen uralle, jotka hoitavat ja suojelevat häntä silloin, kun en minä enää voi kättäni ojentaa häntä puolustaakseni. Tahdon antaa hänet miehen haltuun, joka on oleva hänelle parempi isä kuin minä milloinkaan olisin voinut olla; jollei hän olekaan lasta rakastava enemmän kuin minä, niin on hän ainakin rakastava järkevämmin… Mies, jonka määrään poikani lailliseksi holhoojaksi, on kreivi Rudolf Szentirmay.
Vanhus ojensi näitä sanoessaan vieressänsä istuvalle Rudolfille ystävällisesti kättä; tämä nousi, lankesi hänen kaulaansa ja syleili häntä. Pitkän aikaa syleilivät he toinen toisiansa; ei kukaan sanaa vaihtanut.
Sitten istui Rudolf taas sijalleen ja vastasi liikutuksesta väräjävällä äänellä, että hän rupeaa holhoojaksi.
— "Hänkin" niin toivoi, puhui Nabob. Kuolinhetkellään sanoi hän, laskien pojan vaimosi syliin: "ole äitinä lapselleni". Sitä en ole unhottanut. Ja nyt minä sanon sinulle: ole isänä lapselleni! Onnellinen lapsi! Hyvän isän, hyvän äidin annamme hänelle perinnöksi!
Kunnon vanhus ei pitkään aikaan saanut puhetta sujumaan tämän osan testamenttia lausuttuansa; niin valtasivat hänet hellät tunteet. Tuokion kuluttua vasta hän tointui ja jatkoi:
— Muistakaamme vielä häntä, joka on minulle tuottanut elämäni synkimmät hetket, veljenpoikaa, joka on Bélaksi ristitty, mutta itse nimittää itseään Abellinoksi. En rupea luettelemaan niitä rikoksia, joita hän on tehnyt Jumalaa, isänmaata ja minua vastaan. Antakoon hänelle anteeksi Jumala ja isänmaa, minä annan anteeksi. Mutta valehtelisin Jumalan edessä, jos tällä hetkellä sanoisin hänestä pitäväni. En hänestä vähintäkään välitä, aivan kuin en olisi häntä koskaan nähnytkään. Jumalan rangaistuksena pidän, ettei hän saanut periä omaisuuttani, sitten kuin oli hurjuudellaan tuhlannut omansa ulkomailla. Paha sai pahan palkan. Hän toivoi saavansa minut periä, mutta Jumala otti aseen hänen kädestään, jottei hän olisi sillä loukannut itseänsä. Jollei hän olisi nimipäivänäni lähettänyt ruumisarkkua, jollei olisi juonillaan koettanut turmella viatonta naista, niin en koskaan olisi joutunut naimaan tuota neitosta, jolle Jumala suokoon rauhan haudassa ja taivaassa autuuden; eikä minulla olisi ollut lasta, vaan olisi hän ollut perilliseni. Näin oli Jumalan tahto, että veljenpoikani joutui häviöön. Nyt hän on keppikerjäläinen. Hänellä on näet enemmän velkoja kuin hiuskarvoja päässä. Mitä hänestä tulee? Ei hän osaa työtä tehdä, eikä kykene mihinkään, kun ei ole mitään oppinut; kelvoton on sekä ruumis että sielu. Hän ei surmaa itseänsä, sillä hekumallisista ei ole itsemurhaajiksi. Älköön hänestä siksi olkokaan; sitä en soisi! Eläköön, jotta jäisi aikaa kääntyä Jumalan puoleen. En soisi hänen kerjäävän enkä nälkää näkevän, toisten ovella apua pyytävän. Mutta määrään, että joka päivä Pestissä asuva oikeudenvalvojani maksaa hänelle yhden tukaatin. Luulen sen olevan tarpeeksi, suojelemaan hänet kurjuudelta. Mutta tätä tukaattia täytyy hänen itse tulla joka päivä noutamaan; älköön sitä muitten kautta annettako, ei saa sitä kukaan ottaa velasta eikä edeltäkäsin yhtään tukaattia maksaa. Mutta kunakin Johannes kastajan kaulanleikkauspäivänä saakoon hän yhdellä kertaa sata tukaattia. Tahdon, että hän jo edeltäpäin iloitsisi tästä päivästä ja muistaisi sitä vuodesta toiseen.
Täten ovat maalliset asiani päätetyt. Muita sukulaisia ei ole mainittavia.
Ystäväni ovat pian luetut; tunnen vain kolme, joita voin todellisiksi ystävikseni sanoa. Ensimmäinen on Rudolf. Hänen haltuunsa olen jättänyt lapseni. Toinen on Mikko Kiss, hänkin on ystäväni, joka aina on minua rakastanut; onnettomuuden kohdatessa pysyi hän aina rinnallani. Hän saa periä mielihevoseni ja -koirani. En tietääkseni voi niille antaa parempaa isäntää, enkä hänelle rakkaampaa muistoa. Kolmas ystäväni on taloudenhoitaja Pietari Varga…
— Oi, herra … änkkäsi ukko Varga, mutta kieli ei tahtonut oikein liikkua.
… Hänen haltuunsa annan vanhan palvelijani Paavon ja vanhan narrini Vidran sekä Lapajin maatilan, jonka itse olen ostanut, hänen siellä onnellisesti kahden palvelijani kanssa elääksensä.
… Kaikki alustalaiseni, jotka tätä nykyä hoitavat tiluksiani, jääkööt paikoillensa samasta vuokrasta kuin tähänkin asti. Ja joskin köyhtyvät tai tulevat vanhuuttansa heikoiksi, niin älköön heitä pois karkoitettako.
… Sen irtonaisen omaisuuteni, joka vielä jää jäljelle, käyttäköön tämän testamentin toimeenpanija kreivi Rudolf Szentirmay parhaan taitonsa mukaan isänmaallisiin tarkoituksiin, jotka ovat omiansa koroittamaan kansallisuuttamme. Rukoilen Jumalaa, että maa, jonka povessa esi-isäni lepäävät ja minäkin ennen pitkää olen lepäävä, olisi ikuisesti onnellinen ja kukoistaisi; että kansa, jonka jäseneksi Jumala on suonut minun syntyä, jälkeentulevan paremman ja viisaamman sukupolven kautta saisi arvokkaan aseman sivistyneitten kansakuntien joukossa ja että sitä vieraatkin oppisivat arvossa pitämään. Minä synkempinä päivinä syntynyt olen hyödytön näinä uusina onnellisempina, jalompina, viisaampina aikoina. Sen verran vain voin hyvää tehdä, että annan sijaa itseäni paremmille.
… Ja nyt sulkien itseni Jumalan haltuun odotan vain autuasta rauhaan pääsyä, käyn Jumalaan turvaten eroni hetkeä kohti.
Nämä viimeisetkin sanat kirjoitettiin paperille. Notarius luki julki testamentin, Juhana Kárpáthi ja läsnäolevat todistajat allekirjoittivat sen ja painoivat sinettinsä nimen alle. Samana yönä tehtiin vielä toinen yhtäpitävä kappale testamenttia, jonka Rudolf, ollen piirikunnan päällikkö, otti haltuunsa.
Tämän valmistuttua käski Kárpáthi papin kutsua kirkonpalvelijan sisään.
Tämä tuli ja asetti pienelle ympyriäiselle pöydälle viinillä täytetyn kultapikarin sekä kultaisen lautasen, jossa oli hienoja leipäviipaleita. Se oli Herran pyhä ehtoollinen, jota kuoleman kanssa taisteleville viimeiseksi annetaan.
Pappi astui pöydän ääreen, missä leipä ja viini olivat. Kristityn nöyryydellä astui Kárpáthi pyhälle ehtoolliselle; toiset seisoivat hiljaa ympärillä.
Pappi tarjosi murretun leivän sanoen:
— Vapahtaja Jesus sinut ruumiinsa haavoihin sulkekoon.
Ja pikarin ojensi hän sanoen:
— Vapahtajan Jesuksen veri puhdistakoon sinut synneistäsi.
Hartaasti rukoili Juhana tämän yksinkertaisen jumalanpalveluksen jälkeen. Sitten sanoi hän hurskaasti ja levollisesti papille:
— Ennen pitkää olen omin silmin näkevä autuaamman kotimaan. Kun saatte kuulla minun sairastuneen, niin älkää pitäkö rukouksia kirkossa terveyteni puolesta, se olisi turhaa, vaan rukoilkaa paremman elämän hyväksi. Ja nyt menkäämme poikani luo!
Poikani! — tämä sanottiin ilon tunteilla, hellyydellä.
Kaikki läsnäolijat seurasivat häntä lapsen kehdon luo. Vakavasti katseli lapsi näitä vaikenevia miehiä, ikäänkuin hänkin jo olisi kuulunut heidän joukkoonsa. Juhana otti hänet kehdosta käsivarrelleen. Poika katseli isää suurilla, viisailla silmillään ja koetti asettaa pikkuista suutansa isän suutelojen mukaan.
Sitten kulki lapsi miehestä mieheen; kaikkia katseli hän vakavasti, ikäänkuin hyvin tietäen heidän olevan sangen kunnianarvoisia henkilöitä; ja kun Rudolf vuorostaan otti hänet syliinsä, alkoi hän nauraa, potkia ja iloisesti äännähdellä, kuten on lasten tapana, kun ovat hyvällä tuulella. Rudolf suuteli poikaa otsalle.
— Hän on iloissaan kun saa sinut isäksensä…
Hetken kuluttua istui seurue illallisella.
Toisten kummastukseksi ei Juhana-herra syönyt mitään eikä juonut.
Sanoi vain, ettei tahdo pyhän aterian jälkeen nauttia tavallista ruokaa; ei luvannut syödä ennenkuin huomenna.
Vanha palvelija, joka tarjoili pöydässä, kuiskasi Rudolfin korvaan, ettei isäntä eilisestä illasta asti ollut mitään ruokaa maistanut.