XII.
Salaisia tervehtijöitä.
Ei aikaakaan, niin tuli talvi. Varhain alkoivatkin kylmät, hallaiset, lumiset ilmat. Kaikkialla alamaan lakeudella ovat metsät ja maa valkoisen lumivaipan alla. Jo kello neljän aikaan iltapäivällä alkaa taivaanrannalta nousta sakeata usvaa, joka hetki hetkeltä kohoaa korkeammalle, kunnes peittää koko taivaan, ja pimeys on käsissä. Vain valkoinen lumi vähän valaisee seutua.
Tummia juovia näkyy suurella lumivaipalla. Ne ovat rekien jälkiä ja menevät toisesta kylästä toiseen. Kárpátfalvan kartano näyttää sangen kolkolta keskellä tätä yksitoikkoista, yksiväristä seutua. Ennen loisti valo iltasin kauas sen ikkunoista, ja iloisia metsämiesjoukkoja liikkui pihalla. Nyt näkyy valoa vain parista kolmesta ikkunasta ja vain savutorvien vaalea savu osoittaa, että siellä vielä on asukkaita.
Illan suussa näemme talonpoikaisreen ilman kulkusia kiitävän puolihämärässä pitkin yhtä noista talviteistä, jotka vievät Kárpátfalvan aavan tasangon poikki. Reen perällä istuu mies, yksinkertainen viitta yllä; etuistuimella ajaa lammasnahkaturkkeihin puettu talonpoika kahta laihaa hevosta.
Perällä istuja nousee tavan takaa seisomaan ja katselee ympärilleen, ikäänkuin etsien jotakin. Jo näkyvät Kárpátfalvan puiston metsiköt, ja saavuttuansa eräälle sillalle, jota hevoset kavioillaan tömistelevät, huomaa tulija etsimänsä esineet.
— Eivätkö nuo tuolla ole kuusia? — kysäsee hän ajajalta.
— Ovat, nuori herra. Ne tuntee jo kaukaa, sillä ne ovat vihreinä, vaikka kaikki lehtipuut ovat lehtensä varistaneet. Näillä tienoilla ei niitä ole muita kuin nuo kaksi. Juhana-herra on ne molemmat istuttanut.
— Tässä pysähdymme. Menkää te tuonne kapakkaan tien syrjässä, minä poikkean hiukan seutua katselemaan. Viivyn korkeintaan tunnin.
— Eikö olisi paras minun seurata herraa, jos herra aikoo jonnekin mennä? Täällä liikkuu susia.
— Ei ole tarvis, ystäväni. En pelkää.
Vieras astui ulos reestä ja ottaen kirvessauvansa käteensä suuntasi hän kulkunsa lumitasangon poikki sinnepäin, missä nuo tummat kuuset näkyivät.
Mitä on noitten kuusien juurella?
Siellä on Kárpáthin sukuhauta. Ja tulija, joka tällä hetkellä saapuu paikalle, on Santeri Boltay.
Nuori ammattilainen oli Teresalta saanut kuulla, että Fanny oli kuollut. Armollinen rouva oli vaipunut turpeen alle aivan samoin kuin tavallisen käsityöläisenkin vaimo, ja hänen hautansa on ehkä vieläkin enemmän hylätty kuin tämän.
Heti ilmaisi Santeri vanhuksille aikeensa. Hänen täytyi lähteä kuolleen rakastettunsa haudalle, sen, jota hän oli lempinyt kaikesta mielestään ja jonka jäähtyneeseen sydämeen hänellä oli yhtä suuri oikeus kuin kenellä toisella tahansa maan päällä.
Vanhukset eivät koettaneet häntä estää. Antaa hänen mennä viemään sinne surunsa ja unhottamaan ne siellä. Ehkä tulee paremmalle tuulelle, kun on ensin loppuun itkenyt.
Teresan kertomuksesta tunsi hän kuusiston, jonka Juhana Kárpáthi oli istuttanut sukuhaudan ympäri, jotta paikka viheriöitsisi silloinkin, kun muualla on kaikki kuollutta ja lumen peitossa.
Santeri jätti reen ja läksi astumaan kentän poikki. Ajaja pistäysi tien vieressä olevaan kapakkaan siksi aikaa.
Tällä välin näemme kaksi ratsumiestä tulevan erästä toista jalkapolkua pitkin. Toinen heistä ratsastaa toisen perässä, taluttaen pitkästä nuorasta neljää isoa metsästyskoiraa.
— Näen ketunjälkiä, Martti, lausuu edellä kulkija perässä ratsastavalle.
— Helposti ne löydämme nuoresta lumesta, kun vain pidämme vaaria, ja ehkä saamme otukset kiinnikin, ennenkuin tulemme Kárpátfalvaan.
Ratsumies näyttää vahvistavan herransa puheen.
— Menepäs sinä aivan jälkiä myöten ja anna minulle kaksi koiraa; minä kierrän sill'aikaa metsän kautta.
Näin sanoen otti hän haltuunsa kaksi koirista, ja sallien seuraajansa mennä edellä poikkesi hän sivulle päin, antaen hevosen hiljaa astella lumessa.
Mutta seuraajan kadottua näkyvistä, muutti hän äkisti suuntaa ja ohjasi hyvää vauhtia suoraan kuusistoa kohden.
Perille saavuttuansa astui hän alas maahan, sitoi hevosen puuhun kiinni ja koirat satulaan sekä lähti kuusistoon.
Kuunvalossa osasi hän astua suoraan päämääräänsä kohden.
Iso, valkoisesta marmorista tehty patsas kohosi vihreällä kummulla, sen päällä oli kuolon murheinen enkeli, jonka kädessä oli ylösalaisin käännetty tulisoihtu. Mies astui suoraan patsaan luo.
Se oli Rudolf.
Siis tulivat molemmat, ja sallimus johti niin, että täällä toisensa tapasivat.
Rivakasti astui Rudolf valkoisen muistopatsaan luo, mutta seisahtui hämmästyen nähdessään sen juurella mieshaamun kumarassa, puoliksi istuvassa, puoliksi polvilleen langenneessa asemassa. Mies samoin hämmästyi hänet nähdessään.
Ei kumpikaan alussa tuntenut toinen toistansa.
— Mitä täällä teette? — kysyi Rudolf, joka ensin tyyntyi ja astui polvistuneen luokse.
Santeri tunsi hänet äänestä. Tiesi miehen olevan Rudolfin, mutta ei voinut käsittää, miksi hän tuli tänne tähän aikaan vuorokaudesta?
— Kreivi Szentirmay, vastasi Santeri sävyisästi; minä olen sama ammattilainen, jolle te kerran teitte hyvän työn; toistakaa se tällä kertaa siten, että enempiä kyselemättä jätätte minut yksin.
Rudolf jo tunsi miehen ja kummasteli. Nytpä johtui mieleensä, että tuo nainen ennen Kárpáthin vaimoksi tuloansa oli ollut kihloissa erään köyhän käsityöläisen kanssa, joka hänen tähtensä oli antanut itsensä niin urheasti ja ritarillisella tavalla surmalle alttiiksi.
Hän ymmärsi nyt asian laidan.
Hän tarttui miehen käteen ja pudisti sitä.
— Te rakastitte tuota naista? Tulitte häntä itkemään.
— Aivan niin, herrani. Eikä minun tarvitse sitä hävetä. Kuolleita saa rakastaa. Olen tätä naista lempinyt ja lemmin vieläkin, enkä milloinkaan ole toista rakastava.
On siis ollut hänen kanssaan kihloissa, ajatteli Rudolf. Miten onnelliseksi Fanny olisi tullutkaan, jollei hän koskaan olisi joutunut tuntemaan muita kuin tämän nuoren miehen; hän eläisi vielä ja olisi onnellinen. Kuinka paljon mielen jaloutta ja puhdasta rakkautta hän olisikaan löytänyt tämän miehen povesta, jollei olisi niin itseänsä hänestä irroittanut, että mies vasta haudalla voi käydä häntä tervehtimässä.
Eikä ammattilainen kysynyt ylimykseltä: "entä mitä te teette täällä tämmöiseen aikaan; ketä te etsitte kuolleitten seasta?" Toisaalla liikkuivat Santerin ajatukset. Muisteli entistä iloista tyttöstä, joka istui hänen vieressään jasmiinimajassa ja lapsellisella ilolla kertoi, miten hyvä emäntä hänestä vielä tulee!…
Rudolfin tuli miestä surku.
— Jääkää tänne, minä lähden. Odotan teitä kalmiston reunalla, jos ehkä apuani tarvitsette.
— Kiitoksia, minä lähden myöskin. Olen toimittanut asiani, jonka tähden tänne tulin. En olisi voinut elääkään, minut olisi surmannut tai tehnyt mielipuoleksi ajatus, että hän on kuollut enkä minä voi häntä lähellekään päästä. Minun täytyi tulla koettamaan, tappaako tuo tunne ihmistä? Nyt tiedän, ettei se tapa, ja aion koettaa, miten täst'edes käy eläminen.
Patsaassa oli suurilla kullatuilla kirjaimilla vainajan nimi, kuunvalossa kiilsivät kirjaimet.
"Fanny Kárpáthi, synt. Mayer."
Ammattilainen otti lakin päästänsä ja suuteli hartaasti, kunnioituksella, kuten on tapana kuolleen huulia koskettaa, "Fanny"-nimen kutakin kirjainta.
— Teidän nähtenne en häpeä heikkouttani, virkkoi hän sitten
Rudolfille; olettehan jalomielinen mies, ettekä tee minusta pilkkaa.
Rudolf ei vastannut, vaan kääntyi poispäin. Herra tiesi, miksi hän ei olisi suonut miehen tällä hetkellä katsovan häntä silmiin.
— Saamme siis lähteä.
— Missä aiotte olla yötä? Tulkaa kanssani Szentirmaan.
— Kiitoksia, kreivi. Olette liian hyvä minulle. Mutta lähden suoraan kotia. Kuunvalossa näkee tien sangen hyvin. Pitää rientää, etteivät työt jäisi tekemättä.
Ei häntä voinut väkisin vaatia; miehen suru ei salli lohduttelemista.
Rudolf seurasi häntä ratsain aina kapakkaan saakka, missä reki oli valmiina lähtöön; hän ei voinut olla lämpimästi Santerin kättä pudistamatta ja häntä jäähyväisiksi syleilemättä.
Santeri ei tietänyt, miksi tuo korkea herra oli hänelle niin ystävällinen.
Ennen pitkää katosi reki näkyvistä yön pimeyteen, samaa tietä, jota oli tullutkin. Hiljaa kulki Rudolf korskuvan ratsunsa selässä kentän poikki… Palasi taas kuusistoon. — Astui valkoisen hautapatsaan luo. Siihen seisahtui, ajatteli paljon kärsinyttä naista, joka ehkä vieläkin häntä muistelee. Rudolf oli vieläkin näkevinänsä hänen kasvonsa, kun hän katsoi poisheitettyä amaranttia, kun hän istui pelästyneen hevosen selässä, kun hän rakkaudesta epätoivoisena heittäytyi hänen syliinsä suloisen tuskan ja tuskallisen sulon valtaamana itkeäkseen suruansa, jota hän oli vuosikausia salaa kantanut. Kun Rudolf näitä ajatteli, tulivat kyyneleet silmiin.
Äsken poistuneen miehen polvien jäljet näkyivät vielä lumessa, joka peitti patsaan pohjakiven. Rudolf vaipui mietteisiin. Ansaitsihan sen nainen, joka oli kärsinyt — rakastanut — ja kuollut. Hänkin lankesi patsaan juurelle polvillensa.
Hän luki nimen… Tenhovoimalla vetivät huomiota puoleensa nuo viisi kirjainta: "Fanny".
Pitkän aikaa taisteli hän itsensä kanssa. Ajatteli … ajatteli…
Vihdoin suuteli hän järjestään noita viittä kirjainta … samoin kuin tuo toinen mieskin…
Sitten nousi hän hevosen selkään. Eksynyt ratsumies, joka ei ollut löytänyt isäntäänsä, puhalteli jo levottomasti metsästystorveen puiston reunassa. Hänet Rudolf pian löysi, ja puolen tunnin päästä olivat he Juhana Kárpáthin pihalla. Tämä oli näet kutsunut heitä tulemaan luoksensa vielä samana yönä.