XI.
Zoltán Kárpáthi.
Abellinon pelko kävi toteen. — Rouva Kárpáthi tuli äidiksi. Hän synnytti pojan.
Eräänä aamuna toi kotilääkäri Nabobille ilosanoman: "vaimonne on synnyttänyt pojan!"
Kuka rohkenisi ruveta Juhanan iloa kertomaan? Mitä hän tuskin uskalsi toivoa, tuskin tohti mielessään kuvailla, hänen rohkein, palavin toiveensa toteutui: hänen vaimollaan oli poika! Poika, joka on perivä hänen nimensä ja ikuistava sen, joka syntyessään parempina aikoina on sovittava isän pahat teot ja nuorilla voimilla suorittava vanhat velat, jotka Kárpáthin suku on velkaa isänmaalle ja ihmiskunnalle.
Mikä lieneekin tuleva tästä pojasta saadessaan jalomman kasvatuksen kuin hänen esi-isänsä ovat saaneet!
Kunhan hän vain eläisi siksi, että saisi kuulla pojan puhuvan, jotta voisi kuunnella hänen jokelluksiansa, opettaa häntä lausumaan sanoja, joista poika kerran suurten ja jalojen aatteiden kannattajaksi tultuaan, voisi sanoa: "näistä olen ensikerran kuullut isäni Juhana Kárpáthin puhuvan".
Mikä pojalle nimeksi pannaan? Pannaan sen ruhtinaan nimi, joka ensimäisen Kárpáthin kanssa muinoin joi hiton maljan esi-isiemme maalla. Hänen nimensä olkoon Zoltán. Kuinka komealta onkaan tuo nimi kaikuva! Zoltán Kárpáthi!
Pian tuotiin uusi maailman jäsen isännän syliin hänen suudeltavaksensa. Ilon kyyneleet valuivat isän silmistä, niin ettei hän niiltä mitään nähnyt, vaikka olisi halunnutkin. Pulska, terve oli lapsi, aivan pienen punaposkisen enkelin näköinen; pikku kätösissä ja kaulassa oli ryppyjä lihavuuden vuoksi; suu oli mansikan kokoinen, mutta kirkkaat silmät, joita ei voi mihinkään jalokiveen verrata, vähän isommat. Lapsi ei itkenyt, vaan oli aivan tyyni, ikäänkuin olisi jo tietänyt, että heikkous on häpeällistä. Kun Juhana-herra ihastuneena nosti lapsen syliinsä ja suuteli sitä useita kertoja kummallekin poskelle, jotta terävät viiksikarvat kasvoihin pistelivät, niin lapsi vain alkoi hymyillä ja äännähti iloisesti pari kertaa. Nytpä läsnäolijat yhdessä Juhana-herran kanssa arvelemaan, mitä poika sanoi?
— Puhu vielä poikaseni, sopersi Juhana nähdessään lapsen huulten liikkuvan, ikäänkuin tietäisi se sangen hyvin sanottavansa, mutta ei keksi sopivia lauseita. — Sano, sano! Älä pelkää, kyllä ymmärrämme. Mitä sanoitkaan?
Mutta lääkäri ja kaikkitietävät eukot katsoivat hyväksi ymmärtää lapsen puhetta, selittäen hänen tahtovan takaisin äitinsä luo, jonkatähden täksi kertaa hyväilyt muka riittävät. Poika riistettiin Juhana-herran käsistä ja vietiin äidin luo. Kárpáthi ei voinut olla hiipimättä viereiseen huoneeseen kuuntelemaan, itkeekö lapsi. Kaikilta huoneesta tulijoilta hän kyseli, miten poika jaksoi.
Kuka voisi selittää hänen iloansa, kun välistä lapsen iloinen huudahdus kuului kamarista. Kun hän vielä kerran saa pojan käsiinsä, niin ei hän sitä niin hevin enää pois anna!
Puolenpäivän aikaan tuli lääkäri taas hänen luoksensa ja pyysi häntä tulemaan toiseen huoneeseen.
— Miksi niin? Olisin mielelläni täällä! Kuulen ainakin, mitä lapsesta puhutaan.
— Niin, mutta minä en tahdo, että tuolla sisällä kuullaan, mitä me täällä puhumme.
Juhana hämmästyi. Lääkärin jäykkä katse alkoi kammottaa häntä.
Koneellisesti hän seurasi häntä toiseen huoneeseen.
— No herra, mitä on teillä sanottavaa, jota eivät muut saa kuulla.
— Armollinen herra. Tänään on teitä suuri onni kohdannut.
— Tiedän, tunnen, hyvä herra. Siitä kiitos Jumalan olkoon!
— Jumala on suurella onnella sydäntänne ilahuttanut, mutta hän on myöskin nähnyt hyväksi koetella teitä.
— Mitä tällä tarkoitatte? — huudahti Kárpáthi pelästyen, ja hänen kasvonsa kävivät sinisiksi.
— Niin, armollinen herra, sitäpä juuri pelkäsinkin, kun kutsuin teitä pois läheisestä huoneesta. Oppikaa tosi kristityn lailla alentamaan itsenne Jumalan käden alle.
— Älkää kiusatko minua, vaan sanokaa, mitä on tapahtunut?
— Teidän vaimonne on kuoleva.
Kárpáthi jäi sanaa sanomatta paikalleen seisomaan.
— Jos hänelle löytyisi tässä maailmassa jotakin apua, puhui lääkäri, niin sanoisin vielä toivoa olevan. Mutta velvollisuuteni on ilmoittaa suoraan, että rouvalla on enää vain tunteja, minuutteja jäljellä. Sen vuoksi ottakaa tunteistanne voitto, armollinen herra, ja tulkaa hänen luoksensa sanomaan jäähyväiset, sillä hän ei enää ole paljon puhuva.
Kárpáthi antoi taluttaa itsensä kuolevan huoneeseen. Maailma musteni hänen silmissään; ei nähnyt ketään, ei kuullut mitään, huomasi vain vaimonsa makaavan kalpeana, lakastuneena, kuolon merkit kauneilla kasvoilla, kuolon kalpeus huulilla, kuolon kiilto ihanissa silmissä.
Sanaa sanomatta seisahtui hän vuoteen ääreen. Silmät olivat kyynelistä kuivat. Huone oli naisia täynnä. Sieltä täältä kuului pidätettyä nyyhkytystä. Hän ei näe eikä kuule mitään. Vain katsoa tuijottaa kuolevaan. Vuoteen vieressä istuu kaksi tuttua naista; toinen on Teresa, toinen on Flora. Vanha täti rukoilee, kädet ristissä, kasvot tyynyä vasten. Floran sylissä on lapsi, joka nukkuu hiljaa.
Sairas luo murtuneen katseen mieheensä; ojentaa vapisevan, palavan käden ja tarttuen miehensä käteen vetää hän sen kuumille huulillensa.
… — Muista minua … kuiskaa vaimo tuskin kuuluvasti.
Juhana-herra ei kuule, ei huomaa puhetta, vaan pitää molemmin käsin vaimonsa kädestä kiinni, ikäänkuin luullen siten voivansa estää häntä kuolemasta.
Sairaan hengitys käy yhä raskaammaksi, hän kääntelee levottomasti päätään. Katkonaisia sanoja vielä kuiskaa; ne näyttävät hänelle tuottavan suuria tuskia. Ruumiin taistelu sielun kanssa on sangen ankara, ennenkuin toisistaan erkanevat! Tiedotonna hän puhuu outoja sanoja: "— kurjenmiekka ja amarantti … keltainen vaahtera — yksinäinen vaahtera parka; istuttakaa se toiseen paikkaan … tuletko luokseni, kun kuolen? Kun olen kuolleena, saat tulla luokseni…"
Juhana-herra tuntee vaimonsa käden puristuksesta, että hänellä on näitä sanoessaan kauheita tuskia.
Tunnin kestäneen kovan kamppauksen perästä tyyntyy sairas; suonet eivät enää tykytä niin nopeasti, käsi ei enää ole niin kuuma, hengitys on rauhallisempi.
Sairas alkaa tointua, hän tuntee jo läsnäolijat. Tyynesti, lempeällä äänellä puhuttelee hän heitä; kasvoista on tuska kadonnut. "Mieheni, rakas mieheni", lausuu hän hellästi Juhanaan katseensa kääntäen.
Mies tulee iloiseksi, luulee tämän olevan paranemisen merkkejä. Mutta lääkäri on alla päin; hän tietää, että tämä on kuoleman enne.
Sitten kääntyy sairas Floraan. Ystävätär ymmärtää pyytävän katseen ja vie sylissään olevan pienokaisen äidin luo.
Fanny suutelee hellästi, rakkaasti nukkuvaa lasta, joka jokaisen suutelon perästä avaa suuret tummansiniset silmänsä ja sulkee ne taas nukkuakseen. Äiti antaa lapsen takaisin Floran syliin, ja tarttuen hänen käteensä kuiskaa hän hiljaa:
— "Ole äitinä lapselleni."
Flora ei voi vastata, vaan nyökkää päällään. Sanaakaan ei saa sanotuksi; kääntää kasvonsa poispäin, jottei sairas näkisi hänen silmiänsä kyynelissä.
Fanny laskee kätensä ristiin rinnalle, kuiskaa yksinkertaisen rukouksen, jonka oli lapsuudessaan oppinut:
— Jumalani! Ole minulle armollinen, köyhälle syntiselle lapsellesi.
Nyt ja iankaikkisesti. Amen.
Näin sanoen sulkee hän hiljaa silmänsä ja nukkuu.
— Nukkui … kuiskasi mies hiljaa.
— Kuoli … äännähti lääkäri surullisin katsein.
Ja vanha Nabob lankeaa polvillensa vuoteen viereen, ja peittäen kasvonsa kuolleen tyynyihin itkee hän katkerasti … katkerasti…
Vaimo nukkuu iäisyyden unta. Kasvoilla näkyy toisen maailman heijastus.
Nyt hän voi uneksia onnellisesta rakkaudesta — aina ylösnousemiseen…
Siihen asti ei kukaan ole häntä häiritsevä.