X.
Harmillisia havaintoja.
Emme ole tavanneet tuttaviamme muutamaan kuukauteen. Teemme amerikkalaisen sanomalehdentoimittajan tavalla: annamme yleisölle lepoaikaa ja käymme sillä välin kylpemässä ja metsästämässä. Mutta kotia palattua on koossa koko joukko somia metsästysjuttuja.
Kylpyaika on juuri lopussa; ylimykset palaavat kaikkialta talviasuntoihinsa. Useimmat heistä kokoontuvat Pestiin ja muodostavat siellä seuroja, mikä tekee kaupungin sangen eloisaksi.
Szentirmaynkin perhe oli saapunut. Kaunis rouva ja kunnon mies olivat ylhäisempien piirien enimmän suosimia. Kukin koetti päästä heidän tuttavaksensa. Lukuisat miehet ja naiset olivat rakastuneet Floraan ja Rudolfiin, mutta tietysti kaikki turhaan.
Mutta suurimman hälinän nosti herra Kecskereyn palaaminen. Missä on herra Kecskerey käynyt? — On tehnyt kotimaassa taidematkan. Missä oli ollut? Missä herraspöydässä oli syönyt? Miten hänet oli otettu vastaan? Joka paikassa yleisellä riemastuksella. Matka oli ollut pelkkä sydänten valloitusretki. Kaikki olivat ihastuneet, hurmaantuneet; hänen muistonsa ei ole koskaan katoava niiltä seuduilta, joissa hän kävi. Näin tiesivät sanomalehdet, ylistelivät, kuten velvollisuus vaati, niitä herttaisia, mieleviä ja kieleviä naisia ja neitosia, jotka olivat häntä ystävällisesti kohdelleet.
Palasipa hän vihdoin viimeinkin! Ilman häntä olisi koko talvikausi ollut hieman ikävä. Ennen hänen tuloansa ei ollut puhettakaan tansseista, iltahuveista. Tällaisten järjestämiseen tarvitaan erityinen kyky, erityinen kutsumus, ja se oli oikeastaan vain Kecskerey veikolla. Koska kaikki muutkin nimittävät häntä Kecskerey veikoksi, niin sopiihan meidän sanoa samoin.
Ensi tehtävänä oli perustaa kelvollinen miesklubi, johon kuului hienoja gentlemanneja, jonkinmoinen kasinon tapainen laitos. Noitten pienten kaksintaistelujen loputtua, jotka välttämättömästi tapahtuvat jäseniä valitessa, voimme sanoa klubin olevan jo vakaantuneen seuran, missä saamme tavata sangen mainioita ja eteviä miehiä.
Herra Kecskerey kuului juuri noitten mainittavien miesten joukkoon. Kun hän iltasin päättää olla miellyttävä, osaa hän kertoa monta hauskaa ja sattuvaa juttua taidematkaltansa, niin että biljaardia pelaavatkin keskeyttävät pelinsä mennäkseen hänen mieleviä kertomuksiansa kuulemaan. Nämä ovat sitä lajia, ettei arvoisan gentlemannin moisia lasketeltuaan olisi hyvä toista kertaa tulla noihin mainitsemiinsa herttaisiin, mieleviin ja kieleviin perheisiin.
Par'aikaa hommaa hän jotakin, kuiskailee tuttavien korvaan, huomauttaen, että kun näkevät hänet keskustelevan Abellinon kanssa, pitää heidän kokoontua ympärille kuulemaan hauskoja asioita.
Mikä kova onni lieneekään Abellinoa kohdannut, kun Kecskerey veikko niin kevytmielisesti hänestä puhuu? — kysyi Livius kääntyen Rudolfin puoleen. Olihan hän ennen antanut enemmän arvoa Kárpáthin sukukartanon tulevalle omistajalle.
Rudolf kohautti olkapäitään. Vähänpä hän Abellinon kohtalosta lukua piti!
Kas tuossa hän tulee sisään! Sama ylpeä käynti, sama kopea ja vaativa katsanto, ikäänkuin ei maailmassa olisi muita ollutkaan kuin hänen palkollisiansa. Sama inhoittava soreus! — Säännölliset, mutta tyhjät kasvon piirteet.
— Hyvää iltaa, Béla, hyvää iltaa! — kirkuu Kecskerey veikko jo kaukaa paikaltansa liikkumatta, sääriänsä syleillen, muistuttaen vanhoissa unkarilaisissa pelikorteissa kuvattua pamppua.
Abellino käy ääntä kohden luullen tervehdystä erinomaiseksi kunnianosoitukseksi, ja häntä seuraa koko joukko kavaljeereja, jotka jättävät pelipöydät ja kortit sekä kokoontuvat hänen ympärillensä.
— Toivotan onnea! — kirkui Kecskerey kimakalla nenä-äänellä, ojentaen häntä kohden pitkät kätensä.
— Mistä sinä onnittelet, patapamppu? (Abellinokin huomasi mainitsemamme historiallisen yhtäläisyyden.)
Abellino sai naurajat puolelleen.
— Tiedäthän, veikkoseni, että tulen setäsi luota.
— Se on toista, vastasi Abellino lauhkeammin, nähden hyväksi kohdella Kecskerey veikkoa hieman ystävällisemmin, koska tämä ajoi hänen asiaansa ja varmaan nytkin toi hyviä uutisia.
— Miten jaksaa kunnon vanhus?
— Siksipä juuri onnea toivotankin. Kaikki kotoväki lähetti terveisensä, syleillen suudellen. Vanha herra on terve kuin pukki. Häntä ei sinun tarvitse surra, setä jaksaa aivan hyvin. Mutta täti on kipeä, kovin kipeä ja tulee varmaan vieläkin kipeämmäksi.
— Täti parka, virkkoi Abellino, arvellen tämän olevan uutisen, josta häntä onniteltiin. Todellakin hyvä sanoma. Ehkä tuo nainen vielä kuoleekin. — Ja mikä häntä vaivaa?
— Hjaa! Tauti on sangen vaarallinen. Kovin on hänen muotonsa ja vartalonsa muuttunut; etpä enää häntä tuntisikaan. Nuo kauniit ruusunpunaiset posket, tuo sorea, solakka vartalo — kaikki on mennyttä kalua!
(Siin' oltiin, ajatteli itsekseen Abellino; joutuu perikatoon, kun vastoin luontoaan meni vanhalle miehelle vaimoksi. Sen hän ansaitsikin!)
— Totta puhuen, jatkoi Kecskerey, kun näin rouvan viimeksi, olivat lääkärit jo kieltäneet häntä menemästä ratsastamaan ja ajelemaan.
Ei Abellino vieläkään olisi asian perille päässyt, ellei sattumalta pari lähellä seisovaa, jotka olivat tulleet nauramaan, olisi arvannut asian oikeata laitaa ja remahtanut nauruun. Nyt kävi asia hänellekin päivän selväksi.
— Tuhat tulimmaista! Puhutko totta, mies!
Abellino ei voinut salata kiukkua, joka kiehui hänen sydämessään.
— Miksi muuten olisin sinua onnitellut? — virkkoi Kecskerey nauraen.
— Tämä on hävytöntä! — huudahti Abellino raivoissaan.
Ympärillä seisovien alkoi tulla häntä surku ja helläsydämisemmät poistuivat hänen luotansa. Kauheata on sentään ajatella, että mies, joka vielä äsken sisäänastuessaan sekä toisten että itsensä mielestä oli miljoonien omistaja, nyt muutamin sanoin vihittiin keppikerjäläiseksi.
Mutta Kecskereyn ei tullut sääli. Hän ei säälinyt ketään onnettomia; hän oli vain onnellisten ihmisten kanssa tekemisissä.
— Minulla siis ei ole muuta tehtävää, mutisi Abellino hampaitansa kiristellen, kuin joko surmata tuo rouva taikka itseni.
Tähän vastasi Kecskerey niin kuuluvasti kuin suinkin kurkku myönsi:
— Jos, veikkoseni, surmaa tuumit, niin lue "Pitavalia"; siitä opit kaikki myrkytyskeinot sekä kasvi- että mineraalimyrkyllä, surmaamistavat sekä puukolla että kirveellä, pistoolilla ja tikarilla, sekä mitenkä murhatun ruumis saadaan piiloon hautaamalla, paloittamalla, veteen hukuttamalla tai polttamalla. Teos on kahdentoista vihkon suuruinen; kun sen on läpi lukenut, luulee jo olevansa murhaaja. Suljen kirjan huomioosi. Hahaha!
Abellino ei ollut kuulevinansakaan.
— Ketä tuo nainen lempinee?
— Katso ympärillesi, veikkonen, ja karkaa jonkun kurkkuun kiinni.
— Tahtoisin tulla tuon miehen tuntemaan tappaakseni hänet.
— Minä tiedän aivan varmaan, ketä hän lempii, puhui Kecskerey.
— Ketä? — kysyi Abellino säihkyvin silmin. Kunpa vain siitä selon saisin!
Kecskerey jatkoi olkapäitään kohautellen.
— Olen monta monituista kertaa nähnyt rouvan syleilevän, suutelevan tuota miestä.
— Ketä? Kuka hän on? — huudahti Abellino tarttuen Kecskereyn käsivarteen.
— Tahtoisitko tietää?
— Tahdon!
— Se on — hänen miehensä.
— Tuhmia juttuja! — virkkoi Abellino. Tuota ei kukaan ota uskoakseen. Nainen lempii jotakin toista, lempii häpeällisesti itsensä alentaen! Ja vaikka tuo vanha lurjus sen tietäisikin, niin kärsii hän vain minulle kostaaksensa. Mutta minä otan selon, kuka on rakastaja, otan hitto vie, ja nostan rouvaa vastaan häpeällisen kanteen, jommoista ei vielä ole nähty eikä kuultu.
Useat lähelläseisovista alkoivat pilanpäiten puolustaa itseänsä, ettei hän vain heitä epäilisi; he ovat muka aivan viattomat, he eivät voi rouva Kárpáthin lemmestä kerskailla.
Tällä hetkellä kuului vierasten keskeltä luja miehen ääni.
Se oli Rudolfin.
— Hyvät herrat! — ottakaa huomioon, että laskette aatelismiehille sopimatonta pilaa naisen maineesta, jota ei kenelläkään koko maailmassa ole syytä eikä oikeutta loukata.
— Mitä tämä tietää, Rudolf? Mitä tämä asia sinuun koskee? — kyseli
Kecskerey ihmetellen.
— Koskee niinkin, sillä olen mies, enkä salli lähelläni paneteltavan naista, jota kunnioitan.
Selvää puhetta. Täytyi olla vaiti, ei vain sen vuoksi, että Rudolf oli oikeassa, mutta siitäkin syystä, että hän oli seudun paras miekkailija ja ampuja sekä lisäksi kylmäverinen ja onnellinen.
Klubissa ei enää rouva Kárpáthista puhuttu.
Mutta Flora sai kuulla tapauksen ja suuteli iloissaan miestänsä.