IX.
Vaarallinen koe.
Seuraavana päivänä tapasi Rudolf vaimonsa vasta päivällispöydässä, lukuisien vieraitten parissa. Rouvan kauneista kasvoista ei näkynyt mitään suuttumusta, hän oli yhtä ihana ja suloinen kuin ennenkin, miehellensä yhtä kohtelias ja hellä.
(Tiesinhän hänen vihansa menneen unen mukana, ajatteli Rudolf salaa hymyillen.)
Vierasten mentyä illalla myöhään jäivät he taas kahdenkesken.
Rouva oli entistään kauniimpi, suloisempi. Ei ollut Rudolf ennen kuullut niin hyväileviä ja helliä sanoja hänen huuliltaan, eivätkä hänen suutelonsa ennen olleet niin palavia, innokkaita kuin tänä iltana. Silmät riemusta loistivat; hän oli ihmeen ihana tällä hetkellä.
Mielihyvissään muisti Rudolf saksalaista puheenpartta, että rakastajan pitää kinastella, sillä sitä enemmän nainen hänestä pitää.
Hän luuli nyt saavansa täydellisen voiton eilen alkaneesta taistelusta ja oli tarpeeksi jalomielinen, jottei tänä suloisena hetkenä asiasta mitään vaimollensa virkkaisi.
Kun hän näin ilosta hurmaantuneena istui Flora sylissään, ikäänkuin ei koskaan olisi aikonut häntä päästää, niin tämä hennosti irroitti itsensä hänen syleilystään ja hänen olkaansa nojaten kuiskasi:
— Ja nyt, Rudolf kulta, Herran haltuun! Sanokaamme toinen toisellemme hyvää yötä!
Rudolf äimistyi.
— En, näet, ole niin kevytmielinen kuin luulet, en ole heikko, en sinunkaan suhteesi, vaikka rakastan sinua, sillä kukaan ei voi minua kieltää rakastamasta aviopuolisoani.
Makuuhuoneensa ovelta Flora miehellensä suikkasi suuta ja Rudolf kuuli, kuinka avainta kierrettiin lukossa. Tämä oli liikaa tai ainakin sangen harmillista.
Vaatteita riisuessaan repäisi Rudolf ainakin kymmenen nappia paikoiltansa irti ja otti suutuksissaan käsiinsä Hugo Grotiuksen lakiteoksen, luki sitä puoleen yöhön, mutta viskasi viimein lattialle koko Grotiuksen, sillä hän ei ymmärtänyt lukemastansa niin sanaakaan. Ajatukset harhailivat muualla.
Seuraava päivä kului samalla tavalla kuin edellinenkin.
Flora oli entistä herttaisempi. Hurmaavan sirenin lailla viehätteli hän miestänsä, oli lempeä ja hellä häntä kohtaan aina makuuhuoneen ovelle asti. Mutta taas pantiin ovi lukkoon, jottei Rudolf päässyt sisään.
Tämä oli hänestä mitä suurinta kiusantekoa. Tuon nuoren rouvan suhteen olivat Caligula ja Nero oikeita ihmisystäviä!
— Kauanko tämä maanpakolaisuus kestää? — kysyi vihdoin Rudolf ikävystyneenä eräänä päivänä.
— Siksi kuin olet peruuttanut halveksivan lauseesi naisista.
Ainoalla sanallahan tuosta olisi päästy. — Mutta miehen ylpeydelle tuollainen sana maksaa paljon. Naisvaltaan saattaa kunnonkin mies mieltyä, kun hän siihen taipuu ehdoin tahdoin; kun saa antautua rakkaimpansa vallan alle; mutta pakosta, voitettuna nöyryyttää itsensä, ei, ei ikinä!
Armoa saattaa anoa vasta, kun kaikki on auttamattomasti hukassa. Hän on sitä ennen pakottava vaimoansa taipumaan. Noina pitkinä, unettomina öinä oli hänellä kyllin aikaa keksiä keinoja sitä varten.
Hän aikoi lähteä viikon ajaksi kotoa, sanomatta vaimollensa minne menee.
Kárpáthi oleskelee tätä nykyä kartanossaan Nagy-Kun-Madararissa. Hän viettää siellä tuon viikon.
Aivan varmaan on rouva Kárpáthi ottava hänet hyvin vastaan. Pitää ruveta häntä hyväilemään. Menestyksen suhteen ei ole syytä pahoin pelätä. Olipa Rudolf ennen saanut itsepintaisempiakin naisia itseensä mieltymään, kun vain päätti saada heistä voiton. Vanha Kárpáthi ei siitä välitä, vaan on iloissaan, kun vaimon on hauska. Eikä tuohon suuria taikatemppuja tarvita, kun tahtoo nautinnonhimoista naista osoittamaan jonkinlaisia suosionmerkkejä. Eikä muuta tarvitakaan. — Kunhan vain saisi ilmi jonkinmoisen todisteen tuon rouvan heikkoudesta sanoakseen vaimollensa: "katsos, tämä nainen, jonka siveydestä menit takuuseen, jonka vuoksi olit omalle miehellesi suuttunut ja kielsit häneltä suurimman onnen, jonka Jumala on meille antanut, tuo nainen, jonka sinä vastoin miehesi tahtoa olet ystäväksesi tehnyt, voisi ryöstää sinulta miehesi rakkauden, eikä siihen muuta tarvittaisi kuin pari sanaa ja muutama silmäys. Eikö tuo nainen ole heikko?"
Tällainen tuuma päässään valmistui Rudolf seuraavana päivänä matkalle. Flora sanoi hänelle jäähyväiset taasen mitä suloisimmalla, herttaisimmalla tavalla. Ei hän teeskennellyt rakkautta, voittoisan lemmen ilmausta se oli.
Rudolf kuiskasi hellästi hänen korvaansa:
— Eikö taistelu vieläkään ole päättynyt?
— Vaadin ehdotonta antautumista, vastasi Flora hymyillen.
— Hyvä. Kun palaan, teen siitä lopun. Mutta silloin minä sanelen rauhanehdot.
Epäilevästi pudisti Flora päätään, suuteli useita kertoja miestänsä ja vielä Rudolfin vaunuihin istuttuakin viittailivat he toisilleen, vaimo parvekkeelta ja mies vaunuista hatulla ja nenäliinalla jäähyväisiä.
Rehellinen aviopuoliso lähtee näin kotoansa suoraa päätä toisen vaimoa viettelemään, vain sentähden, että siten voittaisi omansa takaisin.
Jospa hän tietäisi, mitä aikoo tehdä?…
* * * * *
Kárpáthin perhe asui virkaan vihkiäispäivästä asti Madarasin kartanossa. Vaimonsa pyynnöstä oli vanha Kárpáthi muutamaksi ajaksi muuttanut tänne, vaikk'ei hän tästä paikasta pitänyt likimainkaan niin paljon kuin Kárpátfalvasta.
Fanny tahtoi elää kaukana erillään Szentirmayn kartanosta, eikä hän halunnut Pestiinkään kuultuansa Kecskereyltä, että myöskin Szentirmayn perhe muuttaa sinne talveksi.
Siihen asti, kunnes vanhat tuttavat taasen rupesivat käymään
Madarasissa, vietti Fanny aivan yksinäistä elämää.
Hän oli tähän yksinäisyyteen tyytyväinen. Sanoessamme hänen viettävän miltei päiväkaudet Juhana-herran kanssa, voimme myöskin väittää, ettei hän muuta seuraa kaivannutkaan.
Paraikaa käveli Juhana-herra äsken korjatussa englantilaisessa puutarhassa vaimonsa kanssa. Kesyt kauriit tunsivat emäntänsä, sillä hänen taskuissaan oli aina sokerileivoksia ja mantelia. Ne tulivat ottamaan kädestä lahjoja ja seurasivat häntä pitkin tietä edestakaisin, kun äkkiä kuului rattaitten jyrinää maantieltä, ja vilkaistuansa aidan yli huudahti Kárpáthi:
— Kas, Szentirmayn hevoset!
Fanny vavahti. Juhana-herra tunsi nykäyksen käsivarressaan.
— Olitko langeta?
— Astuin etanan päälle, vastasi rouva vaaleten.
— Pöhkö, kun tuota pelästyit! — Tiesinhän, että Flora tulee tänne sinua tervehtimään; hän pitää sinusta sangen paljon. Mutta ken saattaisikaan toisin tehdä?
Jo kaukaa huomasi sentään Fanny, ettei vaunuissa istuja ollut nainen, vaan mies. Kárpáthi näet oli likinäköinen. Hevoset hän kyllä tunsi etäältäkin, mutta ei ihmisiä.
— Tulepas, mennään vastaan, virkkoi hän vaimolleen, kun vaunut poikkesivat kartanoon.
Fanny jäi seisomaan ikäänkuin maahan juurtuneena.
Ehkäpä olisi ollutkin hänen parempi heti muuttua haapapuuksi, jonka lehdet hiljaa häilyen kuiskailevat, eikä kukaan tiedä, mistä syystä.
— Tulehan nyt ystävätärtäsi vastaan, joudutti häntä ukko.
Pelästyneenä katsahti Fanny tulijaan päin.
— Eihän se Flora olekaan, vastasi hän peloissaan.
— Kuka sitten? kysäsi Juhana. Ketä tahansa olisi kummastuttanut vaimon tavaton käytös, mutta hänen mieleensä ei tullut mitään epäilyksiä. — Ken sieltä sitten mielestäsi tulee?
— Floran puoliso, vastasi Fanny irroittaen kätensä miehensä kainalosta.
Juhana remahti nauramaan.
— Oletpas aika pöhkö! Pitäähän sinun ottaa vastaan hänetkin, kun olet emäntä talossa.
Näistä sanoista tointui Fanny. Hän oli äsken juuri vähällä mennä tainnoksiin.
Hän ei enää sanaakaan virkkanut, vaan karaisi mielensä, kasvonsa ja meni miehensä rinnalla tulijaa vastaan.
Mitä on kuolemaan tuomitun pelko hänen mestauslavalle mennessään, verrattuna tähän rouva Kárpáthin tunteeseen?
Hänen piti omassa kodissaan ottaa vastaan mies, johon hän oli jo mielettömästi rakastunut, ottaa vastaan hänet yksin, ilman hänen vaimoansa. Hänen piti olla vieraalle ystävällinen, sillä niin vaati hyvä tapa ja emännän velvollisuus. Ehkä piti hänen vierasta huvittaakin? Huvittaa!
He saapuivat juuri puutarhasta portaille, kun Rudolfin vaunut tulla jyryyttivät pihaan. Heidät havaittuansa riensi vieras tervehtimään. Kárpáthi ojensi jo kaukaa kätensä, jota Rudolf ystävällisesti pudisti.
— No — annapas sinäkin vieraalle kättä, virkkoi Juhana-herra vaimollensa; onhan hän ystävättäresi mies. Katsot häntä ikäänkuin tuiki tuntematonta.
Fannyn mielestä maa hänen allansa vapisi ja vanha kartano pylväineen, marmoripatsaineen tanssi ja pyöri hänen silmissään. Hän tunsi lämpimän käden pudistavan kättänsä; ehdottomasti nojasi hän huimaavaa päätään puolisonsa olkaa vasten.
Rudolf katseli häntä tarkkaan. Tuosta naisesta hänellä oli omat mielipiteensä. Kalpeutta, arkuutta, tuota raukeata katsetta piti hän pelkkänä hienona, edeltä harkittuna kiemailemisena ja luuli tehtävänsä olevan sangen helppoa laatua.
Portaita ylös käytäessä mainitsi hän syyn tänne tuloonsa. Hänen piti muka tutkia ja ratkaista eräs rajariita kahden komitaatin kesken, mikä työ oli kestävä useita päiviä.
Tuskat siis tulevat olemaan sekä suuret että pitkällisetkin!
Aamupuolen olivat miehet kahdenkesken. Vasta päivällispöydän ääressä tavattiin taasen.
Kárpáthiakin kummastutti vaimonsa kalpeus. Koko päivällisajan oli rouva vaiti.
Luonnollisesti koski puhe yleisiä asioita. Rudolfilla ei ollut useinkaan tilaisuutta suoraan puhutella rouvaa; lausua sievistelyjä naiselle hänen miehensä kuullen ei ole kunnon miehen tapa.
Päivällisen päälle oli Juhana-herran tapa nukkua, mikä oli hänelle käynyt niin välttämättömäksi, ettei hän suurenkaan vieraan tähden olisi päivällisunestansa luopunut.
— Kuluta sinä sillä välin aikasi parhaan tahtosi mukaan, virkkoi hän Rudolfille; mene juttelemaan vaimoni kanssa, tai, jos sen viisaampana pidät, niin käytä kirjastoani!
Ei ollut vaikeata valita.
Päivällisen jälkeen poistui Fanny heti puutarhaan.
Hän rukoilemalla rukoili, että nuo ystävälliset, vakavat puut, moniväriset kukat karkoittaisivat hänen tuskalliset ajatuksensa ja antaisivat niille edes toisen suunnan. Luuli rakkaitten kukkiensa voivan vetää huomiota puoleensa ja eksyttävän hänen ajatuksiansa. Siksipä hän kuljeskeli yksinänsä puutarhan mutkikkaita polkuja, mitään katselematta, miettimättä, ainoan ajatuksen taakan alle vaipuneena, kun äkkiä kuuli askelia läheltä, ja ylös vilkaistuansa näki Rudolfin lähestyvän.
Jos sattumalta häkistään irti päässyt tiikeri olisi vastaan tullut, niin ei Fanny olisi voinut enemmän pelästyä kuin tällä hetkellä.
Ei päässyt enää piiloonkaan. Kunhan olisi nähnyt tulijan ennen, jotta olisi ollut aikaa juosta pakoon vaikka minne tahansa! Nyt oli myöhäistä, he seisoivat jo vastatuksin.
Vieras astuu luokse ystävällisesti tervehtien. Puhelu alkaa jostakin tavallisesta aineesta; ihmeen ihania muka puutarhan kukat, aivan kuin tietäisivät, ken on emäntä, eivätkä tahtoisi häntä huonompia olla.
— Minä pidän paljon kukista, virkkoi Fanny aavistaen, että jotakin piti vastata.
— Entä sitten, jos olisitte heidän kanssaan oikein tuttava!
Fanny katsahti kysyvästi Rudolfiin.
— Niin, jos tuntisitte kukat sekä nimeltä että koko niiden omituisen haavemaailman. Kullakin kasvilla on elämänsä, tarpeensa, taipumuksensa, surunsa ja ilonsa, tuskansa ja lempensä aivan kuin meilläkin. Runoilijat ovatkin niistä sepittäneet sangen kauniita satuja. Paljon huvittavaa on todellakin kukkien henkisessä elämässä.
Rudolf taittoi tien varrelta kurjenmiekan kukan.
— Tässä on onnellinen perhe. Kolme miestä ja kolme vaimoa; kukin mies aivan vaimonsa vieressä. Yhdessä he kukoistavat, yhdessä lakastuvat, ei kumpikaan ole petturi. Se on kukkien onnellisuus. Nämä ovat onnellisia rakastavaisia.
Rudolf heitti kurjenmiekan pois ja otti käteensä amarantin.
— Tässä on ylimyspari. Mies yläkerrassa ja vaimo alakerrassa; hienoa avioelämää; kuitenkin osoittaa kukan kaunis väri, että pari on onnellinen.
Näin sanoen hieroi Rudolf amarantia sormissaan, lukemattomia pieniä, mustia siemeniä putosi hänen käteensä.
— Kirkkaita kuin helmet, virkkoi Rudolf.
— Kuin helmet, toisti hiljaa Fanny, pitäen ihan luonnollisena, että siementen piti joutua Rudolfin kädestä hänen käteensä, sillä olisi ollut vahinko pudottaa niitä maahan. Hän ei olisi kalleimpaankaan Intian helmeen vaihtanut näitä pieniä, kirkkaita siemeniä.
Rudolf heitti amarantin kädestään.
Fanny katsoi kukan jälkeen, ikäänkuin pannaksensa muistiin, minne se putosi.
— Katsokaapas noita kahta vaahteraa tuolla vieretysten. Kaksi sangen kaunista puuta. Toisen lehdet näyttävät vaaleammilta kuin toisen; edellinen onkin vaimo, tuo tummempi taasen on mies. Hekin ovat onnelliset rakkaudestaan. Mutta katsokaapas tuota yksinäistä vaahteraa tuolla etäämpänä. Sen lehdet ovat niin keltaiset. Puu parka! Hänellä ei ole miestä. Armoton puutarhuri on istuttanut sen pähkinäpuun viereen, joka ei ole hänen avioparinsa. Siksipä vaahtera onkin niin kelmeä.
Jospa Rudolf olisi tietänyt, kuinka armottomasti hän näillä pilapuheillansa kiusasi rouva raukan mieltä.
— Tämä on näet kasvien onnetonta rakkautta. Mutta kuinka kalpea te olette, voitteko pahoin?
— En, vastasi Fanny; välistä vain huimaa päätäni. Näin sanoen pisti hän epäröimättä kätensä Rudolfin kainaloon.
Rudolf luuli ymmärtävänsä, vaikk'ei ymmärtänytkään.
Tuo oli epätoivoisen teko, jommoiseen leijonan uhriksi aiottu sylikoira turvautuu, ruvetessaan kauhean vihollisensa kanssa leikkiä laskemaan.
Fanny hiipi häntä aivan lähelle käsitysten käydäksensä; — jos sydän pakahtuu, niin pakahtukoon.
Korkeasta tornista alas katsova tuntee hurjan halun hypätä alas musertuakseen murskaksi maahan.
He saapuivat komean ja runsassisältöisen kasvihuoneen luo, missä paraikaa kukoisti kaunis, lumivalkoinen daliakukka. Siihen aikaan oli se vielä sangen harvinainen Euroopassa. Tätä kukkaa piti Rudolf sangen kauniina, vakuuttaen vain Schönbrunnissa nähneensä tätä kauniimman.
Keskustelu joutui taas jokapäiväiselle uralle heidän puutarhassa kävellessään. Rudolf arveli jo voittaneensa naisen; tämä taasen luuli jo rikkoneensa tarpeeksi saadaksensa ikuisen tuomion.
Keneltä? Maailmaltako? Ei. Ei mieheltänsä eikä Rudolfin vaimoltakaan. Mutta omalta itseltään. Olihan hän vain kävellyt tunnin ajan Rudolfin kanssa käsitysten ja puhellut tavallisista, hauskoista ja yleisistä asioista, joilla ei ollut mitään merkitystä. Niin, mutta hän tunsi sillä aikaa rikollista onnellisuutta sydämessään! Mitä häntä hyödyttää, vaikk'ei kukaan siitä mitään tiedä, kun hän itse tuntee tämän onnellisuuden olevan varastettua aarretta! Mitä häntä hyödyttää se, että mies, jolta hän on varastanut, ei tunne aarteen arvoa, kun se sitä raskaammin painaa hänen omaa mieltänsä.
Vihdoin palasivat he takaisin kartanoon.
Fanny jätti vieraan hetkiseksi miehensä seuraan. Mutta vain hetkiseksi, sillä pian hän palasi ja viipyi heidän seurassaan koko illan.
Maatamennessään huomasi Rudolf makuuhuoneen eteisessä pöydällä komean kukkakimpun kalliissa kiinalaisessa porsliinimaljassa; siinä pisti heti silmiin, ylinnä ollen, tuo ainoa, ihana daliakukka.
Luuli ymmärtävänsä asian.
Seuraavana päivänä pohtivat miehet taas koko aamupuolen niin sanottuja virallisia asioita. Mietittiin uusia tuumia, kiisteltiin maan laitoksista, suututettiin toinen toistaan poliitillisella viisastelemisella. Kuka näin ollen olisi naisväkeä muistellut?
Iltapäivällä rupesi satamaan, mikä oli kaksinkertainen onnettomuus, sillä ukko näet oli entistään uneliaampi, eikä Fanny voinut mennä pakoon puutarhaankaan, missä vapaa taivas paremmin suojeli häntä vaaralliselta viholliselta.
Hän tunsi kuumeen polttavan suonissansa. Tiesi, huomasi, että tuo mies, jota hän muutenkin niin mielettömästi rakasti, tahtoo, että hän rakastaisi häntä. Jos mies laskee pilaa, niin on se hirmuista pilaa; jos taasen asiassa on jotakin totta, sitä kauheampaa.
Koputus kuuluu ovelta. Tuskin ehtii hän käskeä astumaan sisään, niin
Rudolf jo tulee kamariin.
Nyt ei Fanny ole kalpea, vaan posket punasta heloittavat. Huomattuansa Rudolfin nousee hän heti seisomaan nojaavasta asennostaan, pyytäen hämillään anteeksi, sillä hänen täytyy poistua, mutta lupaa heti palata ja käskee vieraan siksi aikaa istumaan sekä juoksee ulos huoneesta. Aikoo kutsua seuranaista. Käy läpi pari, kolme huonetta, mutta ei tapaa ketään. Herra tiesi mihin kaikki ovat joutuneet. Ei ainoatakaan palkollista lähitienoilla. Tällä huolestuttavalla tiedolla palasi hän takaisin.
Heti huoneeseen tultuansa huomasi Rudolf, että Fanny äkkiä pisti piiloon erään kirjan, jota oli lukenut, asettaen sen nenäliinansa alle, jottei sitä näkyisi.
Rudolf halusi saada syvemmälti tutkia tämän naisen luonnetta, jonkatähden hän tahtoi tietää, mitä kirjaa Fanny noin koetti piiloon pistää. Nuo ulkokultaiset naiset lukevat siveettömiä teoksia, mutta ovat kuitenkin ihmisten nähden sangen vakavia olevinaan, tuumi Rudolf.
Hän otti kirjan nenäliinan alta ja avasi sen. Se oli rukouskirja. Ja tämän auetessa tuli sen lehtien välistä näkyviin kaksi painettua kukkaa — kurjenmiekka ja amarantti.
Rudolf tuli totiseksi. Sydämensä sykähti. Vasta nyt johtui mieleen, millaiseen vehkeeseen oli ryhtynyt.
Kukat vetivät hänen huomionsa ja ajatuksensa siihen määrään puoleensa, että hän huomasi takaisin tulleen rouvan vasta, kun tämä seisoi kuumeentapaisesti vapisevana hänen edessänsä.
Molemmat säpsähtivät toistensa katsetta.
Salaisuus oli tullut ilmi. Sekä Fanny että Rudolf pelästyivät.
Sanaa sanomatta katsahti Rudolf rouvaan ja tämä samoin häneen. Ihmeen ihana, lumoava oli rouva tällä hetkellä tuskissansa, verkalleen laskiessaan kädet ristiin rinnalle ja koettaen väkisin estää kyynelvirtaa vuotamasta.
Unohtaen osansa äännähti Rudolf liikutettuna: "hyvä Jumala!"
Vasta nyt hän täysin ymmärsi asian laidan.
Näistä sanoista särkyi pato, joka oli tähän asti kyyneleet pidättänyt, ja nyt alkoivat ne viljalti vuotaa pitkin ihania poskia, Fannyn vaipuessa nojatuoliin.
Hellästi puhutteli Rudolf häntä, tarttuen liikutettuna hänen käteensä:
— Miksi itkette?
Kysymättänsäkin hän tiesi syyn itkuun.
— Miksi tänne tulittekaan? — kysyi Fanny liikutuksesta vapisevalla äänellä, voimatta enää hillitä itseänsä. Joka päivä olen rukoillut Jumalaa, ettei minun tarvitsisi koskaan enää nähdä teitä, olen karttanut teitä; miksi piti teidän tulla minua hakemaan? Olen hukassa, sillä Jumalakin on minut hylännyt. Koko elämäni aikana ei minulla ole ollut muun miehen kuvaa sydämessäni kuin teidän. Mutta se olikin syvälle kätkettynä. Miksi tulitte sitä ilmoille tuomaan? Ettekö ole havainnut, mitenkä aina ja joka paikassa olen teitä karttanut? Eivätkö teidän kätenne estäneet minua surmaan syöksymästä, kun ensikerran tavattiin? Jo sitä ennen olin paljon teidän tähtenne kärsinyt. Miksi tulitte tänne näkemään minua epätoivoon joutuneena, kurjana? — Kurjana!
Rouva peitti kasvot käsiinsä ja itki.
Rudolf katui kovasti tekoansa.
Hetkisen kuluttua pyyhki Fanny kirjan päällä olleella nenäliinalla silmänsä kyynelistä ja virkkoi tyynemmällä äänellä:
— Mitä teette tiedolla, että mieletön nainen taistelee epätoivoa vastaan teitä muistellessaan? Tuletteko tuosta onnellisemmaksi? Minä ainakin tulin onnettomammaksi, sillä täst'edes pitää minun koettaa olla teitä ajattelemattakin.
Tämä kovasti suretti Rudolfin mieltä; hän oli haavoittanut näin jalon sydämen!
Mitä hän olisikaan tähän vastannut! Millä sanoilla koettanut lohduttaa? Voiko hän olla Fannylle kättä tarjoamatta ja sallimatta hänen sitä kostuttaa kyynelillä, suudelmilla? — Epätoivoissaan nojasi Fanny hänen rintaansa vasten, itkien, syleillen, tuntien sanomatonta tuskaa, sanomatonta suloa.
Itkusta päästyään rauhoittui rouva; nyyhkytys lakkasi, ja hiljaa, mutta vakavasti hän virkkoi:
— Kautta Jumalani, joka on tekoni tuomitseva, vannon, että se hetki, jolloin teidät täst'edes näen, on oleva kuolinhetkeni. Karttakaa siis minua, jos säälitte kohtaloani. En kerjää rakkautta, vaan sääliä.
Kyyneleet kostuttivat Rudolfin kauniita silmiä. Rouva parka! Olisi ansainnut olla onnellinenkin. Vain hetkisen oli hän onnellinen eläessään, silloin, kun nojasi hänen rintaansa vasten.
Kauanko tätä elämää vielä kestänee?
Rudolf poistui rouvan luota. Heti Kárpáthin herättyä sanoi hän jäähyväiset ja palasi kotia Szentirmaan. Hän oli kovin alakuloinen ja murheissaan koko matkan.
Yhä vielä tunsi hän kasvoillaan tuon naisparan kyyneleet, vielä kaikuivat korvissa, sielussa hänen nyyhkytyksensä ja sanansa.
Kotona riensi iloinen, vilkas vaimo häntä vastaan ja pyyhki suukoillaan katkerien kyynelten jäljet pois kasvoista.
— Olit Madarasissa kuin olitkin, virkkoi Flora vallattomasti.
Pikkusormeni sanoi, että käyt vakoilemassa. No, mitäpä sait tietää?
— Sinä olet oikeassa, vastasi Rudolf hellästi. Naiset eivät ole heikkoja.
— No, siis on rauha rakennettu. — Miten Fanny jaksoi?
— Ole hyvä hänelle, sillä hän on kovin onneton.
Rajaton oli Floran riemu. Ennen pitkää karkoitti hän iloisella mielellään tuon pienen pilven, jonka hän havaitsi miehensä otsalla. Rudolf oli taas ylen autuas; mutta kesken suurintakin onnellisuutta oli hän yhä vielä tuntevinansa kyynelien polttavan poskia, sydäntä ja kuulevinansa sanoja, joita ei voinut unohtaa mielestänsä.
Huomasiko, aavistiko Flora mitään tästä salaisuudesta? Hänen suloiset kasvonsa eivät ainakaan sitä koskaan osoittaneet…