I.

Vanha ihminen, uusi aika.

— "'Cogito; ergo sum.' (Minä ajattelen; minä olen siis olemassa).

"Sentähden jos 'non cogito' (en ajattele), niin 'non sum' (en ole olemassa).

"Minä en tästä päivästä alkaen ajattele mitään; annan ilmoittaa, että olen kuollut. Saattaa tosin niin olla, että elän; kiitos sen Geleitscheinin,[1] joka Komárom'in antaumisessa käteeni pistettiin; ja elänpä, vaikka venäläinen piikki Szeben'in[2] luona kupeeni lävisti. Vaan minä en todellakaan tiedä syytä, minkätähden vielä elän enkä sitä tahdokaan nyt enää. Kasvaahan ruoho juuri entiseen tapaan, jos en minä sitä näkisikään, ja tämänvuotinen sato katoo aivan yhtä täydellisesti tavallista tietään, vaikk'en minä olisikaan avullisna sen kuluttamisessa. Mutta niin on Herra säätänyt, että semmoisiakin luontokappaleita pitää maailmassa olla, jotka ovat puoleksi kasveja: sentähden — elostelkaamme!!!"

Tämmöistä puhetta saattoi kuulla vanhan Garanvölgyin[3] suusta noina aikaisin alkavina, sumuisina talvi-iltoina eräänä sangen surullisena vuonna, jolloin muutamia miljonia ihmisiä oli siinä mielentilassa, ettei heidän juuri ollut halu kysyä: mitä uutisia ulkoa?

Vanha herra oli saapunut hyvään aikaan kotia sodan jälkeen: hän voi havaita, että latonsa olivat tyhjät, että peltoja ei oltu kolmanneksi osaksikaan kylvetty ja ettei löytynyt ketäkään, joka taloudesta olisi tiliä tehnyt. Hänen suuri maatilansa, joka käsitti kymmenentuhatta hold'ia,[4] oli ilman hoitajia, työväkeä, auroja, ajokaluja, härkiä, hevosia ja lampaita; huonekaluissa näki kaikkialla jälkiä sotamiesten elämöimisestä ja hänen kirjelaukussaan löytyi pari tuhatta florinía[5] semmoisissa pankinseteleissä, joiden paljas näyttäminenkin jo oli vaarallista.[6]

Vaan kuka olisi huolinut semmoisista vähäpätöisistä seikoista, kun aivan suuret asiat olivat hukkaan joutuneet!

Istutaan tuvassa sisään suljettuna, käydään välistä tuttavien luona, juodaan vahvasti, jos ollaan pahalla tuulella, olkoonpa juomakumppania taikka ei. Pahimmassa tapauksessa lyödään korttia aamusta iltaan yhtä-arvoisten suurten herrain kanssa, joilla osaksi on ollut, osaksi olisi voinut olla suuret maatilat, osaksi vieläkin on, mikä kaikki silloin oli yhdentekevä; sentähden olivatkin kaikki nämät yhtä köyhät. Joskus sattui myöskin joku puolalainen emigranti taloon tulemaan; se ottaa osaa tarok-peliin. Jos taas ei kukaan tule, eipä siitäkään haittaa! Sytytetään piippu ja poltetaan tupakkaa, kunnes ilta lähestyy. Silloin tällöin haastetaan oikeuteen jonkun velkojan taikka viekkaan sukulaisen toimesta, joka luottaa tuohon nyt edulliseen "favor in judice" (tuomarin suosioon), ja tämä ainakin antaa tilaisuutta lähteä vähäisen jaloittelemaan. Siten tullaan kumminkin huomaamaan, niinkuin luuvalon vaivaamisesta, että elon voima ruumiissa vielä liikkuu.

Sillä tavoin "truditur dies die." (Älä suutu, myöhäsyntyisempi lukijani, siitä että yhdellä sivulla tapaat niin monta latinankielistä lausetta, sillä tämäkin on sen ajan luonnetta. Me pakenemme välistä klassillisiin kieliin, niinkuin johonkin vanhan ajan asyliin, kun uuden ajan sivistys meitä liiaksi ahdistaa. Hei, kun kaikki vielä kävi latinaksi,[7] ei olisi uskaltanut sitä sanoa — vaan nyt kylläksi. Ihminen etsii turvaa kaikkialta, ja jos eivät elossa olevat häntä auta, kääntyy hän kuolleitten puoleen. Kukaties, jos kielemme olisi pysynyt latinalla sekoitettuna, voisimme nyt käydä "romanilaisesta" rodusta, ja kuinkapa silloin kaikilta tahoilta suosioomme pyrittäisiin!)

Sentähden "truditur dies die"; toinen päivä sysää toisen tieltään.

Eräänä semmoisena vasten hänen mieltänsä esiin sysättynä päivänä sanottiin Garanvölgyille, ettei kuitenkaan ihan täydellisesti voi sulkea maailmaa ulos tuvastaan ja ettei ihminen millään tavalla ole suojeltuna valtiollisista muutoksista, jos sanoo: minä pysyn vaiti, sillä nämät etsivät häntä hiljaisimmastakin piilopaikasta ja hyökkäävät hänen päällensä kesken piipun-puhdistusta. — Tästä lähtien ei enää saa polttaa itse viljelemäänsä tupakkaa: "monopoliumi" on voimassa; tupakkaa voipi itselleen tuottaa ainoastaan määrätystä myyntipaikasta, muuten on se vaara tarjona, että pidetään kotikatsastus, ja jos siinä löydetään tuota kiellettyä mielitavaraa, jääpi siitä ison rahan velkaa valtiolle.[8]

Adam Garanvölgyi lausui siihen:

— "Hyvä! Minä en enää polta tupakkaa. Siitä tulee kumminkin parempi ruokahalu."

Ja tämän jälkeen vei hän ylös ullakkoon esi-isiensä merenvaha-piiput, uskolliset kumppaninsa kaikissa vaaroissa, jotka suurista tappioista olivat säilyneet ainoina perhe-kalleuksina, eikä hän koskaan enää tupakoinut.

Toisena väkisin esiin vedettynä päivänä ilahutettiin häntä sillä tiedolla, että viinikin on joutuva veron alaiseksi; vastedes saattaa vaan korkean-asianomaisella luvalla lyödä tapin viinitynnyriinsä, ja sekä hyvästä että pahasta mielestä on hinta suoritettava, koska kummassakin tapauksessa, jota enemmän kulutetaan, sitä enemmän "kontribuerataan."

— "Hyvä! Minä en siis enää juo viiniä. Olen ainakin paremmin nukkuva."

Ja sen jälkeen hän ei nauttinut minkäänlaista muuta juomaa kuin vettä.

Taas jonakuna kaikille epäsuotuisena päivänä heräsi hän siihen hyvään uutiseen, että pelikortitkin ovat kruunun merkillä varustettavat, vastedes pitää niissäkin olla kotka.[9]

— "Hyvä! En siis tästedes lyö korttia; en ainakaan häviä."

Ja hän piti puheensa.

Jälleen koitti aamurusko, luonnon järjestyksen mukaan alkoi siis uusi päivä. Garanvölgyille tuotiin kiertokirje, jossa annetaan tiedoksi, että jos hän tahtoo metsästää, hän saapi pitää pyssyä ainoastaan komitati-hallituksen[10] luvalla, mutta ratsusatulaa vaan siinä tapauksessa, että asianomaiselle piirikunnan-komisarjukselle kirjallisesti lupaa olla näitä vaarallisia husarin-aineksia[11] käyttämättä valtion turvallisuutta häiritseviin tarkoituksiin.

— "Hyvä"! sanoi Adam Garanvölgyi; "en siis vastedes metsästä enkä käytä vinttikoiraa. Vältän kumminkin vilustumista."

Kerta sai hän myöskin tietää, että jos tahtoo käydä naapurikylässä jotakin tuttavaansa tervehtimässä, on sitä varten ensin hankkiminen matkapassi, jonka voipi saada hallintokaupungista kahden todistajan takausta vastaan, että todellakin kulkee luvallisilla teillä, ja tämä passi on matkalla näytettävä kaikille kypäräpäisille sankareille[12] sekä oma käsiala kohta "in facie loci" verrattavaksi annettava, missä "in flagranti" tavataan.

— "Hyvä", sanoi siihen tuo vanha skythalainen; "tästä lähtien pysyn siis kotona omassa kylässä; en mene mihinkään. En kumminkaan aja vaunujani kumoon tiellä."

Ja sen perästä ei hän enää mennyt kävelemään kauemmaksi kuin puutarhansa päähän; se oli pisin matka, minkä hän kulki. Hän ei enää käynyt peltojansakaan katsomassa.

Vielä tuli hänen tiedoksensa uusin sääntö, jonka mukaan hallitusmiesten välttämättömästi tarvitsee ottaa vaaria siitä vallattomuudesta, että muutamat levottomat ihmiset käyttävät oudonmuotoista päähinettä ja tahtovat osoittaa tyytymättömyyttänsä Luojan järjestykseen sillä, että sallivat hatunnauhansa liehua alaspäin: jonka tähden käsketään jokaisen, joka ei tahdo joutua harmillisiin tutkintoihin, tarkoin noudattaa määräyksiä hatun mitasta ja muodosta, ennenkuin sen päähänsä panee ja kadulle astuu.

— "Sekin on hyvä", sanoi Garanvölgyi. "En siis enää mene ulos asunnostani. Siten en kumminkaan enää kuluta saappaita."

Ja hän piti sanansa. Tämän perästä hän käveli ainoastaan puutarhassaan, ja jos ilma sitä esti, askaroitsi hän oikeudenjutuissa, jotka heti, kun asianomainen järjestys oli voimaan päässyt, virkosivat eloon, niinkuin syksyllä kuolleet kärpäset tuvan lämmetessä.

Tulipa vielä jonkun ajan kuluttua käsky, että vastedes on oikeudenkäynti sallittu ainoastaan sillä tapaa, että käytetään semmoista paperia, joka jo ennakolta on oikeutettu tuomarin eteen ilmestymään, ja että on oppinut eroittamaan vähemmän arvoisen karttamerkin suuremman arvoisesta.

— "No, — sekin vielä lisäksi! En siis vastedes enää käy oikeutta."

Ja heti kääri hän asiakirjansa myttyyn, pisti ne lippaasen ja ilmoitti prokatorillensa (asianajajallensa): ken oli hänelle velkaa, pötkiköön tiehensä; kenellä taas oli häneltä saatavaa, se tulkoon hänen luoksensa — hän ei enää riitele ketäkään vastaan.

Joka on tutustunut etnografiaan, tietää, että jos unkarilainen lakkaa tupakkaa polttamasta, viiniä juomasta, tuttaviensa luona käymästä, metsästämästä, kadulla kävelemästä, tämä on kaikki erinomaisen suuri tapaus, vaan jos hän päättää luopua oikeutta käymästä, niin on tämä jo "ultima Thule."

Mutta lopuksi hän kuitenkin sai maksaa sangen kalliin hinnan tästä "passivisesta vastarinnasta."

Kaiken tämän "laisser faire'n" johdosta lainpalvelijat näet milloin ryöstivät hänen juhtansa, milloin painoivat virallisen sinetin hänen latoihinsa, milloin vielä uhkasivat hänelle "Personalhaftia" (yksityis-vankeutta); joista kaikista hän ei kuitenkaan stoalaisessa kylmäkiskoisuudessaan ensinkään piitannut. Viimeisen uhkauksen johdosta hänen tosin tuli vesi suuhun: hän olisi mielellään tahtonut kokea, mitenkä hän, joka vanhuuteensa asti aina oli omista varoistaan elänyt eikä koskaan omalla vaivallaan ollut voinut ansaita edes tavallisen päivätyön hintaa, nyt saattaisi itsensä sille kannalle, että kokonaisen vuosikauden voisi elättää itseään toisten kustannuksella, ainoastaan sillä keinolla, ettei suita maksaa.

No, se on yhdentekevä.

Mikä koronkiskuri ryösti häntä; mikä tuli hänen avuksensa ja auttoi häntä hyvällä prosentilla ahdingosta. Mikä ajoi pois hänen lampaansa ja myi ne huutokaupalla 2 florinia halvemmalla, kuin mitä niitten oikea arvo oli; mikä sääli häntä ja osti hänelle samat lampaat takaisin 2 florinia kalliimmalla, kuin mitä oikeastaan maksoivat, ja kaikki oli taas laidallaan.

Kerta nämät kalliit lampaat keksivät sen tempun, että heittivät henkensä. Oliko systemi heille vastenmielinen? vaiko ohra- ja olki-"provisoriumi?" Sitä en tiedä, mutta eräänä talvena rupesivat he joukottain korkokupongien sijasta tuomaan esiin koko kansallislainaa, villojen sijasta tarjoomaan isännällensä arvoltaan kovin halventuneita nahkojansa.

Tämä vähäisen arvelutti herra Adam Garanvölgyia.

Joku tuttava tuli hänen luoksensa; tälle valitti hän tuota onnettomuutta ja sivumennen kehoitti häntä, jos hän sattuisi Pest'issä käymään, lähettämään hänen luoksensa jonkun "eläintohtorin", ehkä se voisi lampaita parantaa.

Tuttava lupasi sen mielellänsä tehdä.

— "Vaan älkää nyt unhoittako asiaa!"

Tuskin oli pari päivää kulunut, kun herra Garanvölgyin pihaan vieri Pest'in vaunut, pysähtyen herrasasunnon porstuan eteen, ja niistä astui ulos eräs hyvässä lihassa oleva henkilö, uusimman muodin mukaan vaatetettu, pörheä talvipalttoo yllään, posket sileäksi ajetut, hiukset otsasta niskaan keskeltä jaetut ja kiiltävällä korsteini-hatulla peitetyt. Hänen leveätä huiviansa kiinnitti suuri turkoosi-neula; kädessä hänellä oli jaquemár-hansikat ja hampaista tuprusi hienoimman Virginian hyvänhajuinen savu; sormien välissä heilui lyhyt, jaspisnupilla varustettu kävelykeppi.

Tämä herrasmies takertui kiinni Adam Garanvölgyin ulospäin pyrkiviin pälsynnappeihin, jolloin hän kahdella sormella hetkeksi otti Virginian hampaistaan ja kepin-heiluttajalla kädellä nosti tuota 1-1/3 tuumaa kallellansa olevaa, uudenaikaista figaro-hattuaan, lausuen:

— "Onko minulla onni tervehtiä Herrn Adam von Garanvölgyiä? Minä olen tohtori Grisák."[13]

— "No terve! Hyvään aikaan tulittekin", vastasi hänelle Garanvölgyi; "Minua ilahuttaa, että ystäväni oli niin toimelias, jotta kohta lähetti herran tänne. Lampaani tarvitsevat jo pikaista apua; tulkaa siis, hyvä herra tohtori."

Sen sanottuaan tarjosi hän käsivarttaan herra tohtorille, ja ennenkuin tämä oli ehtinyt ryhtyä enempiin selityksiin, saattoi hän häntä leveän pihan poikki lammasnavetolle, veti hänet sinne sisään, ilmeiseksi vahingoksi hänen kiiltäville saappaillensa, ja työnsi hänet kipeäin lammasten karsinaan, ruveten hänelle taudin diagnosia selittämään.

— "Katsokaapas nyt, herra tohtori, tämän on suu kipeä, se ei saa heiniä pureskelluksi; tuon taas vaivaa jalkoja, niin ettei se jaksa seisoalla pysyä."

— "Mutta sallikaa, hyvä herra, se on kummallista…" sanoi siihen tohtori Grisák.

— "Tietysti se on kummallista, vaan kuulkaa enemmän; vielä kummallisempaa on, että milloin suunkipu katoo joltakin, silloin se joutuu jalkatautiin, ja päinvastoin, millä tänään jalka on kipeä, sen on huomenna vika suussa."

— "Mutta suokaa anteeksi, hyvä herra, minä ihmettelen…" keskeytti häntä tohtori Grisák.

— "Minäkin sitä ihmettelen; en voi käsittää, mikä elukoita vaivaa.
Ehkä maksa-mato?"

— "Mutta, hyvä herra, näyttää siltä, kuin olisitte erhettynyt."

— "Lienee kyllä niin, minä en paljon ymmärrä lammasten tapoja; te kaiketi paremmin ne tiedätte, sentähden käskinkin kutsua teitä."

— "Mutta suokaa anteeksi, hyvä herra!"

— "Hyvä, hyvä! enhän väitäkään vastaan, luotan täydellisesti teihin; otitteko mukaanne lampaan rohtoja?"

— "Mutta, hyvä herra!" huusi vihdoin kokonaan loukatulla itsetunnolla tohtori Grisák, "keneksi te minua luulette?" ja vimmassaan sivalsi hän kepillään vasten kuonoa erästä pyöröpäistä lammasta, joka yritti kyhnyttämään alaspäin painunutta päätään hänen housuihinsa, niin että elukka paikalla keikahti taaksepäin.

— "Ettekö siis olekaan eläintohtori?" kysyi suurella yksinkertaisuudella Garanvölgyi.

— "Mitä ajattelette? Minä olen lakitieteen tohtori! 'Doctor utriusque juris', Johann Nepomuk Grisák."

— "Vai niin, siis prokatori?" sanoi vihdoin asian käsittäen
Garanvölgyi. "No älkäämme siinä tapauksessa lampaita tarkastelko.
Muuten — en tahdo vaivata herraa huoneeseni, sopii tässäkin asia
ratkaista. Ryöstämäänkö olette suvainnut tulla?"

— "Älkää pahastuko", vastasi lakitieteen tohtori, korkea-nenäisesti lykäten luotansa hänelle istuttavaksi tarjottua lypsintuolia — "ehkä kuitenkin olisi mukavampi huoneessa keskusteluamme pitää."

— "Uskokaa pois, siellä ei enään ole mitään ryöstettävää. Ottakaa, sen neuvon annan teille, nämät lampaat. Klienttinne ei tosin kiitä teitä siitä, koska hän saa makson vaan niitten nahasta; mutta kumminkin teidän armonne voipi niistä saada palkkansa."

— "Teidän luvallanne", lausui tohtori Grisák teeskennellyllä ujoudella, "minä en ole mikään armo."

— "Anteeksi, teidän jaloutenne!"

— "Sitä en myöskään ole."

— "Pyydän anteeksi teidän 'excellensiltänne.'"

— "Ohoh, minulle tulee ainoastaan arvosana 'kunnioitettu herra.'"

— "Ainoastaan?" sanoi isäntä, vieraalle ylenkatseellisesti hymyillen. "Meillä täällä, rakas 'amice', on tapana 'kunnioitetuksi herraksi' nimittää ainoastaan niitä, joita todellakin kunnioitamme. Mutta lyhyeltä, mitä tahdotte?"

— "Minä en suinkaan ole tullut teidän kunniallenne mitään vastenmielistä aikaan saattamaan, vaan minä tulen hänen jaloutensa herra Ritter von Ankerschmidt'in puolesta teidän kunnialtanne pyytämään erästä naapurikohteliaisuutta."

Nyt oli Garanvölgyin vuoro kummastua.

— "Ankerschmidt? Ritter von? Naapuri? Ja pyytää kohteliaisuutta? Minä en ymmärrä, mitenkä yhtä haavaa tulee eteen niin monta logogryfiä. Ettekö, herra tohtori, tahtoisi selittää minulle tätä charadia, sillä itse en koskaan ole osannut suorittaa edes tavallista rebustia? Mistäpäin suuresti kunnioitettu naapurini, hänen jaloutensa herra Ritter von Ankerschmidt on?"

Herra tohtori oli nyt valmis tarkempia selityksiä antamaan.

— "Teillä siis ei vielä ole tietoa siitä. Hän on minun herra klienttini ja käskynantajani, se, joka on ostanut Hajnács'in maa-osuuden."

— "Minkä maa-osuuden, jos saan kysyä?"

— "Tuon kahdentuhannen holdin maatilan, teidän tilanne vieressä."

— "Keneltä hän sen on ostanut?"

— "Hänen armoltansa rouva Pajtay'lta tietysti, teidän kunnianne kälyltä."

— "Mutta, hyvä herra, tuo maatila on minun. Veljeni leski hallitsi sitä ainoastaan eläke-apuna minulta; puhtaalla rahalla sen ostin veli vainajaltani, ja koska hän useista syistä, jotka eivät kuulu tähän, oli joutunut köyhyyteen ja häviöön, jätin minä veljellisestä rakkaudesta tilan hänen leskellensä, jotta tällä olisi jotakin, millä voisi elää ja lapsiansa kasvattaa. Se on minun laillinen omaisuuteni."

Herra Garanvölgyi luuli nyt sanoneensa semmoisen totuuden, jonka edessä maailman kaikki lainoppineet paljastaisivat päänsä.

Herra tohtori nauroi sitä itsekseen aika lailla. Kuinka pilkallisesti hän hymyili tuolle yksinkertaiselle oikeuden-istujalle, jolla vielä nytkin oli nuot Noakin aikaiset käsitteet oikeus-oloista! Hän otti silmälasinsa, pyyhki niitä silkkisellä nenäliinallaan, sillä ne olivat hiestyneet naveton höyrystä, asetti ne taas nenällensä, josta ne välkkyivät vasten herra oikeuden-istujaa, ja lausui suurella viisaudella:

— "Nämät kaikki minä uskon, hyvä herra; minä uskon sanaanne. Se on aivan mahdollista."

— "Ei ainoastaan 'mahdollista', vaan se on todellakin niin. Minä saatan näyttää asiakirjat."

— "Minua pahoittaa, mutta se ei muuta asiaa ensinkään. Siinä ei ole mitään eroitusta."

— "Minä en ymmärrä teitä."

— "Pitääkö teidän kunnianne Reichsgesetzblatt'ia?"[14]

— "Koira sitä pitäköön!"

— "Ab, niinmuodoin ei! Se on suuri vahinko." Ja pistäen hansikoitun kätensä poveensa, mainitsi herra tohtori hyvin kerkeällä kielellä sen Reichsgesetzblatt'in numeron, jossa sen ja sen pykälän alla löytyy julkaistuna asetus, joka kumoo kaikki "vanhaan" lakiin perustuvat oikeudet ja sen ohessa määrää ajan, jona jokainen, jolla on muitten haltuun joutunutta kiinteätä omaisuutta, älköön laiminlyökö ilmoittamasta tämän anastajaa ja häntä oikeuteen haastamasta, sillä määrä-ajan kuluttua tulee voimaan "beati possidentes", s.o. joka on jonkun omaisuuden haltia, katsotaan myöskin sen omistajaksi, eikä häntä vastaan siitä enää voi mitään oikeudenkäyntiä aloittaa. Koska nyt mainittu määrä-aika jo on loppuun kulunut, ja koska herra Garanvölgyi ei ole tilannut Reichsgesetzblatt'ia, ja koska hän ei tahtonut kirjoittaa karttapaperille, on siis hänen veljensä lesken hallussa ollut tila tullut tämän omaisuudeksi, jonka hän tietysti myöskin saattaa myydä, niinkuin hän todella on tehnytkin, eikä sitä seikkaa enää mikään koirannabka[15] auta.

Herra Garanvölgyi tunsi itsensä täydellisesti voitetuksi.

— "Hyvä herra! Te olette suuri mies. Te olette oikeassa. Minä antaun ja tunnustan teidät tohtoriksi. Itse olen syyllinen, sentähden ett'en ole tilannut Reichsgesetzblatt'ia. Heti paikalla lähetän postikonttoriin ja hankin sen itselleni, ja tästä lähtien se on oleva se, jota 'versate diu' (selatkaa päivin), 'versate noctuque' (selatkaa öin), jottei joskus tietämättömyyteni tähden vielä minua itseä myisi joku, jolle joku paragrafi siihen antaa oikeutta. Ja nyt vihdoin, mikä se kohteliaisuus on, jota saattaisin herra Ritter von Ankerschmidt'ille osoittaa? Sen ymmärrän jo, mitenkä hän on tullut naapurikseni."

— "Herra ritari haluaa nimittää sitä 'kohteliaisuudeksi', hän on hyvin kohtelias, kavalierinen mies; minä taas sitä nimitän 'hyväksi affäriksi'; 'pactum bilaterale; do, ut des; facio, ut facias' (kahdenpuolinen sopimus; minä annan, jotta sinäkin antaisit; minä teen, jotta sinäkin tekisit). Te suvaitsette muistaa, että sitä maatilaa, jonka kirjallisesti annoitte armolliselle rouva Pajtay'lle, rasittaa eräs tekemänne vaikea määräys, jonka mukaan te ette katsonut hyväksi sallia, että leskirouva saisi mihinkään tarpeesen käyttää tilusten keskellä seisovaa vanhaa kastellia (linnaa)."

— "Aivan oikein. Sen on joku vanhanaikuisista esi-isistäni rakennuttanut ja minä en tahtonut, että lesken arentimies siitä ehkä tekisi viinapolttimon. Tietysti: se on turhanperäistä herkkätunteisuutta semmoiselta vanhalta kotkalta, kuin minä olen, mutta olen nyt kerta niin taika-uskoinen."

— "Niinikään olette suvainnut itsellenne eroittaa sen tien, joka omasta kastellistanne menee tuohon vanhaan kastelliin kylän päähän, vieläpä kyynärän verran ulkopuolella ojia."

— "Ihan luonnollista; siitä syystä, että itse jostakin paikasta voisin päästä sisään tuohon saareen, sillä silloin eivät vielä olleet keksineet ilmassa-purjehdusta, jonka kautta olisi saattanut ylhäältä laskeuta alas mihinkä aidattuun paikkaan tahansa. Tien reunat taas edustin itselleni sentähden, ettei arentimies hakkaisi pois noita ojien varrelle istutettuja kauniita poppeli-puita."

— "Sillä tavoin ei armollinen rouva, tilan tarkoituksen mukaan, koskaan päässyt vanhan rakennuksen ja siihen vievän tien varsinaiseksi omistajaksi."

— "Ja tämä olisi ehkä haitallista teille? Vaan miksi te siinä niin monta mutkaa teette? Purkakaa huone maahan ja rakentakaa sen sijaan palatsi. Vai täytyisikö siihen myöskin minulta lupaa pyytää?"

— "Se on tietty, koska asiakirjan selvän sanan mukaan teidän kunnianne on mainitun tien ja kastellin todellinen omistaja."

— "Todellakin, olisiko tuommoisilla vanhoilla asiakirjoilla vielä mitään arvoa?"

— "Aivan varmaan!" kiiruhti kiivaasti lainoppinut epäilevää uskoa vahvistamaan.

— "Mahdotonta!" lausui vanha herra semmoisella yksinkertaisella päänpudistuksella, että tohtori alkoi tuskastua miehen syntyperäisestä käsitysvoimasta. "Ja jos Ritter von kuitenkin ottaisi sen oman käden voimalla, mitä minä siihen voisin?"

— "Voisitte haastaa hänet oikeuteen!" vastasi siihen nopeasti tohtori
Grisák. "Voisitte tehdä hänet kanteen alaiseksi!"

— "Ja eikö minun tarvitsisi pelätä, että semmoisessa tapauksessa tuomari pistää minut vankeuteen, koska muka olen tyytymätön ihminen ja rauhanhäiritsijä?"

Tohtori Grisák rupesi huomaamaan, ettei tämä oikeuden-istuja vaan yksinkertaisuudesta semmoista 'viatonta' kysymystä virittänyt ja kiiruhti häntä oikaisemaan.

— "Hyvä herra, te saatte olla varma siitä, että 'täällä' kaikille oikeutta yhtäläisesti jaetaan."

— "Suokaa anteeksi! — Sitä en tietänyt."

"Tuon miehen alamainen iva on myrkyllistä!" raivosi itsekseen tohtori.

— "Ehkä voisi tuossa asiakirjassa keksiä jotain virhettä muodon puolesta", sanoi hirveän hyväntahtoisella humorilla Garanvölgyi. "Ehkä sentähden, ettei se ole kirjoitettu karttapaperille taikka ettei sinetti siihen ole painettu oikealle paikalle?…"

— "Hyvä herra!" keskeytti häntä tohtori Grisák, "minä en tullut luoksenne keskustelemaan ja neuvoja saamaan, mitenkä teitä itseänne vastaan sopisi oikeutta käydä, vaan minä tulin teidän kanssanne ystävällistä kauppaa hieromaan, josta teidän kunniallannekin olisi suuri hyöty. Mutta — ehkä sallitte minun ennen sitä tehdä erään pyynnön, kunnioitettu herra: olkaa hyvä ja nouskaa ylös tuon heinäkimpun päältä; meidän ei käy asiata täällä navetossa päättäminen, tehkää hyvin ja saattakaa minut työkamariinne."

— "Työkamariini?" huusi Garanvölgyi, kohta hypähtäen ylös heinäkasalta, johon hän oli istunut. "Byroosen? Kansliaan? Oi, aivan mielelläni! Jos on kysymys asioista, täytyy meidän kaikissa tapauksissa mennä konttoriin. Tehkää hyvin, astukaa edellä. Käykäämme siis kirjoitustupaani."

Ja sen jälkeen saattoi hän suurella kohteliaisuudella herra tohtoria pihan poikki, eikä se ollut haitaksi, että hän kävi perässä, sillä neljä pörrökarvaista verikoiraa rupesi kiertelemään ympäri lakimiestä, joka katsoi tarpeelliseksi muistuttaa, mihin suureen edesvastaukseen saattaisi joutua, kun antaa noin isojen koirain vapaasti juoskennella ilman kuonokoritta; mikä muistutus herra Garanvölgyin mielestä oli niin sovelias, että hän heti huusi ohitse menevälle rengille: "sitokaa kohta korit koirien kuonoon, te laiskurit!"

Sitte vei hän vieraansa puutarhaan, ja siellä astuttuansa luikertelevaa, ruohoittunutta käytävää, tulivat he vihdoin oudon-muotoisen rakennuksen luo, jonka etupuoli näytti viistoon poikki hakatulta, niinkuin markkinakoju.

Isäntä avasi oven; "tehkää hyvin, astukaa sisään", ja lykkäsi arvoisan vieraansa sisään.

— "Mitä pirua tämä on?!" huudahti lakitieteen tohtori, ympärilleen katseltuaan; ja hänen korvissaan rupesi kuulumaan arveluttava suhina, samalla kun surmaiset aseet uhkasivat hänen silmiänsä. "Mehiläis-huonehan tämä on!"

— "Se on työtupani, hyvä herra", sanoi ystävällisesti hymyillen isäntä. "Täällä vietän päiväni hiljaisuudessa lukemisella." Ja sanojansa todistaakseen veti hän esiin mehiläispesien välistä kirjoja: vanhoja roomalaisia auktoreja, Blair'in estetiikan, muutamia maanviljelystä koskevia teoksia ja senkaltaisia. Siellä oli myöskin paperia ja iso puinen läkkitolppo, johon oli pistetty kellastunut sulkakynä. "Tämä on aivan hiljainen, yksinäinen paikka, jossa ei mikään hälinä lukemista häiritse, jossa maailman melskeen sijasta vaan näkee edessään nuot hiljaiset, uutterat työmiehet, jotka opettavat meitä tekemään työtä tulevaisuuden hyväksi. Mehiläisten seura on meille unkarilaisille erittäin sovelias tätä nykyä."

— "Kyllä; mutta ne pistävät", intti lakitieteen tohtori käytöllisellä huolella tätä filosofillista mietelmää vastaan.

— "Hyvään ihmiseen ne eivät kajoo", rauhoitti häntä isäntä mielentyyneydellä semmoisella, joka hyvästi olisi sopinut millekä Sareptan erämaassa asuvalle patriarkalle hyvänänsä.

Siten oli nyt herra lakitieteen tohtori joutunut sen koetuksen alaiseksi, että saisi tietää itsestään, oliko hänkin todella luettava "hyväin ihmisten" joukkoon. Hän istui lehmuspenkille, joka oli peitetty lammasnahkaisella turkilla; vastapäätä häntä asettui herra Garanvölgyi istumaan muutamalle tyhjälle Dzírdzon'in korille.

— "Vähin puhumin, hyvä herra, maatilan ja siihen kuuluvat alueet ostettuansa, tahtoisi klienttini ritari Ankerschmidt omata siinä seisovan vanhan rakennuksenkin ynnä tähän menevän tien."

— "Se on luonnollista", lausui siihen herra Garanvölgyi, "koska kastelli on hänelle siinä vaan tiellä, jos hän mielii rakentaa."

— "Aivan niin. Ja hän mieliikin rakentaa siihen suurenlaisen kastellin."

— "Sen kohta arvasin. Koko tilalla se on ainoa herras-kastellille sovelias paikka. Itsekin siihen rakentaisin, jos semmoisissa hankkeissa olisin."

"Oi, tuo on varsin taipuvainen mies", ajatteli tyytyväisenä tohtori
Grisák.

— "Ja koska teidän kunniallanne ei nyt ole mitään hyötyä tuosta rakennuksesta…"

— "Joka sen lisäksi vielä on aivan rappiotilassa."

— "Eikä ole luultavaa, että antaisitte sitä korjata…"

— "Jopa! Semmoisenakin on se kylläksi hyvä huuhkajille ja rotille."

Lakitieteen tohtori katsoi tätä humorilliseksi kokkapuheeksi, jota hänen mielestään oli samalla leikillisellä tavalla jatkaminen.

— "Yölepakot paitsi sitä eivät maksa mitään arentia."

— "Eipä suinkaan, yhtä vähän kuin esi-isieni kummittelevat hahmut."

— "Hahaha! Nuot kunnon aaveet varmaankin kovin suuttuvat, kun heidän täytyy muuttaa pois sieltä. Tuhat tulimmaista!" Tämä viimeinen huudahus ei enään ollut leikillisyyden jatkoa. Herra tohtori, joka nyt oli erinomaisen hyvällä mielellä, alkoi näet heilutella keppiään; tätä liikuntoa katsoi muuan sotaisa mehiläinen jonkinlaiseksi demonstrationiksi, lensi hänen niskaansa ja kutkutti häntä leikillisesti pistimellään.

— "Ei se mitään tee. Pankaa vähän kalkkisavea päälle", lohdutti isäntä vaikeroivaa. "Se karkottaa kivun."

Mutta tohtorin halu leikillisyyteen oli jo myöskin karkotettu.

— "No mitä siis arvelette, hyvä herra, mistä hinnasta tulee minun sanoa ylös huuhkajat, yölepakot ja esi-isieni aaveet?" ahdisti herra Garanvölgyi vikisevää tohtoria.

— "Kun ei ne vaan enää pistäisi! Herra ritari on varustanut minut valtuuskirjalla … hiisi vieköön nämät mehiläiset! … minun luullakseni olisi tuo raunioiksi paraillaan muuttuva rakennus hyvästi maksettu kahdellatoista-tuhannella florinilla."

— "Kaksitoista-tuhatta florinia, hyvä herra, on sangen sievä raha."

— "Ja rakennus on kovin rappeutunut."

— "Sekin on totta; ja yhtä totta on myöskin, että kaksitoista-tuhatta florinia olisi minulle erittäin tarpeesen. Vaan kuitenkin, tehkää hyvin, menkää kotia ja sanokaa herra ritarille, että minä en myy tuota rappeutunutta rakennusta."

— "Miks'ette?… Se kohoo vielä."

— "Kauppahintako?"

— "Ei, tämä mehiläisen pistos…"

— "Minä en myy sitä, sentähden että esi-isäni sen on rakentanut."

"Ahaa, tuo tarvitsee enemmän rahaa!" arveli itsekseen tohtori.

— "Päättäkäämme kauppa, hyvä herra, minulla on lupa tarjota teille kahteenkymmeneen-tuhanteen floriniin asti. Tuohon käteen!"

— "Mitä olen sanonut, sen olen sanonut."

— "Mutta hajoohan rakennus aikaa myöten maahan."

— "Sitä parempi. Romantilliset rauniot kastellin pihassa!"

— "Tuuli hävittää jo kattoa."

— "Minä en sitä uudestaan tee, vaikkapa se kokonansa häviäisi; ja jos kastelli hajoo maahan, jätän sen rauniot siihen mustenemaan."

Tohtori Grisák rupesi nyt huomaamaan, mihinkä kovaan lapseen hän oli yhtynyt; ritari oli antanut hänen toimeksensa ostaa tuon häviönalaisen kastellin "mihin hintaan hyvänänsä", ja hän itse olisi vaivastansa saava viisituhatta florinia — asia oli siis aivan tärkeä.

— "Mutta, hyvä herra, sanokaa itse, mikä ajatus teillä on! Mitä te ehdoittaisitte sopimuksen perusteeksi?"

— "Hyvä, herra tohtori! minä sanon sen. Viimeinen ja muuttumaton ajatukseni on tämä: vanhoja raunioitani en anna pois rahoista, ei hyvistä sanoista eikä uhkauksista; vaan minä odotan siksi, että Reichsgesetzblatt'issa ilmestyy semmoinen pykälä, joka säätää, että jos jollakin on rappeutunut maja semmoisessa paikassa, johon toinen tahtoo rakentaa kastellin, hänen tulee ennen määrätyn ajan kuluttua korjata se siitä pois. — Ja nyt, jääkää hyvästi!"

Jottei herra tohtori luulisi, että tätä keskustelua vielä vähän väliä voisi jatkaa, laskeusi herra Garanvölgyi, kun tohtori oli noussut lehmuspenkiltä, pitkälleen lammasnahoille, otti esiin Horatiuksen ja rupesi sitä niin hartaasti tutkimaan, kuin ei ikänä ennen olisi tätä kirjaa lukenut.

Tohtori Grisák'in täytyi päättää lähteä puutarhasta "re infecta", sillä herra Garanvölgyi ei näyttänyt ryhtyvän vähimpäänkään toimeen häntä saattaaksensa.

— "Se mar on itsepintainen mies. Hänet tarvitsee panna kirjaan."

Mutta suittavatpa koirat repiä ihmisen pahanpäiväiseksi, kun askeltaa puutarhan-portista vaunujen luokse; olihan mehiläinenkin jo häntä pistänyt.

Eikä missään puutarhuria, ei liioin talonvartiaa, jota olisi sopinut suojelijaksi pyytää.

Kun tohtori sitte huolestuneena katseli puutarhan ristikkoportista, huomasi hän ihmeekseen, että rengit jo olivat totelleet herra Garanvölgyiä ja hänen käskynsä mukaan sitoneet jokaisen koiran kuonoon ison korin, niin että nämät näyttivät plastron-kypäreillä varustetuilta sotureilta, jotka miekkailukoulussa yrittävät ryntäistä. Palkolliset nauraa hekottivat pihalla; vieläpä Pest'in kutsarikin yhdessä heidän kanssaan.

"Hm. Näyttää siltä, kuin nuot tekisivät pilkkaa ihmisestä."