II.
Onnettomuus elinkeinona.
Vuoden kuluttua seisoi uusi kastelli valmiina kylän toisessa päässä.
Se oli joutuisasti rakennettu; selvästi näkyi, että rakentajalta ei puuttunut rahoja.
Seuraavana syksynä muutti siihen ritari Ankerschmidt'in perhe: vanha herra sotamiehen ryhdillä ja kaksi hänen tytärtänsä.
Hänen huoneenhaltiansa ja palkollisensa olivat kaikki vieraalta maalta tuodut. Garanvölgyin väki oli sentähden varsin vähän seurustellut heidän kanssaan, ja sillä tavoin saattoi vanha tilanhaltia elää rauhassa, keneltäkään tietoja naapuristaan saamatta.
Garanvölgyillä oli vanha pehtori, joka oli pysynyt paikallaan, kun myrsky hajoitti nuoremmat sinne tänne. Hän oli jo liiaksi lihava mainetta etsimään. Siitä huolimatta oli kuitenkin hänkin ollut jonkun aikaa nostoväessä Kassa'n seuduilla; onneksensa oli hän ensimmäisten joukossa, jotka sieltä takaisin palasivat; toipa hän muassaan vielä pyssynsäkin, jota hän sitte seuraavina kovan onnen päivinä salaisesti talletti.
Herra Kampós[16] oli hyvin harjaantunut maanviljelyksessä ja oli tieteensä perinjuurin oppinut, vaikkei hänen tapansa ollut koskaan siitä puhua. Hän tavallisesti puhui vaan suurista asioista. Politiikista. Kenen hän kerran sai puheillensa, sille hän sellaisia asioita kyllästymään asti lateli.
Jos hänen isäntänsä oli passivisen vastarinnan mies, oli hänellä aivan päinvastainen luonto. Jos hänen isäntänsä ei polttanut tupakkaa, siitä syystä, että monopoliumi oli toimeen pantu, näytti hän päinvastoin, että juuri sentähden on kiellettyä tupakkaa polttaminen. Mistä hän semmoista sai? Se on hänen salaisuutensa. Hänellä ei koskaan ole mitään matkapassia, mutta kulkee kuitenkin kaikkialla vartioita pelkäämättä. Jos hän jolloinkulloin taitaa heille kiusaa tehdä, katsoo hän sitä suureksi ansioksi. Pellolla menee hän työmiesten luokse ja juttelee heidän kanssaan valtakunnan asioista. Hän ei tarvitse sitä, mitä sanomalehdissä seisoo. Hänellä on paremmat tiedot. Härän-ajajia kulkee kylän kautta Serbiasta, Rumäniasta, kuormankuljettajia Puolasta: näiltä hän urkkii uutisia, näiden kautta tietää hän kaikki, mitä Europassa tapahtuu ja jota sanomalehdet eivät saata kertoa. Ja hän on kaukana epätoivoon joutumasta; päinvastoin on hän ihan varma siitä, että mitä keväällä ei tapahtunut, se on syksyllä tapahtuva, varma kuin kuolema. Hänen tapansa oli säännöllisesti päättää näillä sanoilla: "no, no! kyllä minä vielä syön viinirypäleitä pehmeän leivän kanssa!"
Jotka käsittävät tätä salamietteistä sananpartta, tietävät, mikä hirveä väitös se on unkarilaiselta, että hän joskus vielä tahtoo syödä rypäleitä pehmeän leivän kanssa!
Kampós herra oli sen ohessa isännällensä erinomaisen uskollinen. Garanvölgyi saattoi jättää hävinneen taloutensa hänen huostaansa yhtä turvallisesti, kuin jos joku hallituksen asiamies olisi sitä silmällä pitänyt. Jos joku petti Garanvölgyiä, ei Kampós herra saanut rauhaa ennenkuin vuorostaan oli pettäjän pettänyt. Jos Iczig[17] vehnän-näytteestä poimi pois lusteen siemenet ja vastaan-ottaessaan vaati yhtä puhdasta vehnää, kosti Kampós sillä tavoin, että seuraavalla kertaa antoi Iczig'ille koetusviinaa jäätyneessä pullossa ja petti häneltä siten pari astetta. Semmoisista toimista nuhteli häntä tavallisesti herra Adam.
— "Se on hirveätä, kuinka Unkarin kansa turmeltuu tässä sortotilassa! Tämä rehellinen, suora, sydämellinen kansa oppii pettämään, takaisin pettämään, valehtelemaan, väärin vannomaan."
— "Inculpata tutela" (pakko-suojelus), lausui silloin Kampós.
Herra Adam tarkastikin ainoastaan sentähden Kampós'in tilikirjoja, jottei tuommoisia repressalioita niissä löytyisi.
Mutta todellakin eriskummaisia kohtia tavataan tämmöisen unkarilaisen huoneenhaltian tileissä.
Niissä on esimerkiksi yksi menojakso: "Köyhäin poikain[18] hyväksi", joka sisältää:
"Leipää, silavaa, viiniä, viinaa, viitta, saappaat, hattu;" harvemmin "rahaa", mutta sitä useammin "yksi porsas."
Kuinka ulkomaan ekonomit tätä nauraisivat, jos siitä tietoa saisivat! Jakelevat ruokaa rosvoille, eivätkä anna heitä ilmi piirikunnan komisarjukselle!
Mutta jättäkäämme asia sikseen; minä en ota sitä tässä tarkemmin selittääkseni.
Kerta taas tätä menojaksoa tarkastellessaan havaitsi Garanvölgyi siinä seuraavat kohdat:
"Sándor'ille[19] leili ménes'in-viinia…"
"Sándor'ille yksi pari hirvennahkaisia saappaita…"
"Item: Sándor'ille villainen ihokas…"
"Ditto: Sándor'ille hänen repeteri-kellonsa korjauksesta 3 florinia."
"Samoin: Sándor'ille eräisin tarpeisin 10 florinia."
Herra Garanvölgyi tiesi kysymättäkin aivan hyvin, mihin köyhäin poikain luokkaan mainittu Sándor kuului. Kunnon mies, pakolainen, joka koettaa välttää kohtaloansa ja jonka täytyy viettää päivänsä piilossa, tänään täällä, huomenna tuolla. Missä hän tunnetaan, sieltä hänen on pakeneminen. Kylläksi kurjuutta. Suuri kysymys: eikö olisi parempi astua sota-oikeuden eteen ja sanoa: "minä tulin, hyvät herrat, mitä olen velkaa? Tahdon maksaa."
Garanvölgyin kuitenkin tässä asiassa pisti hiukan vihaksi, että ken hyvänänsä tämä kovin surkuteltava ihminen olkoonkin, hän kuitenkin semmoisessa tilassa saattaisi vaatimuksiansa vähäisen alentaa.
— "Minä en sano sitä, ettei hänelle tule viiniä antaa, mutta miksi juuri ménes'ia?"
— "Jättäkää se siksensä, kunnioitettu herra", jupisi tuo lyhytläntä mies, jota tämä muistutus ei ensinkään miellyttänyt.
— "Entäs hirvennahkaiset saappaat? Ei itsellänikään koskaan ole ollut semmoisia, ei ainakaan maalla."
— "Tuon raukan jalkoja arastaa kovin muissa saappaissa."
— "Sitte repeteri-kellon korjaus."
— "Senhän olen minä hänelle lahjoittanut."
— "Sekin vielä lisäksi! No, mutta eräisin tarpeisin? Mihin helkkarin tarpeisin olette antanut hänelle kymmenen florinia?"
— "Pyydän nöyrimmästi, kunnioitettu herra, älkää suvaitko kysyä noin paljon. Tahtoisin sanoa, että ennemmin antaisin ne omista varoistani, ellen tietäisi, että kunnioitettu herra kovasti katuisi sitä, jos kerran saisi tietää, kuka se oli, jota hän soimasi."
Salaisuus ei tehnyt Garanvölgyiä uteliaaksi, hän lausui siihen vaan:
— "Joku on taas tehnyt teidät narrikseen."
— "Suokaa anteeksi — ei tällä kertaa. Älkää sitä sanoko! Semmoinen asia, josta kerran olen tullut vakuutetuksi, ei ole mikään hairaus."
— "Älkää sitä väittäkö! Ettekö äskettäin antanut uutta viittaanne jollekin, joka vakuutti olevansa Bem'in adjutantti, vaan jonka te viikon perästä sen jälkeen Eger'issä tapasitte kyyppärinä."
— "No, se tapahtui silloin, yhden kerran, se on totta. Mutta nyt ei ole ensinkään epäilemistä, että se on hän."
— "Ken?"
— "No, jos sen ilmoitan, hypähtää kunnioitettu herra heti ylös pöydän vierestä ja pyytää minua kohta viemään itseään hänen luoksensa."
Herra Adam pudisti päätään.
— "Miksi hän nimittää itseään?"
Tuo kelpo, pieni, lyhyenjäntterä mies joutui hetkeksi hämille: ilmaisisiko hän tuon suuren salaisuuden? Se oli jo hänen kielensä päässä, mutta hän painoi sen taas alas; sitte se tuli hänen nenäänsä ja hän kynsi sitä; vihdoin se tunkeusi hänen silmiinsä, ilmestyen siellä kahden suuren kyyneleen muodossa, jotka, kun hän niitä palleroisella kädellään pyyhki pois, vuotivat tunnustuksena ääneen ulos hänen suustaan.
— "Hän se on, hän se on, meidän ikuisesti muistettava Sándor
Petöfimme…"[20]
Herra Adam löi väkevästi nyrkkinsä pöytään ja huokasi sen jälkeen syvästi.
Huokaus puhui runoilijan muistoksi, lyönti oli sille aiottu, joka anastaa tämän jumaloitun nimen.
— "Oletteko koskaan tuntenut Petöfiä?" kysyi hän murheellisesti huoneenhaltialta.
— "Miksen olisi häntä tuntenut, osaanhan kaikki hänen värssynsä ulkoa."
— "Mutta oletteko nähnyt häntä elävältä?"
— "Elävältä häntä en ole nähnyt, mutta minä saatan häntä aivan elävästi mieleeni kuvailla."
— "Hänen kuvaansa te ette ole nähnyt?"
— "Sen laitaa eivät maalarit ymmärrä."
— "Onko hän tuon muotoinen?" kysyi Garanvölgyi, avaten albumia, jossa runoilijan muotokuva oli nähtävänä.
— "Oi, hän on nyt muuttanut kasvonsa ihan toisenlaisiksi, jottei häntä tuosta kuvasta tunnettaisi."
— "Mutta sanokaapas, mitä syytä teillä on uskoa häntä Petöfiksi?"
— "Se, että hän kaikista osaa sepittää värssyjä. Joka päivä kirjoittaa hän niitä vaikka viisikolmatta, joista toinen on toista kauniimpi."
— "Tahtoisin mielelläni nähdä yhden semmoisen runon."
— "Vaikkapa sata, heti paikalla; pyydän teitä vaan vähäisen odottamaan."
Ja tuo innokas isänmaan-rakastaja veti liivintaskustansa esiin kynäveitsen, jolla rupesi ratkomaan auki takkinsa alustaa: sinne sisään neulottuina säilytti hän noita kalliita, mutta pelättyjä runoja.
— "Näyttäkääpäs! Tuo käsiala, sen näen jo kaukaa, ei ole Petöfin."
— "Hja, sillä hän on muuttanut senkin, jottei hän sen kautta joutuisi kiinni."
Garanvölgyi otti nuot kaikenlaisille paperirääsyille kirjoitetut runot ja alkoi niitä lukea.
Tietysti ne olivat hirveintä riimin-töherrystä, mikä koskaan vielä on ollut lämmityksen apuna sanoman-toimittajan kammissa.
Adam herraa ei nyt enää suututtanut petos, vaan huoneenhaltian typeryys.
— "Rakas ystäväni", sanoi hän, laskien kätensä papereille, joita Kampós jo innokkaasti halusi takaisin, saadaksensa niitä taas poveensa neuloa, "oletteko kuullut juttua yksinkertaisesta miehestä, joka pimeässä läski-mykyjen sijasta, joita vaimo hänelle oli keittänyt, söi samana päivänä syntyneet pienet kissanpojat?"
— "Olen", vastasi lyhytniskainen mies, mutta ei käsittänyt ensinkään, mitä yhteyttä näillä molemmilla asioilla keskenänsä oli.
— "Ja luuletteko, että kenelläkään olisi niin huono maisti, ettei hän voi eroittaa kissanpoikia läski-my'yistä, ennenkuin on ne syönyt?"
— "En suinkaan minä."
— "Mutta minä luulen. Tehkää hyvin — tässä kissanpojat!" Ja tämän sanottuaan antoi hän hänelle takaisin epäperäiset runot.
Kampós herran muoto meni nyt semmoiseksi kuin maksajan, jonka rahaseteleitä väitetään "vääriksi." Ihmisen on vaikea uskoa, että mitä hän tähän asti täydellä luottamuksella on hopeana pitänyt, vastedes ei ole muuta kuin paljas fidihus. Tämän mukaan olisi hänen ollut luopuminen kaikista niistä, mitä hän tuolta "suurelta pakolaiselta" tähän asti oli saanut salaisesti tietää? Tämän mukaan ei tuo salainen kirjeenvaihto Bem ukon kanssa olisi totta. Tämän mukaan olisi siis tuokin lohdutus siksensä heitettävä, että Aasiassa vielä löytyy skytho-magyareja, seitsemän heimokuntaa, joiden vaan tarvitsee rakentaa silta Bosporin ylitse, tullaksensa tänne. Vaan tässä on enemmän luopumista, kuin mitä yhdeltä ihmiseltä ennen aamiaista saapi vaatia.
— "Mutta, suokaa anteeksi, kun hän niin elävästi osasi esiin tuoda kaikki ne vaivat, joitten kautta hän pelastui tappelusta ja mitenkä hän siitä pakeni, että hänen puhuessansa sen melkein edessänsä näkee. Kun Segesvár'in tappelun jälkeen kokonainen sotnia kasakoita ajoi häntä takaa, asettui hän selkä puuta vastaan ja antoi niiden lähestyä; seitsemän heistä hakkasi hän maahan; kahdeksannen halkaistuansa särkyi häneltä miekka satulanpukaan. Silloin teki hän itsensä kuolleeksi eivätkä kasakat enää häneen kajonneet. Mutta sen jälkeen tulivat saksilaiset tappelun perästä kaatuneita hautaamaan. Hän riisui kaatuneelta kasakalta turkit, veti ne yllensä ja puki kasakan omaan attilaansa;[21] ja se oli hänen pelastuksensa, sillä kun saksilaiset tutkivat attilaa, löysivät he siitä hänen taskukirjansa, jossa oli 120,000 florinia amerikkalaisissa pankinseteleissä sekä yksi sotalaulu. Setelit polttivat he, laulun huomasivat Petöfin tekemäksi ja silpoivat kasakalta pään hänen sijastansa. Hänet he sitte hautasivat; mutta ylimmäiseksi kun oli sattumalta laskettu, kaivoi hän itsensä yöllä ylös maasta ja pakeni metsäteitä pois. Seuraavana päivänä kuuli hän jo itseänsä takaa ajettavan. Silloin joutui hän eräälle purolle, joka juoksi maanalaiseen koloon. Hän syöksi sinne sisään; kolme päivää kuleksi hän pimeässä maan alla, veden ajamana, kunnes neljäntenä päivänä puro hänet taas toi ulos maan toiselle puolelle, juuri Unkariin."
— "Luulinpa jo: Amerikkaan."
— "No, minä näen, ettette mieli mitään uskoa, sentähden en virka tämän enempää. Liikuttava tapaus se kuitenkin on, että joku Bihar'ista on tullut Borsod'iin, matkalla syömättä muuta kuin kuusensiemeniä."
— "Varsinkin Suuri-Kumanian poikki, jossa ei mitään kuusia kasva. Mutta se on hyvä. Minä uskon jo 'kaikki', kun vaan käsketään. — Koska kuitenkin tuo mainio runoilija itse ja minä olimme varsin hyvät tuttavat, niin sanokaapa, eikö hän ole lausunut mitään halua tavata minua?"
— "Voi, joka päivä puhuu hän teistä, kunnioitettu herra. Mutta hän sanoo: minä en tahdo tavata vanhaa ystävääni, jotten saattaisi häntä mihinkään pulaan."
— "Se jalo sielu!"
— "Pyydän nöyrimmästi, älkää ivatko häntä! Hän tietää enemmän kuin me." Tässä katsoi Kampós varovasti ympärillensä, joka ei ollut vähäinen asia hänen lyhyelle niskallensa, nähdäksensä kuultelisiko kukaan, ja sitte suutansa kämmenellään puoleksi peittäen kuiskasi hän herra Adamin korvaan: "Näinä päivinä antoi hän minulle tiedoksi, että tämä Ritter ainoastaan sen vuoksi on muuttanut tänne kylään, jotta hän saisi tietää, mitä kunnioitettu herra puhuu, ja siitä hän eräiltä tahoilta saa vuosittain kymmenentuhatta florinia."
Adam herra purskahti nauruun tästä hirmutiedosta.
— "Todellakin, rakas ystäväni, uskokaa pois, että nuot eräät tahot siitä tiedosta, mitä minä puhun, eivät pane alttiiksi kymmentä äyriäkään. Vaan kuitenkin, jos teidän salainen hoidokkaanne noin hyvin muistaa minua, tehkää hyvin ja kysykää häneltä, muistaako hän vielä, missä ja koska me kohtasimme toinen toisemme Wien'issä; missä hotellissa ja millä sanoilla me toisistamme erkanimme?"
— "No, siitä saan heti paikalla häneltä tiedon."
Tämän sanottuansa Kampós herra tuskin malttoi odottaa siksi, että oli tilikirjat takaisin saanut; hän riensi kotia ja juoksi sitte siihen salaiseen piilopaikkaan, jossa hänen oli tapa ruokkia pakolaistansa.
Missä paikassa tuo salainen turvalinna oli? Sen ilmi antaminen nyt jo olisi synkintä petosta, ilkeintä kavallusta. Älkäämme tiedustelko tätä Kampós herran salaisuutta.
Siinä kylläksi, että tuo kunnioitettava, innokas isänmaan-ystävä kahden tunnin kuluttua, posket punaisina ja väsymyksestä läähöttäen, niinkuin etäältä tuleva tahi pitkän mutkan tehnyt, taas tulla puuskahti sisään herra Adamin luokse.
Tämä oli jo unhottanut koko asian. Hän luuli, että valkea oli valloilleen päässyt.
— "Olen puhunut hänen kanssansa!" huohotti tanakka herra; "tulen hänen luotansa. Tulen kuin tulenkin. Tokko hän muistaa yhtymystä Wien'issä? Suokaa anteeksi!"
— "Vai niin! Mutta pyyhkikää ensiksi hiki pois otsasta, oikeinpa se valuu tukastanne."
— "Kiitän nöyrimmästi; minun ei ole nälkä." Hän ei tietänyt, mihin vastasi, niin täynnä hänen päänsä oli "pää-asiasta." — "Niin, syyskuun 27 p:nä 1848 yhtyivät Wien'issä 'Kultaisessa karitsassa' Petöfi ja kunnioitettu herra Adam Garanvölgyi. Silloin erosivat he toisistaan näillä sanoilla."
Tässä pysähtyi innostunut mies hengähtääksensä; ja jotta jok'ainoa sana tulisi oikein kerrotuksi, veti hän esiin lompakkonsa takin-taskusta. Suurella näppäryydellä aukasi hän siitä salaisen sopen; tähän oli jotain merkitty hänen omalla salakirjoituksellaan, jonka johtona oli se, että vokalien sijasta käytettiin numeroita 1, 2, 3 j.n.e., jommoisesta kirjoituksesta oli hirveän vaikea saada selkoa. Tämän salakirjoituksen avulla hän vielä kerran vakuutti itseänsä puheenalaisen lauseen todenperäisyydestä; varovalla katsannolla lähestyi hän sitte herra Adamia, asettui ihan hänen viereensä ja, osoittaen sormellaan noita salaisia rivejä, katsoi vilkkailla silmillä Adam herran vakaisin, hyväntahtoisiin kasvoihin, tutkiaksensa niistä lauseen vaikutusta.
— "Viimeiset sanat olivat: tappelu-tanterella tapaamme toisemme!"
Kampós ei ollut odottanut mitään vähempää, kuin että herra Adam nämät sanat kuultuansa vaipuisi selkänsä takana seisovaan nojatuoliin ja vapisevin huulin huutaisi: "se on hän!" Kuinka suuri oli siis hänen hämmästyksensä, kun tämän odotetun katastrofin sijasta Garanvölgyi kylmäverisesti veti esiin lompakkonsa, otti siitä kymmenen kappaletta hopealla ja kullalla koristettua viiden florinin Reichsschatzschein'ia ja häijynparisesti lausui:
— "Se on hyvä, rakas Kampós; juoskaa vielä kerta takaisin tuon arvoisan 'Armer rajsender'in' (matkustaja raukan) luokse ja sanokaa hänelle, että Petöfi on jättänyt jälkeensä sen kirjallisen todistuksen, ettei hän ikänä mene Wien'iin; minä taas en tietääkseni vielä koskaan ole ollut edes matkalla Wien'iin päin. Tämä vähäinen raha antakaa hänelle matkakustannuksiin."
Kampós herrasta tuntui, kuin hänen oikean jalkansa alta maa kohoisi, vasemman alta taas vaipuisi, niin että hän oli pakoitettu tarttumaan kiinni takkinsa nyöreihin, jottei menettäisi tasapainoa. Olisiko siis kuitenkin tekemistä petturin kanssa? Se on hirveä tieto semmoiselle kunnialliselle ihmiselle, joka luulee jokaista yhtä rehelliseksi, hartaaksi, viimeisen paitansa antavaksi isänmaanrakastajaksi, kuin itse on.
Itse hän ei tietänyt, kuinka se oli tapahtunut; se on vaan varma, että kun hän taas nosti päätään, pyytääksensä herra Adamilta lisäksi selityksiä, hän huomasi käyvänsä maisi-pellon äärellä. Kartanosta tänne asti kulkeissaan ei hän ajatellut tämän maailman asioita. Vasta täällä hiljaa kahisevien maisi-vainioin keskellä alkoi hän taas tointua ja, miettien mitä oli kuullut, katsoi hän sitä ikuista kadotusta ansaitsevaksi synniksi, jos ei viimeiseen sanaan asti pitäisi herra Adamin puhetta pyhänä ja totena. Sen mukaan oli siis tuo toinen hirveällä tavalla poikennut totuudesta. Sen mukaan oli tuo ihminen pitänyt häntä äärettömänä narrina! Hän oli joka yö, kun jo kaikki talossa nukkuivat, ottanut ruokakorin ja vienyt sen pimeässä tiettömien peltojen kautta viinitarhaan; siellä teki hän suuren mutkan, hiipiäksensä toiselta taholta viinihuoneesen, jossa hän piti turvattiansa kätkettynä; tämän huviksi pelasi hän pois joka päivä neljä viisi florinia vaivalla ansaitusta palkastansa; hän vaatetti häntä, lahjoittipa hänelle vielä kellonkin, jotta hän tietäisi, mikä aika oli. Näitä hän ei kuitenkaan yhtäkään katunut. Mutta haikeasti valittaen syytti hän häntä noista katkerista mielenkuvituksista, joita tämä niin runsaasti oli hänelle tuhlannut. Kuinka hän oli hänestä huolta pitänyt! kuinka hänen tähtensä ollut peloissaan, kuinka monta yötä valvonut! häntä ei maittanut ruoka eikä juoma, aina vaan oli toinen hänen mielessään. Ja sitte nuot kauniit, petolliset unelmat, joita hän puhui hänen päänsä täyteen: loistavista, mainehikkaista, onnellisista tulevaisuuden päivistä unkarilaisille! Unkarin onnellisempi tulevaisuus on siis kaikki pelkkää valhetta?! Tätä hän alati mielipahalla ajatteli. No niin, mutta kaikki nämät on hän myöskin hänelle sanova, jahka he vaan sattuvat yhteen. Kun on juljennut pitää pilkkana hänen rehellistä, isänmaallista sieluansa!
Tällä kertaa hän ei poikennutkaan mihinkään polulta, vaan kulki suoraan sitä tietä, joka meni viinihuoneesen. Sinne tultuansa avasi hän ulko-oven ja astui sisään, vihoissaan painaen hattuansa syvemmälle päähän ja muistaen tähän asti olleensa niin yksinkertainen, että tikapuita myöten oli ryöminyt katolle ja sieltä luukusta puikahtanut holhottiansa tervehtimään. Jospa olisi edes tämän tekemättä jättänyt!
No, mutta hänkin on tästä nyt osansa saava! Kuinka hän on hämmästyvä, havaitessaan että entinen jumaloitsijansa suoraan astuu hänen eteensä, hattua päästänsä ottamatta!
Kampós herra työnsi pois tieltään pari tyhjää viinitynnyriä, jotka olivat vieritetyt porstuaan sentähden, ettei huone näyttäisi asutulta, meni vihasta kuohuvalla mielellä "lepopaikan" ovelle ja astui siitä kolkuttamatta sisään.
Häntä odotettiin.
Tuo kuuluisa mies, jota siksi, kuin kenties saamme selkoa hänen todellisesta nimestänsä, olemme pakoitetut nimittämään "kunnioitetuksi herra Onnettomaksi", oli jo tuntenut sahramin hajua[22] sen verran, että tästä tiedustelemisesta pihti syntyisi hänelle; hän oli sentähden ryhtynyt semmoisiin toimiin, että hädän tullessa voisi olla tappeluun valmiina, s.o. hän oli turvalliseen paikkaan korjannut kaikki, mitä hänellä tuvassa oli käytettävissään: kellon, kamman, pöytäkalut ja käsiliinan; yllensä oli hän pukenut kaikenlaisia vaatteita: päällimmäisenä oli uudenaikuinen, sämpylän-värinen talvitakki, jonka sivutaskusta punaisen silkki-nenäliinan kulma hohti näkyviin.
Tämä suuri mies oli aivan pulska ulkomuodoltaan, että hän vaikutti kunnioitusta heikkosydämisissä ihmisissä. Hänen vartalonsa oli pitkä, suora, sankarin kaltainen; viikset sysimustat, niinkuin kahden kysymysmerkin hännät ylöspäin kierretyt; sileäksi ajettujen poskien alla puolikuun muotoinen tuuhea parta; kasvot punaiset ja pulleat; musta tukka keskeltä kahtia jaettu, niinkuin János Hunyadi'n muotokuvassa nähdään. Hänellä oli Unkarilaisen kasvot, niin suopeat, rehelliset, avonaiset, että kuka hyvänänsä ensi katseessa kenties olisi niistä pettynyt.
Minä en sitä mainitsekaan Kampós herraa nuhdellakseni, että hän, kun taas näki miehen edessään ruumiillisessa muodossa, heti unhotti päätöksensä ja kaappasi niin sievästi hatun päästään, kuin jos se vaan unhotuksesta siihen olisi jäänyt.
— "No, hyvä herra, mikä toi teidät taas takaisin luoksemme?" puhui hänelle tuo arvoisa onneton semmoisella armollisella halpuudella, jolla joku prinssi vastaan-ottaa kunnioitusta osottavan lähetyskunnan.
Kampós herra joutui, suoraan sanoen, suuresti hämille. Kun hän kuuli tämän sydämen pohjasta lähtevän metalli-äänen, oli hänen mahdoton uskoa, että sekin voisi olla valhetta, ja sattumalta katsahtaen hänen silmiinsä, oli hän milt'ei suudella hänen kättään ja pyytää häneltä anteeksi, ennenkuin lausuisi, millä häntä aikoi loukata.
— "Hyvä herra! Pyydän sata kertaa anteeksi. Tulen nyt armollisen herran luota, herra Garanvölgyin luota. Älkää pahastuko, mutta armollinen herra sanoi todellakin, ettei hän muista omasta puolestaan koskaan olleensa Wien'issä; sen vuoksi…"
Arvoisa onneton astui askelen taaksepäin, vaati, vasemmalla kädellä viitaten, vaiti-oloa ja keskeytti häntä liikutetulla äänellä:
— "Älkää puhuko enempää! Minä päästän teidät siitä."
Kampós herra hämmästyi kovin ja katsoi sopivimmaksi anteeksi-pyynnön osotteeksi avata kädessään pidettyä lompakkoansa.
Suuri mies laski käsivartensa ristiin rinnalleen ja lausui, katkerasti päätään pudistaen, varsin murheellisella äänellä Kampós'ille nämät soimaavat sanat:
— "Minä ymmärrän sinut, ihminen! Tämä siis on unkarilaisten ystävyyttä! Tämä suurten nimien sädekehä! Häpeä ja häväistys! Kun kunnottomasti asettaa paulan vainotun patriotan eteen, jotta tämä siihen takertuisi! Kun kavalalla jesuitan-juonella tiedustelee häneltä sanoja, joista sitte sopii hänelle huutaa: 'pereat!' — Minä tunnen teidät. Te, jotka pelkurimaisesti olette karttaneet vaaraa, koetatte nyt, jottei semmoisen vainotun isänmaan-puolustajan läheisyys saattaisi teidän kurjaa elämäänne vaaran alaiseksi, päästä hänestä irti. Häpeä sille kansalle, joka semmoisia sikiöitä suuriksi miehikseen nimittää! Petosta, kavaluutta joka askelella! Salaisuutemme uskomme vakojille, päämme laskemme salamurhaajain käteen, onnellisuuttamme pitävät pahat henget leikkikalunaan. Vaan vapiskaa! Koston päivä on tuleva ja se on oleva kauhea päivä. Muistakaa silloin, että olette kadehtineet leipäpalaa vainotulta patriotalta ja sulkeneet oven häneltä. Vapiskaa! vapiskaa!"
Kampós herra kehottamattakin jo vapisi kiireestä kantapäähän asti. Hän arveli, ettei tätä hirveää uhkausta vastaan mikään olisi niin hyvä suoja, kuin noiden viidenkymmenen florinin antaminen.
— "Pyydän nöyrimmästi anteeksi; armollinen herra lähettää tässä viisikymmentä florinia."
— "Hahaha!" huudahti jalo mies, kiivaasti tarttuen tarjottuihin pankinseteleihin semmoisella hurjistuneella liikunnolla, että Kampós herra ei mitään vähempää odottanut, kuin että hän heti paikalla ne kappaleiksi repisi. "Viisikymmentä florinia!" huusi katkerasti pakolainen, kohottaen noita kymmentä kappaletta Reichsschatzschein'ia taivasta kohden. "Näetkö tätä, isänmaani? Minä, joka kymmenen kertaa uhrasin edestäsi henkeni, joka verelläni kastelin ääriäsi toisesta päästä toiseen, minä saan nyt palkaksi siitä viisikymmentä florinia. Oi kurja, hylätty isänmaani!"
Kampós herran sydän oli todellakin kovin heltynyt ja hän rupesi jo hapuilemaan nenäliinaansa takataskusta, jonka hankkeen ylhäinen mies kuitenkin väärin käsitti, sillä hän ryntäsi äkkiä häntä vastaan ja, tarttuen hänen rintapieleensä, kiljasi:
— "Tunnusta, valapatturi, että minulle lähetettiin sata florinia ja että siitä olet viisikymmentä pidättänyt!"
Mutta tämä oli jo semmoinen sana, josta itse Kampós herrakin saattoi vimmastua.
— "No, mutta kuulkaa toki, herra, sitä älkää minulle sanoko! Jos ette minua usko, niin tulkaa kanssani armollisen herran luokse, puhutelkaa häntä itseä. Minua älkää epäluulon-alaisena pitäkö. Katsokaa!"
Suuri pakolainen mittasi pöyhkeällä silmäyksellä lyhyttä miestä ja tukki ylpeän-rehtavalla äänellä hänen suunsa:
— "Minä ylenkatson teitä, sinua, sinun herraasi ja hänen viheliäisiä almujansa", ja tuota viheliäistä almua molempien käsiensä välissä vihaisesti hieroen — pisti hän sen taskuunsa.
Ja vielä kerran ylenkatseellisesti silmäillen pienen tilintekijän lyhyen-jäntterää ruumista, lähti hän juhlallisin askelin pois huoneesta.
Kaiken tämän katkeruuden ohessa oli hänellä kuitenkin vielä niin paljon mielenmalttia, että hän pöydällä olevista molemmista hatuista otti mukaansa paremman, joka sattui olemaan Kampós herran, tälle muistoksi sen sijaan jättäen vanhan Kalabrian konsonsa.
Porstuan ovella seisahtui hän ja huomaten, että tuon kunnon miehen silmät yhä tirkistivät hänen jälkeensä, kääntyi hän vielä kerran takaisin ja, laskien kätensä otsalleen, puhkasi:
"Nagy a világ, végtül végig bujdosom."
(Laaja on maailma, äärestä ääreen sen kierrän).
Ja hän syöksi ulos.
Kampós herra oli omasta mielestään kuin pahantekijä. Jos se kuitenkin olisi ollut "hän!" Millä jaloudella hän puhui! Kuinka hän oli kiivastunut! Tuskin sopinee epäillä, että hän kuitenkin oli joku. Jos mikä onnettomuus kohtaa häntä, ei Kampós herra koskaan voi saada omantunnon rauhaa.
Hän otti itselleen muistoksi pakolaiselta sinne jääneen vanhan hatun ja pani sen tallelle erääsen kirstuun.
Vaan tuo lause: "Nagy a világ, végtül végig bujdosom!"
Tämän säkeen on todellakin tuo suuri runoilija kirjoittanut.
Mutta suuri pakolainen vielä samana hetkenä pakeni — ei maailman toiseen päähän, vaan kylän toisessa päässä olevaan kastelliin, jossa hän esitti itsensä Ritter von Ankerschmidt'ille Sáros'in vapaajoukon[23] jäseneksi, jota hallitus ei ollut kylläksi palkinnut ja joka, komitatin asujamiston vainon alaiseksi jouduttua, oli pakoitettu vaeltamaan pois muihin komitateihin, palkintoa ja arvonsaantia etsimään.
Tällä matkalla oli hänen nimensä Richard Marczián. Ei tosin niin loistava, kuin se, josta häntä viimeiseksi oli karkotettu, mutta hyvä kyllä jokapäiväiseksi tarpeeksi — niin kauan kuin se ei revennyt.