IV.
Kaksi, jotka tahtovat syödä toinen toisensa,
Herra Garanvölgyi puuhasi juuri talous-tilikirjain päättämisessä Kampós herran kanssa, kun ritari Ankerschmidt'in sapeli kalisi hänen ovensa ulkopuolia.
Ritarin päästä oli matkalla viha vähäisen haihtunut; hän ajatteli itsekseen, että jonkunlainen sävyisä, humorillinen menetystapa ensi aluksi olisi sopivampi, kuin heti yht'äkkiä rynnätä esiin järeillä tykeillä. Kun sentähden hänen kolkutukseensa sisältä kuului sana "lehet",[33] käänsi hän sen sanaksi "herein" ja aukaisi oven tuolla uskaliaalla leikkipuheella: "ah, te sanotte 'herein' ja väitätte kuitenkin, ettette ymmärrä saksaa."
He seisoivat nyt ensikerran suutasuksin, silmä vasten silmää.
— "Ei, hyvä herra", vastasi Garanvölgyi, "minä sanoin 'lehet.'"
— "Ah! No miks'ei siis vanhan unkarilaisen tavan kukaan: 'szabad?'[34]
Katsokaapas, minä osaan unkarin kieltä, en kiellä sitä."
— "Niin, hyvä herra, tuon 'szabad' sanan mainitsemista minä katson polisi-säännön rikkomiseksi. Nyt on vaan 'lehet', mutta ei 'szabad.' Tehkää hyvin, käykää istumaan. Mikä tuottaa minulle kunnian?"
— "Te tiedätte sen hyvin; te olette loukannut minua."
— "Se ei ole mahdollista, minun ei koskaan ole ollut tapa nähdä teistä edes unta. Minä en ketään loukkaa. Taskussani on aina Itävallan rangaistuslaki,[35] minä en ikänä tee mitään, ennenkuin olen katsonut, eikö se jonkun pykälän mukaan ole kielletty."
— "Mutta te olette lukematta lähettänyt takaisin erään kirjeen, joka minun talostani tuotiin teille, sillä ilmoituksella, ettette ymmärrä saksaa."
— "Tätä rikosta vastaan ei ole mitään paragrafia rangaistuslaissa, jos ei ehkä jossakin Reichsgesetzblatt'in aivan viimeisessä numerossa olisi siihen lisäystä tehty; tähän-astisista tiedän varmaan, ettei ole, sillä minä olen ne lukenut."
Ankerschmidt'in alkoi veri jo taas nousta päähän.
— "Mutta, hyvä herra, te olette itse ollut sotamies ja, niinkuin tiedän, hyvä sotamies; teidän pitäisi tietää, että löytyy loukkauksia, joita eivät mitkään tuomio-istuimet voi parantaa, vaan joita miesten on tapa ainoastaan kahden kesken sovittaa."
— "Sen tiedän, herra ritari, mutta minä tiedän senkin, mitä poikkeus-lait vakuuttavat sille, joka ottaa käteensä aseen, kun hänellä siihen ei ole lupaa: ja minä olen luvan-saamaton, kuuliainen alamainen."
Ankerschmidt'in täytyi pidättää kokonaista pataljonaa piruja ryntäämästä esiin tätä ivantekoa vastaan. Se kuitenkin jähdytti hänen vertansa, että kaikkien näiden sarkasmien ohessa oikeuden-istujan valkopartaiset kasvot olivat erinomaisen lempeät, rauhalliset ja ikäänkuin apostolin kaltaiset.
— "No, mutta heittäkäämme kaikki leikki sikseen", jatkoi Garanvölgyi; "sanokaa, kunnioitettu herra, milloin ja millä tapaa minä olisin teitä loukannut?"
— "Kyllä. Te, hyvä herra, olette tänään saanut kirjeen, jonka muuan palvelija minun kartanostani toi tänne."
— "Niin olen. Minä en tietänyt, että se oli teidän palvelijanne; luulin hänet oikeuden-palvelijaksi, sentähden että hänellä oli niin korkeahuippuinen hattu. Muuten olisin ollut kohteliaampi hänelle."
— "Te ette murtanut auki tätä kirjettä, ette edes katsonut, keneltä se oli, vaan lähetitte sen avaamatta takaisin, käskien sanoa, ettette ymmärrä saksaa."
Ankerschmidt katsoi tuota sanoessaan terävästi Garanvölgyihin, mitä tämä siihen voisi vastata.
Mutta tämä vastasi oikein quakerimaisella tyvenyydellä:
— "Sentähden, etten todella ymmärräkään."
— "Oih, pah! Sitä uskokoon piru. Te olette ylhäinen herra; teidän vanhempanne ovat varmaankin antaneet teille hyvän kasvatuksen; se on mahdotonta, ettette olisi oppinut kieliäkin."
— "Aivan niin, minä osasinkin ennen. Minä panin silloin paljon arvoa saksalaiseen tieteesen ja kirjallisuuteen; yhteen aikaan pidin itseäni täydellisesti, 'au courant' sen suhteen, taisinpa vielä sanoa, mitä uusia voimia ilmestyi kussakin tämän kirjallisuuden haarassa; mutta nyt olen ne kaikki — unhottanut."
— "Oi, hyvä herra, siinä laskette liikaa!" huusi Ankerschmidt, tärähyttäen sapeliansa lattiaan. "Tuommoisia vastauksia antakaa muille, eikä minulle. Minä en tullut sellaisia humorillisia väitöksiä varten tänne."
— "Se on teistä humorillista?"
— "Mitä pirua se siis olisi? Kun väittää, että on unhottanut tuonlaisia!"
Garanvölgyi huokasi raskaasti ja siirtyi likemmäksi ritaria.
— "Arvoisa ja urhoollinen herra! Sangen, sangen suuria asioita voipi ihminen unhottaa — jos tahtoo. Kerta olin minä tämän komitatin valittuna päämiehenä neljänkolmatta vuoden kuluessa, joka kolmas vuosi uudestaan valittu; minä käytin oikeutta tunnettujen lakien mukaan, valvoin järjestystä hyvällä menestyksellä ja suojelin sanoilla ja töillä mitä valtakunnalle oli kallista. Se aika on mennyt. Ensimmäisinä vuosina oli minusta usein kuin olisin nähnyt unta, että minun oli lähteminen hallinto-kaupunkiin, yleis-istuntoon, jossa oli kovin tärkeitä asioita ratkaistavana. Oi, mielettömyyttä! se on ohitse. Se 'täytyy' unhottaa! Ja minä 'tiesin' unhottaa. Kerta olin rikas mies; jos kansa kärsi hätää, sai se aina leipää minun luonani. Sekin on ohitse. Kauan aikaa oli minusta, milloinka näin repaleisten ihmisten ikkunani alla minua tervehtävän, kuin olisin mennyt heiltä kysymään, miksi he ovat niin murheellisia. Oi, narrimaista mielenkuvitusta! Eikä minun itse luonanikaan ole laita, niinkuin ennen. Se on minun nyt unhottaminen; ja minä olen tietänyt sen unhottaa. Minulla oli sukulaisia, joita kohtaan olin ylenmäärin hyvä: he pettivät minut, ajoivat minut pois isieni perinnöstä; ja minä tiesin unhottaa hukkaan menneet hyvät työni. Minulla oli suloinen lapsi, sisar vainajani ainoa poika, jota kehdon ajoista alkaen kasvatin; hän oli todellakin minulle, mitä poika on isällensä: hyväsydäminen, kunnollinen, rohkea ja ymmärtäväinen; minun kunniani, turvani, vanhuuteni lohdutus. Ei, hän ei minua pettänyt, mutta hän istuu Kufstein'issa, sinne kahdeksaksitoista vuotta tuomittuna. Jos hän olisi jäänyt luokseni, käynyt yhdessä minun kansani, olisi hänkin nyt vapaa; mutta minä laskin hänet toisaalle ja nyt hän kärsii rangaistustansa, hivuttaen nuoruutensa ikää neljän seinän välissä, kun sitä vastoin minä pelastuin. Ja minusta oli kauan, kuin joka päivä odottaisin hänen kotiin-tuloansa, kuin hän jo olisi tuvassa, kuin kuulisin hänen tutun äänensä, kuin tuntisin hänen askelensa porstuassa, kuin se jotakin hyödyttäisi, että minä näen unta hänestä ja pidän kiinni hänen kädestään ja sanon: nyt jäät jo tänne! ikäänkuin sitte herättyäni muka saisin häntä täällä tavata! Tätä mielenhairausta kesti kaikista kauimmin. Mutta minun täytyi unhottaa sekin, sillä se oli hullutusta; enhän minä elä siksi, että hänet näkisin! Ja minä tiesin tämänkin murheen unhottaa. Hyvä herra, minä unhotin, mitä olen kadottanut, mitä olen kärsinyt, mitä olen toivonut; minä unhotin kansani perikadon, minä unhotin häpeäni, kunniani; miksi en siis olisi voinut unhottaa sitä, jota en edes ajattele."
Ankerschmidt ei huomannut sitä sofismaa, joka syntyi antecedens'in ja consequens'in yhteen-asettamisesta; se vaan hänen huomioonsa kiintyi, että hänen vastustajallansa oli rakas lapsi, joka vankeudessa rangaistusta kärsi; tässä tunsi hän silmänsä kyyneltyvän.
Nyt puhui hän jo paljon hiljaisemmalla äänellä Garanvölgyille:
— "Olkoon minusta kaukana, että olisin tullut luoksenne herjauksia tekemään. Tähän askeleesen pakoitti minua se seikka, että sen kirjeen päälle-kirjoituksessa, joka oli teille lähetetty, tunsin toisen tyttäreni käsialan. Te, hyvä herra, ymmärtänette, että minun velvollisuuteni isänä on tietää, mitä tyttäreni kirjoittaa tuntemattomille ihmisille. Minun ei sovi itse avata tätä kirjettä, koska se ei ole minulle kirjoitettu. Sentähden toin sen takaisin teille, jotta te sen avaisitte ja jos ette itse ymmärrä sitä, jota minun nyt teidän vakuutuksenne mukaan täytyy uskoa, on teillä huoneenhaltia, joka osaa saksaa; antakaa hänen lukea kirje ja ilmoittakaa, jos mahdollista, minulle sen sisällys."
— "Hyvä", sanoi Garanvölgyi, ottaen vastaan kirjeen ja avaten sen kuverttia, jonka jälkeen hän viittasi Kampós'ille, että tämä lukisi, mitä se sisälsi.
Mutta Kampós osasi todellakin hyvin vähän saksaa.
Vaan mikä hänen nyt enää tuli neuvoksi? Jos hänkin sanoisi, mitä isäntä oli sanonut, saattaisi herra soturi luulla hänen tekevän pilkkaa ja antaisi hänelle vielä selkään. Mitä on isännän sallittu, ei ole pehtorin sallittu. Hänen täytyi siis päättää ryhtyä kirjeen tavaamiseen.
Hänen onneksensa oli neidellä niin kaunis käsiala, kuin se olisi ollut painettu. Kampós herralle ei julkilukemisessa tullutkaan muuta virhettä, kuin että hän v'n sijasta kaikkialla luki w, jota ei olekaan ihmettelemistä: miksei sitä kirjoiteta f'llä?
Kun Ankerschmidt huomasi, että käännös toiselta todellakin kävi huonosti, sanoi hän kohta jokaisen lauseen unkariksi. Missä puhe alkoi tulla Kampós herrasta itsestä, pyysi se istua kiinni tuon kunnon miehen kurkkuun; hänen kasvonsa muuttuivat kolme kertaa ja kun hän lakkasi lukemasta, oli hänestä niinkuin tuolit, sohvat ja nuot kaksi tilanhaltiaakin sohvalla olisivat ruvenneet hiljaa tanssimaan.
Garanvölgyi pani kirjeen takaisin kuverttiin.
— "Sallitteko, hyvä herra, että minä pidän tämän kirjeen?"
Ankerschmidt nyykähytti ääneti päätänsä ja kierteli vaan pitkiä viiksiänsä, rypistäen yksivakaisesti kulmakarvojaan. Vihdoin, äkisti kääntyen Garanvölgyin puoleen, kysyi hän:
— "Tämä on hullumainen juttu, eikö totta, hyvä herra?"
Garanvölgyi hymyili hiljaisesti.
— "Ei suinkaan. Siinä ei ole mitään pahaa. Minä kiitän paljon kallista neittä hänen sydämellisestä kohteliaisuudestansa; se osottaa hyvää sydäntä. Mutta minulla ei, Jumal' auta, ole, paitsi sydäntäni, mitään, jota salassa pitäisin. Ja täten lienee tämä kritillinen kysymys päättynyt?"
— "Siltä näyttää. Minulle oli kuitenkin varsin mieluista, että sain siitä selkoa, ja te ette pitäne minua sopimattoman uteliaana; sitä toivon."
— "Minä taas toivon, ettei siitä lähde mitään haittaa uljaalle suojelijattarelleni."
— "Se on minun asiani", vastasi Ankerschmidt äreästi, nousten sijaltansa, "Perheeni keskuudessa olen minä ankara. Soturin-ajaltani opin, että alhaisten tulee totella päällikköä."
— "Se on totta", myönsi Garanvölgyi. "Se vaan on ikävä seikka perheellisen sotakurin säilyttämisessä, että siinä useimmiten naiset ovat päällikköinä ja miehet alhaisina sotureina."
Ankerschmidt katsoi hyväksi pistää pillit pussiin. Hän kiiruhti jo kotia.
Etehiseen asti seurasi häntä Garanvölgyi; siellä antoi hän Kampós'in toimeksi saattaa armollista herraa edemmäksi, koska hän itse ei lähde huoneestaan.
— "Vieläkö lupauksenne teitä yhä estää?" kysyi Ankerschmidt.
— "Ei niin paljon se, kuin luuvalo päässä?"
Sitten erosivat he toisistaan. Seuraavana hetkenä syntyi kummassakin yhtä haavaa se ajatus, että — kenties olisi sentään sopinut hyvästi-jätössä pudistaa kättäkin. Se oli nyt myöhäistä. Miks'ei toinen sitä ensiksi tehnyt?
Kuitenkin, ennenkuin Ankerschmidt etehisestä ehti alas pihalle, asettui hänen seuralaisekseen määrätty Kampós äkisti hänen tiellensä semmoisella kiiruulla, että ritari jo luuli jotain väkivallan-yritystä häntä vastaan tarkoitettavan.
— "Armollinen herra, minä pyydän, vaan silmänräpäys. Älkää menkö vielä! Kuulustelkaa minua!"
— "No?" kysyi Ankerschmidt, luoden häneen hirveän terävän silmäyksen.
— "Minä olen kauheasti petetty. Älkää suvaitko sitä uskoa. Kunnioitettu herrani ei tiedä siitä mitään. Minä yksistään olen syyllinen; hänellä ei siitä ole ensinkään tietoa."
— "Mitenkä?" sanoi ritari, synkistyen. "Siinä siis kuitenkin olisi jotakin perää?"
— "Minä en siitä huoli, vaikka minä hirsipuuhun vedettäisiin: minä tiedän, että tuo petturi on sitä vielä muuallakin kertova. Sentähden annan nyt omin ehdoin ilmi itseni, jottei kunnioitetulle herralle, hyvälle isännälleni, siitä mitään pahaa tapahtuisi. Tuo kavala ihminen tietää siitä tosin aivan hyvin, koska hänen nähdessään kätkin sen viinihuoneen alushirren alle."
— "Minkä?" kysyi Ankerschmidt, suuresti huolestuen.
— "Menköön vaikka pääni, mitä kieltäminen minua hyödyttäisi. Minä tunnustan."
—- "Ettehän vaan…"
— "Aivan niin, niin se on; yksi vihko — 'Maaliskuun 15 päivää.'"
— "Mitä pirua se on?"
— "Sanomalehti vuodelta 1848."
— "Eikö muuta mitään? Ottakaa se siis pois hirren alta, muuten se pahentuu siellä."
— "Mutta eiköhän minulle tulisi siitä mitään vaaraa?"
— "Kuka siitä sanomalehdestä huolisi! Pankaa se kirjastoonne, ei kukaan tule sitä sieltä perimään."
— "Hm. No niin. Minä en ollut sitä ajatellut! mutta löytyy vielä, suokaa anteeksi, jotakin muuta siellä."
— "Perhana! Vielä muutakin?"
— "Josta kirjeessä puhutaan."
— "Ehkä aseita?"
— "Niin, todellakin. Viinihuoneen ullakossa."
— "No tuhat tulimmaista, se on pahempi. Te pidätte aseita kätkössä?
Mitä tarkoitusta varten?"
— "Minä tiedän olevani hukassa, mutta tahdon sen ilmoittaa. Parempi on, jos sen kohta sanon. Kerta sain kunnioitetulta herraltani kauniin, kaksipiippuisen pyssyn, sangen kallisarvoisen lahjan. Juuri sentähden annan itseni ilmi, ettei kunnioitettu herra joutuisi kiinni, jos se löydetään, sillä siihen on hänen nimensä piirretty. Minä en tahtonut antaa sitä pois, sillä se käy erinomaisen hyvin: ja paitsi sitä toivoin, että joskus vielä sentään saisi metsästää."
— "Jahtipyssy siis? Entäs mitä vielä?"
— "Vielä — vielä, tahdon sanoa kaikki, vielä lisäksi yksi ruutisarvi."
Ankerschmidt purskahti isoon nauruun. Hän oli odottanut, että ainakin kanuna tulisi esiin.
— "No kuulkaa", sanoi hän, taputtaen katuvaista kapinan-yllyttäjää olkapäälle, "koska olette niin innokas metsämies, niin menkää viinihuoneesen ja tuokaa pyssy pois sieltä; siksi kuin tulette kotia, lähetän teille asepassin: minulla on niitä pari, jotka olen ottanut voutejani varten; toisen annan teille ja kun se lakkaa voimassa olemasta, hankin teille uuden. Ampukaa nyt vaan jäniksiä paljon."
Kampós herra ei oikein tietänyt, oliko hän hereillä vaiko nukuksissa. Että hän vielä kerran voisi pyssy olalla käydä pitkin peltoja sydänpäivänä, sitä hän tuskin olisi uskaltanut uneksiakaan. Hän ei enää saattanut ritaria pitkää matkaa, vaan meni, hänelle hyvää yötä sanottuansa, viinihuonetta päin. ja jos milloinkaan on nähty ihmistä, joka yhden askelen sijasta astui kaksi, niin hän se astui.
Herra Garanvölgyi jouti kyllä odottaa häntä takaisin! Hän tuskin kerkesi vetämään henkeänsä, ennenkuin oli päässyt viinihuoneen katolle, siellä melkein hengen vaaralla kiivennyt vanhan viinapolttimon korsteinille ja siitä vetänyt esiin tuon satoihin rääsyihin käärityn kalliin aarteen sekä sen kanssa riemuissaan keikahtanut alas katolta. Onneksi putosi hän viiniköynnös-kasaan ja loukkasi ainoastaan nenänsä. Mutta vähät siitä, kun vaan pyssy ei vioittunut. Se olikin aivan eheänä, ei edes ruosteen-pilkkuakaan näkynyt siinä. Kampós herra pyhki sitä takkinsa liepeellä, koetteli hanaa, laski sen poskellensa, vieläkö ne tuntisivat toisensa, jopa vihdoin suutelikin sitä ja heitti sen sitte olalleen, lähtien käsi kupeessa takaisin kylään. Pyhästi uskoi hän nyt olevansa kahta jalkaa korkeampi kuin eilispäivänä.
Garanvölgyin oli täksi päiväksi tyytyminen siihen, että Kampós herra, hänen ikkunansa ohitse mennessään, suurella riemulla heilutti hänelle pyssyään. Adam herra taisi hänen hehkuvista kasvoistaan nähdä, ettei kukaan tänään saata hänen kanssaan puhua.
Kampós herra meni suoraa päätä huoneesensa: hän oli naimaton mies, eikä hänellä siis ollut ketään, jolle olisi voinut iloansa ilmoittaa. Palkollisten oli siinä kyllä, että he ihmettelivät ja ilmoittivat, jotta naapuri-herrasväen palvelija oli tuonut sinetillä lukitun kirjeen hänelle, tiesikö hän jo, mitä siinä oli? Hän meni huoneesensa. Seinässä riippui vielä peuran-nahka, mutta naula, jossa pyssyä ennen oli pidetty, oli tyhjä. Muuta asetta ei ollut, kuin vaan vuoteen vieressä seisova surullinen ryhmysauva. Nyt hän siis uudestaan asetti vanhaan paikkaan tuon kalliin matkakumppanin, eroamattoman hyvän ystävänsä kaikissa vaiheissa, jota hän ei edes silloin luotansa heittänyt, kun vihollisten ratsut hänet säikyttivät Kassa'sta Miskolcz'iin asti. Ja siinä hän taas ihaili sitä kauan aikaa.
Kun sitte pihalle pyrähti parvi hyvänsävyisiä varpusia, alkoi hänen vanha saaliinhimonsa vähitellen herätä. Petturi juohtui hänen mieleensä.
Mikä inhoittava ja kiittämätön ihminen tämä oli!
Ja lopuksi muistui hänen mieleensä tuo Kalabrian konsokin, joka oli vaihetettu hänen hyvään, viiden florinin hattuunsa.
— "Tule esiin, kalabrialainen!"
Hän etsi sen nyt kistunsa salakomerosta. asetti sen eteensä pöydälle, riisui yltänsä takin ja kivertäen ylös paidanhiansa piti sille seuraavan kauniin puheen:
— "Sinä ilkeä petturi! Sinä kaksisieluinen maankuleksija! Sinä siis menit pettämään sitä, joka sinua elätti, salasi, vaatetti. Sinä kiittämätön, inhoittava etana! Minut sinä aioit lakaista pois, etkö niin? Mutta siitä et saanut mitään 'punaisia saappaita.' Näetkös, hylkiö! Sentähden on pyssy tuossa. Sinä hankit pahaa ja siitä tuli hyvä. Näetkös, sinä tänään täällä, huomenna tuolla pettävä! Sinä koetit saattaa minua perikatoon, mutta sinä tapasit voittajasi, sinä jumalaton konna; sen voin sanoa."
Ja nyt hän hyökkäsi nyrkeillään hattua vastaan ja alkoi sitä armottomasti mätkiä; hän hakkasi sen aivan litteäksi, leipoi sitä molemmilla kämmenillään senkin seitsemään muotoon, viskasi sen vihdoin lattialle ja tallasi sitä jaloillaan.
— "Katsos! Kas tätä! Ja vielä tätäkin! Katsoppas, jumalaton! Piff, puff! Kas niin!"
Mielin määrin saattoi hän nyt purkaa kostoansa hattua vastaan.
Palkolliset ulkona luulivat, että Kampós herra nyt rutisteli ulos sielua jostakusta ja kun ottelun melu oli korkeimmillaan, avasivat he oven, tappelevia toisistaan eroittaaksensa.
Vähintäkään hämilleen joutumatta otti Kampós herra ylös rikki-poljetun hatun ja antoi sen tyydytetyn koston tunteilla rauta-tadikolla varustetulle rengille.
— "Tuoss' on! — Se on jo viimeisen virtensä veisannut. — Viekää se pois — naulatkaa tangon päähän — pistäkää hernemaahan — linnun-peljätykseksi!"
Hän pyhkäisi nyt hien otsastansa, puhalsi vahvasti ja, kiverrettyään taas alas paidanhiansa sekä puettuaan ylleen takin, meni levolle.
* * * * *
Sill'aikaa piti ritari Ankerschmidt kotona ankaraa perheellistä sota-oikeutta, jossa, niinkuin jo ennen on muistutettu, löytyi vaan yksi pykälä: toinen käskee, toinen tottelee.
Neiti Eliz oli haastettu sota-oikeuden eteen ritarin omaan kamariin.
Se oli hirveä tuomiosali: armoton tuomari, kylmäveriset lautamiehet, lahjomaton päällekantaja ja kovasydämiset oikeudenpalvelijat; kaikki yhdessä personassa ritari Ankerschmidt'issa.
Suuremman juhlallisuuden vuoksi oli hän sytyttänyt neljä kynttilää pöydälle ja paremmin näkyville vetänyt; siihen asetetun pääkallon. Kaksi pistoliakin oli pöydälle laskettu ja sapeli riippui vielä hänen vyöllään. Hän käveli pitkin askelin edes takaisin, syvästi miettien, mitä olisi tytölle sanova.
Eliz avasi oven ja riensi tanssien, hyppien isänsä eteen.
— "Neiti Eliz!" äijäsi ritari, "jääkää siihen, missä seisotte! Kädet alas! Tänään emme laske leikkiä."
Ja nyt istui hän itse pöydän ääreen.
— "Te — seisotte tuomarinne edessä!"
Neiti Eliz osotti soman-sievällä niiauksella, että hän ymmärsi sen.
— "Älkää naurako! Tuhat tulimmaista! Tämä ei ole leikintekoa.
Tiedättekö, mistä nyt tulen?"
— "Tunnustakaa pois se!"
— "Tuli ja leimaus! Minunko pitää tunnustaa teille? Minä olen käynyt herra Garanvölgyin tykönä. Tiedättekö, minkätähden?"
— "Papan omassa vallassa oli kai sinne mennä."
— "Tietysti. Ken sanoo, ettei olisi ollut? Mutta minkätähden menin sinne? Sentähden, että olitte lähettänyt kirjeen hänelle."
— "No, kuka sen jo on ilmaissut? Oi, tuo typerä Gyuszi. Minä menen kohta häntä korvasta nipistämään."
— "Pysykää täällä! Mitä kirjoititte tuossa kirjeessä?"
Eliz kohautti vaan pyöreitä olkapäitään.
— "Mitä kirjoitinkaan? Käskin hänen varoa itseänsä, koska häntä vastaan hierotaan petosta, sekä jos hänellä on jotakin salattavana, paremmin kätkeä sitä."
— "Hitto vie! Onhan tämä petosta! Te olette antanut ilmi perheen-salaisuuksia!"
— "Ne ovat hänen salaisuuksiansa, ei meidän."
— "Hiljaa! Ei sanaakaan enää!"
— "Älkää siis kysykö minulta enempää."
— "Vaiti!" huusi ritari Ankerschmidt, lyöden nyrkkiänsä pöytään. "Saakeli soikoon! Minä tahdon näyttää, että olen herra täällä kotonani."
Ja tämän sanottuansa tavotti hän uhkaavalla liikunnolla pistoleja.
Hän saavuttikin sen voiton, että neljän sekunnin ajaksi syntyi hiljaisuus semmoinen, jossa olisi voinut kuulla kärpäsenkin surinan.
Eliz lakkasi neljäksi sekunniksi nauramasta, päätään nyykäyttämästä ja kieltänsä pieksemästä, ja näiden neljän sekunnin yksivakaisen äänettömyyden aikana oli hän niin kaunis, hänen yhteen likistetty suunsa niin pikkarainen, hänen hämmästyksestä siirottavat silmänsä niin suuret, niin loistavat, että…
Tämän juhlallisen hiljaisuuden kestäessä nousi Ankerschmidt sijaltansa lujamielisesti ja kylmäverisesti, ankarat marmori-kasvot Eliz'iin päin kääntyneinä.
— "Olenko siis — tehnyt pahaa?" kysyi vapisten tyttönen.
— "Vaiti! — Neiti Eliz! Te olette tehnyt kuolemaa ansaitsevan rikoksen. Te olette ilmaissut sisällisiä salaisuuksia vihollisen leirissä. Jos olisitte sotamieheni. minä rikoksestanne antaisin ampua teidät."
— "Mutta koska olen tyttäresi, niin — suutelet minua siitä!" lisäsi siihen nauraen hilpeä tyttö ja seuraavassa sekunnissa hän jo riippui tylyn tuomarin kaulassa. Tämä kiroili, nuhteli, mutta pian hän huomasikin, että piti tuomittavaa pahantekijää rintaansa vastaan likistettynä, ja, suudellen hänen punaisia poskiaan, laski hän hänet menemään sillä varoituksella, että hän "toistekin" aina olisi hyvä.