Uusi tilanhaltia

by Mór Jókai

V.

Kuinka ihminen ensimmäisen sikopaimenhattunsa saa,

"Minä en sataan floriniin vaihettaisi tyhjyyttäni."

Kuka muu olisi saattanut keksiä tämmöistä paradoxin-tapaista sananlaskua, kuin unkarilainen?

Mutta hän on oikeassa.

Hän ei omaa mitään tehtaita, jotka jonkun amerikkalaisen sodan tähden jäävät pumpulittomiksi; hänellä ei ole mitään kauppaa, jonka maailman-tapaukset saattavat häviölle; hänellä ei ole mitään pelättyjä arvopapereita, joitten tähden hän vapistuksella odottaa uudenvuodentervehdyksiä Tuilerioista ja pörssi-telegrammeja Lontoosta: hänellä ei ole omaisuutta muuta mitään, kuin tuo Jumalan antama maa.

Totta on, että ihminen tämän kautta on kovin "maahan kiintynyt" herra, vaan sitte ei juuri mikään muu häntä kiinnitäkään. Ja lopuksi, jos koko vuoden tulo olisikin häneltä hukkaan mennyt, jos hän jäisikin olemaan niinkuin puusta pudonnut varpunen, nousee toisena vuonna taas uusi kasvu, ja jos taivas silloin hymyilee maanviljelykselle, antaen hyvää satoa, toipuu hän menneistä tappioista ja seisoo taas siinä, missä ennen oli.

Yksi semmoinen taivaan hymyillessä syntynyt vuosi oli 185-: laiho rehotti kauniina, repsistäkin oli hyvä toivo. Tämä on vastakohtainen koronkiskonta unkarilaisen suhteen, joka maksaa tuhannen prosentin koron lainatusta pääomasta.

Lisäksi tuli siihen vielä se onnen sattumus, että juuri siihen aikaan maailman suuret herrat olivat katsoneet hyväksi toinen toisensa huvitukseksi panna toimeen pienen murhenäytelmän, joka melkoisesti kohotti jyväin hinnan.

— "No, jos saamme repsin kunnialla korjatuksi, on taas 'hepo koiran herra.'[36] Meitä ei enää tule mikään velkoja tervehtimään."

Näillä sanoilla lohdutteli Garanvölgyiä Kampós herra, kun hän eräänä kesäisenä iltapuolena, hiki päässä, oli palannut niityltä, kussa juuri oli päättänyt heinänkorjuun, jota tulisimmalla kiiruulla seuraa repsin leikkuu.

— "Paljonko saatamme laskea?" kysyi Garanvölgyi.

— "Suittaa tulla noin kymmenentuhatta nelikkoa. Patruna Vendelin kahta vertaa suuremmalta alalta ei luullakseni korjaa kahdeksaakaan tuhatta." (Patruna Vendelin'iksi nimitti Kampós Ankerschmidt'in moravialaista pehtoria).

— "Minkätähden ei?"

— "Sentähden, ettei hän noudattanut neuvoani, kun käskin hänen aikaisemmin repsinsä kylvää. Hän sanoi tietävänsä asian paremmin, koska oli sen kirjasta lukenut. Sitte hän kyllä sakramentterasi, nähdessään, että maakirput kaikki karkasivat hänen kylvöönsä. Hahaha! Joka kerta kuin hän kohtasi minut, parjasi hän minua siitä, että minä muka tiedän jonkun noitakeinon, jonka kautta saatan karkottaa nuot syöpäläiset pois meidän kylvöstämme ja lähettää ne heidän vainioihinsa. Minä käskin hänen lähettää ne takaisin meille. Hyönteiset tietysti etsivät nuorinta toukoa."

— "Kuinka raskitte siitä iloita?"

— "Kun hän noin suurentelee tieteestänsä! Kaikki on hän paremmin tietävinänsä. Varmaankin hän minulle vielä näyttää, mitenkä kultaa tehdään."

— "Mutta nyt on siitä huolta pitäminen, että kaikki tulee ajallaan hyvässä järjestyksessä toimitetuksi."

— "Se onkin jo tapahtunut, suvaitkaa vaan olla huoletta. Tänä iltana puhuttelen kunnian-arvoisaa pappia, että hän tulevana sunnuntaina rukoilisi vähän auringonpaistetta, ja huomenna keitän papuja, jotta vadit tyhjentyisivät."

(Olen nyt ilmaissut, että unkarilainen on niin tietämätön ja taika-uskoinen, jotta hän, jonkun mieliruoan pöydällä ollessa, kehottaa itseään ja vieraita enemmän syömään, sillä väitteellä, että "jos vati tyhjenee, tulee huomenna kaunis ilma." Minä tuon sen esiin todistukseksi barbarilaisista oloistamme).

Joka vähänkin on nähnyt maanviljelystä, tietää kuinka kiireinen korjuun aika on. Palkolliset ja isäntä nousevat aikaisin ylös ja menevät myöhään levolle; päiväpalkkalaisista maksetaan paljon; kyökissä kiehuu kattiloissa kallis ruoka, joka heti päivälliskellon soitua kannetaan ulos työväelle; ihmiset ja elukat hikoilevat, voimiansa ponnistellen; pehtori, työvouti tuskin ehtivät piippuansa sytyttää.

Niin ei ole laita sivistyneemmässä maailmassa.

Missä on paljon väkeä, siellä sopii valita työmiesten joukosta, viiden groschenin eroituksella; lisäksi löytyy kylvö-, leikkuu-, puima-koneita. Kolme neljä miestä voipi yhtenä päivänä niittää, ajaa kokoon, puida, vieläpä mitatakin kaiken sen, jossa tuommoisen vanha-uskoisen oikeuden-istujan lukuisa työväestö tepastelee koko viikkokauden, eikä sittekään loppuun pääse.

Esimerkiksi ritari Ankerschmidt'in maanviljelys oli niin oivallisesti järjestetty, että se tykkänään poikkesi kansantavasta.

Vendelin Maxenpfutsch, ritarin huoneenhaltia, oli varsin oppinut mies. Ankerschmidt'in rahavarat sen ohessa kestivät kaikenlaisia tieteellisiä kokeita.

Kun Kampós herra otsansa hiessä puuhasi tiluksillaan, istui herra Maxenpfutsch mitä mukavimmassa asennossa verandallaan, polttaen poslini-piippuaan ja jokapäiväistä teetänsä särpien. Hänen lihava koiransa loikoili penkin alla, läähöttäen kieli ulkona suusta; pyssy oli heitetty nurkkaan; ilma oli liian lämmin — peltopyitten ammuntaan. Muuta työtä ei ollut mitään.

Vanha talonpoika tulee pihalle ja tiedustelee alhaisimmalta rengiltä, missä pehtori on. Tämä osottaa hänelle, että pehtori istuu tuolla siimeksessä teetä juomassa.

Metsä-ihminen laskee kauniisti lakkinsa avoimen verandan portaalle ja tervehtää herra pehtoria: "Jumala antakoon hyvää päivää!" itsekseen ajatellen: tuo on varmaankin kipeä, koska juo teevettä; se tekeekin hyvää, kun ihmisellä on vatsanväänne, varsinkin — tuore seljaistee.

— "No, mitä tahdotte? Sanokaa pian!" huusi hänelle pehtori.

Tietysti ikäänkuin asia ei olisi kohdallensa.

— "Hyvä, aatelinen herra! Minä ja kumppanini olemme tästä naapuristosta, tuolta Palócz'in piirikunnasta; mutta me emme ole palóczeja, sillä me olemme kalvinisteja, ainoastaan muutamat olemme katolisia, muut ovat lutherin-uskoisia."

— "Mikä minua siitä vaivaa?" kysyi kummastuneena pehtori.

Tuo kunnon mies kohautti olkapäitään.

— "Sitä en todellakaan tiedä. Minä en ole tilogi. Ehkä teitä vaivaa kaatumatauti?"

— "Mitä tahdotte?" ärjäsi pehtori.

Metsä-ihminen ei tästä ollut millänsäkään, vaan jatkoi siivosti.

— "Meitä olisi kahdeksantoista, sitte kaksikolmatta hevosella varustettua, sitte meillä kaikilla on oma vikatteensa, oma haravansakin, vieläpä oma hankonsakin."

— "Mutta mitä pirua minun siihen tulee, paljoko teillä on hevosia ja työkaluja?"

— "No, ei muuta, kuin että maanantaina päivän koitteessa, jos Jumala elämää suo, ruvetaan armollisen Garanvölgyi herran repsiä niittämään ja että se lauantaiksi on korjattu, vieläpä puitukin. Sitte vasta toisena maanantaina mennään ohran ja sitte vehnän kimppuun, siis jää sillä välin kokonainen viikko, jona saamme vaan hampaitamme pureksia."

— "No pureksikaa vaan; huolisinko minä siitä?"

— "Minä sanon vaan, että armollisen Garanvölgyi herran repsi on paremmin tuleentunut, kuin armollisen Akkorsincs[37] herran, jonkatähden tämän repsi on viikkoa myöhemmin niitettävä."

— "Entäs sitte?"

— "No, koska nyt olemme ottaneet armollisen Garanvölgyi herran repsin niittääksemme, niin kävisi yhdessä hiessä armollisen Akkorsincs herrankin repsi niittäminen."

— "Hakisinko minä päiväpalkkalaisia?"

— "No — yksi niin, toinen näin. Heinää ja repsiä tehdään päiväpalkalla; rukiin ja vehnän leikkuu tapahtuu sadosta osaa saamalla; päiväpalkka on viisikymmentä groschenia, mitta viinaa ja kaksi korttelia viiniä miestä kohden; aamiaiseksi silavaa ja leipää; päivälliseksi keitettyä naudanlihaa jauho-kimpaleitten kanssa taikka paistettua lampaanlihaa; illaksi kahdenlaista, joista toinen lihaa; välipalaksi savutettua lihaa tahi piimää; hattumme koristeeksi kukkanen; mitä sadon osallisuuteen tulee, on joka yhdeksäs nelikko puiduista jyvistä meidän."

Vendelin Maxenpfutsch'ilta sammui tuli piipussa tästä eriskummaisesta puheesta. Tuo tolvana! näyttää siltä, kuin tuo tahtoisi häntä narrina pitää.

Talonpoika olisi vielä jatkanut kontrahdin ehtoja, mutta herra pehtori ei enää kauemmin pitänyt asiaa leikintekona, vaan kavahti ylös istuimeltaan, juoksi sopimuksen-hierojaa vastaan, tarttui kiinni hänen takinkaulukseensa ja ravisti häntä aika lailla.

— "Korjaa heti luusi täältä, kelvoton betyári![38] Luuletko, että sinulla on mikään narri edessäsi! Minä annan sinulle kyllä kolme atriaa päiväänsä, tuleppas vaan kerta vielä tänne."

Sen sanottuaan työnsi hän miehen luotaan, heittipä vielä perästä hänen hattunsakin.

Metsä-ihminen meni pois aivan tyvenesti.

— "Hyvä on, hyvä. Kyllä minä itsestänikin menen, kun vaan sanotaan, ettei minua tarvita. Menen kuin menenkin. Ei sen vuoksi tarvitse herjata isäni sielua minussa. Toivotan rauhallista hyvää yötä."

— "Jos tuo hävytön ihminen vielä kerran pistää koipensa tänne, on hän portista ulos heitettävä!" huusi pehtori palkollisille. "Kun rohkenee tuollaisia minulle sanoa! Juurikuin nyt ensikerran oppisin, mikä talonpojan hinta on."

Muuten oli aivan tarpeetonta otaksua, että tuo talonpoika vielä kerran tulisi takaisin kartanoon; häntä ei sinne enää marzipan'illakaan (konfehtilla) olisi voitu takaisin houkutella.

Herra Vendelin oli täydellisesti turvannut itsensä kaikenlaista ahdistamista vastaan talonpoikain puolelta.

Kartanossa oli niin paljon palvelusväkeä, että se jo itsekseen vastasi pientä divisionaa; sitte oli siellä komea kylvö- ja leikkuu-kone, jonka hän itse oli hankkinut Wien'istä ja joka näyte-leikkuussa siellä lattian-siloisella pellolla oli kahdessa minutissa leikannut kokonaisen auman ruista. Hätäkö sillä on kaataa kumoon muutama sata holdia repsiä!

Garanvölgyin niittomiehet hikoilivat jo viidettä päivää tällä viikolla.
Herra Vendelin tupakoitsi sekä salli heidän väsyttää itseään ja rientää
edellä, niinkuin kepeäjalkainen jänis kilpikonnan tieltä sadussa.
Kuudentena päivänä hänkin ilmestyi taistelukentälle.

Kuusi härkää veti tuota viljan-leikkaajaa hirviötä sitä varten erittäin tehdyillä, matala-pyöräisillä vaunuilla. Kaksitoista miestä hikoili sen kimpussa, ennenkuin se saatiin saralle sijoitetuksi. Onneksi ei siihen asti mitään rikki mennyt.

Koneen eteen valjastettiin kaksi älykästä, hyvin opetettua ja voimakasta meklenburgilaista — taidostaan ja mielenmaltistaan huudossa olevaa rotua, johon täydellisesti saattaa luottaa.

Nyt siis toimeen!

Kone lähti liikkeelle yleisten hurraa-huutojen kaikuessa, rattaat pyörivät tasaisesti, pontimet liikkuivat oivasti, silinterin-hampaat tekivät kunnollisesti virkaansa ja toisiinsa tarttuvat leikkaus-raudat rätisivät mahtavasti korsikossa, Viiden minutin kuluessa oli semmoinen ala niitetty, johon yhdeltä mieheltä olisi mennyt kokonainen päivä.

Konetta kääntäessään ajaja, vanha renki Konrád, joka Csaszlausta oli tänne tuotu, raappi päätään hatun alta ja puhui näin pehtorille:

— "Armollinen herra, tämä masina on niin hyvä masina, ettei se ainoastaan leikkaa poikki repsiä, vaan tässä heti paikalla sen puikin, vieläpä jauhaakin."

Herra Vendelin rupesi niitosta tarkastamaan. Renki oli todellakin oikeassa. Tuo riivattu kone teki tykkänään toisella tavalla työtä Hietzing'issä[39] lattialla kuin täällä sänkipellolla: sielläkin se leikkasi rukiin tähkäpäät poikki, mutta nyt se silpoi repsin palvotkin rikki. Sen jäljistä ei tosiaankaan korjaa muuta kuin korsia.

Herra Vendelin tahtoi näyttää, että hän ymmärsi mekanikia; hän otti esiin vasaran ja ruuvin-avaimen, nakutteli silintereitä, laajensi niiden väliä, voiteli akselit. Kas niin, nyt on kaikki hyvin!

Mutta tuolla sukkelalla koneella oli semmoinen sisällinen rakennus, että jota enemmän leikkaus-silinterien väliä laajennettiin, sitä nopeammin rattaat panivat niitä liikkumaan, ja jos vielä päälliseksi nuot hullunkuriset kaksois-kuulat käännöskehässä alkoivat pyöriä ympäri, kulki kone itsestään vielä eteenpäin, vaikka hevoset jo olivat seisautetutkin.

Sattuipa juuri tulemaan eteen muuan vierevä paikka pellolla. Kone alkoi omasta painostaan rientää eteenpäin, ja molemmat meklenburgilaiset huomasivat yht'äkkiä, etteivät he vetäneetkään vaunuja, vaan että nämä lykkäsivät heitä. Mutta meklenburgilaiset, jotka rauhallisen edistyksen aikana ovat niin sävyisiä ja älykkäitä, muuttuvat toisinaan yhtä äkäisiksi, jos kerta joutuvat erinomaisiin oloihin. Ensimmäisen töyttäyksen jälkeen rupesi ensiksi toinen tiehensä pötkimään, sitte toinen, ja näin vetivät he tulisella vauhdilla pirunmyllyä alaspäin.

— "Seis!" ärjäsi, pahaa aavistaen, herra Vendelin. Vaan se oli nyt myöhäistä. Ne neljä miestä, jotka ohjasivat konetta ja hevosia, lensivät ensi hetkessä neljälle taholle maahan; itse vanha Konrád, joka oli vahva mies, tarttui suurella uskalluksella molemmin käsin toiseen rattaasen, mutta tämä viskasi hänet ylös ilmaan, niinkuin kissan, ja hän keikahti kymmenen kyynärän päähän repsiin, tallukset taivasta kohti.

Sen jälkeen rupesivat raivostunut masina ja hevoset toistensa kanssa kilpaa juoksemaan; aisantanko meni poikki, kone tunki molempain valakkain väliin kolmanneksi ravariksi, hurjistuneita eläviä oikeaan lemmonkyytiin kiihoittaen; niin tulivat he melkein samassa silmänräpäyksessä pidäke-paikkaan, vieremän alapäässä olevalle sontatunkiolle; kone ehti kenties puolen hevospään mittaa aikaisemminkin. Tämä kun ei jaksanut esteen lävitse tunkea, jäi siihen kiinni istumaan; häneen valjastetut kilpajuoksijat tallasivat häntä nyt siinä kavioillaan kauheasti.

Ennenkuin apuun ehdittiin, oli jo rattaista muutamia hampaita katkennut. Ne saattoi tosin heti rautatiellä lähettää takaisin Wien'iin sen laitettavaksi, joka ne oli tehnyt.

Mutta mitenkä käy nyt niittämisen?

Ei ole muuta keinoa, kuin käyttää siihen jok'ainoa henki: palvelijoita, jahtimiehiä, palkkarenkejä; panna niitten vikate käteen, koettaa, osaavatko he pellolta "parran ajaa."

Työ kävi, niinkuin se taisi käydä: pellonvartia, jahtimies, ratsurenki, kuski, kokki ottivat toisiltaan vikatteen kädestä, auttaaksensa varsinaista työväkeä. Oli määrätty, ettei talonpoikain apuun tarvitse turvata.

Me jätämme nämät kaikki nyt pellolle hikoilemaan ja puhumme vähäisen muista seikoista.

Ankerschmidt valitsi kaikista sen, mitä oli parasta. Hänellä oli sarvettomia lehmiä, joka päivä munivia kanoja ja sikoja, joista suitti paisua kuuden sentnerin painavia. Ne hän itse oli tuonut Englannista, Yorkshiren rodusta. Niitä oli jo karttunut noin neljänkymmenen paikoille. Hän ei koskaan teurastuttanut niitä eikä ainoatakaan niistä myynyt.

Helposti ymmärtänee, ettei näitä suuria herroja ajettu ulos laitumelle, niinkuin muitten köyhäin ihmisten porsaita. Ne eivät menneet tammistoon terhoja syömään; heille oli rakennettu oma palatsi jahtimiehen asunnon viereen; siinä he marmori-ruuhesta saivat päivällisensä, illallisensa, jonka kokki oli keittänyt; kaksi kaitsijaa seisoi valmiina heitä palvelemaan sekä yksi eläinlääkäri, kaikki kolme painetti-pyssyllä varustettuina, jotta he saattaisivat suojella sikolinnaa ehkä hurjapäisesti lähestyviltä rosvoilta; linnaa ympäröitsi paitsi sitä korkea kivimuuri.

Kuinka paljon tästä sikoperheestä huolta pidettiin, näkyy siitä, että repsi-hädän aikana sen kolmea holhojaa ei pakoitettu muuhun niittoväkeen liittymään: niin tehtiin päinvastoin kaikkien fasanin- kaitsijain.

Kun nyt repsin-niitto oli kiireimmillään, tuli eräänä kauniina aamuna Kristóf, toinen sikopaimenista, kovin pelästyneenä pehtorin asuntoon ilmoittamaan, että yöllä — millä tavoin, sitä hänen oli mahdoton ymmärtää — kaksitoista jäsentä sikoherrasväestä oli varastettu. Ne olivat kaikki vuoden vanhoja nuoria herroja ja fröökinöitä, pienin niistä painoi kenties kaksi sentneriä; hän ei voinut käsittää, mihin niitä oli saatu viedyksi, sillä portti oli lukossa, ja jos niitä kivimuurin ylitse olisi laahattu, olisi kumminkin yksi heistä kolmesta herännyt röhkinään ja kiljunaan, koska nämät eivät ole semmoisia fröökinöitä, jotka ääneti antavat ryöstää pois itsensä.

Todellakin suuri tapaus!

Maxenpfutsch meni kohta tätä Jobin sanomaa Ankerschmidt'ille ilmoittamaan.

Ankerschmidt joutui siitä hirveään raivoon. Olisivatpa varastaneet mitä muuta hyvänänsä, kuin ei vaan hänen yorkshirelaisiaan! Ne olivat hänen arka puolensa. Sitä hän ei koskaan anteeksi anna. Ne ovat takaisit hankittavat, vaikkapa maan alta. Senpätähden löytyi laki ja tuomio-istuimia valtakunnassa, että tuommoinen julkea rikos tulisi rangaistuksi.

Heti astukoon yksi ratsurenki hevosen selkään ja vieköön piirikunnan pääkaupunkiin tohtori Grisák'ille tämän kirjeen, jossa asian-kohdat tarkasti ovat selitetyt ja virallista tointa pikemmin kuin paremmin pyydetään. Tohtori älköön säästäkö kustannuksia; varkaat täytyy saada ilmi.

Toisena päivänä tuli neljä aseellista santarmia kastelliin, piirikunnan komisarjuksen herra Bräuhäusel'in kirjoittama käskykirja kädessä, joka määräsi, että nuot kolme siankaitsijaa, kovan epäluulon alaisina, ovat oikeuden eteen tutkittaviksi saatettavat.

— "Oho, he eivät sitä ole tehneet!" vakuutti Ankerschmidt. "He ovat vanhoja, uskollisia palvelijoitani, minä pyydän vaan, että he niin pian kuin mahdollista lähetetään takaisin."

Nyt täytyi Yorkshiren siirtokuntaa vartioimaan ottaa kolme jahtimiestä ja pellonvartia repsin-niitosta. Näin monella hengellä väheni työväestö.

Seuraavana päivänä tulivat nuot neljä santarmia uudestaan. Herra Bräuhäusel oli määrännyt, että koska sikopaimenet eivät tahdo tunnustaa rikosta tehneensä, oikeus on pakoitettu heidän kanssa vastatuksin kuulustelemaan jahtimiehiä.

Nyt haastettiin siis jahtimiehetkin oikeuteen.

— "Mutta lähettäkää heidät pian kotia, sillä täällä tarvitaan joka mies!" huusi santarmeille Ankerschmidt.

— "Suvaitkaa vaan odottaa!"

Taas seuraavana päivänä ilmestyivät säännöllisesti santarmit, tuoden herra Bräuhäusel'iltä sen käskyn, että kosk'eivät jahtimiehet mitään tunnusta, heitä täytyy tutkistella yhdessä pellonvartiain kanssa.

— "Voi, sillä tavoin viette pois kaikki mieheni, juuri kun niitä paraiten kotona tarvitsen", vaikeroitsi Ankerschmidt.

— "Me emme voi siihen mitään. Noitten täytyy todellakin seurata meitä."

Mutta nuot eivät tietysti myöskään mitään tunnustaneet, sillä hekin olivat viattomat kuin vasta lypsetty maito.

Repsi-pellolle jäi päivä päivältä yhä vähemmän niittomiehiä; nyt siellä
enää vaan varsinaiset rengit olivat jälellä. Yht'äkkiä lähetti herra
Bräuhäusel näitäkin noutamaan ja he vietiin kaikki tyyni kaupunkiin.
Selvä se, että näitäkin täytyi konfronterata muitten kanssa.

Mutta tästä jo rupesi Ankerschmidt sakramentteramaan. Siinä oli jo liikaa! Se oli hirveätä! Semmoisena työ-aikana! Mitä ajattelevat nuot tuolla? Kaikki työ jää kesken. Koko oikeuden-käynnistä tulee enemmän vahinkoa kuin hyötyä!

Eräänä kauniina päivänä haastettiin vielä kaikki kuskit, kokit, palvelijat oikeuteen ja nekin pidätettiin siellä kaikki. Ritarille ei jäänyt ketään muuta, kuin herra Vendelin ja pikku Gyuszi. Nyt saattoi hän itse vartioida, hoitaa ja ruokkia kaikkia elukoitaan, ikäänkuin olisi asettunut johonkin Amerikan prairiaan, kuusisataa Englannin peninkulmaa läheisimmästä ihmisasunnosta.

Mutta huomenna sentään he lähetetään kotia?

Jos ei huomenna, niin ainakin ylihuomenna.

Vaan kuluipa siitä koko viikkokin, eikä vielä kukaan palannut.

Menkäämme jo itsekin katsomaan, mitä herra Bräuhäusel ja tohtori Grisák niin ijankaikkisen kauan toimittelevat.

Viimemainitun tapaamme varmimmin herra Bräuhäuseí'in asunnossa joka päivä kello kolmen aikana jälkeen puolenpäivän. Silloin, jos ei hammastauti häntä estänyt. oli tohtori Grisák'in tapa säännöllisesti mennä herra Bräuhäusel'in luokse, jossa hän viipyi tämän käytettävänä kello seitsemään asti illalla; tällä aikaa toimitettiin myöskin häiritsemättä kaikki asianajajan-jutut. Mitä väliaikaa jäi yksityisiltä neuvotteluilta, sen he sangen soveliaasti täyttivät huomiota teroittavalla korttipelillä, "tarok'illa."

Herra Bräuhäusel oli innokas tarokin-pelaaja. Jonka hän kerran sai puoleensa, se oli hänen vankinsa, se oli jo sidottu, rautoihin pantu, niin ja niin monen vuoden tarok-linnantyöhön tuomittu, ilman vähintäkään vapautuksen toivoa. Tohtori Grisák antausi omin ehdoin tämän orjuuden alaiseksi.

On näet tietäminen, ettei mikään yhteys ole niin syvälle juurtunut, ei mikään ystävyys niin luja, ei mikään rakkaus niin platonillinen, kuin tarok-pelaajan yhteys, ystävyys, rakkaus pelikumppaninsa suhteen — varsinkin semmoisen, joka aina häviää.

Rakastunut nuorukainen ei odota sitä hetkeä, jona saa kultansa kohdata, semmoisella levottomuudella, kuin Bräuhäusel tavallisesti odottaa tohtori Grisák'ia, kellon lähetessä kolmen lyömää, ja tohtori Grisák'in täytyi olla varustettuna mitä pätevimmillä syillä, "alibi'ansa" puolustaakseen, jos sattui tuntia myöhemmin tulemaan; jos hän taas sattui koko iltapäivää laiminlyömään, oli hänen suorastaan lääkärintodistus hankkiminen.

Tarokia pelatessa saattoi muuten keskustella oikeudenasioistakin.
Erittäin sopiva tilaisuus siihen ilmestyy kortteja jakaessa.

— "Oletteko jo suvainnut määrätä tutkimuskuntaa Tiszan[40] sulkujen asiassa?"

— "Olen. Te edustatte siinä rakennus-insinöriä. Tutkimuskunnan jäseninä ovat ne, jotka te valitsitte. Terssi!"

— "Kuinka pitkälle?"

— "Vaan yhdeksään asti."

Tohtori Grisák'illa oli kvartti kädessä, vaan hän ei tahtonut hävittää kumppaninsa peliä.

— "Minä en luule, että insinöri Schmerz paljon hyötyy sulun-rakennuksestaan."

— "Kuinka niin?"

— "No, sillä tavoin kuin yritys nyt on järjestetty. Kaataa tuhat tammipuuta paaluiksi, joitten pitää olla kolme syltä neljä jalkaa pitkät; vajottaa ne yksi syli neljä jalkaa maahan sisään, johon tarvitaan satakaksitoista juntan iskua; minä luulen, että urakkamies, työpalkat ja rakennus-aineet kun ovat varsin kalliita, on erhettynyt laskuissaan. — Te heitätte siis valttinne pois?"

— "Kas! enpä sitä huomannutkaan. Mutta jos urakkamies ei isketäkään paaluja satakaksitoista kertaa, vaan ainoastaan kolmekymmentä."

— "Silloin jääpi enemmän kuin kaksi syltä ylipuolelle maata. Te lyötte esiin ruutua; sitä maata minulla ei ole ainoatakaan."

Tuolla olivatkin todella kaikki seitsemän koossa tohtori Grisák'illa, mutta hän ei siitä virkkanut mitään.

— "Taikka paalu kyllä sojottaa kaksi syltä ylöspäin maasta, mutta menee sitä vähemmän alaspäin."

— "Ah, se on totta! Kas sitä vaan, ken olisi semmoista tullut ajatelleeksi. Tutkimuskunta voipi ainoastaan tietää, kuinka monta jalkaa paalut seisovat maasta pystyssä, mutta ei kuinka syvällä ne ovat maan sisässä, ja siten saattaa jo rakennus-aineista säästää kolmannen osan."

Tätä molemmat nauroivat hyvästi.

— "Työ kestää sitenkin kymmenen tahi kaksitoista vuotta, ja silloin, jos uudesta on rakennettava, kuka haastaa heitä edesvastaukseen?"

— "Aivan totta. Valttia! Vieläkin valttia! Tänne tuo kymmensilmä! Viimeinen pisto on minun. Minä olen ulkona; te, veikkoseni, jäitte matiksi!"

— "Peijakas! Odotin kaikkia, eikä tullut mitään."

— "Tehkää hyvin, jakakaa!"

Aloitettiin uutta peliä. Herra Bräuhäusel, kohtaloonsa tyytyväisenä, pisti priisin nuuskaa nenäänsä ja otti ylös kortit.

— "Koira vieköön! Kun jakaa minulle tuommoisia kortteja, paljaita seitikkoja ja kahdeksikkoja."

— "Ne ehkä vielä paisuvat", lohdutti häntä lakitieteen tohtori, jolle ensimmäisessä jaossa tuli neljä yhdeksikköä käteen ja joka kohta löi ulos yhden, kirjoittamatta muistiin 150.

— "No, no; onhan vahinko yhdeksikköjä heittää."

— "Eivätpä ne minulle koskaan tule. — Onko ilmoitus vangitun Aladár
Garanvölgyin jutussa jo lähetetty?"

— "Onpa kyllä. Kaikkien siihen kuuluvain liitteitten kanssa. Mikä oli ensimmäinen pisto?"

— "Tehkää hyvin, tässä ovat kaikki. Tekivätkö Straff'in kirjeetkin seuraa?"

— "Tietysti, tietysti. Ne juuri kaikkein enimmän asiaa pahentavat.
Terz von Ober! Onko näin hyvä?"

— "Varsin hyvä."

— "Mutta mitä etua rouva Pajtay'lla lienee siitä, että herra Aladár
Garanvölgyi kärsii rangaistuksensa loppuun asti?"

— "Sitä en tiedä. Rouva Pajtay on klienttini. Hän tahtoo niin ja minä koetan asiaa perille ajaa. Aladár Garanvölgyi siis ei pääse niitten joukkoon, jotka saavat rikoksensa anteeksi?"

— "Terz major! Siitä saatte olla varma. Straff on antanut ilmi kovin pahoja kohtia."

— "Eikä kenkään tiedä, kuka tuo Straff on?"

— "Bellus musicus. Sitä ei kenkään voi tietää. Te heititte taas neljä yhdeksikköä."

— "Helkkarissa! en huomannut niitä. Minä luulen, että loukattu turhamielisyys taikka mustasukkaisuus vaivaa nuorta leskeä."

— "Tuhat tulimmaista! Minä oikein kummastelen, että jätitte viimeisen kortin minulle. Sen kanssa on minulla nyt neljä matadoria."

— "No sun saksan saakeli! Ainoastaan yksi pisto on minun, muut kaikki teidän."

— "Te kadotitte taas pelin."

— "Tänään on minulla erittäin huono onni."

— "Pelataanko vielä yksi?"

— "Aivan kernaasti."

Herra Bräuhäusel jakoi uudestaan.

— "Apropos. Vanha Ankerschmidt kirjoitti tänään minulle. Häneltä on varastettu kaksitoista Yorkshiren sikaa muurilla ympäröidystä pihasta."

— "Kuules perhanaa! Ne lienevät olleet sukkelia poikia."

— "Vanha herra on saanut päähänsä sen, että tahtoo tietää, kutka ovat siat varastaneet."

— "Omituinen uteliaisuus."

— "Hän käskee minun jättää sisään hakemuskirjas tutkimuksen toimeen panemisesta."

— "Viisikuudetta, viisiseitsemättä, yhdeksänkahdeksatta, teillä on kahdeksanyhdeksättä. Onko teillä hakemuskirja muassa?"

Tohtori Grisák pisti käden taskuunsa ja veti sieltä esiin paperin,
Bräuhäusel'in jakaessa kortteja.

Jaettuaan silmäili herra Bräuhäusel hakemusta ja näytti vaipuvan sen lukemiseen.

— "Rakas ystäväni, tässä on virhe."

— "Mikä se olisi?"

— "Kartta ei ole riittävä."

— "Se on mahdotonta. 12 sikaa à 30 florinia tekee 360 florinia ja kartta kelpaa 400 floriniin asti."

— "Siinäpä juuri erhetys onkin. Tässä on puhe Yorkshiren sioista; niitten hinta on vähintäänkin 41 florinia. Se tekee 480 florinia. 400 florinista eteenpäin on kartta kahdenkertainen. Minun täytyy tuomita teitä kolmikertaiseen sakkoon. Teidän on maksaminen lisäksi kaksi florinia."

Tämän pelin kadotti kuitenkin herra Bräuhäusel, vieläpä sillä tavoin, että jäi aivan matiksi. Hän erhettyi suuresti siinä, että hän luuli, jotta lakitieteen tohtori itse maksaisi sakkorahat, kun hänellä oli kortit kädessä.

Kuitenkin sai hän loppusuorituksessa maksaa pois herra Bräuhäusel'ille yhdeksän florinia.

— "Minä pyydän, että Ankerschmidt'in asia pian otetaan käytettäväksi, sillä vanha herra tietää nostaa suurta melua."

— "Minä tunnen hänet. Sen halun häneltä kyllä tukehutamme. Luottakaa vaan minuun. Mutta siinä tapauksessa tulette myöskin huomenna aikaisemmin."

— "Päivällisen jälkeen olen täällä."

Kortin-lyöjäisistä kotiin tultuaan, tohtori Grisák ensi työkseen otti esiin menokirjansa ja piirsi siihen erinäisten litterain alle päivän kustannukset.

"Oikeudenasiain neuvottelusta tuomarin-virastossa: 9 florinia — herra insinöri Schmerz debet."

"Oikeudenasiain neuvottelusta tuomarin-virastossa: 9 florinia — rouva
Pajtay debet."

"Oikeudenasiain neuvottelusta tuomarin-virastossa: 9 florinia — herra ritari Ankerschmidt debet."

No, sitä kai ei kukaan ajatelle, että jos lakitieteen tohtori oikeudenasiain hyväksi heittää neljä valttia kädestään, piirikunnan tuomarin kanssa korttia lyödessään, hänen ei siitä pitäisi saada korvausta keneltäkään.

Seuraavana päivänä toimitettiin neuvottelut taas samalla tavalla, sillä tähdellisellä eroituksella kuitenkin, että herra Bräuhäusel, joka edellä puolenpäivän oli jossakin asiassa sattunut julistamaan tohtori Grisák'ille vastenmielisen päätöksen, nyt sai tältä pelissä armottomasti loikkiinsa.

Tietysti hänkin kirjoitti tämän päivän "vailingin" ritari Ankerschmidt'in maksettavaksi "kaikenlaisten menojen" joukkoon. Varmaa oli, että joko tohtori Grisák taikka herra Bräuhäusel tappiolle joutui, se Ankerschmidt'in kukkaroon loven teki.

Totta olikin, että viimeisen pelin loppupuolella alettiin puheeksi ottaa yorkshirelaisetkin sekä oikeuteen haastetut vierasmiehet ja epäluulon-alaiset henkilöt, ja että tämä oli vietävän monimutkainen juttu. Tutkimusta kestäsi sangen kauan.

Tuo monimutkainen asia kävi kuitenkin päivä päivältä yhä monimutkaisemmaksi; kuta enemmän vierasmiehiä kutsuttiin, sitä useammalle taholle haaraantuivat epäluulot; kuta paksummiksi protokollat paisuivat, sitä vähemmän päästiin varasten jälille — ja sill'aikaa saattoi Ankerschmidt'in repsi tuolla pellolla rauhassa pilaantua. Herra Vendelin olisi jo vastarinnasta luopunut ja sovinnon- ehdoilla lähestynyt pois ajetuita talonpoikia. Hän olisi luvannut heille kahdenkertaisen päiväpalkan, ruokaa neljä kertaa päiväänsä, vieläpä tehnyt senkin tarjouksen, että heitä yöllä herätettäisiin ja juomista annettaisiin, jos heitä janottaisi.

— "Ei käy päinsä", vastasi vaan palócz'ien johtaja, "me olemme jo palkatut koko leikkuun-ajaksi."

Ei minkäänlaiset lupaukset voineet houkutella heitä edes yhdeksi päiväksikään luopumaan niistä töistä, joihin olivat sitouneet.

Paikkakunnan maanviljelijöillä itsellä taas oli niin paljon työtä, että heitä ei edes saanut puhutella.

Ja näinä yleisen hikoilemisen päivinä ratsasti Ankerschmidt joka päivä ympäri tiluksiansa; hän näki kauniisti tuleentuneitten tähkäpäitten hukkaan joutuvan, ja laski itsekseen, että jos tätä kestää vielä muutamat päivät, puoli repsistä varisee maahan, joka tekee kahdenkymmenen-tuhannen florinin tappion; ja silloin hän kirosi tuota Yorkshiren emäsikaakin, josta nuot porsaat olivat lähteneet, joitten tähden hänen repsinsä nyt kökötti korjaamatta, ja vielä kaikkia muitakin imisiä.

Muuten hän arveli, että tuosta suojeluksetta jääneestä siirtokunnasta jo kaikki muutkin siat olivat varastetut, koska vaan nais-palkollisia oli kartanoon jäänyt. Hän ei uskaltanut mennä sinne katsomaankaan.

Mutta lauantai-iltana saattoi hänet uteliaisuus niin pitkälle, että rupesi tiellä puhuttelemaan Garanvölgyin sikopaimenta, joka silloin ajoi porsaansa kotia metsästä.

— "Hoi, poikaseni! Mitä uusia kuuluu? Eivätkö jo 'kaikki' sikani ole varastetut, sittekuin vartiat kutsuttiin pois?"

Sikopaimen pudisti päätään ja rupesi, heitettyään viittansa olalleen, moittivalla äänellä uudelle tilanhaltialle opettamaan parempaa käsitystä maan tavoista.

— "Mitä korkean-arvoisa herra ajattelee? Olisihan tuo hirveän inhottava ilkityö, jos joku sill'aikaa menisi toisen sikoja varastamaan, kuin vartiat ovat komitati-kaupunkiin kutsutut. Elukoista ei saa kadota ainoata porsastakaan, niin kauan kuin vartiat ovat tuolla 'Wassagter'-herrain[41] luona. Se on kunnian asia, hyvä herra. Jumalan haltuun!"

— "Perhana! En tietänyt, että tämä olisi 'point d'honneur'", sanoi itsekseen Ankerschmidt, joka rupesi päivä päivältä huomaamaan, että vielä löytyi paljon uusia asioita auringon alla.

Mutta tutkimusta kaupungissa pitkitettiin yhä vielä ja herra Vendelin kävi yhä naapurikylissä työmiehiä etsimässä, ja palasi joka ilta yksinänsä kotia.

Toisen viikon loppupuolella katosi jo Ankerschmidt'ilta kokonaan kaikki kärsivällisyyden reservijoukot. Tässä ei ole mitään määrää. Se jo väsyttää kaikkea lojalisuutta. Kirjeen toisensa perästä lähetti hän tohtori Grisák'ille ja herra Bräuhäusel'ille; hän pyysi, rukoili, viimein soimasi, uhkasi mennä ministeriin, vieläpä mainitsi tuota hirveätä asiaa, että kirjoittaisi kaikkiin sanomalehtiin, — hän ei enää tarvitse sikoja eikä varkaita; lähetettäköön vaan hänen palkollisensa kotia. Kumminkin kuski, jotta se ajaisi sisään ulkona lojuvan, niitetyn repsin. — Se ei mitään auttanut. Vihdoin tuli kuitenkin hänen kuudenteen kirjeesensä vastaus virallisella sinetillä; tämän avattuansa sai ritari siitä suureksi rauhoituksekseen lukea, että koska hän tuomarin-virastolle oli lähettänyt kuusi hakemuskirjaa kartoittamattomalla paperilla, hän rientäköön joutuisasti kaupunkiin ja maksakoon siitä kuusi kertaa viisiviidettä kreutzeriä sakkoa.

Ankerschmidt otti tämän kirjeen, teetti siihen lasin ja raamin ja pani sen ylipuolelle kirjoituspöytäänsä seinään riippumaan, jotta sen aina saattaisi nähdä; mutta tästä lähtien hän käytti itseänsä levollisesti.

Seurasi sunnuntai. Kovin alakuloisena ratsasti hän taas korjaamatta jääneelle pellollensa. Taivaanranta rupesi peittymään synkkiin pilviin, peltokana kaakersi vehnämaassa, joka puusta ja ruohosta saattoi havaita, että sade-aika oli tulossa.

— "No sepä vielä puuttui! Kolmeneljättä osaa koko leikkuusta ulkona pelloilla, kekoihin koottuna; jos sade tulee niitten päälle, on kaikki hukassa; jyvät alkavat itää, kuumeta, mädätä. Neljäkymmentä tuhatta florinia menee kuin tuhkaan. Niin sievästi, kuin jos olisivat lompakkoineen päivineen hävinneet. Sitä ei enää kukaan voi auttaa. Lisäksi vielä se, että repsi-sadosta jo ennakolta olen tehnyt myyntikontrahdin, johon on liitetty suuri kaupanpurkaus-raha. Saan vielä maksaa kaupanpurkajaisetkin."

Juurikuin hän semmoisissa raskaissa huolissa pellolla verkallensa ratsastaa, edestänsä karkottaen tuhansittain heinäsirkkoja, puhuu hänelle yht'äkkiä joku tuttu ääni.

Hän kohottaa päätänsä ja näkee edessään Kampós herran, joka oli ponnistanut kaikki voimansa, saavuttaakseen ratsastavaa ritaria, ja siitä nyt huohotti kuin jahtikoira.

— "Teidän nöyrin palvelijanne, kunnian herra! Meillä on tosiaankin lämmin ilma."

— "Ei meillä; me levähdämme. Jumalan kiitos!" vastasi katkeralla humorilla ritari.

— "Niin näkyy. Paha kyllä. Nyt vielä taitaa tulla sadekin, ja tulee varmaan, sillä sen tietää aina polveni, sittekuin sitä tykinkuula Kassa'n tappelussa raapaisi."

— "Teitäkin on kuula raapaissut?" kysyi Ankerschmidt omituisella äänenkorolla, sillä Bogumil juohtui kohta hänen mieleensä.

— "Se raapaisi minua sillä tavoin", selitti Kampós nauraen, "että marssiessamme näin kuulan tiellä. Minä pistin sen nuttuni taskuun, muistoksi kotia viedäkseni. Käydessämme söi raskas kuula itsensä taskun pohjasta lävitse ja luiskahti alas liepeisin vuorin väliin, jota minä en kuitenkaan hoksannut. Kun sitte yht'äkkiä täytyi ruveta juoksemaan, mätkytti luoti niin julmasti polviluitani, että olin siitä melkein kerjäläiseksi joutua."

— "No, se lienee mahdollista", sanoi myöntyväisesti ritari.

— "Ja siitä asti on polveni ilmapuntarina."

— "Sadetta todellakin saadaan, vaan mitäs sen tekee?"

— "Juuri sen vuoksi tulen teidän armonne luokse. Me päätimme eilen korjuun; minä puhuin kunnioitetulle isännälleni siitä pahasta pulasta, johon teidän armonne on joutunut. Jos vielä lisäksi tulee sade, on koko vuodentulo hävinnyt. Hän sanoi, että se olisi suuri vahinko ja antoi käskyn, jotta tulevalla viikolla, sen sijasta että rupeemme rukiin kimppuun, menemme omien niittomiestemme kanssa teidän armonne repsi-pellolle ja lyömme sen kumoon; sitten ajamme omilla vaunuillamme ja rengeillämme keot sisään, sillä niistä tulee muuten suuri vahinko. Jos siis teidän armonne ottaa vastaan tarjouksen, niin tekee sen isäntäni suurella mielihyvällä. Hän sanoi, että mitä jää pelloille hukkaan on vahingoksi koko maalle."

Olipa hän sanonut vielä jotain muutakin, mutta siitä ei Kampós herra mitään virkkanut.

Tällä kertaa muistui Ankerschmidt'in mieleen astua alas hevosen selästä ja teeskentelemättä tarjota Kampós herralle kättä, jonka tämä ottikin vastaan, tultuansa vakuutetuksi siitä, ettei siinä hänelle ehkä rahaa tarjottu.

— "Sanokaa isännällenne, että olen kiitollinen hänen tarjouksestansa, suuresti kiitollinen. Ja sanokaa hänelle vielä, että ritari Ankerschmidt ei ole mikään huonomuistoinen mies."

Vasta sittekuin kaikki jo oli niitetty ja korjattu, tulivat Ankerschmidt'in palkolliset takaisin kaupungista, sillä loppupäätöksellä, kahden viikon pitkästä tutkimuksesta, että he kaikki olivat syyttömät.

Heidän kanssaan tuli myöskin sade-aika, osottaen Kampós herran polven-ennustusta oikeaksi, ja tulipa vielä pitkä asianajajan ja oikeuden-käynnin rätinkikin. Sen ritari Ankerschmidt maksoi pois, sanaakaan virkkamatta, eikä näyttänyt sitä kellekään; sen verran hän vaan sanoi Maxenpfutsch'ille, että sillä hinnalla olisi voinut suorastaan Englannista tuottaa uusia sikoja varastettujen sijaan.

Kotia lasketut palkolliset kutsui hän nyt kokoon ja julisti heille soturin tavalla lyhyesti seuraavan päiväkäskyn:

"Miehet! Sen sanon teille, varokaa tästälähin, ettei mitään vahinkoa tapahdu. Mutta jos kuitenkin vahinko tapahtuisi, niin pitäkää sitä suurimmassa salaisuudessa, sen sanon; sillä joka vielä kerran rohkenee ilmoittaa, että minulta on varastettu jotakin, sen minä ilman armotta ajan talosta pois!"

Herra Maxenpfutsch'ia yksistään tämä puhe ei miellyttänyt. Hyvä. Jos herra ritari sanoo tuommoisia sottiseja, tahtoo hän itse puolestansa ryhtyä tuohon siksensä heitettyyn asiaan ja näyttää, että vahingosta kuitenkin on selko saatava. Oikeudessa tietysti kaikki käypi kankeasti; mutta senpätähden on täällä santarmeja, niitten kanssa hän on hyvä tuttava. Sievästi, ilman mitään melua pääsevät he kyllä varasten jälille; siihen tarvitaan vaan vähän kärsivällisyyttä. Pari metsässä asuvaa ihmistä käypi myöskin lahjoilla voittaminen, jotta he teeskentelisivät ystävyyttä rosvojen kanssa ja sitten antaisivat heidät ilmi. Tämä on sangen viekas ajatus.

Seurausta ei tarvinnutkaan kauan odottaa. Eräänä iltana tulee herra pehtorin luokse pulskea, solakka mies, kasvot rehellisen näköiset ja miellyttävät, viikset kauniit, mustat, hiukset sileiksi kammatut ja posket parrasta puhtaiksi ajetut; hän oli puettu hopea-nappiseen, siniseen liiviin ja punaisilla kukilla kirjailtuun, lyhyeen takkiin; tämän soljesta riippui alas pieni kirves, jonka luumupuusta tehty varsi oli messinki-langalla koristettu; käsivarren ympäri oli kierretty lyijy-koristeilla varustettu sikopaimenen ruoska. Koko hänen olennostaan näkyi, että hän oli jonkun säädyllisen herrasväen säädyllisyydessä pidetty palkollinen.

— "Hyvää iltaa toivotan jalo-arvoiselle herralle."

— "Jumal' antakoon, veikkoseni. Mitä tahdotte?"

— "Tahtoisin puhua pari sanaa noista kadonneista jalo-ihraisista[42] sioista."

(Hän selitti attributi-sanan Yorkshire aivan järjenmukaisesti tällä tavoin, tehden sen luonnollisen johtopäätöksen, että, jos ihmisten joukossa ylhäistä sukuperää olevia henkilöitä nimitetään "jalo-verisiksi", ylimykset sikojen joukossa varmaankin ovat "jalo-ihraisia").

— "Tiedättekö mitään niistä? Tehkää hyvin, istukaa alas tähän nojatuoliin."

Vieras ei paljon kursastellut, vaan istui, niinkuin tämmöinen kunnianosotus olisi hänelle tullut, osotetulle sijalle.

— "Tiedänpä niistä jotakin", vastasi hän järkevästi ja varovaisesti. "Minä luulen saaneeni vihiä siitä, joka ne on vienyt, ja olen päässyt hänen jälilleen. Teidän tulee tietää, että noissa pyökki-metsiköissä pandúrinkin[43] on vaikea, mutta santarmin aivan mahdoton saada käsiinsä sellaista, sillä kaikki huomaavat heidän tulonsa ja yksi sikopaimen antaa heti tavaran toiselle kädestä käteen; se kuljetetaan laaksosta laaksoon ja etsijät tulevat aina tyhjään paikkaan. Mutta minä luulen, että tuommoiset eriskummaiset siat, jotka niin paljon eriävät muista tavallisista, ovat itse varkaillekin haitalliset, sillä kelle hyvänänsä he tahtonevatkaan niitä myydä, kaikki kohta kysyvät, mitenkä he ovat ne saaneet. Jos he taas teurastaisivat ne omaksi tarpeeksensa, pilaa kesä-ilma pian lihat; heille ei niistä suinkaan lähde mitään hyötyä. Sentähden arvelen, että jos heidän luoksensa menisi minunkaltainen mies, jota he eivät pelkää, ja he ilman rangaistusta pääsisivät vapaiksi koko asiasta, he itse ilolla antaisivat takaisin koko varastetun omaisuuden parista kymmenestä florinista."

Herra Vendelin ihastui kovin näistä sanoista ja otti jo esiin rahakukkaronsa.

— "Muuten ette vielä ole suvainnut kysyä nimeäni."

— "Näenhän kasvoistanne, että olette rehellinen ihminen."

— "Siinä ei ole kyllä. Minä tahdon näyttää, että olen hyvillä teillä." Tämän sanottuaan otti hän liivinsä taskusta huolellisesti kokoon taitetun paperin, jonka keskellä oli vähän kulunut sinetti ja josta herra Vendelin sai tietää, että hänen vieressään istuva arvoisa henkilö on sikopaimen Mihály Vak Nyeregkápan pustalta, hänen kunniansa herra Lörincz Nyirbáródin palvelusväkeä ja niin muodoin aivan uskottava mies.

— "Minä siis sanon teille, veikkoseni", puhui herra Vendelin, laskien kätensä arvoisan vieraansa olkapäälle, "että jos laitatte takaisin yorkshirelaiset, minä paitsi niitä kahtakymmentä florinia, jotka ovat varkaille lunastusrahaksi annettavat, annan vielä teillekin kaksikymmentä florinia."

— "Kiitoksia! Siinä on liian paljon minulle. Niin paljon minä en ansaitse. Puolessakin on kylläksi."

Oi, mikä kelpo, rehellinen ihminen tuo on!

— "Tarvitaanko edeltä-päin mitään kustannuksia?"

— "Ei mitään, ainoastaan tuo määrätty lunastusraha. Siitäkin vaan puoli."

— "Kymmenen florinia siis riittää?"

— "Aivan hyvin. Toista puolta he kyllä odottavat."

Voi, ovatpa nuot oikein rakastettavia varkaita, jotka suovat kreditiäkin!

— "Yhtä toki mielisin tietää, että millä pirun tavalla he saattoivat viedä siat muurin ylitse."

— "Minä arvelen, että he ensin olivat kaataneet viinaa sianruuhiin, ja kun siat siitä päihtyivät, antoivat ne siivosti viedä itsensä pois."

Hm; tämä kunnioitettu mies näyttää käyneen akatemiassa.

Mutta kauppa on tehty; eikä siinä pane alttiiksi enempää kuin kymmenen florinia.

— "Minä siis jätän asian teidän haltuunne. Jos tulette sikain kanssa, saatte vielä kolmekymmentä florinia. Tuohon käteen!"

Sikopaimen pudisti Maxenpfutsch'in kättä; sitten otti hän hattunsa ja meni kauniisti kiittäen pois.

Hetken kuluttua palasi hän kuitenkin takaisin.

— "Vast'ikään juohtui yksi seikka mieleeni. Jos saan siat käsiini, tapahtuu kenties niitä tänne ajaessa, että santarmit sieppaavat minut tiellä kynsiinsä ja lyövät minut rautoihin, niinkuin varkaan; minä pyydän sentähden nöyrimmästi, että tekisitte hyvin ja kirjoittaisitte minulle passin kahdestatoista siasta, jotta puhtaasti saatan niitten kanssa kotia tulla."

— "Se on totta", vakuutti herra Vendelin, "sitä en tullut ajatelleeksi."

Hän antoikin kohta asianomaisesti laaditun todistuksen tuolle kunnon välittäjälle, jottei mitään pahaa hänelle tapahtuisi. Sen jälkeen erosivat he suurimmassa ystävyydessä.

Seuraavana päivänä tapasi herra Vendelin Kampós herran ja kehui tälle, että yorkshirelaiset jo ovat tulossa. Herra ritari tulee varmaankin kovin iloiseksi, kun siitä saa tiedon, mutta hän ei virka hänelle mitään, ennenkuin elukat ovat pihassa. Ja sitte kertoi hän Kampós'ille, mitenkä oli saanut ne takaisin.

Kampós herra pisti hymyillen piippuunsa. Herra Vendelin kysyi, mitä varten hän hymyili.

— "Minunkin kävi kerran Pest'issä niin", vastaa Kampós, "että merenvahainen piippuni varastettiin. Minä kuulutin kohta, että antaisin viisi florinia sille, joka toisi piipun takaisin. Seuraavana aamuna tulee luokseni eräs rehellinen ihminen, piippuni muassaan; hän sanoi saaneensa kiinni varkaan ja nyt aikovansa mennä piipun kanssa polisikamariin rikosta todeksi näyttämään. Minä maksoin hänelle nuot viisi florinia, ja hän varasti minulta toisen kerran piippuni julkisesti, omalla luvallani. Mutta kahta kertaa se minulle ei ole tapahtunut."

— "No mitä tällä tarkoitatte?"

— "Tarkoitan sitä, että te tällä kertaa itse olette antanut varkaalle matkarahaa ja, jotta hän häiritsemättä voisi kuljettaa saalistansa, vielä matkapassinkin, ja että tuo Mihály Vak ei ole kukaan muu kuin Miska Szemes, paikkakunnan sukkelin 'köyhä poika.'"

Todellakin häntä sopi herra Vendelin'in ajaa takaa!

Ja vielä lisäksi oli hänellä se kiusa, että kaikki, jotka saivat tietää tuosta jutusta, nauroivat häntä vasten naamaa.

Ritari Ankerschmidt itse nauroi kaikkein enimmin; ja ensimmäisessä tilaisuudessa, kun hän kaupunkiin lähti, osti hän viheliäisen jahtihattunsa sijaan itselleen todellisen sikopaimen-hatun, leveillä reunuksilla, suuri solki keskellä ja sivulla kurjen-sulka. Hänen vanhat tuttavansa olivat selälleen kaatumaisillaan, kun hänet siinä päähineessä näkivät.

VI.

Kaunohenki.

Rouva Pajtay on vielä nytkin kaunis nainen.

Hänen kasvonsa, hänen vartalonsa ovat niitä, jotka kauan pysyvät kauniina. Sen lisäksi — hänellä ei olekaan muuta tehtävää, kuin pitää huolta kauneudestansa.

Hän ei koskaan vaivannut itseään lapsilla, hänellä ei ollut mitään intohimoja. Tuo myrsky, joka teki niin monen ihmisen hiukset harmaiksi, ei hänelle tuottanut ainoatakaan unetonta yötä. Semmoisia onnellisia ihmisiä löytyy, jotka elävät vaan omaa itseänsä varten.

Kello kaksitoista päivällä on hän ikään saanut itsensä valmiiksi vaatetetuksi ja hän on hyvillään siitä, että hänen on onnistunut kätkeä kaksi hirveän suurta karva-makkaraa omain hiustensa taa. Minä en tiedä, kuka aikanaan on saanut naiset siihen luuloon, että tuommoinen hiusten sekaan pistetty tukka eläimenkarvoja olisi muka jotain kaunista. Vaan Corinna oli nyt kerran siihen tyytyväinen, eikä meidän tule siihen mitään.

Nyt oli hänen ihastelijoitansa odottaminen, joille aika oli sievästi jaettu: N:o 1 tulee kello kaksitoista, N:o 2 puoli yhdeltä, N:o 3 yhden jälkeen, N:o 4 kello kahdelta. Näitä täytyy heidän eri laatunsa mukaan kohdella.

N:o 1. Kelpo tilanhaltia maalta, Tivadar Törkölyi. Hän ei enään ole nuori, mutta hän on varakas. Hänellä on todellakin naimahankkeet eikä hän suinkaan ole mikään halveksittava kosija.

Tivadar Törkölyin oli tapa tulla kello kaksitoista, sillä puoli yhdeltä odottivat ystävät häntä "Kultaisessa kotkassa", eikä heitä käynyt laiminlyöminen.

Sentähden vaihtaa Corinna kello kaksitoista toalettipöytänsä kirjoitus-pöytään; hän levittää eteensä suuren tilikirjan, ja nähdessään nyt Tivadar'in astuvan sisään, huutaa hän iloisesti: "Ah, sepä hyvä, että tulette; te voitte varmaankin sanoa, missä hinnassa villat tähän aikaan ovat. Niistä tarjotaan niin ja niin paljon, mutta minä en tahtoisi antaa niitä vähemmästä kuin niin ja niin paljosta. Eikö teidän mielestänne minun pitäisi lakata viinaa polttamasta, kun viinavero on niin suuri?" Sitte valittaa hän haikeasti, kuinka kallista kaikki on, kuinka ihminen saapi aivojansa vaivata, voidaksensa jotakin ansaita. Kaikki pettävät naista, sillä he tietävät, ettei nainen voi mistään tarkkaa vaaria pitää.

Tultuansa sen jälkeen kumppaniensa seuraan, Törkölyi ei voi kylläksi kehua, kuinka ymmärtäväinen, säästäväinen rouva tämä Pajtay on, epäilemättä hänelle täydellisesti sopiva, ikäänkuin vaan häntä varten kasvatettu.

Kun herra Tivadar oli sulkenut oven perästänsä rientää Corinna hyvänhajuisella saipualla pesemään pois läkki-pilkut sormistansa, sillä naiset tavallisesti läkitsevät sormensa, heti kuin kynään tarttuvat; sitte panee hän pois tuon ikävän tilikirjan ja asettaa ympärillensä joukon muotikuvia, sillä se, jota hän nyt odottaa, N:o 2, on kokonaan toista laatua.

N:o 2. Nándor Taréjy on kuuluisa mies, osakas herrain baali-yhdistyksessä. Hän on yksi niitä, joille suuressa Unkarin valtakunnassa on annettu oikeus sanoa: me olemme herroja. Ylhäinen asema tuo! Paitsi sitä on hän etutanssija kotiljongissa. Eikä tämäkään ole mikään jokapäiväinen toimi. Ja lisäksi täydellinen naisten-ihailija. Hänen kanssaan ihmisen ei suinkaan tule ikävä.

— "Ah, teidän armonne tarkastaa muotilehtiä."

— "Oi ei, ei. Ainoastaan muotikuvia. Minä pidän muotilehtiä vaan kuvien tähden, mutta ei näistäkään ole paljon. Katsokaapas tähän! Saatatteko kärsiä tämän tumman lila-värisen silkin vieressä oljenkeltaisia koristeita? Onhan se todellinen narrinpuku."

— "Teidän armonne on oikeassa. Toimittaja arvattavasti saapi nämät kuvat ilman mitään painetuksi, jonkun 'Putzhändlerin' kustannuksella, joka tahtoo pukea yleisöä rokoko-vaatteisinsa. Tuolla tavoin vaatettaa itsensä ainoastaan rouva Olkinen."

— "Hahaha!" Tuo oli rouva Pajtayn mielestä oiva sukkeluus. "Minä olen todellakin pakoitettu baali-vaatteitani Wien'issä teettämään. Täkäläisillä räätäleillä ei ole kauneuden-tuntoa ensinkään. Ja kuitenkin löytyy ihmisiä, jotka sitä tahtovat pitää isänmaallisuutena."

— "Naurettavaa! Muuten tekee teidän armonne aivan oikein siinä, ettette lue muotilehtien sisältöä, sillä silloin teidän ei kumminkaan käy, niinkuin äskettäin minun, en tahdo sanoa — missä; siinä kylläksi, että se oli eräässä nais-seurassa, jossa joku mal-à-propos rupesi kirjallisuudesta puhumaan. Tuli myöskin puhe naiskirjailijoista ja yht'äkkiä kysyy minulta joku nainen, mitä pidän 'Paradisan' viimeisestä runoelmasta, joka oli julkaistuna 'Kuutama' nimisessä lehdessä. Minä siihen vastasin, että koko tuon Paradisa nimen takana, hänen kyhäyksistänsä päättäen, luullakseni ei piile mikään muu kuin joku juhtisaappainen runonsepustelija Ala-Unkarista. Siitä nainen kumartaa sangen kohteliaasti, sanoen: Kiitoksia ylistyksestänne! tuo juhtisaappainen runonsepustelija olen minä."

— "Hahaha, hahaha! Ken se oli, sanokaa!"

— "En, teidän armonne, sitä en voi."

— "Paronessa Királyváry, eikö totta? älkää kieltäkö! Vaiko kreivinna Pajtay? Turhaan sitä salaatte, minä saan sen kyllä tietää. Se on sangen huvittavaa. Mutta sanokaapas minulle, millä tavoin vaatetettuna tulette ensimmäiseen herrain-baaliin? Mitä saitte tietää Baltánszky'lla? Kenellä teetätte vaatteenne? Minun pukuni on vielä salaisuutena. Teille saatan siitä kuiskaista, mutta älkää sitä sen enempää ilmoittako. Muotiompelijatarta olen kieltänyt päähinettäni kellekään näyttämästä, muuten en koskaan enää häneltä mitään tilaa. Tahtoisitteko nähdä sitä?"

Eikö Nándor Tarójy sitä olisi tahtonut? Tietysti on hän sen somuudesta kovin ihastunut. Sitä ei tosiaan jokainen olisi kyennytkään jälittelemään. Puhtaita timantti-helmiä kukkien kuvuissa, se tekee illalla lamppujen valossa erinomaisen vaikutuksen.

— "Tämä on vielä omituisempi ajatus kuin tuo tuonoinen pääkoriste, joka oli tehty paljaista vanhoista rahoista, suuremmista ja pienemmistä kultakappaleista. Miellyttävämpää numismatista kokoelmaa ei nuoriso koskaan ole tutkinut, ja kaikkien näitten keskellä olivat teidän armonne kasvot todellisena kuningattaren-kuvana, niinkuin teidän armonne silmät tälläkin koristeella tulevat säihkyilemään kirkkaammin kuin timantit."

Ja tuommoinen joutava lörpötys miellyttää naisia!

Puolen tunnin kuluttua lähtee myöskin Nándor Taréjy pois toisen edestä ja rientää kolmattatoista kaksintaistelua suorittamaan sen väitöksensä johdosta, että tämän vuoden laskiais-ilojen baali-kuningatar on Corinna Pajtay eikä kukaan muu.

Seuraa N:ro 3.

Corinna asettaa nyt viereensä muotilehtien painetut osat, sillä N:ro 3 on runoilija.

N:ro 3:n nimi on Danó Fellegormi. Se on tietysti salanimi. Tällä nimellä hän tunnetaan kaikkialla, jossa häntä mielellään nähdään; hänen oikean nimensä näkevät tavallisesti vaan velkojat hänen vekseleinsä alla.

— "Teidän armonne upottaa sielunsa säteet lähenevän laskiais-ajan nautintoihin", alkaa Danó Fellegormi.

— "Voi, ei", huokaa Corinna. "Sieluuni eivät turhuuden lentelevät himot koske. Minä löysin täältä erään runon: 'Kasteelle.' Mikä hieno aate, kuinka viehättävää, kun tapaa samantunteisuutta! Sen alle on kirjoitettu valenimi, ja minä mietiskelen, ken se lienee."

Hän tietää aivan hyvin, että tuo "se" on Danó Fellegormi.

N:ro 3 punastuu korvia myöten ja tekee sen muistutuksen, että runoilijat ovat sangen onnellisia, sillä heidän osaksensa tulee se onni, että heidän henkensä joutuu jokaisen kaunohengen kanssa henkiseen yhteyteen.

Se on totta, he ovat todellakin oikeita Turkin pashoja hengen alalla.

— "Eiköhän teidän armonne havainne yhdenlaatuisia säveliä tässä runoelmassa?" kysyy Danó, pelon-alaisella rohkeudella povestaan esiin vetäen kullatuilla reunuksilla varustettua paperia ja lausuen siitä hirveän äitelällä tavalla sekasotkuista runoa, jonka nimi oli "Vangittu lintu" — ei mikään "Rebhuhn", vaan laululintu, joka on häkissä.[44] Sisällyksestä ei ole helppo päättää, onko tämä lastenlaulu, vai aesopilainen satu, vai rakkauden-allegoria, vai isänmaallinen runoelma.

Corinna pitää sitä viimeksi mainittuna.

— "Juurikuin olisimme välipuheen tehneet! Katsokaapas, minä olen kirjoittanut ihan yhtälaatuisen runoelman."

— "Kuinka? Teidän armonne on kirjoittanut runoelman?"

— "Mutta älkää sanoko sitä kellekään. Te yksistänne saatte sen kuulla."

— "Sallikaa minun nähdä se."

— "Ei. Minä luen sen itse julki. Mutta älkää sääksikö sitä, minä tiedän, että se on heikko: 'Kahletettu kotka.'"

Tämä oli todellakin valtiollinen runoelma. Kahletettu kotka oli vangittu nuorukainen, jonka lentoa paitsi puuttuvia siipiä vielä esti sekin seikka, että vanginvartia piti hänen askeliansa tarkasti silmällä.

— "Mestariteos! Klassillinen runoelma! Sallikaa, teidän armonne, että vien sen 'Kuutamalle.'"

— "Oi, ei, ei, ei! Siitä ei saa kukaan tietää. Te yksinänne olette kuullut sen. Ehkä myöhemmin."

— "Voi, mikä vahinko, kun hautaa itseensä niin tulista isänmaan-rakkautta!"

Tuo tyhmä! Kuinka hän ilkee puhua isänmaan-rakkaudesta semmoisen edessä, jonka otsaa ympäröipi käherretyt kutrit!

Mene jo Jumalan nimeen, N:ro 3! Sinua odotetaan päivälliselle; tulkoon jo N:ro 4.

N:ro 4 ei ole kukaan muu, kuin — tohtori Grisák.

Suuren erhetyksen ja satavuotisen epämielen surullisena osotteena on se valitettava asianlaita, että romanin-kirjoittajat hamaan uusimpaan aikaan asti ovat olleet siinä hupsumaisessa luulossa, ettei muka "lakitieteen tohtoreita" sopisi käyttää rakkauden seikkoihin.

Mitä enemmän tämä käsitys sotii ajan vapaamielisyyttä vastaan, sitä paremmin sitä myöskin käypi vääräksi todistaminen kokemuksen tosiperäisten havaintojen kautta.

Niinpä kyllä: he osaavat naisia ihastella, jopa tanssiakin, nuot "doctores juris", he osaavat pitää neuvotteluja suloisten silmäin tuomio-istuimen edessä ilman mitään vaivanpalkkiota, nivoa henkisiä juonia, laillisella ja laittomalla tavalla, vieläpä he pystyvät — mikä on kaikista hurjin väitös — erästä oikeuteen jätettyä asiaa kiiruhtamaankin omaa avioliitto-asiaansa.

Miks'ei tohtori Grisák olisi saattanut rouva Pajtayta ihastella?

Oikeuden-pohja siihen on olemassa: hänen terävää järkeänsä on tämän kiittäminen siitä, että se omaisuuden-osuus, jota hän oli eläkkeenä nautittavakseen saanut, tuli hänen omaksensa, jotta hän sen saattoi myydä. Sentähden on rouva Pajtay hänelle kiitollisuuden velassa. Ja virkeän lakitieteen-tohtorin on kyllä helppo kiitollisuuden velasta, kun hän siihen lisää asianajajan vaivanpalkkion ja muut kulut, sommitella rakkauden hakemus ja tämä sittemmin avioliitolla täytäntöön panna.

Oikeuden-pohja on siis olemassa.

Mutta on siihen syytäkin.

Tohtori Grisák itse paraiten tietää, että rouva Pajtayn omaisuuden-suhteet ovat paraimmalla kannalla. Kauppahinta on tiloitettu luotettaviin valtiopapereihin, jotka siihen aikaan tuottavat seitsemän procenttia ja "Jove favente" kenties antavat kahdeksankin. Sillä saattaa reimaasti elää.

On siis syytäkin.

Ja lopuksi ovat muutkin asianhaarat suotuisat. Rouva on vielä kaunis ja nuori kyllä ja, siltä näyttää, itsekin herra tohtorille suosiollinen. Se on kyllä totta, että hänellä on muitakin ihastelijoita, mutta niitten joukossa on herra tohtori "par excellence" enimmin suosittu; tämä on melkein joka päivä rouvan luona ja saapi tavallisesti jäädä hänen kanssansa päivällistä syömään. Tohtori Grisák onkin jo omasta mielestänsä kauniin lesken luona ikäänkuin kotona.

Lisäksi tuottavat asianhaarat luonnollisesti muassaan vielä senkin, että Corinna on pakoitettu lakitieteen tohtorille suurimmatkin salaisuutensa uskomaan. Tietysti. Varkaankin asianajaja lausui klientillensä: "Ystäväni, sano minulle kaikki, mitä on totta; mitä ei ole totta, sen kyllä itse panen lisäksi."

Jo kappaleen aikaa oli hänen täytynyt käyttää herra tohtoria omituisessa asiassa.

Kaunis leski oli näet antanut hänen toimeksensa estää erään nuoren miehen ennen-aikaista vapautusta, joka valtiollisesta rikoksesta oli pitkälliseen vankeuteen tuomittu.

Tämä nuori mies oli Aladár Garanvölgyi.

Vanha Adam Garanvölgyi varmaankin panee joka kiven liikkeelle, saadaksensa vielä jälellä olevat kymmenen vuotta sisarensa pojalle anteeksi annetuksi.

Siihen on vastapaino asetettava.

Täytyy hankkia todistuksia siitä, että herra Adam vielä nytkin, niinkuin ennen, vehkeilee pahoja. Täytyy antaa ilmi, että hänellä on hankkeita, joitten toimeenpanemiseen hän välttämättömästi tarvitsee sisarensa pojan apua. Sanalla sanoen, Aladár'in vapaaksi-laskeminen on estettävä.

Tohtori Grisák'ille tämä kaikki oli varsin otollista. Hän pani heti liikkeelle yhden käytettävissään olevan henkilön, antaen tälle tarpeellisia ohjeita: erään Straff nimisen miehen, josta jo kerran ennen olemme kuulleet mainittavan.

Nyt tiedämme siis hänen todellisen nimensä.

Vale-Petöfi ja kaikki nuot muut, joiksi hän muuttui aina Bogumil'iin asti, olivat siis Peter Straff, eikä kukaan muu, ja tämä oli tohtori Grisák'in kätyrinä rouva Pajtayn asiassa.

Mutta yhtä olisi kuitenkin tohtori Grisák mielellään halannut tietää, mikä näet oikeastaan saattoi tätä kaunista, sulosilmäistä ja hymyhuulista rouvaa niin kovasydämisesti kohtelemaan nuorukaista. Sillä jos se vaan oli sukuvikaa, oli se varsin hyvä; mutta jos se ehkä olisi loukatun rakkauden kostoa?

Ensi tilassa ryhtyikin hän tutkistelemiseen, puoleksi tuttavan tavalla, puoleksi virallisella tiedonhalulla.

— "Sanokaapas minulle, teidän armonne, mikä on syynä siihen, että niin säälimättä vainootte Aladár Garanvölgyiä? Että teillä siihen on suuret syyt, sitä en epäile."

— "Katsokaa, sitä en kenellekään koko maailmassa sanoisi, mutta teille täytyy minun se tehdä, välttääkseni sitä, ettette ajattelisi minusta 'mitään pahaa.' Mieheni kuoltua käytti vanha Adam Garanvölgyi kaikenlaisia keinoja, joitten kautta sai minut kihlatuksi sisarensa pojalle Aladár'ille. Siinä oli tosin sangen paljon hankaluutta, sillä Aladár oli mies vainajani likeinen sukulainen, ja avioliiton luvan hankkiminen vei paljon aikaa ja vaivaa. Vanhan herran tarkoitusperänä oli suorastaan se, että jos minä menisin vaimoksi Aladár'ille, jolla itsellä oli oma ansaittu tila, se omaisuuden-osuus, jota minä leskenoikeudella hallitsin, joutuisi takaisin Adam herran käsiin. Oi, tuo ukko on suuri mestari, sangen kavala kettu; missä vaan on mahdollista, saattaa hän ihmisen pulaan."

Tohtori Grisák katsoi hyväksi myöntää tämän ja lausui:

— "Niin se on."

— "Mutta minä olin niin varovainen, että ennenkuin lupasin mennä hänelle, tein molemminpuolisen kontrahdin Aladár'in kanssa, jossa julistimme kaiken tavaramme yhteiseksi omaisuudeksi: mikä on hänen, se on minun, ja mikä on minun, se on hänen. Aladár oli kevytmielinen ihminen, hän suostui siihen helposti. Minulla oli silloin oikeastaan sangen vähän omaisuutta, sillä äitini perintö oli konkurssin-alaisena; tätä hän ei suinkaan tietänyt. Ennenkuin sentään avioliittomme oli ehtinyt rakentua, syttyi sota. Aladár meni heti punanauhain joukkoon, kansalliskaartin kapteiniksi; minä pakenin Pozsony'iin.[45] Sittemmin sain kuulla, että hän oli siirtynyt husari-väestöön ja siellä otti osaa kaikkiin tapauksiin; hän yleni överstiksikin unkarilaisten joukossa. Tästä voitte havaita, kuinka kevytmielinen mies hän oli; minä sain sill'aikaa odottaa häitä!"

— "Hirveä huikentelevaisuus!"

— "Yht'äkkiä tuli sitte loppu koko leikistä. Aladár joutui vangiksi; hän ei tietänyt pelastaa itseään, niinkuin moni muu, älykäs mies; päinvastoin otti hän vielä toistenkin viat omaksensa. Siitä saatatte nähdä, kuinka mitätön mies hän on."

— "Ja kuitenkin on hän lakitieteen oppijakson suorittanut!"

— "Asia päättyi niin, että hän tuomittiin vankeuteen. Se saattoi vielä käydä päinsä; mutta lisäksi tuomittiin koko hänen omaisuutensa menetetyksi."

— "Ahaa!" huusi tohtori Grisák, lyöden kättä polveensa; näkö-ala alkoi jo valjeta hänen edessänsä.

— "Jos hän nyt äkki-arvaamatta pääsisi vapaaksi, olisivat omaisuuden-suhteet ihan päinvastaiset: silloin oli hän rikas, minä konkurssin-alaisena; nyt olen minä rikas, hän kerjäläisenä. Mutta kontrahtimme on hänen kädessään. Ja tähän kontrahtiin on omasta huolenpidostani kudottu ristin rastin kaikenlaisia temppuja, niin että se asianosainen, joka tahtoo kontrahdin rikkoa, itse valmistaa itselleen melkoisen suonen-iskun. Ymmärrättekö nyt asian?"

— "Täydellisesti."

Tohtori Grisák oli ihastuksissaan tämän naisen viisaudesta; siinä tosiaankin yksi "doctor juris utriusque" oli mennyt hukkaan! Mutta mitä tylyn luonnon järjestys häneltä oli kieltänyt, sopii korvata siten, että hänestä tulee lakitieteen tohtorinna; ei ole koskaan löytynyt toinen toiselleen paremmin sopivia luonteita.

— "Armas rouva, minusta teillä on täysi syy huoleenne; mutta kaikeksi onneksi ovat lakimme puheenalaista tapausta varten pitäneet sangen terveellisiä oikeuden-lääkkeitä varalla. Teidän armonne ensimmäisenä tehtävänä on julkaista seuraava kutsumus sanomalehdissä, tietysti virallisesti: 'Aladár Garanvölgyi, jonka olopaikka on tuntematon, kutsutaan tämän kautta ennen yön ja vuoden kuluttua saapumaan alla mainittuun paikkaan, eräässä avioliiton-kontrahdissa tehtyjä sitoumuksia täyttääksensä; jos hän sen laiminlyö, ovat kaikki vasta sanotussa kontrahdissa määrätyt sitoumukset rauenneiksi ja mitättömiksi katsottavat.'"

— "Olisiko se mahdollista?"

— "Semmoisia tapauksia on ollut monta. Tällä tapaa on avioliittojakin purattu."

— "Mutta tiedämmehän, missä Aladár Garanvölgyi on."

— "Me emme ole velvolliset sitä tietämään. Kysymys olopaikasta ei ole päällekantajan asia. Ettei kutsuttu yön ja vuoden kuluessa voi tulla ilmoitettuun paikkaan, se on hänen vikansa; meidän velvollisuutemme ei ole hänestä mitään tietää ja lain edessä se ei ole mikään puolustus. Ja sitte vuoden kuluttua, jotta teidän armonne poistaisi puolestaan kaikki enemmät vastenmieliset velvollisuudet, neuvoisin teitä kiireimmiten naimisiin menemään; sillä tavoin olisi teidän armonne kokonansa turvassa."

Corinna tahtoi tässä katsoa lakitieteen tohtoria silmiin, mutta sitä hän ei voinut tehdä, sillä käyttihän tämä silmälaseja. Naisille ovat silmälasit varsin suureksi esteeksi; he eivät voi lukea miehen silmästä mitään, näkevät sen sijaan lasista vaan oman miniaturi-kuvansa heijastavan.

Tämän asian käsittämiseen ei kuitenkaan tarvittu peräti syvällistä tutkimusta. Herra tohtori olisi ollut valmis vasta kirjoittamaansa receptiä heti itsekin nielemään. Saamme kohta nähdä.

— "Sitä en kuitenkaan haluaisi tehdä", sanoi rouva Pajtay, tuota viisasta neuvoa vastustaen. "Minun on muutamista eri kohdista huolta pitäminen."

— "Suokaa anteeksi, teidän armonne, minun ehdoitukseni kautta herra Aladár'ista pidetään paljon paremmin huolta. Siinä tapauksessa hänestä vaan yksi vuosi pidettäisiin sitä huolta, ettei hän saisi jättää nykyistä olopaikkaansa: kun me sitä vastoin muussa tapauksessa olisimme pakoitetut yhä edelleen keinoja keksimään hänen surullisen kohtalonsa pidentämiseksi."

— "Häntä minä en tarkoittanut, vaan itseäni. Se on totta, että hänellä siitä olisi vähemmän rasitusta, mutta minulla sen sijaan enemmän. Teidän on mahdoton arvatakaan sitä kärsimättömyyttä, jolla täällä meillä ihmisen kaikkia tekoja arvostellaan. Jokaisesta yksityisasiasta tehdään valtiollinen kysymys. Jos jonkun maasta karkotetun honvédin morsian menee toiselle vaimoksi, huudetaan hänelle kirousta ja kauhua; jos joku ei hävitä rahojansa maanpakolaisten hyväksi, julistetaan sitä heti isänmaan kavallukseksi. Jos minä tässä kysymyksessä julkisesti ryhdyn johonkin toimeen, saattaisin itseni nurjimpien parjausten alaiseksi. Tietänettehän, että ihminen rakastaa hyvää mainettansa."

— "Mutta lopulta, — eihän teidän armonne ole sidottu kiinni tähän kruunun-alusmaahan."

— "Olenpa sitä itsekin ajatellut, mutta en ole sen suhteen vielä päässyt mihinkään ratkaisevaan päätökseen. Jättäkäämme se seikka tuonnemmaksi. Nyt ensi aluksi pysykäämme siinä, mitä olen teiltä pyytänyt. Tuletteko illalla luokseni teetä juomaan?"

Tämä osotti, ettei häntä nyt vaadittu päivälliselle jäämään.

— "Minulla on paljon työtä", selitti leski. "Täytyy kaikille tahoille kirjeitä kirjoittaa."

— "Teidän armollanne on niin suuri kirjeenvaihto, että jo senkin tähden kannattaisi ottaa mies itselleen."

— "Ettehän vaan luulle, että antaisin mieheni kirjeeni kirjoittaa?"

— "En; vaan kirjeenvaihto voisi jäädä siksensä."

— "Oi, älkää luulko näitä miksikään rakkaudenkirjeiksi. Sille, jota tahdon rakastaa, en anna rakkauttani kirjallisesti."

Herra Grisák'in mielestä oli tämä varsin viisas sana, johon on kylläksi syytä, jos kerran ennen kirjallisesti annettu rakkauden-sitoumus on ihmiselle tuottanut niin paljon päänkivistystä. Portaista alas astuessaan palautti hän mieleensä kaikki ne kirjeet, jotka kaunis leski oli hänelle lähettänyt, ja havaitsi, ettei niissä todellakaan ollut mitään rakkauden ilmoitusta. Vaan kuitenkin, jos kukaan, niin kaiketi hän…

Tuskin oli tohtori Grisák sulkenut oven perästänsä, kun Corinna taas istui pöydän ääreen ja alkoi kirjoittaa hienolle, hyvänhajuiselle, lila-väriselle paperilehdelle:

"Rakas ystäväni!"

Muu osa kirjoitettiin salakirjaimilla.

Kirjeen kuvertille piirrettiin: "Herra Peter Straff'ille. Kápolna'an, poste restante."

Herra Peter Straff ja "rakas ystäväni." Kaunis tähtipari!

Virkahuoneesensa tultuaan havaitsi tohtori Grisák pöydällä käyntikortin, jossa oli ritari Ankerschmidt'in nimi sekä lyijykynällä tehty riipustus, josta tuli ilmi, että herra ritari tahtoi tulla kello viisi jälestä puolenpäivän.

— "Ahaa! Yorkshirelaisten tähden! Vielä nytkin hän näyttää luulevan, ettei asianajajilla ja tuomareilla tässä maailmassa ole mitään muuta tekemistä, kuin tavotella siivoilta maanviljelijöiltä varastettua nelijalkaista omaisuutta. No, hänen sopii käydä minua kotonani tapaamassa."

Mutta kohtalo rankaisi häntä pian tästä häijyn-ilkisestä aikomuksesta, sillä tultuansa hotelliin, jossa ylhäisen maailman oli tapa aterioita, näki hän ritari Ankerschmidt'in istuvan ihan sen pöydän vieressä, jossa hän itse tavallisesti söi. Tämä oli jo ehtinyt jälkiruokaan.

— "Minä olen juuri ollut teidän kunniaanne hakemassa!" sanoi tohtori
Grisák, ritarin viereen istuen.

— "Bravo, sitte minun ei tarvitsekaan vaivata itseäni teidän luoksenne."

— "Ah, suvaitkaa suoda minulle se onni. Täällä emme voi oikeudenasioista keskustella."

— "Minun ei olekaan tarvis paljon selitellä, minkätähden olen luoksenne tullut."

— "Minä ymmärrän. Minä tiedän. Yorkshirelaisenne."

— "Tuhat tulimmaista! Älkää vetäkö esiin tuota yorkshirelais-juttua!" huusi vihastuneena Ankerschmidt ja se oli oikein onni hänelle, että saattoi viruttaa pois vihastuksensa makealla rusteri-viinillä. "Sekin oli narri, joka sen leikin alkoi. Mutta se on nyt loppunut. Siitä ei sanaakaan enää. Minä tulen toisessa asiassa. Tarvitsen anomuskirjaa. Jotakin kaunista."

— "Minä olen valmiina."

— "Virasta erotessani sanottiin minulle tuolla ylhäällä: te saatte olla varma siitä, että milloin hyvänänsä teillä on jotakin anottavaa, teidän anomuksenne heti täytetään. No nyt tahdon tätä lupausta hyväkseni käyttää. Siihen tarvitaan anomuskirjaa. Kirjallista. Sillä suullisesti aion itse kaikki sanoa."

— "Minä ymmärrän", sanoi tohtori, tuttavan tapaissella kuiskauksella siirtyen lähemmäksi Ankerschmidt'iä. "Ehkä joku rintatähti?"

— "Menkää hiiteen! Jo nytkin minulla niitä on niin monta, etten tiedä missä kaikkia kantaa. Ja kenelle niitä näyttelisin? Talonpojilleniko tuolla kotona? Toista minä tahdon. Eräälle vangitulle tahdon armoa hankkia."

— "Ah, sepä sangen kaunista, sangen jaloa. Ehkä se on jostakin viasta raha-asioissa tuomittu?"

— "Ei. Valtiollisesta rikoksesta."

— "Ah! Varmaankin joku aulan-jäsen?"[46]

— "Ei. Unkarilainen sotamies."

— "Kenties joku teidän kunnianne entinen virkakumppani?"

— "Eipä sitäkään. Minä en tunne häntä. Mutta minä tahdon käyttää kaikki vaikutusvoimani hänen hyväksensä. Hänen nimensä on Aladár Garanvölgyi. Tuon Adam Garanvölgyin sisarenpoika, te tiedätte? No, mikä piru teitä vaivaa?"

— "Ei mikään, ei mikään. Kalanruoto istui kurkkuuni."

— "Kalanruoto? Perhana! Vasikan-kotletista! Sellaista ei ole minulle vielä koskaan tapahtunut, vaikka kuusi vuotta olen ravintoloissa syönyt."

Tohtori Grisák oli joutunut hirvittävään pulaan: kahden klientin väliin, joista toisella oli sangen hyvät tulot, toisella taas sangen hyvät tulevaisuuden toiveet tarjona.

— "Saisinko tietää, mikä syy teidän kunniallanne on mainittua herraa suojella?"

— "Se ei koske asiaan. Ei ole myöskään tarpeellista sitä tiettäväksi tehdä, että minä näissä tämmöisissä toimissa liikun, sillä heti kuin asia on päättynyt, unhotamme sen. Minä en tunne herra Aladár Garanvölgyiä, enkä tule häntä vastedeskään tuntemaan. Saatte pitää tätä asiaa yksityis-huvituksena minun puoleltani. En myöskään tahdo minkäänlaista teateri-rôlia näytellä, jotta minulle galleria jonkinlaisen jalomielisyyden tahi koira tietäköön minkä tähden käsiä taputtaisi. Tahdon vaan päästä asian perille, ilman mitäkään enempiä tarkoituksia. Minä tahdon, että Aladár Garanvölgyi olisi tuolla kotonansa; sen jälkeen ei minulla ole mitään hänen kanssaan tekemistä. Jos kohtaamme toisiamme maantiellä, toivotamme hyvää päivää ja menemme toinen toisemme ohitse. Sentähden ei olekaan aikomukseni, että itse tekisin anomuksen hänen vapauttamisestaan, vaan joku muu; minä sitte vaan aion hankkia suostumusta tämän kolmannen henkilön anomukseen sen vaikutusvoimani avulla, jonka tiedän itselläni asianomaisessa paikassa säilyssä olevan."

— "Vai niin. Minä ymmärrän. Vanha Garanvölgyi on oleva anojana?"

— "Vanha Garanvölgyikö? Äh, ystäväni, siinä tapauksessa ette tunne vanhusta. Hän ei tee anomusta mistäkään."

— "Tietääkseni hän suuresti rakasti sisarensa poikaa."

— "Rakasti kyllä, mutta anomusta hänen tähtensä hän ei tee."

— "Lisäksi tarvitsisi hän häntä välttämättömästi, sillä hän itse saattaa hassupäisyytensä kautta rappiolle koko suuren taloutensa, jonka tuo sivistynyt, nuori mies piti sangen hyvässä kunnossa."

— "Se on kaikki mahdollista. Mutta kuitenkin saapi ennemmin talo kaatua tuon vanhan naapurin niskoihin ja hiiret nakertaa saappaat hänen jalastansa, kuin hän panee nimensä minkään anomuskirjan alle. Sen minä paraiten tiedän. Jonkun muun tulee astua esiin. Jonkun likeisen sukulaisen."

Tohtori Grisák rupesi uteliaasti hammas-tikkua käyttämään; ken se lienee?

— "No, ettekö voi arvata, kenen tulee tehdä anomus?"

Tohtori Grisák pudisti päätään; hän ei saanut sitä mieleensä johdatetuksi.

— "No, olkaa siis arvaamatta. Valmistakaa nyt vaan kaunis anomuskirja; mutta sen tulee olla kaunis, muistakaa se; ei mitään kuivaa sisällystä, kuin jos pyydettäisiin patenttia johonkin vasta keksittyyn saapasmusteesen, vaan asianmukaista, arvokasta. Minä kyllä pidän siitä huolta, että se, jonka tulee tehdä anomus, kirjoittaa nimensä alle; sitte vien sen itse Wien'iin. Syökää sentähden väleen tuo kompottinne; ei ole tarpeellista, että jokaisesta kirsikan-marjasta erikseen puserratte sydämen. Teidän iällänne ollessani söin minä kirsikat sydämineen päivineen. Joutukaa siis, minä odotan teitä ja sitte menemme yhdessä asuntoonne. Te kirjoitatte itse anomuskirjan, sen ei tarvitse tulla apulaistenne käteen; minä pistän sen taskuuni ja sitte lähdemme yhdessä allekirjoitusta hankkimaan."

Tohtori Grisák paistui näitä sanoja kuullessaan enemmän kuin se rostbeafi, jonka oli syönyt. Tämä on kaunis juttu! Hänen oma käsi-alansa menee anomuskirjana hallitukselle, ritarin puoltosanalla, vaikka rouva Pajtay on antanut hänelle ihan päinvastaisen toimen! Hänen itse tulisi kirjoittaa sydäntä liikuttava armonrukous sen miehen eduksi, joka tahtoo vaimoksensa ottaa juuri sen, jota hän itsekin haluaa!

Mutta Ankerschmidt'istä ei ollut mahdollista irti päästä; tohtorin täytyi nyt kiiruusti juoda kahvinsa, seurata häntä kotiinsa ja siellä istua pöydän ääreen, josta ei ollut nousemista ennenkuin tilattu asiakirja oli valmis.

Herra tohtorin juolahti mieleen se kavala temppu, että teki anomuskirjaan niin paljon korjauksia ja lisäyksiä, jotta oli tarpeellista kirjoittaa se puhtaaksi. Mutta hän pettyi. Anomuskirjan luettuansa taittoi ritari sen kauniisti kokoon ja pisti taskuunsa.

— "Suokaa anteeksi! joku kirjureistani saa kirjoitta sen puhtaaksi."

— "Ei se ole tarpeellista. Se on hyvä näinkin."

— "Mutta eihän teidän kunnianne aikone antaa sisään tuota konceptia?"

— "En suinkaan. Sen henkilön, jonka nimessä anomus tehdään, pitää itse kopioita se, sanasta sanaan."

~- "Mutta se ei saa siitä selkoa."

— "Minulla on siitä jo selko ja minä mielin itse sen hänelle dikterata."

Kirjoitus ei enään ollut pelastettavissa. Se oli joutunut herra ritarin käteen eikä sitä häneltä voinut minkäänlaisella rynnäköllä takaisin riistää.

Tärkein tehtävä oli nyt kiireimmiten antaa Corinnalle tieto tästä odottamattomasta keikauksesta. Vaara tunki päälle; se oli jollakin tapaa ehkäistävä.

Kaikeksi onneksi päätti kenraali keskustelun; hän ei tahdo kauemmin viipyä, vaan tarttuu kiireesti hattuunsa ja menee asiatansa toimittamaan. Tohtori Grisäk itse myöskin rientää ulos. Hänen täytyy tietysti pikemmin kuin paremmin tavata rouva Pajtayta. Tämä tosin odottaa häntä vasta teen-ajaksi, mutta semmoisessa erinomaisessa tapauksessa, jossa joka minuti on ahdistava vaara, ei ihminen ehdi vartomaan säännöllistä audiensi-hetkeä.

Portilla tohtori Grisák hätäisellä kiiruulla sanoo jäähyväiset Ankerschmidt'ille. He pudistavat toinen toisensa kättä, toivottavat toisillensa hyvää yötä ja vakuuttavat, kuinka suuri onni tämä yhtymys heille kummallekin on ollut, mutta — huomaavat, että molemmat aikovat mennä yhdelle taholle.

— "No, sepä hyvä; käymme siis taas yhtä tietä."

Kristófin-torilla sanoivat he toisilleen uudestaan jäähyväiset, pudistivat uudestaan kättä.

— "Paljon onnea!"

— "Herran haltuun!"

— "Minne päin on teidän matka?"

— "Minä menen Vácz'in-kadulle."

— "No, sinne minäkin menen."

Ja toisenkertaisen hyvästi-jätön perästä astuvat he taas samaa tietä eteenpäin. Molemmat nauroivat sitä kovin.

Lopuksi pysähtyi Ankerschmidt erään kahdenkertaisen kartanon portille.

— "Tässä meidän on lopullisesti hyvästi jättäminen. Näkemiin asti, rakas tohtori!"

— "Kiitoksia paljon", sanoi tohtori. Ja samassa törmäsivät molemmat toisiansa vastaan portissa, josta kumpikin yritti yhtä haavaa sisälle menemään.

— "Mitä perhanaa? Tekin tulette tänne?"

— "Teidän armonne siis myöskin pyrkii tänne? No, sepä oivallista!"

— "Ja me olemme jo niin kauniisti kolme kertaa perätysten toisillemme jäähyväiset sanoneet."

— "Vaikk'emme ole toisillemme mitään velkaa."

— "Kuka tuttavanne tässä asuu?"

— "Tuttavani?" lausui tohtori Grisák hämillänsä. "Minä menen hänen armonsa, rouva Pajtayn luokse eräässä asiassa."

— "Bravo! Sepä hauskaa! Sinne juuri minäkin menen. Te tiedätte varmaankin, missä ovi aukenee; teidän sopii viedä minutkin sisään, sillä minä tiesin vaan talon-numeron. Tännehän minäkin riensin; tämäpä oiva sattumus."

Sen sanottuaan tarttui ritari tohtorin käsivarteen ja lykkäsi häntä kohteliaasti edellensä; mutta tämä olisi mielellään tahtonut heittää ritarin alas portaita myöten, ellei olisi ollut varma siitä, että ritari pikemmin olisi voinut heittää hänet alas, jos olisivat ruvenneet "jus fortioris'een" vetomaan.

Tohtori Grisák antoi tykyttävällä sydämellä Ankerschmidt'in johdattaa itseään, ikäänkuin jonkun tepposen tehnyt koulupoika, jolle paha aavistus kuiskaisee, että jos opettaja siitä saapi vihiä, ei patukkaa säästetä.

Ankerschmidt taas lienee ollut suotuisa vieras rouva Pajtaylle, viimeisen maatilan-kaupan perästä. Tämä muisteli aina suurella mielihyvällä sotavanhuksen rakastettavaa olentoa.

Niinpä kyllä: hänen "rakastettavaa" olentoansa. Sillä älkää luulko, te nuoret, käherätukkaiset kansalaiset, että haiset vaan yksinomaisesti teitä suosivat ja etteivät he ensinkään huomaa meitä vanhoja, harmaa-tukkaisia, puoleksi tahi kokonaan paljaspäisiä "täysikasvuisia" nuorukaisia.

Ritari otettiinkin tosiaan sangen sydämellisesti vastaan. Talon-emäntä oli itse leppeys häntä kohtaan. Hau piti häntä kaikista vieraistansa etevimpänä. Hän kysyi häneltä, mitä hän pianolla soittaisi. Hän istui hänen viereensä teetä juodessa ja antoi muitten seuralaisten sijoittua, mihin tahtoivat. Ja kuitenkin oli siinä läsnä etutanssija, maanviljelijä, runoilija ja muitakin hänen ihailijoitansa. Nämät haastelivat Corinnan nais-tuttavien kanssa, jotka olivat istuneet mikä minnekin, sill'aikaa kuin Corinna itse katsoi ritaria mahdollisimmaksi kohteliaisuutensa esineeksi, jossa toimessa hänen hyvänsävyiset ihastelijansa eivät häirinneet häntä.

Tohtori Grisák yksistänsä ponnisteli lakkaamatta voimiaan, ollaksensa alati "liitossa kolmantena", ja piti itseään kaikenlaisilla apropos'illa "au courant" molempien klienttiensä keskinäisessä haastelossa.

Hänen pelkonsa oli turha. He sanoivat toisilleen vaan korupuheita, niinkuin maailmassa on tapa.

Myöhemmin rupesi seura harvenemaan. Erittäin kiitettävän tavan mukaan pujahti kukin alttarin-palvelija pois sillä tavoin, ettei kukaan häntä huomannut; ei niinkuin maalla vieraissa, jolloin ensiksi puetaan päälle turkit ja huopasaappaat ja sen jälkeen sanotaan jäähyväiset järjestänsä kullekin talonväestä ja jälelle jäävistä vieraista. Täällä tietää korkeintaan palvelija, että joku on mennyt, siitä että hän on auttanut päällystakkia ylle. Tohtori Grisák'kin oli jo pari kertaa katsonut kelloansa, sillä sydänyö oli lähestymäisillään. Kaikki lähtevät jo tiehensä, Ankerschmidt yksistänsä ei ota liikahtaaksensa valloitetusta asemastaan ja juo jo seitsemättä teekuppiaan; kyllä häntä vielä halvaus kohtaa!

Vihdoin häiritsee seuraa kahden naisvieraan ilmestyminen, jotka hupilaisten kadottua itsekin nousevat ylös ja kutsuvat vaunujansa. He sanovat jäähyväiset emännälle. Tämä saattaa heitä ulos. Ritari pysyy järkähtämättä istumassa, niinkuin kivijalkainen prinssi tuhatyhdessä yössä.

— "Aika käy jo myöhäiseksi", sanoo tohtori Grisák, levottomasti liikkuen edes takaisin.

— "Niin käy", vakuuttaa Ankerschmidt; "teidän täytyy nousta varhain, miks'ette mene kotia?"

— "Minä odotan teitä, jotta menisimme yhdessä. Olen jo tilannut vaunut."

— "Se oli tarpeetonta. Muuten saatatte kyllä minua odottaa, mutta kaatakaa itsellenne siinä tapauksessa vielä kuppi teetä; siihen on kyllä aikaa."

Hm! Tuo näkyy viihtyvän hyvin täällä.

Ritari rupesi polttamaan rommia ja sokeria teelusikassa.

Corinna tuli takaisin ja istui uudestaan hänen viereensä; tohtori Grisák sijoittui syrjäpuolelle, nojaten käsivarttansa pieneen kirjahyllyyn.

— "Teidän armonne vieraat ovat jo kaikki menneet?" kysyi Ankerschmidt.

— "Oi, se ei tee mitään", riensi Corinna häntä rauhoittamaan.

— "Minä tahtoisin kernaasti yksinäni puhua teidän armonne kanssa."

Corinna viittasi epäilevällä silmäyksellä tohtori Grisák'iin päin.

— "No, herra tohtorin läsnä ollessa saatan kyllä puhua", sanoi
Ankerschmidt, verkallensa tiputtaen palavaa rommia lusikasta teehen.
"Hän tietää jo asian."

"Mitähän se lienee?" kysyi itsekseen Corinna, sillä välin kuin tohtori
Grisák tuskissaan väänteli itseään tuolillansa.

— "Teidän armonne on, niinkuin olen kuullut, morsian", sanoi
Ankerschmidt, ystävällisellä suopeudella silmäillen Corinnaa.

— "Oi, ei, ei", vastasi tämä, korvia myöten punastuen.

— "Mutta niin minulle on kerrottu."

— "Oi, minulla ei ole mitään aikomusta naimisiin mennä."

Sillä tavoin ne puolustavat itseään, jotka tahtovat, että heidän väitettänsä vääräksi osotetaan.

— "Minä tiedän, minä tiedän. Ikävä seikka. Teidän armonne torjuu pois jokaista, eikä kukaan tiedä syytä siihen. Mutta minä tiedän sen jo. Älkää hämmentykö! Teidän sulhonne on vangittuna. Minä tiedän sen hyvin. Vieläpä niin pitkäksi ajaksi, että kun taas saatte nähdä hänet edessänne, joudutte jo kadonneen nuoruuden iltaruskossa toisianne kättelemään. Ja teidän armonne salaa surunsa, eikä sano koskaan naimisiin menevänsä. Minä kunnioitan sitä suuresti. Mahdollista on, että minä olin hänen vihollisensa sodan aikana; mutta minkätähden vainoisin sitä, joka ei enään itseänsä puolusta? Minä sanon nyt, että teidän armonne ennen pitkää on tuleva onnelliseksi ja juuri sen kautta, jonka olette niin kauaksi aikaa kadonneeksi luullut."

Corinna katsahti hämmästyneenä Grisák'iin, joka kaikin voimin puuhasi vetääksensä paidankaulustaan niin korkealle, että hän täydellisesti voisi kätkeytä sen taakse.

— "Suoraan sanoen", jatkoi ritari Ankerschmidt, "minä pidän huolta siitä, että anteeksi-anomus tulee korkeimpaan paikkaan paraimmalla puoltosanalla, ja minä takaan sen menestyksen, jotta kahden kuukauden kuluttua Aladár Garanvölgyi on oleva tässä teidän jalkainne juuressa."

Nämät sanat kuultuansa katsoi tohtori Grisák tarpeelliseksi tyhjentää lasin vettä.

Corinna sopersi hämmästyneenä ja penseästi:

— "Minä en ymmärrä."

— "No, sehän on varsin yksinkertaista."

Ankerschmidt pisti käden taskuunsa ja veti siitä, tohtori Grisák'in kauhistukseksi, esiin tuon usein mainitun anomuskirjan-konceptin.

Tohtori tunsi olevansa hukassa.

— "Tämä on varsin kaunis anomuskirja, jonka teidän armonne omalla kauniilla kätösellään saapi kopioita. Se on tarpeellista, että siinä nähdään rakastavan käden värinä. Jos pari kirjainta jääkin pois, sitä parempi; siitä saattaa havaita tunteitten totuuden. Sen alle kirjoittaa teidän armonne nimensä ja sitte lähdemme yhdessä Wien'iin. Minä itse saatan teitä kaikkialle, missä täytyy ilmestyä, ja vakuutan teille, että jos mikään, tämä anomus tulee hyväksyvällä vastauksella takaisin."

Tohtori Grisák'ista oli ikäänkuin kaksi terävää nuolta naulitsisivat häntä kiinni siihen nojatuoliin, jossa hän rauenneena istui; nämät kaksi terävää nuolta olivat Corinnan silmät.

Hän tunsi konceptista tohtorin käsi-alan.

Tämän oli loppu tullut.

Corinnan suonissa kiehui myrkky. Tuo yksinkertainen vanhus ei käytä tilaisuutta, vaikka hän näkee edessään kauniin tyttölesken, "res nullius'en", vaan sen sijaan tahtoo aikaan-saattaa tiesi mitä sekasortoa, vieläpä toivoo, että se jalomielisyytenä hänen kontollensa kirjoitetaan!

Mutta tuo toinen! Tuo lakimies. Joka kaikki hyvin tietää. Eikö hän ymmärtänyt luovuttaa sotavanhusta tuosta typerästä aikomuksesta? Kun meni vielä suunnittelemaan hänelle tuota kirottua anomuskirjaa!

Ja tämä tulisi hänen omakätisesti kopioita!

Ja hänen itse pitäisi edistää asiaa, jonka toteen käyminen häntä kauhistuttaa!

Voi, nuot miehet ansaitsisivat kaikki tyyni joutua yksittäin maanalaisiin vankihuoneisin, jossa saisivat hiueta, ikävöidessään armaan naisen ääntä.

Ritari sekoitti vaan sokeria kupissaan. Hän oli täydellisesti tyytyväinen teateri-temppuunsa ja odotti vähintäänkin, että kaunis leski itkien heittäyisi hänen olkapäähänsä ja kaiken mokomin tahtoisi hänen kättänsä suudella, jota hän kuitenkin mahdollisuuden mukaan koettaisi estää.

Corinnan juolahti nyt yht'äkkiä mieleen oikea pääkeikki, omituinen sen puolesta, että se osottaa, kuinka paljon voimaa ja kuinka paljon hellyyttä saattaa naisen sydämessä yhdistyä.

Hän taittoi kokoon anomuskirjan ja laski sen takaisin ritarin eteen. Ja kylmällä äänellä, vaikka raskaasti hengittäen, sanoi hän sitte tälle:

— "Hyvä herra! Ennenkuin tunsin teidät, olisin ollut valmis tähän toimeen ryhtymään; mutta nyt, 'ken on teidän vastustajanne, se on minunkin vastustajani.'"

Sepä oli tunnustus "in optima forma!" Minä en tahdo vanhaa ylkääni vapauttaa, jottei hän seisoisi "teidän" tiellänne!

Ja siinä oli samassa myöskin rukkaset tohtori Grisák'ille.

Ankerschmidt puri huuliansa, katsoi terävästi noitten tuuheain silmäkarvain alta Corinnaan, pisti sitte hiljaisesti paperin taskuunsa ja pani takkinsa napit kiinni.

— "Aika on jo myöhäinen, herra tohtori. Lähtään."

— "Ettekö juo teetänne?" kysyi pidättävällä äänellä Corinna.

— "Kiitoksia. Sitä oli jo kylläksi."

Kaikkia oli ritari jo saanut kylläksi.

Kylmäkiskoisesti kumartaen sanoi hän jäähyväiset ja meni pois.
Korvennettuna seurasi tohtori Grisák häntä kintereissä.

Sinne hän ei olisi jäänyt sekunniksikaan, vaikkapa hänelle olisi luvattu ministerin-salkku.

Kaikkein ensimmäiseksi täytyi hänen kotona tarkoin mietiskellä, millä pykälillä hän voisi puolustaa itseään Corinnan hyökkäyksiä vastaan, millä tavoin hän syytetystä ylenisi syyttäjäksi. Nyt hänen tehtävänsä vaan oli onnellisesti peräytyä tappotanterelta sotavanhuksen suojassa.

Ankerschmidt ei puhunut sanaakaan portille asti. Siellä kun he seisahtuivat ja tohtori Grisák odotti vaunujensa esiin-ajamista, laski hän kätensä tohtorin olkapäälle.

— "Kuulkaas, herra tohtori! Oletteko koskaan nähnyt, kuinka, jos koira saapi kuusi penikkaa ja niistä vaan tahdotaan pitää yksi, lihavin, muut elävältä kuopataan?"

Tohtori katsoi tästä kysymyksestä kummastuneena ritariin, mitä hän sillä tarkoittaisi.

— "No, minä sanon teille, että on paljon onnellisempi kohtalo, jos on tuommoinen elävältä haudattu, tarpeeton, pieni koiran-penikka, kuin jos on tuon naisen ylkämies. Hyvää yötä, herra tohtori!"

Sen sanottuansa jätti hän tohtorin vaunuihinsa astumaan, mutta lähti itse jalkaisin kotia pyrkimään. Häntä ei peloittanut yksinänsä jalkaisin käydä barbarein pääkaupungissa.