Uusi tilanhaltia

by Mór Jókai

VII.

Toinen.

Ankerschmidt'in komea, uusi kastelli, joka oli renaissancen malliin rakennettu, teki, ettei maantieltä ollenkaan nähnyt tuota vanhaa rakennusta, jota Adam Garanvölgyi semmoisella itsepintaisuudella ei tahtonut antaa kenenkään muun omistettavaksi. Vasta kun oli kartanon ympäri kiertänyt, näki tämän muinais-jäännöksen keskellä vanhoja kastanja-puita, joitten latvat olivat kallistuneet toinen toisensa puoleen, ikäänkuin olisivat ottaneet vanhaa asuntoa myrskyiltä suojellaksensa. Yhtäläistä ystävällisyyttä osotti rappeutuneille tiiliseinille vihriäinen muratti, jonka köynnökset olivat akkunain välitse suikerrelleet kattoon asti, kun sen sijaan sen varret alhaalta olivat pörheät kuin peuran jalka.

Huoneen ympäristöä puitten juureen asti peitti kaunis nurmi ja siihen saakka ulottui Garanvölgyin alue; tästä ulospäin oli maa sannoitettu ja se oli jo ritari Ankerschmidt'in. Tämä olikin väli-aidalla eroittanut vieraan omaisuuden, jottei kukaan vaunuilla tahi ratsain tuleva voisi erhettyä.

Vanhan kastellin ympärillä saattoi siis ruoho keväästä syksyyn asti kasvaa niin korkeaksi kuin tahtoi; sitä ei niitetty eikä tallattu maahan.

Mutta neljä kertaa kunakin vuonna, tarkoin määrätyillä väli-ajoilla, oli Kampós herran tapa tulla sinne avainkimppu kädessä. Hän avasi silloin ovet, tuuletti suojat ja toimitti siellä, tiesi mitä; puolen tunnin tarkastuksen jälkeen lukitsi hän taas perästään kaikki ja meni pois.

Että tämä säännöllinen ilmestyminen kunakin vuosineljänneksenä tuossa vanhassa kastellissa olisi jäänyt huomaamatta Straff'ilta, jota nyt jo nimitämme hänen oikealla nimellänsä, on tuskin luultavaa.

Straff oli todellakin jäänyt ritarin perheesen, pianonsoiton-opettajan virkaa toimittaen. Niinkuin tiedämme, osasi hän varsin hyvästi soittaa pianoa ja puolalaisen emigrantin rôlia näytellä, joksi lopulta Ankerschmidt itsekin häntä luuli.

Eräänä semmoisena neljännespäivänä Straff, aavistaen Kampós herran tuloa, hiipi hänen jäljissänsä. ja kun tämä oli sulkenut perästään huoneen oven, kätkeysi hän erään vanhan seljapensaan suojaan ja kurkisti sieltä akkunasta siihen huoneesen, johon oli kuullut toisen menevän.

Huoneesen tultuansa katseli Kampós herra ympärilleen, peittäisivätkö kartiinit hyvästi akkunoita. Hän ei huomannut, että yhdestä akkunasta oli lyijy-juotos ulos murrettu ja että joku siitä sisään pistetyllä seljapensaan oksalla saattoi nostaa kartiinia sen verran ylös, että reiästä taisi nähdä, mitä huoneessa-olija teki.

Kampós herra oli puettu pitkähiaiseen nuttuun, joka oli varsin omansa milloin peittämään milloin näyttämään esineitä, niinkuin silmänkääntäjän japonitsa.

Yht'äkkiä näkyi nyt hänen kädessään pieni, neliöjalan kokoinen lipas. Mistä hän sen esiin otti, sitä ei voinut hyvästi huomata. Lipas oli ebenholzista. Ainakin oli se musta, se on varmaa.

Kampós herra otti liivinsä taskusta pienen avaimen ja aukaisi sillä lippaan. — Paha, että hän seisoi sillä tavoin, jotta lippaan avattu kansi kokonansa esti näkemästä, mitä sen sisässä oli.

Mutta joku tärkeä esine siinä epäilemättä on, sillä Kampós katselee kauan lippaasen, siksi kuin hänen silmänsä täyttyvät jollakin kostealla aineella; hän pyhkii kädellään silmiänsä ja pudistaen sitte nyrkkejään, tekee hirveitä, uhkaavia liikuntoja ilmassa.

Ja mitä hän lisäksi tekee?

Hän vetää esiin papereita takin-taskustaan ja panee ne lippaasen.

Kovin epäilyttävä sorminta!

Sen jälkeen sytyttää hän kynttilän, etsii lakkaa, vetää sormestaan sinetti-sormuksen ja lukitsee sinetillä lippaan kiinni.

Suurimmassa määrässä epäilyttävä toimitus!

Sitten ottaa hän taas lippaan käteensä, kääntyy ympäri ja menee vihdoin ulos huoneesta. Laskiko hän lippaan jonnekunne vai ottiko hän sen mukaansa? Tuon rikoksessa osallisen nutun tähden sitä ei voinut havaita. Se vaan on varmaa, että kun hän taas tuli ulos linnasta, näytti siltä, kuin hän ei mitään myötänsä veisi.

"Corpus delicti" siis epäilemättä oli jäänyt tänne "loco."

Tämä on oleva monessa suhteessa kallisarvoinen saalis. Sellaisista ilmi-annoista saattavat "komitentit" paljon maksaa.

Kirje kirjoitetaan kiireesti herra Bräuhäusel'ille, tilataan ylimääräinen posti, käsketään joutua.

Joutuisuutta ei saatakaan valittaa.

Kaksi tuntia puoli-yön jälkeen saapuu suurimmassa hiljaisuudessa herra Bräuhäusel sihteerinsä, kirjurinsa, komisarjuksensa ja näitä vastaavan aseellisen apujoukon seurassa, josta yksi osa heti asettuu vanhan kastellin ulostultavia vartioimaan, kun sen sijaan toinen osa ynnä viranomaisten kanssa lähtee pää-kapinoitsijaa Kampós'ia kiinni ottamaan.

Hänen onnistui estää kaikki paon yrityksetkin. Kampós herra oli jo täysissä vaatteissa ja hankki juuri talleja päin menemään.

— "Seis!" huusi hänelle Bräuhäusel; "mihin matka?"

— "Talliin", vastasi Kampós herra viattomasti.

— "Mitä sieltä sydänyönä etsitte?"

— "Minä olen huoneenhaltia. 'Oculus domini saginat boves' (isännän silmä lihoittaa karjaa), tietänette. Mutta nyt ei enään ole yö, sillä aamu jo koittaa."

— "Mikä aamu? Kello kolme keski-yön jälkeen."

— "Sehän juuri on aamulla. Talonpojilla se on byroosen-menon tunti."

— "Ei mitään viisastelemista! Te tulette kanssamme. Ottakaa mukaanne aution kastellin avaimet. Herra Mikucsek[47] kahden miehen kanssa seuraa teitä."

Herra Mikucsek oli laiha, pitkäkaulainen mies; hänen sääriensä ympäri liehui ahdas, nuuskan-värinen talvilevätti, jolla hänen olisi ollut kovasti vilu, jos ei iso, kirjava villahuivi olisi häntä suojellut; vaan tuskin hän nytkään aamukylmältä sai suutansa suljetuksi.

— "No, tulkaa vaan perässäni, amice!" viittasi hänelle Kampós herra, jolla oli herkeämätön halu juuri sillä hetkellä sytyttää piippuansa ja sitä varten tuluksilla tulta iskeä, joll'aikaa nuot kunnioitetut herrat seisokoot pakkasessa.

Herra Mikucsek oli kuitenkin kaikkialla hänen kintereissään. Käsilyhdyn avulla löydettiin avainkimppu ja sitte lähti koko vartiojoukko liikkeelle kastellia kohti: edellä herra Bräuhäusel, välissä Kampós herra vilusta vapisevan Mikucsek'in kanssa sekä perässä ja ylt'ympäri aseellisia santarmeja.

Kastellille tultua käskettiin virallisesti Kampós herran viipymättä avata lukitut ovet.

Kampós herra totteli asianomaisten käskyä.

— "Kaksi miestä jää ovelle, eikä saa laskea ketään sisään eikä ulos!" komensi herra Bräuhäusel. "Eteenpäin, te avainten kanssa!"

Kampós herralle ei kukaan sanonut, mitä haettiin, eikä hän myöskään kysynyt, mitä tahdottiin löytää.

Sen jälkeen alotettiin varsinainen katsastus.

Ensiksi käytiin lattianpartten kimppuun. Ne nostettiin ylös pitkin seiniä, suurella taitavuudella, ja niitten kätköjä tutkittiin huolellisesti. Salaisia hiiren-läpiä ja rotan-sokkeloita tuli lyhdyn valossa ilmi; niitten pelästyneet asukkaat juoksivat tiehensä tutkijain jalkojen välitse, eivätkä osottaneet mitään halua kuulusteltaviksi pysähtyä; tuolla nurkassa tuli näkyviin maailmasta pois vetäyneen, yksinäisen sirkan pesä, täynnä rikki jyrsittyjä olkia, niinkuin myös satajalkaisen hedelmämadon ja harmaan kellarisiiran lukuisat sikiöt. Mutta paitsi näitä, ei mitään salaista keksitty.

Nyt tuli uunien vuoro.

Tässä oli herra Mikucsek oikein omilla elämillänsä ja hän ryhtyi heti työhön. Suurena käytöllisenä älykkönä hän hyvin tiesi, että uunien, savupiippujen ja kaminien koloissa löytyy oivallisia kätköpaikkoja. Nami revittiin sentähden yksitellen irti; niitten kappaleet tutkittiin; pariin uurnan-muotoiseen koristukseen, joitten suu oli liian ahdas, lyötiin vielä läpikin kylkeen. Näissä ei kuitenkaan missään ollut mitäkään, se on, niissä oli hirveän paljon nokea, josta herra Mikucsek ennen pitkää tuli varsinaisen nokikolarin muotoiseksi.

Paljon puhtaampaa työtä oli jo marmori-levyjen kiskominen käytävistä; sitä saattoi tehdä kuokalla eikä siinä käsiänsä liiaksi tahrannut.

Ei sieltäkään mitään löydetty. Herra sihteerin täytyi vääntää kiinni läkkitolpponsa kansi ja pistää taskuunsa protokolla ilman minkäänkaltaisia muistoon pantavia tietoja, sill'aikaa kuin herra Bräuhäusel omassa personassaan näytti lyhtyä kaikkialle, jottei mitään salakuljetusta voisi tapahtua.

Nyt astuttiin alas kellariin. Muutamia tyhjiä tynnyreitä venyi siellä vielä lahonneilla aluspuilla; näitten pohjat avattiin ja sisällys havaittiin viran puolesta sangen ummehtuneeksi ja paitsi sitä kokonansa tyhjäksi.

Mutta herra Mikucsek on käytöllinen mies. Kellareita ei saa tuolla tavoin tutkia. Hänen käskystänsä täytettiin yksi tyhjä tynnyri vedellä; sitte se vieritettiin alas, pohja lyötiin ulos ja tynnyri käännettiin ylös alaisin, jotta vesi yhtä haavaa joka taholle juoksisi. Tämä tehtiin sitä varten, että jos johonkin paikkaan kellarissa jotakin olisi alas kaivettu, se paikka pikemmin imisi veden sisäänsä, kuin muu kovaksi tallattu maapohja, ja siten ilmaisisi kätköpaikan.

Tutkimuskunta nousi siksi aikaa aluspuille seisomaan, jottei vesi ehkä pääsisi juoksemaan heidän saapasvarsiinsa.

Kampós herra, kahden miehen välissä vartioituna, katseli vaan hymyhuulin tätä viekasta toimitusta.

Silloin rupesi yht'äkkiä vesi juoksemaan juuri siihen paikkaan, jossa
Kampós herra seisoi, ja selvästi syvenemään kuoppaan väleen katoomaan.

— "Tuossa on! siinä se on!" huusi yhtähaavaa kolme miestä ja herra Mikucsek teki innoissaan semmoisen poukauksen, että vaipui nilkkaluuhun asti rapakkoon. "Pois siitä! Lapiot tänne!"

Tämä "pois siitä" oli nähtävästi lausuttu Kampós herralle, joka oli saattanut itsensä suuressa määrässä epäluulon-alaiseksi sen kautta, että seisoi juuri tuon vaarallisen paikan päällä, ikäänkuin olisi tahtonut sitä ruumiillaan peittää.

— "Lapiot tänne!" Aluspuut nostettiin syrjälle ja ruvettiin kiireesti kaivamaan.

Herra Mikucsek kiversi ylös housunsa, voidaksensa seisoa likempänä.
Jotakin kilahti.

— "Ahaa! Tässä on jotain!" Kampós herra itsekin oli utelias tietämään, mitä siihen lienee maahan kaivettuna.

— "Hiljaa vaan, täytyy tarkasti tutkia. Varovasti!" Herra Mikucsek kaivoi käsillään vetelää multaa kuopasta. Vihdoin joutui hänen käteensä jotakin; hän veti sen esiin. Mikä se oli? Tyhjä pullo. Siinä ei ollut mitään. Syvemmäksi! Taas tyhjä pullo. Vieläkin yksi. Ja vielä lisäksi noin viisitoista pulloa, kaikenmuotoisia: pienempiä, suurempia; puolenmittaisia, kokomittaisia; sinisen-, vihriän-, keltaisen-värisiä; tokaji-, ménesi-, sampanjapulloja; mutta kaikki toinen toisensa laatuiset siinä, ettei niistä saattanut mitään sisällystä löytää.

Tutkija-herrat katselivat ällistyneinä toisiinsa. "Mitä tämä merkitsee?"

Kampós herra oli vaan ääneti. Häneltä ei mitään kysytty. Eikä hän mitään virkkanut. Mutta hänen muistui kohta mieleensä, että kunnioitetulla herralla kerta oli ollut juoppo heitukka, joka sitte pantiinkin pois palveluksesta. Hänen aikanansa katosi kellarista paljon semmoisia viinipulloja, joita Adam herra piti varalla vaan rakkaimpia vieraitansa varten. Varmaankin oli tuo heittiö ollut se, joka oli käyttänyt kellarin hiljaisuutta pulloja tyhjentääksensä ja sitte haudannut nämät mykät rikoksensa todistajat aluspuitten alle. Mutta ei kukaan Kampós herralta tätä kysynyt, ja hän katseli sentähden levollisesti, kuinka tutkija-herrat asianomaisella uutteruudella tyhjän tynnyrin pohjalla kirjoittivat protokollaan, että eräästä kovin epäiltävästä maan-alaisesta kuopasta oli löydetty tavattoman salainen kokoelma lasipulloja, yhteensä seitsemäntoista kappaletta, joilla varmaankin lienee yhteyttä vasta ilmi saatavain asiain kanssa. Sen jälkeen pantiin pullot viralliseen sinettiin.

Sill'aikaa oli jo aamu ruvennut koittamaan, Kun oli tullut valoisampi, sopi nyt mennä ullakkoa tarkastamaan. Täällä eneni herra Mikucsek'in vaiva yölepakkojen kautta, jotka eivät ensinkään tahtoneet hänen virallista lähetystänsä hyväksyä, vaan kaikista nurkista ja komeroista lensivät häntä vasten silmiä ja, jos hän pisti kätensä johonkin koloon, purivat häntä sormiin.

Tämä ikivanha ullakko oli kuitenkin erittäin ihana paikka jokaiselle tutkimuskunnalle, siinä kun oli ristin rastin asetettuja palkkeja ja orsia, joitten päälle sopi kiivetä; kapeita ruode-aitauksia, joitten taakse vaan vatsallansa saattoi ryömiä; rappeutuneita palomuureja, joitten ontelot olivat ikäänkuin varta vasten tehdyt piilopaikoiksi salaliittolaisille ja tornihaukan-munille; vanhoja huonekalujen jäännöksiä, joita koppiaiset olivat puhki nakertaneet. Jokaisen katto-akkunan eteen oli rakennettu pieni oltava, joka oli erikseen nuuskittava. Eräästä ilmaluukusta pääsi katolle, josta sopi kurkistaa sisään korsteineihin, eikö etsittyä esinettä sieltä löydettäisi. Jopa herra Mikucsek kiitosta ansaitsevassa virka-innossaan, kun hän eräässä paikassa huomasi kaminin savupiipun, sidotti köyden uumillensa ja antoi laskea itsensä alas siihen. Sieltä hän tuli takaisin kasvot täynnä hämähäkinverkkoja, niinkuin toinen Niklas Klimius maan-alaiselta matkaltaan, Kampós herran äärettömäksi huvitukseksi.

Mitään positivista resultatia ei ullakosta kuitenkaan lähtenyt.

Sieltä mentiin takaisin huoneisin. Täällä veti huomiota puoleensa eräs maalattu pakkalaatikko, joka oli parras-tasan täytetty vanhoilla papereilla. Olipa niitä siinä vähintäänkin kolme sentneriä.

— "Mitä papereita nämät ovat?" kysäisi kauhistuneena takaisin kavahtaen Bräuhäusel Kampós'ilta.

Kampós herrassa oli niin paljon häijyyttä, että hän vaan kohautti olkapäitään ja vastasi: "Sitä en tosiaankaan tiedä; tehkää hyvin ja katsastakaa."

Vietävän työ! Mutta jospa juuri tässä olisi, mitä etsitään?

Muikistellen ryhtyivät tutkijat työhön ja alkoivat avata kellastuneita paperikimppuja sekä tarkastaa kirjoituksia, yhtä toisensa perästä, eikö tämä olisi se, joka oli löydettävä. Mutta sitä ei löydetty. Kaikki tiesivät kertoa parin kolmen sadan vuotisista asioista ja olivat semmoisten ihmisten allekirjoittamia, jotka jo aikoja sitten olivat tomuksi muuttuneet, ja semmoisella läkillä, joka jo oli aivan punoittunut.

Tämä oli hirmuisen ikävää työtä.

Soitettiin juuri päivälliselle, kun viides osa tuosta riivatusta aarteesta oli katsastettu.

Herra Bräuhäusel oli jo valmistaunut suomaan sen armon, että jos Kampós herra pyytäisi päästä ruoalle, hän kovin vastenmielisesti sallisi sitä, sillä ehdolla, että vartiat seuraavat häntä kotia; siksi aikaa lukittaisiin ovet ja he itsekin menisivät kastelliin aterioimaan. Mutta tuo käytöllinen Kampós teki tämän aikomuksen tykkänään tyhjäksi sen kautta, että hän, kuultuansa päivälliskellon soivan, istui akkunanlaudalle ja otti takkinsa taskusta rasvaisen paperimytyn, josta hän veti esiin ison kappaleen leipää ja sianlihaa, siten osottaen, että hän arvattavasti oli aikonut lähteä tanyoille,[48] jossa tarkoituksessa hän oli varustanut itseään muonalla; tämän söi hän nyt aivan levollisesti nälkäisen ja janoisen tutkimuskunnan nähden, saapasvarresta esiin vedetyn saranaveitsen avulla.

Viimeisen palasen nieltyänsä, pisti Kampós herra aivan tyvenesti veitsen takaisin saapasvarteen ja otti sitte toisesta taskusta pienen olkipaitaisen pullon, josta joi aika kulauksen. Puhdistettuaan itsensä leivänmuruista, pisti hän sievästi kädet taskuun ja rupesi taas katselemaan, kuinka he tutkivat yhtä dokumentia toisensa perästä, nuot suuresti kunnioitetut herrat.

Tämä häijy levollisuus rupesi herra Bräuhäusel'in harmiksi pistämään. Se olikin aivan luonnollista. Kun keskellä nälkäistä, häärivää, hikoilevaa ihmisjoukkoa näkee tuommoisen, joka vaan katselemistaan katselee ja lisäksi syö, kysymättä edes, minkätähden näin puuhataan ja mitä oikeastaan tahdotaan löytää, taikka sanomatta: "eikö teille pidä pieni naukku tätä luumuviinaa?"

— "Täytyy kääntää ylös alaisin koko laatikko, siten löydämme sen helpommin!" ärjyi kiukusta tulipunaisena herra Bräuhäusel, hyvin käsittäen, että jos näin lehti lehdeltä papereita tutkitaan, vasta myöhään päähän päästään. Muutamat miehet tarttuivatkin heti kistuun kiinni, koko tuota vanhaa arkistoa lattialle tyhjentääksensä.

Kampós herra, tämän vaarallisen aikomuksen havaittuansa, tiesi heti, mikä siitä olisi suorana seurauksena, ja nosti äkisti ylös akkunanlaudalle jalkansa, jotka siihen asti olivat roikkuneet alaspäin. Ettei tämä varokeino ollut tarpeeton, todisti kohta seuraava silmänräpäys.

Samalla hetkellä näet, kun tuon suuren laatikon sisällys paiskattiin tiililattialle, karkasi legio nuorempia ja vanhempia rotanperheitä, jotka jo vuosia sitten olivat tämän paikan haltuunsa ottaneet ja siihen täydellisesti majoittuneet, kotirauhansa väkivaltaisesta häiritsemisestä pelästyneinä, hirveällä kirkunalla esiin lattialle, sikiökin hyökäten sekä elottomien että elollisten esineitten päälle, huolimatta siitä, rynnättiinkö pöydänjalkaa vaiko ihmisjalkaa, huonekaluja vaiko housuja vastaan. Syntyipä siinä nyt kammottava tappelu ja rähinä; saappaankorkot, tuolinjalat, pyssyntukit tömisivät, paukkuivat, ryskivät, rotat kiljuivat, ihmiset kiroilivat. Ulkona seisovat vartiat luulivat, että joku ryövärijoukko oli sisällä-olijain niskoissa, ja riensivät heidän avuksensa. Avatusta ovesta pakeni nyt voitettu rottajoukko ulos, jättäen taistelukentälle kaatuneet ja haavoitetut sekä pelastaen itsensä kaikenlaisiin koloihin ulkona.

Meidän puolella ei tapahtunut muuta vahinkoa, kuin että herra Mikucsek'in vasempi silmä sai jostakin pystytukista semmoisen kolahuksen takaa päin, että hänen kasvonsa kohta ajettuivat. Täytyi heti nenäliinalla sitoa silmä, ja nyt saattoi hän vaan yhdellä silmällä katsastusta jatkaa.

Kampós herraa tämä huvitus niin suuresti miellytti tuolla kun hän sitä katseli turvallisesta logistaan, että hän nyt jo ilmoitti kunnioitetuille herroille, jotta täällä vielä löytyy kauhea sälyhuone, jota hän itsekin vaan rohkeina hetkinä uskalsi lähestyä; siellä vasta jotakin olisi!

Herra Bräuhäusel katsoi epäilevällä silmäyksellä ehdoituksen-tekijään. Hän ei saattanut ymmärtää, että vaarassa olevaa miestä näin totisissa oloissa haluttaisi mitään leikkiä laskea. Päin vastoin käsitti hän ehdoituksen niin, että se oli yritys saada tutkimuskunnan huomiota toisaalle käännetyksi; sitä jo sentähden ei saa hyväksyä.

Varmaankin olemme nyt lähellä piilopaikkaa, ja hän tahtoo sen vuoksi viedä meitä harhateille; täytyy siis olla varoillansa, kovasti varoillansa.

Lattialle kaadetuista papereista saattoi kuitenkin nähdä, ettei niissä ollut mitään epäilyttävää.

— "Soh! Nyt tiedän", huusi äkisti herra Bräuhäusel, lyöden ystäväänsä Mikucsek'ia olalle, niinkuin se, jonka aivoihin valaiseva ajatus yht'äkkiä on iskenyt. "Menkäämme takaisin ensimmäiseen huoneesen; pehtoria saattakoon kaksi miestä. Lähtään ensimmäiseen huoneesen!"

Pitäen vasenta kättään takkinsa liepeen alla ja oikealla keppiä heiluttaen, hyökkäsi nyt herra Bräuhäusel muitten etupäässä uudestaan siihen huoneesen, josta lattianparret olivat irti kiskotut.

Siinä seisoi keskellä huonetta vanha kirjoituspöytä, jolla oli semmoinen kummallinen edes takaisin vedettävä kansi, kuin kiinalainen akkunan-varjostin. Se oli tehty pienistä säleistä, jotka kokoon vedettäissä katosivat jostakin rei'ästä pöydän sisään.

Herra Bräuhäusel kokosi ympärilleen miehensä, riemulla seisahtuen pöydän viereen, josta jo kaikki laatikot olivat pois otetut.

— "Näettekö tätä pöytää?" sanoi hän, herra Mikucsek'iin päin kääntyen.

— "Näen kyllä", vastasi tämä, toista silmää räpyttäen. Toisella hän ei voinut nähdä, sillä se oli sidottu.

— "Olemmehan sen jo katsastaneet?"

— "Emmekä siitä mitään löytäneet."

— "Eikö mitään?"

— "Ei mitään."

— "Ei edes mitään aihetta epäluuloon?"

— "Ei sitäkään."

— "Mikucsek, Mikucsek! Te olette kokenut mies, mutta saattepa nähdä, että vanha kettu näkee vieläkin kauemmaksi. Katsokaa tänne!"

Herra Mikucsek osotti kuuliaisuutta siinä määrässä, että hän otti nenäliinan pois silmältä, paremmin nähdäksensä.

— "Näettekö tätä sälekantta? Nyt se on pöydän päällä."

— "Niin on."

— "Nyt se taas on kokoon vedettynä."

— "Onpa niin."

— "Mihin joutui siis kansi?"

Herra Mikucsek tarkasti pöytää ulkoa ja sisältä päin, kyykistyipä vielä sen allekin, mutta ei edes siellä mitään nähnyt.

— "Se katosi johonkin lautojen väliin."

— "Aivan oikein, se katosi johonkin lautojen väliin. Tässä pöydässä on siis kätköpaikka, johon kansi voipi kadota. Mihin kansi voi kadota, sinne muutakin voi kadota."

— "Se on toden totta!" huudahti herra Mikucsek kunnioittavalla kummastuksella päällikkönsä kekseliäisyydestä.

— "Meidän täytyy tästä pöydästä irroittaa takalauta", sanoi herra Bräuhäusel, kutakin sanaa lausuessaan nyrkkiänsä pöytään lyöden, ikäänkuin tahdissa.

Kun Kampós herra näki, että nyt heti yritettiin rikkomaan tuota kunnioitettavaa vanhaa huonekalua, ei hän enää voinut hillitä itseänsä kysymästä:

— "Ettekö, kunnioitetut herrat, voisi sanoa, mitä te oikeastaan tahdotte löytää täältä?"

Havaitessaan, ettei uhri enää voinut päästä hänen kynsistään, vaan oli pakoitettu antaumaan, tarttui herra Bräuhäusel Kampós herran takkiin ja tiuskasi hänelle:

— "Tuota ebenholzi-lipasta, johon teidän on tapa kirjeitä kätkeä."

— "No, hyvät herrat, seisoohan se tässä silmienne edessä, vaikkei se osaa puhua."

Etsitty lipas oli todellakin kirjoituspöytään kiinnitetyllä hyllyllä, kahden vanhan, koiran-nahkaan sidotun "corpus juris"-nidoksen väliin pistettynä; siitä ei kukaan ollut sitä etsinyt.

Herra Bräuhäusel'in nenä piteni silmin-nähtävästi tästä löydöstä. He olivat kello kolmesta aamulla kello kolmeen jälkeen puolenpäivän taivaasta ja maan päältä etsiskelleet jotakin, joka julkisesti oli asetettu esiin pöydälle.

Inhimillistä erhetystään peittääksensä, ärjäsi hän äkkiä Kampós'ille:

— "Mitä tässä laatikossa on?"

— "Tehkää hyvin ja katsokaa! Tässä on avain."

— "Minkätähden on tämä lipas sinetillä kiinni pantu?" kysyi ankaralla silmän-mulkauksella herra Bräuhäusel.

— "Sentähden, ettei kukaan siihen panisi mitään, jota en itse sinne ole pannut."

— "Mitä lipas sisältää?"

— "Senpätähden se on herran kädessä; katsokaa itse!"

— "Kenen omistama on se? Miksi on se tänne kätketty? Mikä salaisuus siinä piilee?"

— "Suokaa anteeksi, kunnioitettu herra! Nämät ovat semmoisia kysymyksiä, joihin minä, jos niiksi tulee, vastaan oikeuden edessä; mutta nyt ja tässä minä en mene sitä näin monen töllistelevän ihmisen nenään sitomaan."

— "Vai niin? Te ette tahdo sanoa sitä. Vahdinpäällikkö! Tämä ihminen on tästä hetkestä alkaen vankina."

Kampós herra ei siitä tippaakaan pelästynyt. Kun ala-upseeri astui hänen viereensä, veti Kampós herra, niinkuin se, joka paraiten tuntee säännöt, esiin ainoan aseensa, saapasvarteen pistetyn Fehérvár'in[49] saranaveitsensä ja antoi sen järkähtämättömällä levollisuudella ja rohkeudella sille, joka oli hänet vankeuteen vievä, lausuen:

— "Ottakaa pois!"

Sen kautta, että hän vapaa-ehtoisesti antoi pois sarana-veitsensä, osotti hän aivan luotettavasti, ettei hänen ollut aikomus itseänsä puolustaa.

— "Te viette tämän miehen kaupunkiin ja panette hänet siellä vartioittavaksi."

— "Minulla on aikaa; te laskette minut kyllä taas irti", sanoi lempeällä ynseydellä Kampós herra, "Lähdemmekö jalkaisin vai käsketäänkö valjastaa?"

Herra Bräuhäusel'in kielellä pyöri jo tuo kostonhimoinen määräys, että niskoittelija olisi jalkaisin vietävä; mutta samassa juohtui hänen mieleensä, että viejät häntä siitä huvituksesta eivät kiittäisi. Sentähden antoi hän Kampós herralle luvan lähettää käskyn palkollisten tupaan, että kuski hevosilla ja kalesilla tulkoon paikalle. Muistutettuansa sen jälkeen vahdinpäällikköä, että hän koko omaisuudellansa on edesvastauksessa tästä miehestä, otti hän lippaan kainaloonsa ja olisi mennyt pois, jos ei Kampós herra siivolla vastaväitteellä vielä kerran olisi häntä seisahtumaan saattanut.

— "Te olette siis niin armollinen, että vangitsette minut sen tähden, mitä tuossa lippaassa on?"

— "No, entäs sitte?"

— "Vaan jos tuossa lippaassa ei olisi mitään?"

— "Ei mitään?"

— "Sentähden annoin teille avaimen, jotta sen avaisitte; ja jos herra nyt vie tämän lippaan avaamatta kotia, minä viedään oikeuteen, lipas siellä avataan ja havaitaan tykkänään tyhjäksi, saavat herrat vielä nähdä, minkä suuren melun minä siellä nostan!"

— "No, mitä ajattelette?"

— "Sitä ajattelen, että herrat ensin katsastakoot, onko laatikossa mitään, jota suurella voitonriemulla saattaisitte viedä pois, vaiko ei; sillä tuommoisia laatikoita voipi sorvarilta Pest'issä saada paljon, enkä minä luule, että te vaan paljaan puun tähden olette itsenne tänne vaivanneet."

Tämä on varmaankin totta.

Sinetti murrettiin siis rikki, lukko avattiin ja laatikon kansi nostettiin auki, kaikki viran puolesta.

Silloin nähtiin siinä nuoren husarin muotokuva, laatikon kanteen kiinnitettynä, ja itse laatikosta löydettiin noin parikymmentä kirjettä.

— "Kenen kuva tämä on?" kysyi herra Bräuhäusel.

— "Se on Aladár Garanvölgyin, Adam Garanvölgyin ottopojan ja sukulaisen."

— "Ja mitä kirjeitä nämät ovat?"

— "Ne ovat nuoren Aladár herran kirjeitä, joita hän kunakin vuosineljänneksenä kirjoittaa Adam herralle Kufstein'ista, jossa hän on valtiovankina. Kirjeitten kuverteista saatatte nähdä, että ne kaikenlaisten tarkastusten lävitse ovat tänne saapuneet. Ensiksi luki ne Kufstein'in linnanpäällikkö; sitte lähetettiin ne Wien'iin yli-polisivirastolle; siellä niitä kritillisesti ja kemiallisesti tutkittiin, eikö niissä löytyisi mitään salaisia viittauksia, mitään salaista merkki-kirjoitusta taikka näkymättömällä läkillä piirrettyjä rivejä. Jos ei mitään sellaisia löydetty, lähetettiin kirjeet taas takaisin Kufstein'iin; sieltä pantiin ne menemään Unkarin polisi-ylijohtokunnalle, joka vihdoin toimitti ne herra Adamille. Kaiken tämän saattaa nähdä kirjeisin pannuista sineteistä ja todistuksista."

Herra Bräuhäusel ja tutkimuskunnan jäsenet eivät todellakaan voineet kirjeistä löytää ainoatakaan kirjainta, joka olisi antanut vähintäkään syytä epäluuloon.

— "Minkätähden siis tämä salaisuus? Miksi olette kätkeneet nämät kirjeet tänne?"

Kampós herra kohautti olkapäitään, hymyillen.

— "Suvaitkaa katsoa, että nämät kirjeet ovat jollakin vieraalla kielellä kirjoitetut; muulla tavoin ei ole käynyt laatuun. Mutta herrani sanoi, ettei hän tuonmuotoisten puustavien kanssa makaa yhdessä huoneessa: polttaa niitä hän ei kuitenkaan tahtonut, koska ne olivat hänen sisarensa pojan kirjoittamia; sentähden käski hän minun viedä ne jonnekin ulkopuolelle taloa. Joka kerta siis, kun olin selittänyt hänelle jonkun tulleen kirjeen sisällyksen, sillä hän ei ottanut niitä käteensä, toin sen heti tänne ja laskin laatikkoon. Minä ajattelin, ettei se täällä kellekään haitaksi olisi."

Herra Bräuhäusel joutui tästä selityksestä aivan vimmattuun raivoon.

Joka vaan kaukaakin on jotain kuullut tuon vankan kuruczin uppiniskaisista oikuista, katsoo tätä selitystä suurimmassa määrässä luonnolliseksi.

— "Kuulkaa, herra!" kiljaisi Bräuhäusel, nyt jo Kampós herraan ankarasti kiukustuneena. "Jos herrat ovat narreja, älkää sentähden pitäkö viranomaisiakin narreina! Minkätähden herrat tekevät mysterejä tuommoisista joutavista asioista ja vaivaavat meitä tänne ja antavat meidän pitää katsastusta aamusta iltaan, ilman ruoatta ja juomatta? Tämä ei ole mikään leikin-asia. Tuommoiset hullutukset eivät ole kaukana niistä pyrinnöistä, jotka tarkoittavat viranomaisten ylenkatsomista ja heidän arvonsa alentamista. Sentähden varoitan minä tämän kautta viran puolesta teitä yksivakaisesti, ettette vastedes puutu mihinkään semmoiseen toimitukseen, joka voisi häiritä hallinnon sääntöjä ja estää korkeinta valtion peri-aatetta, kaikkien kansalaisten yhteistä myötävaikutusta järjestyksen ja levollisuuden vahvistamiseksi, vastaan-seisomattomasti edistymästä; ja jos tämän perästä te ja varsinkin te itse, ilman mitään tosi-asiallisia ja käytöllisiä seurauksia, pyritte tyhjäksi tekemään teihin ylhäältä päin kääntyvää ankaruutta, tehdään loppu teidän itsetyisestä elämästänne; katsokaa tätä vallan ulosvuotamisen kaksipuoliseksi tarkoitukseksi, joka toiselta puolen ilmestyy pahanteon rankaisemisessa, toiselta katumuksen ja parannuksen suhteen hyviä hedelmiä kantavassa armon-antamisessakin."

Tästä koreasta puheesta ymmärsi Kampós herra sen verran, että hän kysyi:

— "Enkö siis enään ole vanki?"

Herra Bräuhäusel viittasi äänettömällä, armollisella liikunnolla, että hän nyt on vapaa.

— "Olen siis vapaa kaikesta kanteesta?"

Herra Mikucsek pisti kovin suuttuneena protokollan kainaloonsa. Maksoi mar tämänkin tähden vaivan saada kumauksen silmäänsä!

Kun herrat jo olivat menossa, huusi Kampós herra heidän jälestänsä:

— "Minä pyydän, hyvät herrat, vielä yksi sana!"

— "No, mitä tahdotte?"

— "Te näette, että minä jo olen vaarasta päässyt; lipas on kädessäni; en ole minkään kanteen alaisena; minun ei tarvitse mistään huolia. No, tietäkää siis nyt, että tässä lippaassa on jotakin, jota ette vielä ole nähneet."

Samassa painoi hän erästä nastaa laatikon kannessa, josta kuvan poslini-levy äkkiä aukesi, ja sen takana nähtiin muutamia ohuita, tiheään kirjoitettuja paperinlehtiä.

Herra Mikucsek otti taas suurella ilolla esiin protokollan. "Mitä nämät ovat?"

— "Mitä? Ymmärtääkö kukaan täällä unkarin kieltä? Eikö? Sitä parempi. Nyt minua siis kuitenkin täytyy saattaa kaupunkiin, sillä täällä minä en sano, minä näissä kirjeissä on. Minä tahdon, että kaikkein ylhäisimmät herrat saavat siitä tiedon. Missä vältvääpeli on? Ystäväni, tässä ovat vaunut, onko teillä käsirautoja? Sitokaa minut pian, sitte lähtekäämme!"

Kampós herran annettiin tietää, ettei häntä nyt juuri rautoihin panna, mutta hän älköön myöskään karatko. Hän taas pyysi armollisia herroja asettamaan kaakelit paikalleen uuniin, sitte hyvästi kaikki lukitsemaan ja avaimet avaimen-vartialle antamaan; jonka jälkeen hän otti saattajansa viereensä vaunuihin ja lähti pois monilla onnentoivotuksilla jälelle jääville.

— "Pirullinen veitikka!" murisi herra Bräuhäusel. "Pirullinen veitikka!" — Vielä pirullisempaa olisi ollut, jos hän olisi voinut ymmärtää, minkätähden tuo veitikka antoi ilmi nämät jo pelastetut salaiset paperit, ja mitä näissä oli kirjoitettu. Mutta herra Bräuhäusel ei ollut siihen syypää, että maailman menoa johtava viisaus oli katsonut hyväksi määrätä, jotta Babelin tornin-rakennuksessa kiven-kiillottajat eivät ymmärtäisi kiven-hakkaajain kieltä.

— "Pirullinen veitikka tuo!"

Mutta nyt olisi todellakin aika, että joku ajattelisi syömistä, sillä tuossa paikassa tulee ilta.

No, siitä onkin jo huolta pidetty.

Ankerschmidt itse tosin ei ole kotona, mutta miss Natalie tietää, mitä talo tämmöisessä tilaisuudessa on tuommoisille juhlavieraille velkaa, niinkuin myöskin, mimmoinen lusikka, hovi-sääntöjen mukaan, kunkin eteen on pantava. Sentähden sai pikku Gyuszi, sillä ritari oli ottanut jahtimiehen mukaansa, jo kello yksitoista (valtojen vieraissa-käynti-tunti) seuraavan käskyn: "mene vanhaan kastelliin, jossa herrat ovat; sen herran, jolla on kolme tähteä, kutsut tänne ylös kastelliin päivällisille; molemmille muille herroille, joilla on yksi tähti, annat sen tiedon, että heitä varten on herra pehtorin luona pöytä katettu; myöskin santarmeille sanot, että he saavat ruokaa voudin tuvassa."

Gyuszi tuli tällä sanalla ainakin kymmenen kertaa katsastuksen-alaiselle kastellille, mutta ovella seisoi vihainen asemies, jolle oli annettu se käsky, ettei hän saisi laskea ulos eikä sisään ainoatakaan sielua. Pitäen Gyusziakin sieluna, ärjäsi hän tälle joka kerta "Tsurukk!"[50] ja hankki, jos tämä lähenisi, pistämään häntä siihen kärkevään rautaan, joka oli hänen pyssynsä päässä, jonkatähden Gyuszi ensikerralla karkasi pakoon, juoksi kotia ja kertoi, että häntä tahdottiin pistää vartaasen.

Miss Natalie lähetti hänet takaisin sillä käskyllä, että hänen vartian luokse tullessaan pitää asettua tanaan, nostaa käsi lakin reunaan ja sanoa, minkätähden on tullut; sitte hän kyllä lasketaan sisään.

Maailmaa hallitsevat voimat olivat kuitenkin säätäneet niin, että vartiana seisova santarmi ei ymmärtänyt sitä kieltä, jota Gyuszi puhui, tämä kun oli kunniallinen tschekkiläis-ihminen; hän piti tätä nyt jo vakojana ja ajoi hänet aika kierua pois, huutaen: "pyri tiehesi, senkin vietävän urkkija!"

Kolmannella kertaa, jo kaukaa nähdessään Gyuszin heristi hän hänelle nyrkkiä: "tuleppas lähemmäksi vaan!"

Neljännellä kertaa kun Gyuszi lähestyi, tömisytti hän hänelle jalkaa ja karkotti hänet siten.

Viidennellä yrityksellä keksi hän kavalan kujeen: hän vetäysi oven suojaan ja kun Gyuszi tuli ruokakäskyllä, iski hän yht'äkkiä kiinni hänen niskaansa, hieroi häntä hirveästi tukasta ja sivalteli hänelle muutamia kunnon korvapuusteja.

Siitä huolimatta täytyi Gyuszin vielä noin neljä kertaa yrittää pääsemään katsastavain herrain luokse. Kerta pääsi hän jo huoneen takaseinälle, huutaaksensa heille sisään akkunasta, mutta sieltäkin karkotti hänet vartia. Sitte tuumaili hän kiivetäksensä ylös johonkuhun kastanjapuuhun ja sieltä sanoa, minkätähden hän oli lähetetty. Mutta sieltä hän siepattiin kiinni ja nyt tuli hänen mittansa täyteen. Vihastunut soturi tempasi hänet alas puusta ja vei hänet, kauluksesta kiinni pitäen, armollisten herrain eteen, ilmoittaen, että hän täällä oli vanginnut vaarallisen vakojan, joka jo kymmenettä kertaa tahtoo tunkea saartolaitoksen lävitse. Gyuszi ponnisteli vastaan sekä käsin että jaloin.

— "No, sinä lurjus, mitä tahdoit?" tiuskasivat hänelle yhtä haavaa kaikki kolme herraa. Hyvä, ettei pikku Gyuszi raukalle mitään tapahtunut, joutuessaan kolmen tuommoisen muljottelevan silmäparin ristituleen, jossa joka taholta häntä uhattiin elävältä syödä. Onneksi juohtui hänen mieleensä, minkätähden oli tullut.

— "Minun tulee kutsua herrat päivälliselle."

Voi, kuinka yht'äkkiä kaikkien kolmen äkäiset kasvot lauhkenivat! Kuinka kaikki taputtelivat pikku veitikkaa poskille: "kelpo pikku poika! onhan se herra ritarin palkollisia kastellista."

Sen jälkeen rupesivat kaikki kolme yhtä haavaa ahdistamaan syytöntä santarmia, joka vielä piti poikaa kauluksesta kiinni, ja hän sai kuulla jos jotakin "taitamattomuudestaan, järjettömyydestään" j.n.e.; hyvä, ettei tämä siitä mitään ymmärtänyt. Se raukka ehkä vielä tänäpänäkin vaivaa päätään tämän arvoituksen selittämisellä.

— "Pelästyitkö, poikaseni?" kysyi herra Bräuhäusel, taas Gyusziin päin kääntyen, jonka kasvoille itku oli piirtänyt uurteita, ikäänkuin rankkasade multapeltoon. "Pelästyitkö kovin?"

— "Pelästyin."

— "Armollinen herrako sinut lähetti?"

— "Ei hän lähettänyt, sillä hän ei ole kotona, vaan missi lähetti, että ettekö tahtoisi syödä päivällistä?"

— "Oi, kyllä. Me suutelemme hänen kättänsä, poikaseni; sano, että kohta tulemme."

— "Kyllä. Mutta kenellä on kolme tähteä?"

Tutkija-herrat olivat näet vaikean työnsä perästä käärineet huivinsa kaulaansa, jotteivät saisi kurkkutautia, ja tällä tavoin peitetyistä kauluksista Gyuszi ei voinut tietää, mikä oli mihinkin paikkaan käskettävä.

Herra Bräuhäusel käsitti kysymyksen.

Oi, herra Bräuhäusel on sangen hienotunteinen mies. Ja astuen esiin kunnioitusta herättävällä ylhäisyydellä, vastasi hän:

— "Minä olen päällikkö, poikani, minä se olen."

— "Nuot muut kaksi ovat siis yksitähtisiä, eikö niin? Ja nämät tässä, pyssy kädessä, ovat santarmit. No niin; missi lähettää nöyrät tervehdyksensä herroille santarmeille ja käskee sanoa, että päivällinen on heille valmistettu kastellissa; yksitähtiset herrat otetaan mieluisasti vastaan atrialle pehtorin luona ja sen, jolla on kolme tähteä, sopii, jos hänen on nälkä, mennä voudin tykó syömään."

— "Hehehe, sinä pikku pöllö! Onhan kutsuttu ihan päinvastoin; minua kai kastelliin käskettiin?"

— "Niin, niinhän sanoinkin."

Annettuansa nyt tarpeellisia ohjeita käskyläisillensä, salli herra Bräuhäusel itsekunkin mennä omaa tietään vatsansa vaatimuksia täyttämään, itse antaen pikku Gyuszin viedä häntä kastelliin; tiellä lahjoitti hän uskolliselle palvelija-pojalle hänen kärsimyksistänsä uuden uutukaisen, rahapajasta vast'ikään tulleen, kiiltävän kreutzerin.

Siitä tuli Gyuszille paljon katselemista ja ihmettelemistä, hän kun ei ensinkään voinut saada päähänsä: mikä kummallinen raha tuo lienee, joka on melkein kullan kaltainen, mutta johon kuitenkin on painettu: "yksi kreutzeri."

Salonkiin astuessaan näki herra Bräuhäusel miss Natalien ja talon molempain neitien tulevan vastapuoleisesta ovesta. Bogumil eli Straff ei ollut läsnä: hän oli jo eilen mennyt Tiszalle metsästämään, jottei hän läsnä-olollansa synnyttäisi edes aavistustakaan minkäänlaisesta tuttavuuden suhteesta hänen itsen ja tutkivain herrain välillä. Herra Bräuhäusel'kin menetteli niin, kuin hän ei sinä ilmoisna ikänä olisi mitään tietänyt tuosta mainiosta miehestä.

— "Minä pyydän tuhat kertaa anteeksi teidän armoiltanne tuosta omituisesta 'quiproquo'sta', jonka alaiseksi pikku palvelija-poika joutui", lausui herra Bräuhäusel puheen aluksi, katsoen tätä seikkaa hyvin huvittavaksi keskustelun aineeksi. "Vartiat pitivät tuota raukkaa vakojana ja ajoivat hänet ensinnä pois, mutta ottivat sittemmin hänet kiinni; onneksi pääsin minä väliin, muuten olisi vielä hänkin joutunut tutkimus-vankeuteen."

— "Minä toivon, että hänen kutsumuksensa oli hänelle puolustukseksi", jatkoi miss Natalie ystävällistä leikkipuhetta.

— "Siihen oli jo lähettäjän nimi kylläksi", vastasi sievistellen herra
Bräuhäusel ja istui kohteliaasti pöytään sillä tavoin, että miss
Natalie tuli hänen oikealle, neiti Eliz hänen vasemmalle puolellensa,
soppamalja hänen eteensä ja neiti Hermine vastapäätä häntä.

Mitä suloisin naapuristo! Varsinkin soppa liha-mykyineen ja jauho-palleroineen. Tuo kokki näyttää hyvin tietävän, mimmoista soppaa silloin on keittäminen, kun kotikatsastuksen päällikkö tulee viralliselle päivälliselle eikä aamusta varhain iltaan asti ole nieleskellyt muuta kuin pölyä ja törkeitä puheita.

— "Ikävä toimitus semmoinen?" kysyi miss Natalie tuolta kelpo herralta, kun tämä oli laskenut lusikan pois ja pyhkäisi suutansa.

— "Oi, minä olen jo siihen tottunut. Semmoisessa valtakunnassa, kuin tässä, on se välttämätöntä; jokapäiväinen toimi. Vaiva ei ole pää-asia tässä, vaan tuo ijankaikkinen valppaus, jotta heidän kavaluutensa kautta ei joutuisi harhateille, jotta heidän kekseliästä viekkauttansa voisi yhtäläisellä kekseliäisyydellä turhaksi tehdä, jotta ristikysymyksillä saattaisi uppiniskaisimmastakin totuuden pusertaa. Oi, tämä on todellinen intohimo! Mutta siihen tarvitaan älyä! Todellakin erinomaista älyä, jota harvalla on. Oi, hyvin harvalla!"

Hänen loistavat kasvonsa näyttivät sanovan: mutta niitä harvoja olen minä.

Herra Bräuhäusel oli sangen luonnollisesta varovaisuudesta ottanut puheena olleen lippaan mukaansa tännekin, hän ei uskonut sitä kenellekään muulle; päällikön täytyy olla epäluuloinen käskyläisiänsäkin kohtaan. Tuo soma, leikkauksilla koristettu laatikko veti tietysti suuressa määrässä puoleensa naisseuran uteliaisuutta, joka herra päällikölle ei ollut ensinkään vastenmielistä; päinvastoin malttoi hän tuskin odottaa siksi, kuin joku tästä esineestä pyytäisi selitystä.

Odotettu kysymys ei jäänytkään tekemättä.

— "Ehkä tämä lipaskin on teidän löytöjänne?" kysyi miss Natalie, osottaen tuolille laskettua laatikkoa, josta herra Bräuhäusel piti niin suurta lukua, että melkein oli sille tarjota kädessään pidettyä kastinkuppia: "enkö saa ensin antaa teille?"

— "Onpa niin. On kyllä. Sitähän juuri etsimmekin ja paljon vaivaa vaadittiin, ennenkuin sen löysimme. Varsin sukkelasti oli se kätketty. Todellakin viekkaasti. Mutta lopuksi kuitenkin 'Arguksella on sata silmää!'"

Varmaankin herra Mikucsek kertoi ihan samaa tuolla alhaalla Maxenpfutsch'ilaisille, se vaan, että häneltä oli yhdeksänkymmentä ja yhdeksän sadasta puhkaistu, koska vaan yksi oli jäänyt.

— "Epäilemättä siinä on vaarallisia papereita?" kysyi miss Natalie.

— "Onpa niitäkin, ja erään vaarallisen ihmisen muotokuva."

— "Vaarallinen muotokuva?!" — Mutta sitä nyt kaikki kolme naista tahtoivat nähdä; ja olisivatpa todellakin kaikki suuresti poikenneet naisen tavoista, jos sitä eivät olisi tahtoneet.

Herra Bräuhäusel luuli sitovansa talon neitiä kiitollisuuden velkaan, jos tyydyttäisi heidän uteliaisuuttansa, ja aukaisi sentähden lippaan heidän eteensä.

— "Ah! ei mikään ruma nuori mies! — Hän näyttää vaan vähän uhkamieliseltä. — Nuot tiheät kulmakarvat antavat kasvoille oikean rosvon katsannon. — Minusta hän on todellakin peloittava."

Näitä muistutuksia tekivät sikisokin missi ja Hermine; herra Bräuhäusel myöntyi kummankin puoleen.

— "Ja nämät kirjeet tässä?"

— "Ne eivät sisällä mitään erinomaista. Niitä nuori herra on kirjoitellut jostakin sangen turvallisesta paikasta, jossa hän on hyvän vaarinpidon alaisena. Mutta se, mikä oikein vaarallista on, on kätkössä kuvan alla. Jos painaa tätä, aukenee kuva sijaltansa ja sen alta löydämme nämät kirjeet, hienolle paperille kirjoitettuina; allekirjoitetusta nimestä näkyy, että ne ovat vanhan Adam Garanvölgyin omakätisiä kirjoituksia."

Herra Bräuhäusel'iä ei vähintäkään arveluttanut sallia näitten epäluulon-alaisten kirjeitten käydä kädestä käteen tämän perheen uteliailla naisilla, tämän hyvästä mielenlaadustaan tunnetun perheen; olivathan ne paitsi sitä kirjoitetut vieraalla kielellä, nämät eivät siitä ymmärrä mitään.

Mistä hänen ja mistä kaikkien talon vartiain oli mahdollinen tietää, että ritarin perheessä on yksi jäsen, joka jo aikoja sitten askaroitsee niittotyttöjen kanssa pelloilla, ryytimaan-hoitajattarien kanssa puutarhassa, talonpoikaisvaimojen kanssa pihalla siinä uskaliaassa toimessa, että oppisi tämän kohteliaan, ystävällisen kansan kieltä? että neiti Eliz puolentoista vuotta täällä oltuansa jo ymmärtää unkarin kieltä?

Tästä vaarasta kokonansa tietämätönnä ei siis kukaan huolinut siitä, että, sill'aikaa kuin miss Natalie antaa herra Bräuhäusel'in juurin jaarin itselleen selittää, mitenkä piilopaikka löydettiin, mitenkä se oli avattu, mitenkä herra Kampós sillä ja sillä tavoin oli siihen pakoitettu, mitä tästä nyt tulee, onko jotakin suurempaa kravallia pelkäämistä, eikö olisi hyvä käskeä herra Maxenpfutsch'ia yöksi kastelliin, pyssyllä varustettuna, mikä suuri onni oli, että tämä kabali saatiin ilmi j.n.e., sill'aikaa kuin he näin miellyttävällä tavalla toisiansa pelästyttivät — neiti Eliz varsin kauan katselee yhtä noista ohuista, täyteen kirjoitetuista kirjeistä. Kukapa olisi aavistanut, että hän tämän kirjeen rivejäkin ymmärtää?

Ei, ei kukaan siitä huolinut. Lapsi sai huoleti kirjeesen tähystellä.

Mutta mitä lapsi luki, kuului näin:

"Armas, rakastettu, unhottumaton poikani! Kun sinä taas näet vapaan taivaan, silloin minä en enää pitkään aikaan ole käärinliinan lävitse nähnyt mitään. Jos paitsi sinua ja sitä, jolla on luottamukseni, joku muu näkisi nämät kirjeet, sanoisi hän, että olen narri; vanha mies, joka kirjoittaa rakkaudenkirjeitä — muotokuvalle, ja lähettää kirjeensä — muotokuvalle! Ken ymmärtäisi minua? Tulisiko minun ennemmin kirjoittaa elävälle ruumiillesi? kirjeitä, joita kaikki vanginvartiat ennen lukevat, kuin ne sinun käteesi annetaan? Kirjoittaisinko niihin asioita, joita minun on sallittu kirjoittaa, vai panisinko itseni sen vaaran alttiiksi, että kuivettuneesta kädestäni luiskahtaisi joku katkera sana, joka saattaisi tehdä kahleesi vielä raskaammiksi, vai antaisinko valitushuudoillani ilmi, että minä sinussa olen satakertaisesti rangaistu, että minä sinun kanssasi istun vangittuna, että mitä sinulta puuttuu, sen minä itseltänikin kiellän, että kun sinä olet yksinäsi, minäkin olen yksinäni, mutta että ajatuksissani istun tuolla sinun vieressäsi, kylmän vuoteesi äärellä ja kannan toista päätä kahleistasi? Ei, sitä ei kukaan saa tietää, et edes sinäkään, ennenkuin vasta sitte kuin kaikki on ohitse. Sinä silloin jo olet harmaapää mies, minä taas kylmänä tomuna. Mutta kuitenkin täytyy sinun tietää, silloinkin, kuinka rakastettu olet ollut. Säännökseni, jotka tulevat sinun hyväksesi, olen tänne kätkenyt. Minun täytyy kätkeä ja salata ne, sillä jos pitäisin niitä läheisyydessäni, anastaisivat sukulaiseni, jotka jo eläissäni ovat tehneet perintöjaon omaisuudestani, ne epäilemättä, kun olen silmäni ummistanut; näistä kirjeistä saat tietää kaikki, mitä sinuun koskee. — Sill'aikaa minä luen päivät: niitten loppu on tuolla puolen sitä rajaa, jonne elämäni ulottuu; haaksirikkoinen meren keskellä tietää, että ranta on tuhannen peninkulman päässä, mutta kuitenkin syleilee hän irroittunutta lautaa ja uipi…"

— "Saanko pyytää kirjettä, neiti Eliz!" sanoi herra Bräuhäusel.

— "Oi, kernaasti." Pelästynyt tyttö päästi kädestään kirjoituksen.

— "Te katselitte kirjettä semmoisella tarkkuudella, kuin olisitte siitä lukenut."

— "Käsi-ala siinä oli niin omituinen."

— "Teidän armonne näyttää kyyneltyvän."

— "Oi, ei; jotakin sattui silmääni. Varmaankin joku tomun-hiukka tuosta kirjeestä."

— "No, se ei sentään liene myrkyllinen. Olisi vahinko niin kauniita silmiä."

Ja kuitenkin oli tuon kirjoituksen myrkky jo tehnyt vahinkoa näille kauniille silmille.

Ken olisi sitä ajatellut?

Herra Bräuhäusel luki kirjeet, olisivatko kaikki tallella. Ei yhtäkään puuttunut, ja nyt hän katsoi hyväksi panna ne takaisin kätköpaikkaansa ja lukita laatikon.

Mutta tämän perästä oli hän pakoitettu syömään myöskin vasemmanpuolisen naapurinsa puolesta, sillä tätä ei ruoka enään ensinkään maittanut — niin suuri oli silmässä vaiva tuosta yhdestä tomun-hiukasta!

* * * * *

Nyt katsahtakaamme hetkeksi, kuinka Kampós herran laita on.

Onhan meillä aikaa siksi, kuin kunnioitetut herrat päivällisensä päättävät.

— "Niin! Heidän on kyllä helppo! Istuvat valmiisen päivällispöytään. Köyhän ihmisen he sitä vastaan lähettävät työhön, kysymättä häneltä edes, onko jo mitään niellyt. Juosta koko päivä, niinkuin koira; panna illalla syömättä maata, niinkuin hevonen; puoli-yön aikana taas tulla herätetyksi, niinkuin tarhapöllö!"

Nämät hellätunteiset valitusvirret kaikuivat tuon hyvänlaitaisen santarmi-kapralin huulilta, joka oli tehtäväksensä saanut "in flagranti" kuljettaa Kampós herraa hallintokaupunkiin.

Kampós herra kuunteli, hiljakseen tupakoiden, tätä valitusta, eikä keksinyt siihen mitään lohdutuksen sanaa.

Sitä enemmän hyväksyivät sitä molemmat muut matkakumppanit, jotka jyrkästi väittivät, että kun ihmiselle aamusta iltaan ei anneta mitään syödä, silloin täytyy hänen sota-kannalla olevana saada suurempi palkka.

Kampós herra ei puheesen mitään virkkanut.

— "Teidän siis ei ole nälkä?" lausui vihdoin vakavalla äänellä kaprali huoneenhaltialle. Kampós herra ymmärsi kysymyksen.

— "Onhan tässä tien varrella csárda[51], josta voipi saada lasin viiniä ja vähäisen paprika-lihaa."[52]

— "Mutta eikö kukaan meitä petä?"

— "En minä, sen tiedän."

Loppupäätös näistä viittauksista oli se, että kun vaunut tulivat "Ryyppy"-csárdalle, herra kaprali katseli ympärilleen, ja seisahutti, kun hän ei ketään nähnyt, hevoset, tuoden esiin sen ehdoituksen, että jos ei herra Kampós'illa olisi mitään sitä vastaan, sopisi ehkä poiketa tähän sisään ottamaan siemaus viiniä…

Kampós herra suostui yhteiseen toivomukseen ja astui kolmen saattajansa kanssa csárdaan.

Isossa juomatuvassa, pitkän pöydän päässä, istui sikopaimenen tapaan vaatetettu mies, joka tuon tuostakin otti kulauksia viisi-mittaisesta purakasta ja syödä paloitteli paprikoittua silavaa viittansa hiasta.

Me olemme jo kerran nähneet tämän miehen. Herra Maxenpfutsch olisi varmaankin tuntenut hänet tuoksi asiantoimittajakseen, jonka yhä oli määrä tulla yorkshirelaisten kanssa. Epäilemättä on tuo silavan möhkälekin niistä lähtenyt. Herra kapralista näytti kohta tämä mies epäluulon-alaiselta. Kun hän kerta kumartui lattialle pudonnutta veistään ottamaan, viittasi kaprali molemmille miehilleen, että he tarttuisivat pyssyihinsä. Kumartuessaan sikopaimen kuitenkin tirkisteli kulmainsa alta ja huomasi viittauksen. Hänestä oli selvä, että hän tässä nyt oli pulaan joutunut.

— "Jumala antakoon hyvää päivää, herrat soturit!" sanoi hän, juoden heidän muistokseen purakasta. "Oletteko kuulleet puhuttavan Miska Szemes'ista?"

— "Paljonkin."

— "No niin, tuo Miska Szemes olen minä!" lausui sikopaimen, nousten penkiltä koko pituudessaan seisaalle. Hänen lakkinsa otti melkein orsihirteen kiinni.

Santarmit ojensivat pyssynsä. "Köyhällä pojalla" ei ollut muuta kuin käsikirves; senkin veti hän esiin viittansa hihnasta, josta se roikkui, ja heitti pöydän alle.

— "Älkää huoliko asettua minua vastaan. Minun on jo loppu käsissä. Olen kyllästynyt maailmaa kiertämästä. Tähän asti olen pelännyt vaan sitä, että jos joudun kiinni, minut suljetaan sisään pitkäksi ajaksi. Mutta tällä viikolla luin, että olen julistettu sota-oikeuden alaiseksi. Nyt antaun itse vapaa-ehtoisesti, sillä tiedän, että minusta pian päästään. Mikä hinta on määrätty päästäni herra kaprali?"

— "Kuolleena kaksisataa, elävänä viisisataa florinia."

— "No, herra kaprali, viisisataa florinia on siis kourassanne! Mutta jos tahtoisin, voisin vielä sillä veitselläni, jolla vast'ikään söin silavaa, leikata kurkkuni poikki ja teiltä olisi kolmesataa florinia mennyt tipposen tiehensä. Tehkää siis sen verta hyväkseni, koska jo olette voittanut niin paljon rahaa minun kauttani, että annatte isännän täyttää purakkani; katsokaa, kuinka kuiva tuo Jumalan antama jo on, siinä ei ole enää tippaakaan."

Ja ylösalaisin käännetystä purakasta ei tosiaankaan juossut pisaratakaan esiin.

— "Minä juon kumminkin niin kauan, kuin saatan juoda; panen omasta nahastani noin yhden florinin viiniin. Isäntä kaataa kahdentoista kreutzerin hintaista, purakka vetää viisi mittaa, se tekee täsmälleen yhden florinin. Eikö niin, herra kaprali, tuota yhtä florinia te ette kadehdi köyhältä pojalta, joka ilmaiseksi laskee käteenne viidensadan florinin pään?"

Kaprali huomasi, että hänellä oli tekemistä sangen hyvänlaitaisen raukan kanssa, joka jo muutenkin tahtoo kuolla ja vielä viimeisillään laskee pilapuheita, niinkuin anekdoti-kirjoissa usein saapi lukea.

— "Hyvä! Isäntä, hoi! Täyttäkää tuon pojan purakka!"

Kapakan-isäntä laski kaikkien nähden läkkisellä ratilla pulputtavan purakan ruukku-viiniä täyteen; viinin vielä kuohuessa purakan suussa, tarttui Miska Szemes siihen ja nielaisi siitä semmoisen siemauksen, että sisällyksestä vähentyi kaksikymmentä prosenttia.

— "No, herra kaprali, ottakaa tästä tekin pieni naukku köyhän, hukkaan joutuneen betyárin sielun muistoksi!" sanoi Miska, pyhkäisten pullon suuta ja tarjoten sitä hänelle.

Kaprali pisti vastaan.

— "Vai niin? Herrat eivät juo purakasta, vaan lasista."

Tämän sanottuaan kaatoi hän kaikille kolmelle viiniä laseihin, samasta purakasta, josta itsekin oli juonut. Sitte pyhkäisi hän taas pullon suuta paidanhiallaan ja kaatoi Kampós herrallekin: "Juokaa tekin, suuri herranen, sielu raukkani onneksi! Eikö totta, te olette komisarjus?" Hän tiesi hyvästi, että Kampós oli huoneenhaltia.

Ja sitte hän taas joi purakasta, siten vakuuttaaksensa, ettei siinä ole myrkkyä eikä unijuomaa.

Sen jälkeen pyysi hän suurella mielenmaltilla toista santarmia nyt vetämään hansikat hänen käteensä, joilla tarkoitti käsirautoja; kapralin viittauksesta ottikin tämä ne esiin sapeli-taskustaan. Miska Szemes laski molemmat käsiranteensa ristiin ja antoi vastustelematta vääntää ne kiinni; pyysi vaan kolistajaansa antamaan hänelle juomista, kun hänen tulisi jano.

Herra kapralin ilo oli nyt rajaton tämän hyvän saaliin johdosta: luvattu palkinto, maine, "gradus ad majora", uutteruuden-tähti, virallisessa lehdessä ja sitte kautta koko Europan julistus, että hän se oli, joka sai kiinni tuon kuuluisan Miska Szemes'in! Kenen päätä tämmöinen loisto ei olisi huimannut?

Senpätähden herra kaprali ei ainoastaan maksanut purakkaan laskettua viiniä, vaan mitä muita kaikkia oli nautittu, omasta kukkarostaan csárdan-isännälle; olipa hänen auliutensa lopulta niin suuri, että tilasi jäätelöäkin, jota ei kuitenkaan onneksi csárdassa saatavana ollut.

Rikastuneena näin hyvästä saaliista palasivat he puolen tunnin päästä taas vaunuihin, joihin nyt istui kuusi henkeä: etusijalle kuski ja yksi santarmi, niitten taakse rautoihin pantu betyári ja toinen santarmi sekä takaistuimelle Kampós herra ja kaprali.

Kuski sivalsi ruoskalla hevosia. Ilta rupesi lähenemään; taivaanranta muuttui punertavan näköiseksi; idästä nousi sakea sumu, johon tuoksuvat vainiot jäivät hopeisen metsän muotoisina. Ilmassa lensi raakuva varisparvi kaupunkiin päin. "Korppi rääkyy, herra kaprali!" mutisi Miska Szemes. Herra kaprali ei vastannut siihen mitään, vaan horjueli Kampós herran olkapäätä vastaan, niinkuin se, jonka pää ei enää kestä painoansa.

Samoin tekivät molemmat muutkin santarmit betyárin ja kuskin vieressä.
Kun oli ehditty lakealle, nukkuivat jo kaikki kolme sitkeästi.

Silloin veti Miska Szemes kätensä sievästi ulos raudoista, ikäänkuin niissä vaan olisi ollut talvihansikat, ja vaunujen tultua eräälle sillalle, sanoi hän kuskille:

— "Pysäytä hevoset, veikkoseni! Nyt, suuri herra, kiitoksia paljon, että olette tuonut minua tähän asti: tästä jo kyllä itsekin osaan edemmäksi. Nämät kaikki kolme nukkuvat hyvästi. Purakassani on kaksi onttoa: joka kerta kuin pyhkäisen sen suuta, väännän erästä tappia ja annan sen siten toiselle. Te, suuri herra, joitte minun kanssani, muut särpäsivät unijuomaa. Toivotan rauhallista hyvää yötä."

Sen sanottuansa hyppäsi hän vaununlaidan ylitse ja oli minutin päästä kadonnut tien ojissa kasvavaan pensahistoon.

Kampós herra kohautti olkapäitään; hän ei ollut saanut käskyä juosta tuon perässä.

Hän ei tehnyt muuta, kuin kääriysi viittaansa ja nojasi vaununlaitaa vastaan, tehden sen päätöksen, että kun saavutaan santarmi-kasarmin pihalle, hän on oleva viimeinen, jota saadaan unesta hereille ravistella.

Herännyt kaprali ja kumpikin santarmi katselivat ensiksi hyvin kummastuneina ympärilleen, mihin Miska Szemes oli joutunut. Sitte rupesi ensinmainittu lukemaan rahakukkaronsa sisällystä. Siitä puuttui kuin puuttuikin se florini, jonka hän Miska Szemes'in puolesta oli "Ryyppy"-csárdassa maksanut.

Tuo hurjapäinen konna oli vielä rohjennut antaa takaa ajavain viranomaisten maksaa hänen viininsä!

Niin paljon elämän-filosofiaa löytyi kaikissa kolmessa, etteivät ainoallakaan sanalla enään ottaneet Miska Szemes'istä puhuaksensa.

* * * * *

Kartanoonsa takaisin palaava Ankerschmidt kohtasi tiellä tutkimuskunnan, joka jo oli paluumatkalla.

Hän hämmästyi suuresti sitä isoa, aseellista saattokuntaa, joka seurasi Bräuhäusel et consortien postivaunuja. Muuten oli hän pakoitettu pysäyttämään hevosensa, sillä kunnioitetut herrat, jotka jo kaukaa olivat tunteneet hänen valjakkonsa, seisahuttivat niinikään vaununsa ja tulivat, siitä alas hypähtäen, Ankerschmidt'in kuomille kiittämään siitä sydämellisestä vastaan-otosta, joka hänen poissa ollessaan oli hänen kartanossansa tullut heidän osakseen.

— "Mitä riivattua! Ovatko herrat pitäneet ajometsästystä kylässä?"

Ensi hetkellä luuli hän, että he puolalaisen tähden olivat tulleet semmoisella miesvoimalla.

— "Olemme, ja täydellisellä menestyksellä. Teidän armoanne ei ole edes aavistanut, mitä vaarallisia papereita on ollut kätkettynä tuohon vanhaan rakennukseen kastellinne vieressä."

— "No, mitä vielä! Olisiko Garanvölgyi muka komprometterattu?"

— "Se on kyllä vielä ilmi tuleva. Toistaiseksi on vaan huoneenhaltia otettu tutkinnon-alaiseksi."

— "Hyvä! Tämä onnellinen yhtymys ilahuttaa minua, jääkää hyvästi!"

Ankerschmidt heittäysi vihastuneena vaunujensa istuimelle ja lähti eteenpäin. Jos vanhassa rakennuksessa oli pidetty katsastusta, on sitä ennen täytynyt tapahtua ilmi-anto. Ilmi-antajana on saattanut olla vaan yksi ihminen — pakolainen. Ankerschmidt soimasi itseään säälimättä siitä, ettei hän heti ensi ilmestymisen perästä ollut ajanut talosta pois tuota ihmistä; olipa vielä ottanut hänet piano-mestariksi. Kun rouvasväki niin häntä suosi.

Mitä tästä nyt lähtenee? Jos vanha Garanvölgyi on ryhtynyt johonkin sopimattomaan asiaan, jääpi sen kautta vankeudessa istuvan sisaren-pojan kohtalo yhä ratkaisematta. Jos tuosta taas saataisiin ilmi joku salaliitto, silloin tulee anomuskirja pahaan aikaan.

Muutoin oli siinä jo kyllin katkeraa kokemusta, että juuri ne jättävät tuon onnettoman miehen, jotka ovat hänen likimmät heimolaisensa. Tuo rouva, tuo kihlattu morsian, ei tahdo antaa sisään ylkämiehensä hyväksi tehtyä anomuskirjaa. Ihminen ei voisi semmoista uskoa, jos ei itse olisi sitä nähnyt. Mutta mitä tulee ritarin nyt tehdä taskussaan olevalla anomuskirjalla? Kenenkä kautta jättää se sisään? Jos saisikin vanhan Garanvölgyin siihen taivutetuksi, saattaisiko hän siitä odottaa menestystä juuri nyt, kun hän itsekin on tutkinnon-alaisena?

Ja lisäksi ei ritari voinut ratkaista, millä mitalla hänen tulisi jakaa jaloa ylenkatsettansa rouva Pajtayn ja Bogumil'in välillä. Sillä lakattuaan raivoomasta toista vastaan, luuli hän tehneensä toiselle vääryyttä, kun tämän siksi aikaa oli unhottanut.

Hän malttoi tuskin odottaa siksi, kuin oli kotia päässyt.

Ensimmäiselle, joka tuli vaunujen luokse kapineita noutamaan, kuului ensimmäinen sana näin:

— "Onko piano-mestari kotona?"

Saatuansa tietää, että nuori herra tänään aamulla oli palannut metsästysretkeltä, riensi hän heti kamariinsa.

Hän ei vielä ollut saanut päällystakkiaan yltänsä riisutuksi, kun pikku Gyuszi tuli hänen luoksensa sillä pyynnöllä, että missi tervehtää armollista herraa ja kysyy. olisiko hänellä aikaa tulla saliin erästä sangen vakavaa sanaa varten.

— "Mikä vietävän vakava sana missillä on sanottavana? Vakava sana? Ikäänkuin minä olisin mikään pilapuheinen mies, joka aina leikkiä lasken! Minä aion vielä hyvinkin vakavasti puhua, se on varmaa."

Sisään astuvaa ritaria odotti salissa missi yksinään. Tämän oli käherät tätä juhlallista tilaisuutta varten asetettu "à l'anglaise", jotta hänen kasvonsa näyttäisivät tavallista pitemmältä ja tragillisemmalta.

— "Mitä mielitte, miss Natalie? Mitä sanomista teillä on minulle?"

— "Herra ritari!" lausui missi semmoisella turmiota ennustavalla äänellä, jolla muinoin Pythian dodonalaiset orakeli-vastaukset kaikuivat. "Hankkikaa kuulemaan sangen huonoa sanomaa, joka on teidän jaloa sydäntänne kauhistuttava."

— "No, mitä nyt? Suorastaan rynnäkköön! Minä en rakasta pitkää tiraljeramista."

— "Teidän talossanne on petturi."

— "Minä tiedän sen, tuo pirun tuoma! Älkää puhuko enempää! Minun on kaikki tiedossani. Tiellä sain sen kuulla."

— "Olisiko se mahdollista? Minä aioin sitä salata."

— "Sen uskon; vaan minä sen kyllä saatan kuuluville, älkää pelätkö!"

— "Hyvä herra, ajatelkaa, että teidän tulee suojella perheenne hyvää mainetta."

— "Sitäpä juuri tahdonkin suojella. Minä en suinkaan salli sanottavan, että Ankerschmidt'in talossa semmoinen ihminen saapi hengittää, joka on salainen ilmiantaja."

Missi koetti häntä lepyttää.

— "Mutta, hyvä herra, muistakaa kuitenkin, että hän on teidän perheenne jäsen."

— "Perheen-jäsen hän ei ole tästä hetkestä lähtien, sen vannon, sitä hän ei ole. Minä ajan hänet vielä tänään pois. Annan käskyn, että jos hän vielä kerran tulee pihaani, häntä ruoskalla karkotetaan."

— "Jumalan tähden, hyvä herra, teidän lemmikkinne!"

— "Ei minun lemmikkini! Perhana vieköön! Teidän lemmikkinne! Minä olen jo kauan tietänyt, että hän pettää, mutta teidän mieliksenne minä en ole siitä lukua pitänyt. Nyt minä jo olen saanut hänestä kylläkseni. Tällä hetkellä saa hän jättää taloni; minä tahdon näyttää, kummoista sota-oikeutta osaan talossani pitää, jos joku sitä häpäisee."

— "Mutta, hyvä herra, kiivastuneessa mielentilassa älkää sentään mitään tehkö!"

— "Juuri tässä paikassa seisoen tahdon tehdä kaikki; juuri tässä silmänräpäyksessä. Gyuszi, hoi!"

Missi huusi viereisestä kamarista neiti Hermineä avuksensa, jotta hänkin koettaisi rauhoittaa isän kiihoitusta.

— "Armoa, hyvä herra! Malttakaa mieltänne!"

— "Älkää pelätkö niin kauheasti! Minä en lyö häntä korvalle, en edes soimaa häntä. En suinkaan, en sano hänelle ainoatakaan törkeää sanaa. Mutta sitä kuitenkin sallinevat teidän ylhäisyytenne, että jos ken on saattanut itsensä mahdottomaksi asumaan yhden katon alla minun kanssani, minä hänelle aivan kohteliaasti saan sanoa niin paljon, kuin: 'armahani, tuossa on ovi, ulkona odottaa kalesit, karsamadiner.'[53] — Gyuszi! Lähetä tänne piano-mestari!"

— "Kuinka? Hänen kuullen?" kysyi missi.

— "Hänen kuullen, se on tietty, että hänen kuullen. Minun ei ole tapa semmoisia kirjeen kautta suorittaa. Minä en puhu kenestäkään pahaa selän takana, vaan jos jotakin sanon, tietää sen joka ihminen. Sentähden on Jumala antanut minulle ääntä, jotta sen voi kuulla vaikka maantielle asti. Tuleeko tuo piano-mestari jo?"

Hän tuli jo.

Herra Straff astui hymysuin saliin, niinkuin se, joka ei mitään aavista, ja alkoi lausua iloansa ritarin kotia palaamisesta, josta kuitenkin Ankerschmidt yht'äkkiä teki lopun hirmuisella huudolla, kuin olisi komentanut kokonaista, juoksujalassa esiin ryntäävää ratsurykmenttiä:

— "Seis!"

Siihen toisen nyt kaiketi täytyi pysähtyä, koska ritari lisäksi ojensi kättänsäkin, vieläpä heristi nyrkkiäkin.

— "Kuuletko, sinä — ihminen! Eilen tapahtui virallinen katsastus Garanvölgyin talossa. Ilmi-anto oli sinun tekosi. Minä en asu yhdessä talossa ilmi-antajain kanssa. Oikealle käänny! Mars!"

Ikäänkuin salaman iskusta pyörryksiin joutuneina, ällistyivät kaikki läsnä-olijat tästä sotilaan-tapaisesta päiväkäskystä. Molemmat naiset tarttuivat pelästyksestä toinen toisensa käteen, kun sitä vastoin Straff laski kätensä rinnalleen ja kohotti sormiansa valaan; hän aikoi sanoa jotakin hirvittävää.

— "Käsi alas!" ärjyi ritari, nähdessään, että tämä aikoi vannoa. "Mitä minä sanoin? — Oikealle käänny!"

Straff huomasi, ettei tässä mikään auttanut; hän heitti siis siksensä kaiken puolustuksen ja yritti nyt vaan jättämään naisia hyvästi kaipausta ja mielenmalttia osottavalla kumarruksella, tukehuttaen katkeraa huokausta rintaansa.

— "Mars! Mars! Johan sen sanoin! Ei muuta mitään!" huusi kärsimättömästi ritari. Tämän johdosta katsoi nyt Straff hyväksi peräytyä ovelle; siellä hän vielä kerran kääntyi takaisin ja lausui uhkaavalla pilkalla Ankerschmidt'ille nämät sanat:

— "Te muistatte minua vielä tästä!"

Näistä sanoista sai Ankerschmidt, jonka raivo jo oli ollut korkeimmillaan, äkkiä takaisin sotapäällikön-tyvenyytensä, ja jälleen saavutetulla humorilla kääntyi hän oven vieressä seisovaan, pieneen palvelija-poikaan:

— "Gyuszi! Heitä tuo herra ulos ovesta!"

Ja Gyuszi, joka tuskin ulottui tuon pitkävartaloisen herran lanteisin asti, hyökkäsi, nämät sanat kuultuansa, niinkuin semmoinen pieni sylikoira, joka sekä muotonsa että rohkeutensa puolesta on jalopeuran kaltainen, vaikka miniaturi-muodossa, vikkelästi Straff'in päälle ja suoritti molemmilla käsillään häntä selkään hutkien, ihmeteltävällä precisionilla käsketyn toimituksen. Yksityiskosto siihen myöskin vaikutti.

Paremmalla mielellä oleva katselijakunta olisi varmaankin hänelle käsiä taputellut.

Tämän kohtauksen aikana oli neiti Hermine juossut pois salista; hänellä oli ehkä hellä sydän, joka suuresti surkutteli toisen nöyryttämistä.

Mutta miss Natalie jäi jälelle. Hänen kasvonsa olivat vaaleammat kuin milloinkaan, hän puri sinistyneitä huuliansa ja katseli Ankerschmidt'ia semmoisella vimmalla, kuin myrkyllinen käärme, joka asettelee pistämään.

— "Teidän kunnianne!" puhui hän, vimmaansa vaikeasti hilliten. "Te olette suvainnut erhettyä. Petos on juurtunut liiaksi syvälle teidän perheenne pyhyyteen, ettei sitä noin helposti voi temmata pois."

— "Rakas missi, älkää puhuko kukkaskieltä, vaan sanokaa, jos teillä on parempia tietoja asiasta, ken se oli, joka antoi Garanvölgyin ilmi? Sillä vaan tästä talosta saattoi joku sen tehdä. Ja jos te voitte minulle todeksi näyttää, ettei se ollut tämä maankulkija, menen minä häntä tavottamaan ja pyydän häneltä anteeksi: 'älkää olko suuttunut, ystävä maankulkija!'"

— "Tässä, hyvä herra, ei kysytä, kuka antoi ilmi Garanvölgyin, kuka ei."

— "Sitä mar juuri kysytäänkin! Mitä siis muutoin kysyttäisiin?"

— "Mitä tekemistä teidän perheellänne on Garanvölgyin kanssa?"

— "Mitä tekemistä? Sitä tekemistä, että hän on minun vastustajani valtion ja sodan asioissa, enkä minä salli, että hän minusta voisi sanoa, jotta tulin tänne vakojana hänen viereensä asumaan."

— "Vielä pahempaakin voidaan teistä sanoa, kunnian herra. Sitä, että tulitte asumaan hänen viereensä, voidaksenne rakentaa yhdistystä hänen kanssansa."

— "Minä en ymmärrä. Minkälaista yhdistystä? Salaliittoako?"

— "Oi, ei."

— "Vai onko kenties vanhuksella tytär, jota ihastelen, naidakseni häntä?"

— "Hänellä ei ole, mutta teillä on."

— "Ja joku saa sen päähänsä, eikö niin, että tahdon pakoittaa jompaakumpaa tytärtäni vaimoksi vanhukselle?"

— "Oi, ei, armollinen herra, mutta Garanvölgyillä on ottopoika, joka valtiovankina istuu linnassa."

Ankerschmidt luuli, että huhu oli tullut hänen hevosiansa nopeammin. Tietäisivätkö nämät täällä kotona jo mitään siitä hänen aikomuksestansa, jonka hän pääkaupungissa vasta eilen toiselle ilmoitti?

— "Mistä sen tiedätte?"

— "Aivan yksinkertaisesti. Herra Bräuhäusel, naisten uteliaisuutta tyydyttääksensä, avasi eteemme sen lippaan, jonka hän ynnä Garanvölgyin salaisten paperien kanssa otti takavarikkoon. Tässä lippaassa oli kauniin, nuoren miehen muotokuva ja vieraalla kielellä kirjoitetuita kirjeitä."

— "Millä vieraalla kielellä?"

— "Unkarin."

— "Vai niin!"

— "Teidän kunnianne luulee, etteivät perheenne jäsenet osaa unkarin kieltä? Te erhetytte. Neiti Eliz ymmärtää jo tätä kieltä."

— "Se ei ole kummaa, kahden vuoden kuluessa se jo on saattanut tarttua; minäkin sitä vaan sillä tavoin opin."

— "Hyvä. Mutta lukekaa nyt, teidän kunnianne tämä kirjoitus!"

Missi veti esiin pitkän, virallisella tavalla kokoon taitetun kirjoituksen ja antoi sen ritarille.

— "Tämä on Eliz'in käsi-alaa."

— "Suvaitkaa lukea päästä päähän."

Semmoisilla tunteilla, joissa kummastus, hämmästys, ihastus ja mielipaha toinen toisensa perästä vaihtelivat, luki Ankerschmidt tämän kirjoituksen.

Mikä se oli?

Mikä oli? — Anomuskirja korkeimpaan paikkaan, jonka yksinkertaiset, teeskentelemättömät sanat kuiskaavat jalon sydämen helliä tunteita; jonka heikko lapsen käsi on kirjoittanut; naivi, suora anomus vangiksi tuomitun nuorukais-paran armoittamisesta.

— "Mitä hän tällä tarkoitti? Mitä hän sanoi?"

— "Hän aikoi lähettää sen Wien'iin."

— "Mitä tietä?"

— "Postilla."

— "Se hupakko! — Missä hän nyt on?"

— "Koti-arestissa, kamarissaan."

— "Lähettäkää hän luokseni, minä tahdon kahden kesken puhutella häntä."

— "Tässäpä, hyvä herra", lausui miss Natalie ilmeisellä voitonriemulla, "tässä nyt on se petos, josta teillä edeltäpäin ei ollut aavistustakaan ja joka ilman minun valppaita silmiäni olisi teidän hyvälle maineellenne tuottanut parantumattoman haavan, mutta ei hänessä, jota vastaan te kiivastuksenne vimmassa niin törkeästi karkasitte."

— "Hyvä, hyvä, siitä saamme toisella kertaa filippiserata; käskekää nyt vaan tyttö luokseni."

— "Eikö teidän kunnianne soisi, että minä olen läsnä?"

— "En. Jos olen yksinäni hänen kanssaan, on hän paljon suorempi; hän tunnustaa pikemmin kaikki."

— "Niinkuin tahdotte."

Ankerschmidt ei antanut tilaisuutta enempään keskusteluun, sillä hän meni pois kamariinsa.

Siellä istui hän pöydän ääreen, otti esiin tytön anomuskirjan ja luki sen uudestaan ja taas uudestaan.

Kuinka tosiperäiset, kuinka mutkattomat nämät lauseet olivat!

Ja tämän viereen asetti hän lakitieteen tohtorin tekemän anomuskirjan ja vertaili niitä toisiinsa. Kuinka tyhjä-aatteinen, pahankierteinen, matelevainen, peräti kuivankiskoinen ja pitkäpiimäinen sen sisällys oli tuon toisen rinnalla!

Ja vangin morsian kieltäyy sen alle kirjoittamasta, sitä armonjakajan astuinlaudalle viemästä, mutta lapsi, jolle sama vanki oli tuntematon, tietämätön, ajattelee itsekseen, mitä pitäisi tehdä kurjan kärsiväisen hyväksi, jonka nuoruus kukoistaissaan kuihtuu kolmikertaisen lukon takana!

Ovi aukeni ja kanteen-alainen astui sisään.

Hän tiesi jo rikoksensa suuruuden, tiesi itsensä tuomarin eteen haastetuksi; hän ei sentähden puolustanutkaan itseään, vaan antausi kauniisti, langeten isän jalkain juureen ja painaen punehtuneet kasvonsa hänen polviinsa.

Ankerschmidt piti yhä kättään tuon kirjoituksen päällä, katsellen milloin sitä, milloin lastaan.

Niin olivat he ääneti runsaan puolen tunnin ajan.

Sitte laski Ankerschmidt kätensä tytön pään päälle ja silitteli sen käheröitä.

Eliz painoi molemmilla käsillään isän kättä huulillensa ja piti sitä siinä kauan, ja taas olivat he pitkän aikaa ääneti.

Vihdoin täytyi kuitenkin jotain lausua.

— "Tyttöseni! Oletko kirjoittanut tämän?"

— "Olen."

— "Siinä teit sangen hyvästi ja sangen pahasti, Hyvästi teit siihen katsoen, joka on vankina, mutta pahasti teit itseesi katsoen, sillä tästä lähtien olet sinä vanki. Minä itse vien yksinkertaiset rivisi sinne, mihin ne ovat aiotut, ja takaan niitten menestyksen; mutta tästä hetkestä alkaen olet sinä vankina tässä talossa, sillä se ei saa tapahtua, että sinä koskaan näet sitä miestä, jota olet yrittänyt vapauttamaan."

Ankerschmidt kohotti lempeästi tytön suloisia kasvoja, katsoaksensa hänen silmiinsä.

— "Ymmärrätkö minua? Se, joka nyt on vankina, on vapautettava ja kotiinsa tuleva. Sinä päinvastoin olet tästä lähtien vanki, etkä saa mennä ulos talostani, jottei kukaan voisi tehdä sitä soimausta Ankerschmidt'ista, että hän itsekkäistä syistä on tavotellut vastustajansa vangittua poikaa ja, luullessaan jalon työn toimittavansa, vaan on pörssi-asioitsijan tavalla keinotellut."

— "Minä ymmärrän sinua ja tottelen."

— "Et siis koskaan mene mihinkään ilman minun taikka kasvattajattaresi seuraa?"

— "Sen lupaan."

— "Lupaatko senkin, että, kunnes minä palaan takaisin valtakunnan pääkaupungista, et mene ulkopuolelle tämän kartanon aitausta?"

— "En mene."

— "No niin, se on hyvä; nouse nyt ylös ja suutele minua. Siitä, mitä kahden keskemme on puhuttu, älä koskaan virka kellekään!"

Hän tarttui nyt tyttärensä käteen ja vei hänet saliin, jättäen hänet näillä sanoilla missille:

— "Miss Natalie! Delinqventti on tunnustanut kaikki. Minä olen tuominnut hänet koti-arestiin siksi, kuin hän joutuu naimisiin. Tehkää hyvin ja pitäkää häntä ankarasti silmällä."

"Hän on siis kuitenkin saanut rangaistuksensa, tuo pikku kapinoitsija!" riemuitsi itsekseen miss Natalie.

Vaan Ankerschmidt palasi kamariinsa sillä katkeralla ilolla, että mitä "toinen" oli luotansa heittänyt, sen otti "toinen" ylös.