VIII.
Kostoa sekin.
Ankerschmidt lähti seuraavana päivänä varhain aamulla matkalle. Kaikille kotolaisille sanoi hän Pest'iin menevänsä, Eliz'ille ainoastaan kuiskasi hän, että hän matkusti muualle.
Sitä ei kukaan tietänyt, eikä saanutkaan tietää, kuinka suuresti tämä ankaran sotakurin mies rakasti kapinallista tytärtänsä.
— "Teidän toimeksenne, missi, minä jätän, että julistettu koti-aresti ankarasti voimassa pidetään;" näin puhui ritari, ennenkuin nousi vaunuihinsa, jonne asti missi ja Hermine olivat häntä saattaneet; vangin oli sallittu vaan silmin seurata häntä akkunasta ja heittää hänelle suukkosia, joita tuo armoton isä ei kuitenkaan tahtonut huomata. "Teille uskon ankaran valvonnan. Minä annan teille täydellisen vanhempien vallan; kohdelkaa häntä niin, kuin olisitte hänen armas äitinsä."
Missi ei ymmärtänyt leikkipuhetta. Siihen tarvitaankin enemmän kuin "english spoken."
— "Sinä myöskin, Hermine, pidä Eliz'ista vaaria: sinä olet jo isompi ja olet aina ollut ymmärtäväinen. Sinua ei koskaan tarvinnut kurittaa, ei koskaan huomauttaa siitä, mitä sinun piti tehdä; lapsuudestasi asti olet aina ottanut hyvin vaaria kaikista. Pidä sisartasi silmällä; sinä tiedät, kummoinen heilakka hän on, hänellä on hyvä sydän, mutta tytölle sopimaton. Peijakas, jos hän olisi poika, tulisi hänestä sotamarsalkka. Hänellä on kaikki ne hyvät avut, joista poikia kiitetään, mutta tyttöjä soimataan. Kohtele häntä ystävyydellä, rakkaudella; silloin hän ehkä tulee sävyisäksi ja oppii sinusta paljon hyvää, jota sinussa on. No, syleile minua nyt; ja pitäkää vaaria siitä, etten taas palaisi kotia mihinkään murheesen."
Ankerschmidt istui vaunuihinsa; naiset kääntyivät takaisin kastelliin. Eliz heitti vielä kerran suukkosen pois vieriviä vaunuja päin, huolimatta siitä, ettei kukaan sitä huomaa. Mutta yht'äkkiä kallisti Ankerschmidt itseänsä ulos vaunuista ja nähtyänsä, että muu seurue jo oli mennyt pihasta pois, veti esiin valkoisen nenäliinansa ja liehutti sitä hyvästi-jätön ja anteeksi-annon merkiksi. Sen jälkeen sulkeusi akkuna.
Tuskin oli tuuli hajoittanut sen tomun, jota ritarin vaunut tuoksuttivat kylän päähän asti, kun herra Maxenpfutsch astui sisään kotia jääneitten naisten luokse.
Tuo kunnioitettu mies oli pukenut itsensä valkoiseen liiviin ja valkoiseen kaulaliinaan, ja tavallisen metsästäjän-lakkinsa sijasta piti hän kainalossaan sileäksi harjattua silinteri-hattua, jonka suurisuisen aukon hän oli kääntänyt eteenpäin, niinkuin muunkin piiritys-kanunan. Kaikista näistä saattoi jo edeltäpäin arvata, ettei kunnioitettu herra laske leikkiä.
— "Teidän nöyrin palvelijanne, hyvät neitoset; teidän nöyrin palvelijanne, miss Natalie! Minä suutelen kättänne, kuinka olette suvainneet nukkua?"
— "Hyvää huomenta, Herr von Maxenpfutsch, käykää istumaan. Me olemme jo milt'ei unhottaneet, että onkaan nukuttu, niin kauan on jo valveilla oltu. Mikä onnellinen sattumus tuo teidät tänne?"
— "Minä taas luulin liiankin aikaisin tulevani, missi; naisilta menee paljon aikaa toalettiin."
— "Meidän täytyi kiiruhtaa, sillä ritari lähti matkalle."
— "Minä tiedän sen, missi; senpätähden otinkin, missi, näin aikaisin tullakseni teitä häiritsemään. Oi, minä kyllä tiedän, koska valtojen vieraanotto-hetki on."
— "Te olette kotona meidän luonamme, herra tirehtori, olettehan tämän talon väkeä."
— "Te olette sangen suosiollinen. — Sepä kiihoittikin rohkeuttani, sillä se asia, jota varten tulen, on kovin tärkeä, missi; kovin tärkeä."
Natalie laski tämän kuultuaan syrjälle valkoisen kirjaus-työnsä, jota hän siihen asti ahkeraan oli neuloskellut, katsoen sitä suureksi ja tärkeäksi elämän-määräksi, että saisi ison joukon läpiä batisti-liinaan ommelluksi.
Herra Maxenpfutsch oli nyt pistänyt silinterinsä polviensa väliin ja ikäänkuin hän sen pohjasta olisi lukenut esiin jonkun rôlin, alkoi hän mestarillisella änkytyksellä:
— "Niin, missi; kuitenkin, missi; minä tulen vähäisen salaisessa lähetystoimessa, missi; ehkä te mielisitte kuulla minua kahden kesken, missi; asia koskee teitä personallisesti."
Miss Natalie kääntyi Eliz'in puoleen ja lausui hänelle äidillisellä lempeydellä:
— "Rakas Eliz'ini, tehkää hyvin, alottakaa pianotuntianne muutamia minuteja aikaisemmin kuin tavallisesti. Tiedättehän, että sen eilen kokonansa laiminlöitte."
Eliz ymmärsi, mitä tällä tarkoitettiin: toimittaa hänet pois, mutta kuitenkin olla vakuutettu hänen läsnä-olostaan sekä antaa hänelle semmoista tehtävää, jonka sälinältä kaikki kuunteleminen kävisi mahdottomaksi. Hän totteli.
Herra Maxenpfutsch käänsi nyt silinterin polviensa välissä toisaallepäin ja pärisytti osaavasti viisin sormin sen pohjaa, joka oli siihen aivan omansa.
— "Niin, missi; hm, hm, missi; ja neiti Hermine?"
— "Oi, hänen edessään minulla ei ole, ei voi olla mitään salaisuutta, hyvä herra. Hän on todellinen sisareni, puolisko sielustani, me olemme niin yhtä, kuin kumpikin puoli yhdessä kirjaelmassa."
Miss Natalie keksi sangen runollisen vertauksen; mutta hän tarkoitti valkoista kirjaelmaa, kun päinvastoin herra Maxenpfutsch oli niin prosallinen ihminen, että hän ajatteli vertausta kirjavaksi kirjaelmaksi, jonka toisella puolella on kuva, toisella taas sekasohroisia villalangan kihermiä, ja hän vastasi hymyillen:
— "Se on totta. — Saatan siis rohkeasti puhua neiden läsnä ollessa. Mistä alkaisinkaan? Niin. Herra Bogumil makasi tämän yön minun luonani."
— "Ah!" huudahti missi innostuneena, kun Hermine puolestansa otti esiin romanin ja oli sitä lukevinansa.
— "Ystäväni Bogumil sanoi minulle kaikki, missi; kaikki. Että herra ritari ajoi hänet pois talosta, syyksi tehden, että häntä epäiltiin Garanvölgyin ladossa tapahtuneen katsastuksen tähden. No, sehän vaan on tekosyy, sen jokainen huomaa. Ystäväni Bogumil tunnusti minulle suoraan todellisen syyn, joka on tämän valitettavan tapauksen aikaan saattanut; ilmoitanko sen?"
— "Sitä pyydän hartaasti."
— "Hän tunnusti, ettei se ensinkään ole mitään muuta, kuin että herra ritari on huomannut, jotta Bogumil rakensi sisällistä yhteyttä miss Natalien kanssa."
— "Ah!" huokasi häveten Natalie ja peitti kainosti kasvonsa batisti-kehyksellä, jossa oli kylläksi läpiä, jotta hän niistä saattoi tirkistellä.
Hermine käänsi juuri lehteä kirjassa eikä ollut mitään huomaavinaan.
— "Suokaa anteeksi, missi! Minä tarkoitin kunniallista yhteyttä ja olen siitä varma. Ystäväni Bogumil on minulle kaikki ilmaissut. Hän aikoi ottaa teidät, missi, vaimokseen."
— "Ah, hyvä herra!"
— "'Fait accompli', missi; minä tiedän sen. Hänellä on taskussa lupakirja, hän näytti sen minulle. Kaikki oli jo säntillänsä: muutaman päivän perästä oli seremonian määrä tapahtua. Mutta joku talonväestä antoi vilpillisellä tavalla asian ilmi herra ritarille. Hän piti tätä talossaan kudottua liittoa häväistyksenä ja ajoi sentähden pois tämän nuoren miehen; ja tehdäksensä häntä teillekin mahdottomaksi, nöyrytti hän vielä häntä teidän läsnä ollessa. Oliko niin, missi? Minä kerron asian niin kuin sen häneltä kuulin. Itse en siihen ole mitään lisännyt."
Miss Natalie sopersi, silmät maahan painuneina, että niin kaikki on.
— "Se on siis hyvä, missi. Nyt on vaan enää kysymys. tahdotteko te kohentaa tämän onnettoman, maahan sorretun, nuoren miehen arvoa?"
— "Minä tahdon kaikki, hyvä herra, mutta en tiedä, miten?"
— "Senkin sanon teille, missi; vastatkaa siihen vaan: 'niin.' Tämän tapauksen kautta on hänen ja teidän kunnianne loukattu."
— "Voi, suuresti!" sanoi miss Natalie, tuskissaan silmiänsä väännellen ja käsi sydämelle painettuna.
— "Ystäväni Bogumil on täydellä todella ajatellut tulevaisuutta. Minä näin hänellä nimityksen realikoulun professorin virkaan Budaan. Jos siellä saadaan tietää, että hän täältä on tiehensä ajettu, suittaisivat helposti vaikeuttaa hänen virkaansa-asettamista."
— "Jumala varjelkoon, hyvä herra!"
— "Tässä ei ole mitään muuta keinoa tuon pahan parantamiseen, kuin että te, missi, kohta menette naimisiin ystäväni Bogumil'in kanssa."
— "Voi, hyvä herra!"
— "Ettekö tahdo, missi?"
—- "Mutta näin kiiruusti!"
— "Luullakseni olette siihen jo tarpeeksi valmistunut, vai luuletteko ehkä, että Bogumil'illa kyllä on aikaa odottaa kunniansa puhdistamista?"
— "En suinkaan, en, hyvä herra. Jos hänen kunniastansa on puhe, silloin olen minä valmis kaikkiin", vastasi Natalie, jalomielisesti kättään Maxenpfutsch'ille ojentaen, ja loi sitte, hengellistä tukea näin ratkaisevana hetkenä etsien, silmänsä Hermineen, joka nyt pani kirjansa kiinni ja astui hänen luoksensa; tämän ainoan ystävänsä rintaan vaipui nyt tunteellinen nainen ja alkoi itkeä, lausuen:
— "Oi, te ette soimaa onnellisuuteni kyyneliä."
— "No, näin on kaikki hyvin, missi", keskeytti heitä herra Maxenpfutsch; "on niinkuin oleman pitää. Nyt tahtoisin vaan vielä puhua muutamista tempuista, jotka ovat tarpeesen asian toimeen panemiseksi; mutta siksi sanon hyvästi; jos on tarpeellista, käännyn takaisin."
Natalie ymmärsi viittauksen, seurasi ulos Maxenpfutsch'ia, ja antoi hänen ulkona korridorissa kiireesti tietää, että Ankerschmidt'in käytös nyt jo oli hänelle täydelleen selvä. Ritarin puoliso vainaja oli hänelle, entiselle hupilaisellensa, määrännyt viisituhatta florinia, sillä tavoin, että niin kauan kuin hän oleskelee ritarin perheessä, hän saa korot niistä; jos hän taas joutuu naimisiin, maksetaan hänelle koko summa, jonka hän päinvastoin, jos käytöksellään alentaa arvoansa, tykkänänsä kadottaa. Ritarilta oli tämä nyt vaan keikki, jolla hän pyytää päästä hänelle eläkerahaa suorittamasta, ehkäpä vielä riistää sitä häneltä, viattomalta, kokonansa; mutta siinä ritari tappiolle joutuu, sillä totuus on voitolle pääsevä.
— "Ahaa!" vastasi herra Maxenpfutsch, ja nyt vasta rupesi hänen aivoissaan selkenemään se seikka, minkätähden Bogumil on missiin niin hurjasti rakastunut, jota hän tähän asti ei ensinkään ollut käsittänyt. "Te saatte siis viisituhatta florinia, jos miehelään menette. Se kaunistaa asiaa paljon."
Hän ilmoitti nyt myöskin kaikki muut sanottavat.
Häät täytyy vielä tänä yönä pitää herra Maxenpfutsch'in asunnossa.
Yöllä sentähden, jottei kukaan niistä tietoa saisi ja tuolla siitä syystä, ettei Bogumil voi tulla kastelliin saattamatta itseään uuden solvauksen alaiseksi.
Todistajista on huolta pidetty. Herra tirehtori oli asettanut omat vaununsa Bogumil'in käytettäväksi, jotta hän naapuri-kylästä voisi tuoda sielunpaimenen, koska tämän kylän on toista uskoa eikä ymmärrä kieltä.
Sentähden on miss Natalien kenenkään huomaamatta tirehtorin asuntoon tuleminen; se voipi tapahtua seuraavalla tavalla.
Kastellissa on pieni taka-ovi, josta pääsee englantilaiseen puutarhaan. Tämän oven luokse käy kiertoportaat herrasväen huoneista. Ovessa on, sisäänmurron estämiseksi, vaan sisäpuolella lukko, johon ulkopuolella ei ole mitään avaimen-läpeä. Jos kuitenkin niin sattuisi, että joku pyrkisi siitä sisään, kun se on lukittu, on seinässä kellonsoitin, joka menee palvelusväen tupaan.
Kaikkea huomiota välttääkseen, tulkoon miss Natalie, kun kaikki kastellissa nukkuvat, tämän oven kautta ulos; puutarhassa odottaa häntä tirehtori, joka siitä seuraa häntä asuntoonsa asti.
Mutta jotta hän taas voisi palata takaisin samaa tietä, älköön hän sulkeko ovea jälestänsä, sillä silloin saisi hän odottaa ulkona aamuun saakka, vaan jättäköön sen puoleksi auki.
— "Mutta jos joku varas hiipisi sisään avatusta ovesta?"
— "Se on totta, sitä emme tulleet ajatelleeksi."
— "Minä tiedän! Hermine rakastaa minua, hän on mieltynyt minuun, niinkuin sisareensa; minä jätän hänelle avaimen ja pyydän, että hän taas laskee minut sisään, kun tulen takaisin."
— "Mutta jos hän nukkuu?"
— "Oi, sitä hän ei tee, sen voin ta'ata. Hän pyysi minulta jo aikoja sitte saadaksensa lukea erästä romania, jota häneltä kuitenkin kielsin, koska se ei vielä ole hänelle sovelias; sen annan nyt hänelle ja olen varma siitä, että hän sen ääressä pysyy hereillä aina aamuun asti."
— "Sepä hyvä. Vielä yksi kysymys, missi. Suokaa anteeksi, missi. Kovin indiskreti kysymys, mutta sitä ei voi välttää. Onko teillä … onko teillä … kastetodistusta?"
—- "Pitäisihän olla. Vaikka minä luulen, että pappi epähuomiosta kirjoitti ulos tätini todistuksen; hänenkin nimensä on, näette sen, Natalie."
— "Se on sangen todennäköistä. Muutoin ei sitä tarvitse näyttää kellekään muulle, kuin vihkivälle papille. Älkää unhottako sitä mukaanne ottamasta."
Nyyhkien vakuutti miss Natalie olevansa tähänkin uhraukseen valmiina.
Herra Vendelin pyysi vielä vaan sitä, ettei hän nyyhkisi paljon, sillä se synnyttää epäluuloa ja tämä on varsin tarpeetonta. Täten päättäen puhemies-tointansa, riensi hän kotia valmistelemaan itseään ilon- isän[54] virkaan.
Miss Natalie ei kuitenkaan seurannut hänen neuvoansa, sillä palattuaan korridorista huoneesen, heittäysi hän Herminen kaulaan ja rupesi siinä niin kovasti itkemään, että tämä vaan suurella vaivalla sai häntä rauhoittumaan.
Onhan tapa semmoinen.
— "Ei kukaan voi aavistaa, mitä minä tunnen. Te yksinänne, rakas Hermine, minun sieluni kuva. Jos minun täytyy jättää tämä talo, vuotaa sydämeni verta yksistään teidän tähtenne; mutta eikö totta, te ette soimaa minua, jos asianhaarat pakoittaisivat minua tätä perhettä jättämään? jos minun sen kanssa, johon olen kohtaloni yhdistänyt, täytyisi lähteä yksinäiselle pakoretkellekin? Sillä mikä lienee jalompi kutsumus vaimolle, kuin ottaa osaa rakastetun miehen suruihin ja kärsimyksiin! Tämä on ihanin tehtävä vaimon sydämelle, joka siinä voipi osottaa suurinta voimaa."
— "Miss Natalie!" huusi yht'äkkiä profani ääni.
Tunteelliset rinnat irtausivat pelästyksestä toisistaan. Eliz huusi viereisestä huoneesta; kun noita suuria tuumia laskettiin, oli hän unhotettu tuonne pianon ääreen ja hänen alkoi siellä jo käydä ikäväksi.
— "Miss Natalie! Teidän luvallanne. Linnanvanki Numero yksi kysyy alamaisimmasti, monenko tunnin piano-linnantyöhön hän on tuomittu?"
Vai niin? Tuo on päästettävä.
— "Neiti Eliz saa mennä kamariinsa ja istua maalaus-stafflinsa ääreen."
Ah, siis todellinen graci!
Eliz'in mieliteko ja lohdutus oli näet maalaaminen. Siinä työssä olisi hän istunut aamusta iltaan asti ja jos hän oli saanut ottaa piirustimen käteensä, vapisi hän oikein pelosta, milloinka hänen taas täytyisi hellittää siitä, Jahka häntä vaan ei pantu piirustamaan noita ikäviä mallikuvia, vaan hänen annettiin omasta päästään vartaloita, kasvoja, karrikatureja kuvailla. Näistä hän kuitenkin tavallisesti saa nuhteita. Paljon hänelle jo sallittiin, kun hänen sallittiin luonnon mukaan kopioita kukkaryhmiä, halkaistuja melunia ja muita senkaltaisia viattomia esineitä.
Varmaa on, että jos hänen suvaitaan riittaus-lautansa ääreen istua, häntä silloin ei tarvitse vartioida. Hän on siihen kuin kiinni taottu.
Miss Nataliella oli nyt koko päivä aikaa Herminen kanssa hanketta hyvästi hautoa. Hermine on pitävä huolta siitä, että missi kenenkään huomaamatta pääsee ulos ja palaa takaisin sala-oven kautta; ettei talonväki asiasta saa mitään tietää, ja että hän vielä samana yönä kirjoittaa isälle, kertoo hänelle koko tapauksen ja taivuttaa leppymään hänen vihansa esineelle, jolla oli niin vakavat aikomukset, joka ei ollut mikään salainen vakoja, ei mikään naisten viettelijä, vaan väärin ymmärretty, jalo sydän.
Ei mikään reaktioni milloinkaan ollut hartaammin halunnut pimeän tuloa. Illallinenkin suoritettiin paljon aikaisemmin ja pikemmin, kuin muulloin. Palkollisten käskettiin hyvään aikaan sulkea kaikki ovet, koska täytyi olla kahdenkertaisesti varovainen, kun herra ritari ei ole kotona.
Eliz'kin vapautettiin päässä-laskemisesta illallisen jälkeen. Koska hän tänään oli hyvästi käyttänyt itsensä, sai hän mennä aikaisin levolle.
Noin kello kymmenen aikaan oli jo kastellissa kaikki hiljalleen; viimeinen lampunvalo sammui, ainoastaan yölamppu loisti vielä neitien asuin-osastosta.
Tässä oli kaksi toistensa kanssa yhteydessä olevaa kamaria; se, joka oli korridorin vieressä, oli Herminen ja koti-opettajattaren, ja siitä tultiin pieneen kamariin, jossa Eliz makasi; viime mainitusta ei ollut mitään erinäistä ulostultavaa.
Eliz'in kamarin akkuna oli luukulla suljettu; toisessa kamarissa olivat toisen akkunan luukut auki. Tämä oli merkki herra Vendelin Maxenpfutsch'ille, että täällä sisällä kaikki on valmiina.
Herra Vendelin taas oli puolestaan tehnyt sen välipuheen, että hän ilmoitusmerkiksi heittäisi alhaalta pienoisen kiven valaistuun akkunaan.
Hetken kuluttua kuului kiven-helähys akkunan-ruutua vastaan. Missi pyysi Hermineä laskemaan kätensä hänen sydämensä kohdalle ja tunnustamaan kuinka sitä tykytti! — joka olikin totta.
Kääriyten sitte huiviinsa antoi hän Herminen saattaa itseään kiertoportaita myöten alas, ja kun he olivat tulleet taka-oven luokse, jätti hän tälle sen avaimen, jonka Ankerschmidt erittäin oli uskonut missin haltuun; siinä vielä kerran oppilastaan syleiltyänsä, astui hän ulos avatusta ovesta. Hermine peitti samalla hetkellä kynttilän, jottei sen valo näkyisi ulos puutarhaan. Sitte lukitsi hän taas oven.
— "Tässä olen, missi", kuiskasi herra Vendelin, joka seisoi kyyryllänsä seinän vieressä ja tarjosi käsivarttaan ryöstettävälle naiselle.
— "Oi, kuinka minua peloittaa!" sopersi tämä. kainostellen.
"Tämmöisessä pimeässä."
— "Taskussani on lamppu; minä otan sen puistossa esiin."
— "Ah, eikö puistossa ole käärmeitä?"
— "Mitä vielä, vetäväthän ne nyt talvi-untaan."
— "Herra tirehtori", kuiskasi missi, saattajansa käsivartta hyvästi nipistäen; "minä en tiedä, vaikka menisin tainnoksiin, kun näen 'ystävänne.'"
— "Olkaa huoleti siitä! Hän on tällä haavaa kaukana."
— "Kaukana?"
— "Mutta tulee kohta kotia. Hän lähti minun vaunuillani naapurikylästä pappia noutamaan. Puolen tunnin päästä hän epäilemättä on täällä. Sill'aikaa totutte tilaanne."
Kaikista näistä huolimatta päätti kuitenkin miss Natalie jyrkästi mennä tainnoksiin, kohta kun Bogumil palaisi ja hän näkisi tämän.
Hän oli jo valmis siihen.
Herra Vendelin'in huolena oli pysyttää sielua hänessä siksi, kuin katastrofi tapahtuisi, jota toivottavasti ei kauan tarvinnut odottaa. Naapurikylään voi, hyvillä hevosilla, ehtiä puolessa tunnissa; tunnin kuluttua saattavat siis pappi ja ylkä olla täällä; niin kauan voinee toki herra tirehtori pitää puhemies-pakinaa morsiamen kanssa.
Tunti kului kuitenkin, ja vieläkin tunti, eikä mitään ylkämiestä tullut. Miss Natalie rupesi itkeä vetistelemään, tuon tuostakin sitä taas keskeyttäen. Herra Maxenpfutsch puolestansa koetti varoa, ettei hän kohtuullista enemmän haukottelisi. Tuommoiset minutit, joina odotetaan myöhästynyttä ylkää, vaikuttavat kovasti hermoihin, jospa onkin vaan puhemies, saatikka jos on morsian.
Puoli-yö oli jo mennyt, mutta Bogumil ei vielä ollut palannut.
Miss Nataliessa heräsi kauhea ajatus.
— "Hyvä herra, jos 'hän' jostakin sattumuksesta ei tulisi tänä yönä, mitä sanoisi maailma siitä, että minä — että te — täällä — yhdessä — ulkopuolla kastellia — kokonaisen, aamuun asti kestävän illan —"
Herra Vendelin tunsi kylmän värähdyksen juoksevan pitkin selkänahkaansa.
Tuopa olisi onneton asema! Lopulta hänen vielä täytyisi naida missi.
— "No, eihän se voi tapahtua", lohdutti hän huolestunutta morsianta; "se on aivan mahdotonta. Minä olen varma ystävästäni. Jota minä kerran ystäväkseni nimitän! Hän on vakavan-luonteinen mies."
— "Oi, en minäkään sitä tarkoita, mutta jos joku onnettomuus olisi matkalla tapahtunut? Ehkä on vaunut ajettu kumoon ojaan ja hän pahasti loukkaantunut? Taikka jos hän on joutunut rosvojen kynsiin, urhoollisesti puolustanut itseään ja vihdoin murhattu? Vai lieneekö hän pimeässä eksynyt?"
— "Ah, ei suinkaan. Älkää olko levoton. Minä tiedän jo, minkätähden he viipyvät. Varmaankin on pappia kutsuttu jotakin kuolemaisillaan olevaa sairasta ripittämään, ja siitä viivytys. Sillä tietäkää, missi, papin on velvollisuus ennemmin auttaa kuolevaisia, kuin naimisiin-meneviä."
Siitä olivatkin nyt molemmat yksimielisiä, että sillä, joka tahtoo kuolla, todellakin on enemmän syytä olla malttamaton, kuin sillä, joka itseään vihille valmistaa.
Mutta voi tuskaa, sill'aikaa olisi jo tuo kunnian-arvoinen herra ehtinyt kuolleensa haudatakin, näitten pitkien, toinen toistaan seuraavien tuntien kuluessa! Kului tunti, kaksi tuntia, kolme tuntia sydänyöstä, eikä vaunuja vieläkään kuulunut. Ihan varmaan ovat ryövärit hänet käsiinsä saaneet!
Mutta älkää suvaitko pelätä. Kuuluu pyöräin jyrinää, nyt ajavat vaunut pihaan.
— "No, vihdoin viimein tulivat! Tiesinhän minä, ettei heitä mikään valaskala niele! Olittepa jo minuakin vähäisen pelästyttänyt. No, missi, nyt vaan voimaa ja rohkeutta!"
— "Hyvä herra, minä en voi ta'ata itseäni, kun kuulen hänen tutut askelensa. Ah!"
Nuot tutut askelet eivät kuitenkaan pitkään aikaan ottaneet kuuluaksensa, ja jokaisen on helppo ymmärtää, kuinka vastenmielistä on kauan pidättää itseään tainnoksiin menemästä.
Kului viisi minutia, eikä kukaan vielä porstuassa koputa. No, mitähän tuolla ulkona tapahtunee?
Herra Vendelin oli pakoitettu pyytämään lupaa Natalielta, saadaksensa jättää häntä hetkeksi yksinänsä huoneesen, sillä täytyy jo mennä katsomaan, mihin asianomaiset ovat jääneet.
Herra Vendelin astui ulos korridoriin; hän näki jonkun seisovan sen toisessa päässä ja tervehti kaukaa:
— "Teidän nöyrin palvelijanne, kunnian-arvoinen herra, tehkää hyvin, tehkää hyvin!"
Vasta kun hän oli mennyt lähemmäksi ja hänen silmänsä olivat pimeään tottuneet, huomasi hän, että hän näin kohteliaasti oli puhutellut omaa päällystakkiansa, joka oli asetettu tomutus-telineelle kuivamaan.
Pihalla seisoivat lasivaunut, joitten lampuista öljy jo oli loppuun palanut, ja kuski talutti verkalleen valjaista lasketuita hevosia ympäri pihaa.
— "No, Anton! Anton!"
— "Hyvää huomenta", mutisi takaisin vanha kuski.
— "Mitä hyvää huomenta, sinä tolvana, minä en ole vielä edes pannut maata."
— "En minäkään, mutta kuitenkin jo aamu koittaa."
— "No, mitä siellä tapahtuu? Mitä teette?"
— "Mitä teemme? Minä talutan hevosia; ne seuraavat minua."
— "Älä laske hulluja! Entäs toiset?"
— "Toisia kahta hevosta taluttaa tallirenki."
— "Älä puhu joutavia, vanha narri. Minä kysyn herra Bogumil'ia."
— "Vai niin? Hänet minä vein sinne, mihin hän suvaitsi käskeä."
— "No, ja sitte?"
— "Sitte? Hän käski sanoa terveisiä herra tirehtorille."
— "Jäikö hän sinne?"
— "Eipä suinkaan jäänyt, koska hän heti tilasi postivaunut ja lähti edemmäksi."
— "Postivaunut? Eihän siinä kylässä mitään postitaloa ole."
— "Enhän minä kylässä ollutkaan, vaan kaupungissa."
— "Kaupungissa? No, mitä hän sanoi?"
— "Hän sanoi, että hän kiittää armollista herraa tavallisesta avun-annosta, hän on sitä aina muistava."
— "Avun-annostani? Mutta missi? Mitä hän käski missille sanoa?"
— "Missille?"
— "Niin. Miss Natalielle."
— "Mitä hän hänelle 'käski sanoa?' — Oh, rusko!" Anton talutti hevosia eteenpäin.
— "Seisahda, lurjus!" huusi pois-menevälle herra Maxenpfutsch; "mihin menet?"
— "Heh, hevoset vilustuvat seisomisesta."
— "Miks'et vastaa, kun kysyn?"
— "Kuinka minä siihen voisin vastata, mitä hän käski missille sanoa?"
— "No, joko käski hän sanoa jotain, taikka ei mitään. Kolmatta ei ole."
— "Mutta on."
— "Mikä se on?"
— "Käskisikö hän muka sanoa jotain taikka ei mitään jollekulle, jota hän itse muassaan vie?"
— "Mitä vie hän muassaan?"
— "Missiä."
— "Mitä missiä?"
— "Ettenkö minä tietäisi, mikä missi se oli? Ettenkö tuntisi tuota vihriäistä silkkiharsoa, jota hänen oli tapa pitää, jottei aurinko häntä polttaisi; sitte tuota hänen pientä pepita-röijyänsä, vihriä sametti-laaka edessä, hänen keltaista, kukilla koristettua hattuansa ja hänen ruiskukan-väristä silkki-mantiljaansa? Vai en tietäisi, kuka se semmoinen missi oli!"
— "Pyhä Herra Jumala Baijerinmaassa!" huusi, tukkaansa tarttuen, herra Vendelin. "Mitä lienee täällä tapahtunut? Etkö kuullut tuon naisen ääntä?"
— "He puhuivat hiljakseen ja ranskan kielellä."
— "Missä otit hänet vaunuihin ja milloin ja miten? kuinka se tapahtui?"
— "No, niinkuin te olitte suvainnut käskeä, niin minä tein. Näin sanoi herra tirehtori minulle: 'Anton, valjasta neljä hevosta umpivaunujen eteen, ja aja sitte tyhjin vaunuin alista tietä englantilaisen puutarhan portille asti; pysää siihen ja odota. Sinne tulee herra Bogumil; hän astuu vaunuihin ja sanoo sinulle, mihin hänet ajat; sen, joka sinun vielä tulee ottaa vaunuihin, otat sinä; hän kyllä sanoo, kenen.' Niin minä teinkin. Minä seisatin puutarhan portille; oli jo aivan pimeä, kun nuori herra tuli ulos puutarhasta. Missi nojausi hänen käsivarteensa; hän avasi vaunun-oven ja auttoi missiä sisään astumaan; minä kysyin häneltä, minne hän käskee ajaa; hän vastasi: kaupunkiin. Kaupungissa seisatimme postihuoneen eteen; siinä nuori herra astui ulos, tilasi kyytihevosia; missi jäi siksi aikaa vaunuihin istumaan; kun sitte hevoset vaunuineen tulivat, auttoi hän taas missiä ulos vaunuista; hänellä oli pieni matkalaukku, jota hän ei sallinut kenenkään käteensä ottaa, hän kantoi sitä itse. Sitte missi painoi kouraani hopeataalerin, joka ei kuitenkaan käy täällä; nuori herra taas antoi paperiin käärityn pelimerkin, semmoisen, jolla herrat pelaavat. Hän teki niin varmaan erhetyksestä; aikoi kai antaa dukatin. Sanoivat sitte adjöö, posti puhalsi torveensa, minä käänsin takaisin ja olen nyt tässä."
Tämän kauniin jutun kuultuansa syöksi herra Vendelin suoraa päätä huoneesensa.
Kun siellä istuva missi kuuli tuon suuren melun, kallisti hän päänsä taaksepäin sohvan tyynylle ja oli juuri, tarpeellisella varovaisuudella, lankeamaisillaan Morpheuksen myöhemmin syntyneen sisaren, taintumuksen syliin — taintumuksen, jonka pakanallinen mythologia on jumalien rivistä pois unhottanut, — kun herra Vendelin, lakkiansa edeltä sisään heittäen, ryntäsi saliin ja kauhistuksesta tuijottavilla silmillä mylvi:
— "No, miss Natalie, nyt menen minäkin tainnoksiin! Tuo konna on missin vaatteissa ryöstänyt pois toisen naishenkilön ja aavistukseni on hirveä — kenen?!"