Uusi tilanhaltia

by Mór Jókai

IX.

Molemmat vangit.

Sill'aikaa nukkui Eliz vanhurskaan unta.

Sitä puhdasta unta, jota ei vielä häiritse mikään muu, kuin sanattoman ideali-kuvan väikyntä, jonka muoto on pelkkää etheriä ja auringonsädettä.

Ensimmäinen auringonsäde, joka tunki sisään akkunan esiripun välistä, riisti hänen silmistään tuon neitseellisen unikuvan.

Oli varhainen aamu, kastellissa vallitsi vielä suuri hiljaisuus: siellä ei olla aikaisin liikkeellä. Eliz nousi ylös, puki päällensä aamuhameen ja istui, ennenkuin hänen vartiansa heräisivät, piirustuslaudalle pingoitetun kuvan ääreen; mitä hän eilen oli alottanut ja unissansa lisäksi ajatellut, jatkoi hän nyt. Se oli matala akkuna, vahva rautaristikko suulla; ristikon takana vaaleat, nuoret kasvot ja sen edessä laululintunen; akkunan ympärillä kukoistava muuri-vehreä, joka pistäyy sisään rautakankien välitse. Nämät molemmat lohduttavat sitä, joka on sisässä: laululintunen ja yksinäinen köynnös.

Kenellä olisi mitään tätä vastaan muistuttamista! Eihän ole tarvis tuntea kasvoja, jotka ovat ristikon sisäpuolla; niistä ovatkin vasta peruspiirteet valmiit. Pääasia on laululintunen ja köynnöskasvi.

Tyttönen vaipui kokonaan työhönsä; hän ei huomannut, että pieni pöytäkello hiljaa kilisevällä äänellä löi yhdeksän, eikä vielä mitään rapinaa viereisessä kamarissa.

Missi ja Hermine nukkuvat todellakin kauan.

Lintusen pää onnistui sangen hyvin. Siitä saattaa selvästi nähdä, millä surulla se siinä laulaa, ikäänkuin tietäisi vangille visertelevänsä.

Eliz on kovin tyytyväinen pikku lintuun; mutta nyt lienee jo aika panna kuva syrjälle, sillä heti on tässä vanginvartia, tuo kovasydäminen missi ja sanoo: "allez, piano-linnantyötä päättämään!"

Täytyy katsoa, ovatko he jo hereillä. Eliz'in oli tapa harjottaa lapsellista kostoansa sillä tavoin, että hän, joka säännöllisesti nousi sangen varhain, hälisevällä laululla herätti unesta missin, joka mielellänsä makasi hirveän kauan. Niinkuin jokainen kokemuksesta tietää, ei tämmöinen hyvä työ ensinkään ole sen mieleen, joka par'aikaa vetää makeata unta; mutta jos ihminen kerran on herännyt, hän kaiken harminsa ohessa ei voi suuttua, sillä herättäjä on oikeassa: "jo on aamu", ja häntä tulee vielä kiittääkin, ettei ole antanut kauemmin nukkua.

— "Jo on aamu: I wish you a good morning, miss!" lausui piloillaan Eliz, melulla avaten viereisen kamarin ovea, ja alkoi sitte laulaa iloista kuplettia, jota lapsille opetetaan aamuruskon ihanuudesta.

Mutta kuinka hän hämmästyi, kun havaitsi kamarin aivan tyhjäksi!

Molemmat vuoteet olivat käyttämättä, niinkuin ne illalla olivat laitetut; ilmeisesti näkyi, ettei kukaan niissä ollut maannut.

Eliz ei ymmärtänyt, mihin olivat joutuneet.

Hän katseli ympärilleen. Herminen kirjoituspöydällä oli sinetillä lukittu kirje; hän otti sen, päällekirjoituksena oli:

"Sisarelleni Eliz'ille."

Sykkivällä sydämellä avasi Eliz kirjeen. Siinä oli nämät rivit:

"Armas, hyvä sisareni!

Älä soimaa minua siitä askelesta, jonka nyt olen astunut. Minä en voi elää ilman tätä miestä. Vaikkapa hän olisi murhaaja, lähtisin minä hänen kanssaan. Minä tiedän, että se on mielettömyyttä, mutta en voi siitä itseäni irroittaa. Isäni ajoi hänet tänään pois, eikä tietänyt, että hän samassa karkotti minutkin ulos maailmaan. Isälleni en uskalla kirjoittaa: hän ei lukisi kirjettäni; hän kiroisi minut. Mutta sinua hän rakastaa, sinä olet niin hyvä; eikä minulla ole ketään, jonka edessä puolustaisin itseäni, vaan yksistään sinä. En tiedä, mitä sinulta pyytäisin; pääni on niin sekaisin. Sinä sen paraiten tiedät. Astu meidän ja isämme väliin; sinun hyvä sydämesi keksii, mitä sinun on tekeminen. Jumala sinua siunatkoon! Minä suutelen sinua sata kertaa, tuhat kertaa.

Hermine.

P. S. Missi ja tirehtori eivät tiedä mistään; jos mahdollista, puolusta heitä isäni edessä. Itke minua!

H."

Viimeistä lausetta ei olisi tarvinnut kirjoittaa siihen, sillä kirjeen luettuansa purskahti Eliz niin kovaan itkuun, että kyynelet purona juoksivat hänen punastuneille poskillensa; hän puristi kättänsä ja kävi epätoivoisena edes takaisin kamarissa; hän löysi sisarensa kaulaliinan, joka oli jäänyt tuolille; sitä hän suuteli sadoin kerroin ja painoi poveansa vastaan, ja nyyhki ja itki uudestaan, niinkuin kesäinen sadekuuro, ja suuteli kirjettä ja kaulaliinaa, niin että palkolliset kuulivat tuon kovan nyyhkytyksen ja kamarityttö katsoi parhaaksi tulla sisään tiedustamaan, eikö mitään tarvittaisi.

Kun ovi avattiin, muuttui tuskastuneen tytön katkeruus hurjaksi vimmaksi; hän luuli missin tulevan. Tuimasti säihkyvillä silmillä hyökkäsi hän ovea kohden, niin että kamarityttö pelästyneenä kavahti takaisin, kun neiti syöksähti hänen eteensä.

— "Missä missi on?" huusi Eliz, ja hänen vapisi joka jäsen hillitsemättömästä mielenkuohusta.

Tuo katsoa töllisteli ympärillensä ja kohautti olkapäitään.

Eliz tarttui vihaisesti palkollisen olkapäähän.

— "Missä missi on? Koska hän meni pois? Kuka päästi hänet ulos ovesta?
Ken näki Herminen?"

Kamarityttö oli kauhistuksesta maahan vaipua.

— "Me emme nähneet ketään, meidän puolelta ei kukaan mennyt ulos.
Mutta taka-ovi on auki: sen sanoi äsken puutarhuri."

Eliz laski puristetun kätensä kiehuvalle otsalleen ja alkoi vähitellen tointua.

— "Odota!" sanoi hän tyyntyneenä tytölle, joka aikoi mennä pois. "Älä virka tuolla ulkona mitään. Lähetä tänne pikku Gyuszi. Lukitse taka-ovi ja tuo avain tänne."

Kamarityttö riensi pois ja kohta sen jälkeen ilmestyi Gyuszi.

Eliz'in silmät eivät vuotaneet enää kyyneliä, hänen kasvonsa eivät enään olleet tulipunaiset; hänen hiuksensa olivat jo kammatut, ja hän käveli kädet selän takana edes takaisin Herminen kamarissa.

— "Mitä neiti käskee?" kysyi pieni poika, käsi sotamiehen-tapaisesti kohotettuna.

— "Ota vaaria!" sanoi hänelle Eliz semmoisella kohentavalla äänellä, kuin mikä kenraali tahansa. "Osaatko käytellä ampu-asetta?"

— "Osaan, neiti. Onhan minulla pyssykin. Armollinen herra sen antoi."

— "Oletko sillä jo ampunut?"

— "Oi, monta kyyhkystä; vieläpä tornihaukkojakin."

— "Hyvä. Lataa pyssysi ja palaa takaisin."

Pikku kääpiö tuli muutaman minutin kuluttua naureskellen takaisin, pieni karbini olalla.

— "Ota nyt vaaria! Tästä päivästä alkaen asut sinä tässä kamarissa, kunnes isäni tulee kotia. Yöllä makaat sinä tuossa sängyssä."

— "Voi, sehän on missin vuode."

— "Vaiti! Kuka sinulta kysyi? Päivällä seisot tässä vartiana kamarini ovella, ja pidätät jokaista, joka pyrkii sisään. Sinä tiedät, mitenkä sinun tulee tehdä?"

— "Aivan hyvin! näin:" — ja pikku Papu-Jusu astui askelen eteenpäin, ojensi painettia ja huusi: "Ken olet? seisahdu!"

— "Oikein! Älä laske ketäkään sisään, sillä tämä on vankihuone; sinä taas olet vartia. Joka käyttää väkivaltaa taikka ei huoli huudostasi, sen sinä ammut kuolijaksi; ymmärrätkös?"

— "Kyllä ymmärrän."

— "Tee siis sen mukaan."

Eliz jätti nyt liliputti-vartian etukamariin, lukitsi makuukamarinsa oven ja istui isällensä kirjettä kirjoittamaan.

Kuinka paljon lempeyttä ja kuinka paljon voimaa tarvittiin siihen, kun yritti sitomaan kiinni näin kipeätä haavaa semmoiselta mieheltä, joka ei ole oppinut mielen-liikutuksiansa hillitsemään!

Kuinka hänen täytyi varoa kaikkea viisastelemista, jottei se näyttäisi soimaukselta isälle, joka aina oli pitänyt Hermineä perheensä vaakunana, tuota järkevää, siivoa tyttöä, jolta harvoin kuuli mitään sanaa; jolle ei koskaan tarvinnut muistuttaa, mitä hänen tuli tehdä, mitä ei; joka oli jokaisen kasvattajansa kunnia, äiti vainajansa lemmikki, ja jonka edestä nyt tuon huikentelevaisen, aina torutun, aina kurissa pidetyn tuhkimuksen täytyi rukoilla, että hänen suuri rikoksensa anteeksi annettaisiin!

No, vaan sen on helppo kirjoittaa, jolla on sydän! Kylmä järki voipi semmoisessa tilaisuudessa erhettyä, mutta sydän keksii aina oikean keinon ja kuiskaisee, mikä toista pahoittaa, mikä miellyttää.

"Tiedäthän, kuinka armas äitimme Hermineä rakasti! Älä sysää häntä luotasi!"

Tämä oli pontevin argumentti. Ja eikö se ole tarpeeksi ponteva?

— "Ken olet? Seisahdu!" kuului ulkoa pienen vahtimiehen ääni.

— "Minä tuon kahvia", oli siihen vakava vastaus.

— "Passirt: saat mennä." Kamarityttö toi aamiaista.

Eliz viittasi häntä laskemaan sitä pöydälle ja sitte menemään.

Ja taas jatkoi hän kirjoitustaan.

"Tiedäthän, kuinka itsekin häntä rakastit. Rakastanet häntä vastedeskin."

— "Ken olet? Seisahdu!" kaikui nyt entistä äkäisemmällä äänellä huuto ulkopuolella.

— "Jesus Maria!" kuului siihen äikähys.

Tämä oli missin ääni.

Eliz kuunteli hetkisen, mitä siellä syntyisi.

— "Takaisin! Minä olen vartia!"

— "No, no, no, Gyusziseni, älä laske leikkiä!"

— "Minä en ole 'Gyusziseni;' minä olen patrulli, olen feuerpiketi; joka lähestyy, sen ammun kuolijaksi."

— "Haa! Jumalan tähden, älkää ojentako tuota asetta, se saattaa itsestään laueta."

— "No, jääkää siis tuonne ovelle, älkääkä astuko likemmäksi!"

— "Mutta mikä aatos tuo, kun panee pyssyn lapsen käteen?"

— "Se on käsky. Se on orderi."

— "Laskekaa minut neiden luokse."

— "Ei mitään neittä; hän on vanki."

— "Mutta minun on kai sallittu mennä hänen luoksensa."

— "Mikä tunnus-sana on? Sanokaa tunnus-sana!"

— "Gyuszi, nyt kohta lyön sinua korvalle."

— "Missi! Ettekö näe, että nyt olen sotamies?! Tuli ja leimaus! Minä ammun ja pistän."

Eliz avasi nyt oven.

Oppilaansa nähdessään, rohkaisi missi mieltänsä ja teki rynnäkön linnaväen lävitse, joka menestyikin häneltä; hän pääsi haavoittumatta Eliz'in kamariin ja seisoi siinä voipuneena läähöttäen, tietämättä mitä kysyisi.

Eliz viittasi häntä istumaan. Tämä ymmärsi, että nyt on hän se, joka määrää.

— "Lukekaa, missi, tämä kirje", sanoi Eliz, antaen hänelle Herminen kirjoituksen.

Lukemisesta nousi missin kasvoihin ja otsaan vadelman-punaisia pilkkuja, syvän vihan ja pelästyksen tunnusmerkkejä. Joka kasvon-juonne oli kokonaan toisenmuotoiseksi vääntynyt.

Kirje putosi hänen vapisevista käsistään.

— "Tämä on hirmuista, tämä on kauhistavaa!"

— "Ja nyt lukekaa tämä toinenkin kirje", sanoi Eliz, tarjoten hänelle sitä, jonka oli isällensä kirjoittanut.

— "Minä pyydän teitä, Eliz, Herran tähden, kuulkaa ensin minua!"

— "Minä en tahdo mitään kuulla, missi."

— "Teidän tulee saada tietää kaikki."

— "Mitä ajattelette? Te mielitte kertoa 'rakkauden-seikan' minulle, jolla ei vielä tähän asti ole ollut teiltä lupaa lukea edes yhtä romania?"

Vahva puna hänen siveissä kasvoissansa todisti, kuinka vaiston-tapaisesti neitseellinen häveliäisyys vastusti tätä ehdoitusta.

Miss Natalien täytyi huomata, että hän oli voitettu, ja pää alaspäin painuneena luki hän Eliz'in kirjeen, jonka tämä oli isällensä kirjoittanut.

Missiä kummastutti, että Eliz tuhlasi erittäin paljon sanoja, lepyttääkseen isäänsä viettelijän suhteen. Tämä ei miellyttänyt missiä; hän tahtoi, että tuota miestä vainottaisiin, että hän surmattaisiin, että hänestä loppu tehtäisiin.

— "Mutta kaikkeen tähän onnettomuuteen on tuo kurja viettelijä syypää.
Ja te puolustatte häntä!"

— "Niin puolustan. Sillä hän on nyt Herminen puoliso."

— "Mutta hän on meidät kaikki pettänyt; hän petti Herminenkin, hän on siihen syypää, että tämä nyt on isänsä vihan alaisena. Oi, tuo hylkiö, hän on nyt minutkin perikatoon saattanut!"

— "Se on suuri onnettomuus, missi; mutta teihin katsoen vielä suurempi, jos isäni ei lepy hänelle, sillä silloin hänen vihansa kääntyy teitä vastaan, joka laiminlöitte, mitä teille oli uskottu. Hermine sanoo kirjeensä lopussa: Miss Natalie ja tirehtori eivät ole syypäät mihinkään. Siitä ymmärrän, että te olette syypäät johonkin. Minun toimekseni on jätetty teitä puolustaa. Minä en tiedä, mitä te olette rikkoneet; en tiedä, mitä minun olisi puolustukseksenne esiin tuominen. Sen vaan tiedän, että mitä pikemmin isäni leppyy sille, joka on rikoksen tehnyt, sitä helpommin hän antaa anteeksi niille, jotka ovat rikoksessa avullisna olleet."

— "Te olette järkevä tyttö", sopersi missi, nöyrästi antaen kirjeen
Eliz'ille.

— "Ja nyt suokaa anteeksi, miss Natalie, jos kunnioituksella vaadin teitä tästedes kamariani välttämään. Ottakaa mikä osa hyvänänsä kastellissa asunnoksenne; mutta se, joka on minulle vankihuoneeksi määrätty, jättäkää koskematta. Minä tarvitsen luotettavaa ja epäluulosta vapaata henkilöä, joka isäni palattua saattaa hänelle todistaa, että olen kärsinyt minulle määrätyn rangaistuksen. Te ette voi olla tämmöisenä todistajana. Te näette, missi, että jo olen valinnutkin vartian ovelleni; häntä isäni uskoo, sillä hän on lapsi ja yksinkertainen. Herran haltuun!"

Missi jäi vielä hyvästi-jätönkin perästä divanille istumaan, mutta Eliz tarttui kellon-soittimeen ja kutsui sisään kamaritytön, ja pantuaan sen jälkeen isälle menevän kirjeen sinetillä kiinni, antoi hän sen tämän käteen:

— "Ratsastaja satuloitkoon heti hevosen ja vieköön tämän kirjeen kaupunkiin tohtori Grisák'ille, joka sitte lähettää hänet isäni luokse. Ja sinä, Luize, tee hyvin ja siirrä miss Natalien garderobi ja sänkyvaatteet naisten vierastupaan. Mitä hän käskee, se täytä. Minä syön yksinäni kamarissani, kunnes isäni tulee kotia. Kun Gyuszi menee ulos etukamarista, lukitkoon hän oven jälestään ja pitäköön avaimen aina muassaan. Herran haltuun, miss Natalie!"

Missi oli kokonansa hämmentynyt tämän tytön käytöstavasta, joka yhden tunnin kuluessa taisi vihastua, itkeä, tuskistua, leikkiä laskea, kylmäverisesti puhua, käskyjä antaa ja kaikki ajallansa.

Hän otti siis otettavansa ja antoi kamaritytölle sen käskyn, että koska hänen nyt on muuttaminen, hänen tavaransa vietäköön, ei vierastupaan, vaan suoraan herra tirehtorin luokse.

Helposti ymmärtää herra Maxenpfutsch'in ilon, kun hän akkunastaan näki, että miss Natalie kaluinensa kamsuinensa tuli kastellista takaisin ja sovitti kulkuansa suoraa päätä hänen oveansa kohti.

Yksinänsä jäätyään sulkeusi Eliz kamariinsa, otti esiin piirustus-lautansa ja pensselin ja, kastaen tätä mustimpaan sepiaan, siveli alottamaltansa taululta akkunaristikon välit mustaksi, jotta suunniteltu muotokuva kokonaan katoisi, eikä jälille jäisi muuta, kuin pieni lintu ja muuri-vehreä.

Nyt hän jo tiesi, että on suuri rikos paperille maalata kasvoja, joita unelmamme ovat eteemme tuoneet.

* * * * *

Tohtori Grisák särpi suurella mielen-tyvenyydellä suurusta teekupistansa; oli vielä varhainen aamu, kello yksitoista, ja hän oli vielä tohveleissa ja yönutussa. Apulaiset olivat jo aikaa sitte juosseet itsensä väsyksiin, sillä nyt on ylimmäinen asianajajan-praxis juoksemisessa; principalin itse on tapa antaa vaan audienseja, jonkatähden hänen ovellansa on lapidari-kirjaimilla kirjoitettu: tavataan kotona aamulla klo 11:stä 1:een.

Herra tohtori rupesi juuri toista kuppia juomaan, kun palvelija hopeisella lautasella toi sisään kahden klientin käyntikortin, jotka tahtoivat neuvotella hänen kanssaan.

— "Näin aikaisin!" ärisi tohtori herrasmaisella ylpeydellä, vetäen taskustaan esiin komean kronometerinsa, joka osoitti 10 ja 57 minutia. "Käske heidän odottaa. Anna kortit tänne, jotta näen, kutka."

Palvelija ojensi hänelle lautasen.

Tohtori Grisák nauroi suopeasti, tähystettyänsä lornetilla molempia kortteja, joka nauru ei liioin hänen kasvojansa kaunistanut, sillä hänen hampaansa olivat kovin isot ja harvat.

— "Sepä oivaa! No, nämät saat kohta tuoda sisään. Sano heille, että olen vielä yönutussa, mutta siitä huolimatta otan 'heidät' vastaan. Tästä tulee hyvä huvitus aamiaisen ohessa."

Tohtori Grisák'in kasvoissa pysyi vielä tämänkin jälkeen hymy ja hänestä tuntui, kuin toisessa teekupissa olisi ollut paljon väkevämpi aromi.

Hiljainen kolkutus kuului. "Szabad!" Ken astuu sisään noin hiipien? Herra tirehtori Maxenpfutsch se on. Hänen selkänsä oli kokonaan koukussa kumarruksesta ja "nöyrin palvelijanne" osaa hän sanoa niin ohuella äänellä, kuin hän pelkäisi, ettei häntä muuten uskota.

— "Ah, hyvää huomenta, hyvää huomenta, herra tirehtori! Tehkää hyvin, istukaa. Entäs missi? Mihin hän jäi? Hänenkin korttinsa on tässä."

— "Niinpä on. Mutta suokaa anteeksi, hän jäi tuonne ulos odotushuoneesen, kun hän sai kuulla, että teidän armonne vielä on yönutussa. Minä en olisi koko maailman aarteilla voinut saada häntä puhumaan miehen kanssa, joka vielä on yönutussa."

— "Ah, vai niin! No tietysti, hän pitää sangen paljon hyvästä sävystä ja järjestyksestä: — hänen on metiér'insa tietää, mikä käypi laatuun, mikä ei. Muuten lienee yhdentekevä, onko hänkin tässä vaiko ei. Meidän sopii ilman häntäkin ratkaista hänen asiansa."

— "Millä tavoin, jos saan luvan kysyä?" virkkoi kummastellen
Maxenpfutsch.

— "Ah, minä tiedän jo kaikki", sanoi tohtori Grisák, itselleen mukavaa sijaa laittaen ja jalkojansa sohvalle asettaen. "Koko onnettomuutenne on tiedossani. Ystäväni Straff kertoi minulle kaikki jo eilen."

— "Straff?" kysyi hämmästyneellä silmäyksellä herra Vendelin.

— "Hja, vai niin! Te ette siis tunne häntä tällä nimellä. No, tuo muuan nuori mies, joka oleskeli piano-mestarina Ankerschmidt'in luona."

— "Ja se on teidän ystävänne?"

— "No, no, no! Minä pyydän teitä muistoonne panemaan, että ketä minä kerran sanon 'ystäväkseni', sille en äkkiä tiedä muuta arvonimeä antaa."

— "Ja missä se konna nyt on?" huusi yht'äkkiä, mieltänsä rohkaisten, herra Vendelin; hän luuli ehkä vielä voivansa saavuttaa hänet, ottaa häneltä pois neiden, tuoda tämän kotia ja asettaa taas kaikki hyvälle kannalle.

— "Luullakseni on hän nyt jo Wien'issä. Muuten olisi tarpeetonta häntä takaa ajaa, sillä jo eilen jälkeen puolenpäivän antoi hän vihkiä itsensä neiteen. — Minä tiedän sen varmaan."

Vendelin ojensi, niinkuin ammuttu kettu, kätensä tästä hirmusanomasta.

— "Hän kävi täällä luonani, tuo veitikka", jatkoi tohtori Grisák, kiertäen hienosta Turkin tupakasta itselleen cigarettia; "hän tahtoi, että minä ottaisin ajaakseni hänen asiaansa Ankersckmidt'ia vastaan."

— "Mitä asiaa? Ehkä kunnian-loukkauksesta?"

— "Ah, hah!" nauroi tohtori, sytyttäen cigarettiaan väkiviina-lampusta. "Huolisiko hän siitä? Ei, vaan vaimonsa myötäjäisistä."

— "Kirottu ihminen!" sanoi, hiestynyttä otsaansa nenäliinallaan pyhkien, herra Vendelin.

— "Kaksikymmentä-tuhatta florinia tarjosi hän minulle siinä tapauksessa, että otan asian ajaakseni ja Ankerschmidt'iltä riitelen ulos myötäjäiset."

— "Kuinka? Kaksikymmentä-tuhatta florinia!"

— "Se ei ole paljon. Tytärten perintö äitinsä jälkeen tekee kummallekin kaksisataa viisikymmentä-tuhatta florinia; se kannattaa tuommoisen uhrauksen."

— "Kirottu ihminen!" sopersi Maxenpfutsch. "Kun kiskoo itselleen noin paljon rahaa; kaksisataa viisikymmentä-tuhatta! kaksikymmentä-tuhatta!" Kiiruussa nimitti hän viimeistäkin summaa kiskomiseksi.

— "Niin, mutta minä en suostunut ehdoitukseen."

— "Ette suostunut?"

— "Mitä ajattelette, hyvä herra?" lausui jalonylevällä silmäyksellä tohtori Grisák. "Minä olen Ankerschmidt'in asianajaja, ja se olisi petollisuutta minulta, jos klienttini viholliselta ottaisin vastaan jotakuta tointa. Ah, hyvä herra, minun kunniani ei kärsi semmoista häpeäpilkkua."

Herra Maxenpfutsch'ia tämä äärettömästi kummastutti.

— "Minä sanoin hänelle jyrkästi, etten huoli noista kahdestakymmenestä-tuhannesta florinista; vieköön hän asiansa toiselle prokatorille. Hän sanoi hakevansa semmoista Wien'istä. — Mutta puhukaamme nyt jo teistäkin. Tuo viekas veitikka on keittänyt teillekin hirveän rokan."

— "Suvaitsetteko jo tietää siitä?"

— "Miks'en sitä tietäisi? Hän kertoi minulle kaikki. Neitiä viekoitellaksensa saattoi hän missin hurmoksiin. Missin suosio tuli kaikki hänen hyväksensä neiden suhteen. Lopuksi pyysi hän teitä puhemiehenä kutsumaan missiä asuntoonne, koska häntä oli kielletty kastellissa ilmestymästä. Mutta tämä oli vaan sitä varten toimeen pantu, jotta hän sill'aikaa, kun missi oli poissa ja jätti oppilaansa katsomatta, voisi samasta ovesta, jonka avaimen missi itse oli talteensa saanut, mutta Herminelle antanut, viedä jälkimmäisen muassaan."

— "Kirottu ihminen!" murisi yhä Maxenpfutsch ja rupesi jo takaraivoansa nenäliinallaan hieromaan.

— "Pirullinen poika", naureskeli tohtori Grisák. "Ja lisäksi vielä herrasväen hevosilla ja teidän omissa vaunuissanne hän neiden kanssa pakeni. Nerokas aatos, nerokas!"

Herra Vendelin'ista ei tämä leikkipuhe ollut erittäin huvittava.

Herra Grisák huomasi tässä vastenmieliseen asiaan koskeneensa.

— "Se on totta, että hän nyt on saattanut teidät sangen pahaan pulaan."

— "Niinkö herra tohtori luulee?"

— "Minä tiedän sen varmaan, en ainoastaan luule. Te ilmestytte
Ankerschmidt'in edessä osallisina vehkeessä. Te näytätte syyllisiltä."

— "Niinkö herra tohtori luulee?"

— "Se yksistään on teille onneksi, että Ankerschmidt vastikään on lähtenyt pois kauemmaksi aikaa; hän ei sanonut minulle, mihin. Minun luonani on kirje neiti Eliz'iltä, jossa tämä epäilemättä antaa hänelle asiasta tiedon, mutta en tiedä, mihin sen hänen jälkeensä lähettäisin. Suureksi eduksi on teille, ettei hän ole kotona."

— "Herra tohtori luulee siis, että myöhemmin armollinen herra ei vihastu meihin?"

— "Minä en sanonut, että sitä luulen. Sanoin vaan, että se teille on eduksi."

— "No, minkätähden se meille on eduksi, ettei hän ole kotona?"

— "Minkätähden? Sentähden tietysti, että jos hän nyt olisi kotona, hän heti ampuisi teidät ja missin molemmat kuolijaksi; vaan kunnes hän palaa kotia, on teillä aikaa hänen edestänsä tiehenne puikahtaa."

Se ääni, jolla tohtori Grisák tämän lausui, ja se kalanpyrstön-tapainen käden-liikunto, jolla hän säesti sanaa "puikahtaa", karkottivat herra Vendelin'ista kaiken epäilyksen siitä, mitä tässä kaikkein ensimmäiseksi oli tehtävä.

— "Herra tohtori siis luulee niin?"

— "Ei mitään epäilystäkään siitä, että tämä on paras neuvo. Sen mukaan, mitä minä tunnen ritari Ankerschmidt'ia, on hänessä ihmistä kostamaan ensimmäiselle, joka hänen eteensä joutuu; hän ampuu ja ruhtoo! Mäsäksi ruhtoo hän jokaisen."

— "Tuon kirotun miehen tähden minä siis kadottaisin virkani!" huusi itkevällä äänellä herra Maxenpfutsch.

— "Te voitte oikeudessa hakea häneltä vahingonkorvausta."

— "Ja hyödyttääkö se minua?"

— "Suokaa anteeksi, oikeuden-käynnistä ja lääkkeistä ei koskaan saa kysyä, hyödyttävätkö ne. Kärsivän asia on luottamus."

— "Herra tohtori siis ei luule, että tämä onneton asia enään on sovittavissa armollisen herran kanssa?"

— "Ei, mitä teihin ja miss Natalieen tulee, sen voin täydellä vakuutuksella sanoa."

— "Missi joutuu epätoivoon, jos hän sen saa tietää."

— "Arvattavasti; ikävin on hänelle se seikka, että hänellä ritarin takana on viisituhatta florinia, jotka ovat sillä ehdolla annetut, että hän naimisiin mennessään saapi nostaa koko summan, mutta jos hän käyttäisi itseään vilpillisesti perhettä kohtaan, menevät rahat häneltä hukkaan."

— "Minä tiedän sen; tämän sanoi hän jo minullekin, tuo lempeä olento.
Nyt hänkin joutuu onnettomuuteen tuon kirotun ihmisen tähden."

— "Ja teidän tähtenne. Sillä tehän hänet huoneesenne kutsuitte."

— "Se on totinen tosi."

— "Muutenkin olette suuresti komprometterannut tuota raukkaa, herra tirehtori. Mitä arvelette: illasta aamuun teidän huoneessanne!"

— "Sekin on totta."

— "Oliko edes ketään muuta läsnä?"

— "Ei ketään; luulimmehan ylkämiehen ja papin piankin tulevan."

— "No niin, se on paha; se on sangen paha. Ei kenkään ikinä usko, että Straff, joka silloin juuri pakeni Herminen kanssa, on Natalien viekoitellut."

— "No, kuka siis?"

— "Tietysti sanotaan, että te hänet viekoittelitte."

— "Minä? Missin?" huusi tuoliltaan ylös hypähtäen Maxenpfutsch.

— "Minä en usko, että niin on laita", sanoi nauraen tohtori Grisák, "mutta jokainen on niin sanova: ja jos missi tahtoo…"

— "Mitä jos missi tahtoo?"

— "Teiltä itseltä hyvitystä hakea, voipi hän sen mainion hyvin tehdä."

Tirehtori Maxenpfutsch'ia rupesi pyörryttämään tässä kauheassa paikassa, jossa kaikista tehdään oikeuden-käynti.

— "Hänkin voi siis ripustaa oikeuden-käynnin niskoilleni?"

— "Ynnä hyvitys-hakemuksen kanssa."

— "Hirmuinen tila!"

Nähdessään, että hän jo oli kyllin mureaksi miehensä paistanut, katsoi tohtori Grisák hyväksi pistää häneen kahvelin, häntä palasiksi leikataksensa. Hän nousi siis ylös sohvalta, astui, ystävällisesti hymyillen, tuon monin tavoin tuskastuneen miehen luokse ja lohdutteli häntä näin:

— "Rakas Maxenpfutsch! Minulla on hyvä tuuma teidän varaksenne; mutta minun täytyy ensin saada se kypsymään. Jättäkää minä nyt, ja tulkaa takaisin kahden tunnin kuluttua, täsmälleen kahden tunnin kuluttua, ymmärrättekö? Silloin saamme nähdä, mitä on mahdollista teidän hyväksenne tehdä."

— "Oi, tuhansia kiitoksia, herra tohtori! Minä en ole kiittämätön."

Pelästynyt mies haki kauan hattuansa, kunnes hän sen löysi tuolin alta, jonne sen istuessaan oli laskenut. Hän jätti hyvästi ja kumarteli vielä, kun tohtori soitti sisään palvelijaa: tältä tohtori pyysi frakkiansa ja antoi käskyn laskea missin sisään. Herra Maxenpfutsch ja miss Natalie sattuivat yhteen ovessa.

— "Tehkää hyvin, käykää istumaan, missi, istukaa alas", sanoi tohtori Grisák, vieden sohvaan impeä, jolla nyt oli kasvojensa edessä kahvin-värinen harso — vihriäisen oli Hermine ottanut mukaansa — ja tätä hän ei mihinkään hintaan olisi nostanut ylös.

— "Minä tiedän täydellisesti missin kovan onnen," lausui herra tohtori, missin eteen seisomaan jääden. "Asia ei ole ainoastaan sen vuoksi harmillinen, että teidän täytyy jättää Ankerschniidt'in talo, vaan senkin tähden, että yleinen mielipide kirjoittaa sen ajan, jonka olitte Maxenpfutsch'in luona, hyvän maineenne kontolle; ennen kaikkia kuitenkin sentähden, että nuot tiedossa olevat viisituhatta floriniakin saattavat teiltä tässä tapauksessa hukkaan mennä. — Minä pyydän, älkää keskeyttäkö minua. Minä olen lainoppinut, minä en aja sentimentalisia asioita. — Sen verran voin vaan sanoa, että teidän tilassanne tuskin saattaa tehdä muuta, kuin oikeudessa hakea vahingonkorvausta Vendelin Maxenpfutsch'ilta, joka on ollut syypää tähän teidän vahinkoonne."

— "Olisiko herra tohtori hyvä ja ottaisi tämän oikeuden-käynnin toimeksensa?"

— "Teidän tähtenne, missi, varsin mielelläni."

— "Herra tohtori, minä suostun kaikkiin, mitä sanotte", lausui miss Natalie, arvokkaasti sijaltaan nousten. "Miksi tuhlaisimme tässä paljon sanoja? Minä antaun teidän määräyksenne alaiseksi; mitä te käskette minun tehdä, sen teen; mitä allekirjoitettavakseni annatte, sen allekirjoitan; ja jos voitatte minulle nuot puheenalaiset viisituhatta florinia. annan teille niistä viisisataa vaivanpalkkioksi."

No, tämäpä nyt on järkevää puhetta.

— "Asia on päätetty, missi. Luottakaa minuun, minä takaan teille nämät vaarassa olevat viisituhatta florinia. Kirjoittakaa käyntikorttiinne adressinne, ja viipykää kotona siksi, kuin puolen tunnin päästä lähetän teille asiakirjat allekirjoitettavaksi; sitte kello kaksi jälkeen puolenpäivän toivon saavani onnen taas kohdata teitä."

Missi sanoi jäähyväiset ja meni.

Herra Grisák antoi kirjuriensa valmistaa tarpeelliset asiakirjat, joitten joukosta ei myöskään puuttunut missin allekirjoitettava sitoumus asianajajan vaivanpalkkiosta.

Kahden tunnin kuluttua tuli herra Maxenpfutsch takaisin.

— "Minä surkuttelen kovasti teitä", sanoi tohtori Grisák tulevalle: "mitä pelkäsimme, on tapahtunut. Miss Natalie nostaa oikeuden-jutun teitä vastaan noista teidän tähtenne hukkaan menevistä viidestätuhannesta florinista. Tässä on minulla asianajajan-valtuus."

Herra Maxenpfutseh'in kasvoissa oli huomattavana suuri ponnistus katsoa suulla ja puhua silmillä, joka ei kumpikaan sentään onnistunut.

— "Herra tirehtori, minä tiedän vaan yhden keinon, jolla tästä pulmasta voitte suoriuta, ainoastaan yhden."

Herra Maxenpfutsch olisi tyytynyt puoleenkin, kun vaan jotakin oli tarjona.

— "Jonka kautta te ette ainoastaan ole viisituhatta florinia kadottamatta, vaan jopa saattekin viisituhatta."

Herra Vendelin luuli tätä noitumukseksi.

Herra tohtori tarttui tuon arvoisan miehen kaulukseen ja lausui, otsallaan melkein hänen nenäänsä rutistaen:

— "Ei ole mitään muuta keinoa, kuin että itse naitte missin!"

Ja hyvä oli, että hän piti kiinni herra Vendelin'in kauluksesta, koska tämä näistä sanoista oli selki selällensä kaatumaisillaan.

— "No, no, ystäväni", sanoi vilkistellen herra Grisák, pää puoleksi toisaallepäin käännettynä. "Miettikää asiaa; hävitä viisituhatta florinia taikka voittaa viisituhatta, se tekee kymmenentuhannen florinin eroituksen. Sen lisäksi on missillä valtiopapereitakin; tuonoin lunastin hänelle kupongit. Ainakin viisituhatta florinia."

Herra Maxenpfutsch'ista oli ehdoitus nyt jo vähemmin kammottava. Kun oikein asiata ajattelee, on missi hänen iällensä varsin sopiva puoliso.

— "Miettikää pian ja tehkää päätös pian, sillä missin on kiire."

— "Mutta enhän ole edes varma siitä, tahtoisiko hän?"

— "Jättäkää se minun toimekseni."

— "Hyvä, tuohon käteen! Minä menen uhriksi", sanoi nöyrän-tyytyväisesti kovan onnen vainoama mies.

— "Tehkää hyvin ja kirjoittakaa, tässä kirjoituspöytäni vieressä; ei tarvitse muuta kuin kirjoittaa asianajajan-valtuuskirjan alle; kas niin. Ja vielä tähän toiseen paperiin, karttamerkin poikki. Minä luulen, että viidessäsadassa florinissa on kylläksi asianajajan vaivanpalkkioksi."

Herra Vendelin kynsi korvansa juurta. Viisisataa. Sillä tavoin jääpi vaan neljätuhatta viisisataa myötäjäisiksi. Mutta sekin on parempi, kuin semmoisen summan maksaminen. Jumalan nimeen! Kadotetusta kirveestä sentään varsi.

— "Kas niin; tulkaa uudestaan luokseni kello kuusi tänä iltana; siksi laitan kaikki valmiiksi."

Herra Maxenpfutsch meni pyörtymyksestä horjuen pois. Kahden tunnin kuluttua ilmestyi miss Natalie. Herra tohtori otti häntä vastaan kovin ankaralla katsannolla.

— "Rakas missi! Teidän asianne on sangen huonolla kannalla; minä olen puhunut herra Maxenpfutsch'in kanssa ja hän teki sen varsin tehokkaan vastaväitöksen, että te jo silloin, kun hankitte tilaisuutta Straff'ille viekoitella teidän oppilastanne, jouduitte syypääksi siihen, että nuot määrätyt viisituhatta florinia teiltä hukkaan menisivät, ja sen takia hän ei voi vahingosta vastata."

— "Oi, tuo on sangen viekas mies! Todellinen prokatori. Minä olen pakoitettu uskomaan, että hän on oikeassa."

Missi pyysi lasia vettä, jottei joutuisi tainnoksiin.

— "Mutta minä tiedän vielä yhden keinon, jonka kautta te voitte saavuttaa takaisin hukkaan joutuvat rahanne ja, mikä parempi on, jälleen kohottaa hyvän maineenne. Ottakaa nyt vaaria, minä pyydän, älkääkä menkö tainnoksiin — sillä tämä on sangen vakava asia. Muuta keinoa ei löydy, kuin että te rupeette herra Maxenpfutsch'in vaimoksi."

— "Ah, hyvä herra!" huusi häveliäs nainen, vetäen harsoansa tiheämmin kasvojensa eteen.

— "Onnettomuus on tapahtunut, sen lisäksi vielä komprometteraus. Te, missi, joudutte pahaan maineesen, te kadotatte rahannekin, kun päinvastoin, jos menette naimisiin tirehtorin kanssa, voitatte rahanne, pysytätte maineenne moitteetonna ja saatte kelpo miehen. Ajatelkaa, semmoisessa tilassa, kartanon-tirehtori!"

— "Ah, hyvä herra — mutta — mutta tahtooko hän?"

Nyt olemme jo hyvällä tolalla.

— "Jättäkää se vaan minun huolekseni, miss Natalie. Maxenpfutsch on jalosieluinen, hyvänlaitainen mies, ja jos minä häntä oikein puhuttelen, on hän ymmärtävä, että kunnollinen mies tässä ei voi tehdä muuta, kuin omalla kädellään auttaa ylös sitä, jonka hän vasten tahtoansa on lankeemaan saattanut. Missi! luottakaa minuun — teidän parhaimpaan ystäväänne — minä pidän huolta teidän kohtalostanne."

Missi lankesi polvilleen hänen eteensä.

— "Hyvä herra! Te olette viattomien suojelusenkeli. Ottakaa minä suojeltavaksenne!"

Herra suojelusenkeli auttoi missiä seisaalle ja pyysi sitte kauniisti saadaksensa kello kuusi jälkeen puolenpäivän taas kunnian kohdata häntä samassa paikassa, jonka tämä kovasti itkien myöskin lupasi.

Tohtori Grisák kävi jälkeen puolenpäivän kello kuuteen asti ulkona, hankkiaksensa klienteillensä tarpeellisia lupakirjoja: sill'aikaa kirjoitutti hän myöskin asianmukaisen avioliiton-kontrahdin. Kun mainitulla tunnin lyömällä missi ja tirehtori ilmestyivät hänen asunnossaan, odotti hän heitä jo. Kumpaisellekin erittäin kuiskasi hän tuttavan-tapaisesti, että kaikki on täydellisessä järjestyksessä.

Kiitolliset silmäykset palkitsivat hänen ilmoitustansa.

— "Miss Natalie", sanoi herra Vendelin. joka nyt oli puettu valkoiseen liiviin ja kaulaliinaan, "minä olen aina ollut teidän vilpitön ihastelijanne."

— "Hyvä herra", vakuutti hänelle missi, "minun kunnioitukseni teidän suhteenne on aivan vanha."

— "Kas niin!" keskeytti heitä tohtori Grisák; "te ymmärrätte täydellisesti toinen toisenne. Kaksi jaloa sydäntä on tavannut toinen toisensa. Hyvä herrasväki! Tässä on kontrahti; tehkää hyvin, kirjoittakaa alle: kaikki on säntillään. Sielunpaimen odottaa teitä."

— "Niin kiiruusti!" kuiskasi miss Natalie ja valmisti itseään hansikoitulla kädellään kirjoittamaan nimensä tuon onnellisuutta tuottavan asiakirjan alle. Samoin teki herra Vendelin'kin.

Tunnin kuluttua olivat he mies ja vaimo.

Tunnin kuluttua polkkasi, heitä muistellen, tohtori Grisák yksinänsä kamarissaan edes takaisin ja hyräili siihen jotakin hirveän rumaa nuottia. Nämät oli hän nyt sievästi yhteen yllyttänyt. Siihen hupaisuuteen, että hän naitti missin Maxenpfutsch'ille, tuli vielä lisäksi se pieni voittokin, että noista missille pelastetuista viidestätuhannesta florinista sekä ylkämieheltä että morsiamelta hänelle itselle tuli viisisataa florinia kummaltakin. Ja nämät rahat saattoi hän heti seuraavana päivänä maksaa pois, koska hän oli rouva Ankerschmidt vainajan testamentinsuorittaja. Puheen-alaista summaa ei Ankerschmidt itse koskaan ollut hoitanut.

Ainoastaan yksi seikka näyttää omituiselta, tohtoriin katsoen, että hän, joka noin hupaisella pilanteolla oli seitsemän tunnin kuluessa itselleen koonnut tuhannen florinia, ei huolinut niistä kahdestakymmenestä-tuhannesta florinista, joita Straff oli tarjonnut hänelle, jos hän ottaisi Ankerschmidt'ia vastaan oikeutta käydäksensä.

Mutta sen käsittää pian, jos saapi nähdä rouva Ankerschmidt'in testamentin, niinkuin herra tohtori sen oli nähnyt: siinä on näet eräs turmiollinen lisäys, joka säätää, että jos jompikumpi tyttäristä valitsee itselleen miehen vastoin isänsä tahtoa, hän menettää kaiken oikeuden perintöön.

Tästäpä tuo suuri kunniantunto, joka ei kärsi mitään häpeäpilkkua!

* * * * *

Kokeneitten miesten kertomuksen mukaan on Kufstein valtio-vangittujen akatemia.

Arad, Komárom, Josephstadt, Pest'in "uusi rakennus" ovat kaikki vaan gymnasiumeja ja alkeiskouluja sen rinnalla; joka vaan näissä on kurssin suorittanut, älköön puhuko mitään; hän on ainoastaan puoleksi oppinut.

Aladár Garanvölgyi on jo kahdeksatta vuotta tässä suuressa akatemiassa.

Hänen suojansa on neljää askelta pitkä, kolmea leveä eikä suinkaan mukavaksi sisustettu: yksi tuoli, yksi vuode, yksi pöytä. Ainoastaan ovia ei sovi valittaa, sillä niitä on kolme, jotka seisovat perätysten. Seinän paksuuden arvaa siitä, että keskimmäistä käypi avaaminen toisiin kumpaankaan koskematta.

Eräänä aamupäivänä, tavattomana tuntina, ratisivat avaimet Aladár'in kolmikertaisessa lukossa, ja hänen eteensä astui yksi niistä suurista herroista, joita hän ei tuntenut.

Se oli ritari Ankerschmidt.

Ankerschmidt oli luullut saavansa nähdä laihan, sortuneen olennon, jonka kasvot olisivat lakastuneet, jonka sielua ja mieli-alaa vankihuoneen home olisi peittänyt ja joka jo elostelee romanin-tapaisen monomanian viimeisillä asteilla. Kuinka suuresti hän hämmästyi, kun hän näki muodoltaan iloisen, nuoren miehen nousevan ylös pöydän vierestä, nuoren miehen, jonka verevissä kasvoissa ei ole murheen varjoakaan, jonka otsasta ryppyjen surulliset huuto- ja paussi-merkit kokonaan puuttuvat, jonka silmät loistavat hilpeästi ja jonka mustassa tukassa ei vielä ainoakaan hiuskarva ollut ajasta harmaantunut!

Vanki kiiruhti tulokasta ensinnä tervehtimään.

— "Hyvää päivää, kunnian herra!"

Ankerschmidt viittasi vanginvartiaa jättämään heitä yksiksensä ja tämä vetäysi ovien väliin.

— "Te olette Aladár Garanvölgyi?" kysyi Ankerschmidt sotamiehen tuimalla äänellä vangilta. Ritari olikin soturin univormuun puettuna.

— "Siksi minua nimitetään, hyvä herra."

— "Kauanko olette ollut täällä?"

— "Sitä en tiedä, minulla ei ole kalenteria."

— "Eikö teillä ole mitään valittamista päällysmiehiänne vastaan?"

— "Ei mitään. Minä olen heihin tyytyväinen."

— "Onko teidän sallittu mennä ulos suojastanne?"

— "Kerran viikkoonsa puoleksi tunniksi."

— "Eikö se teistä ole liian vähän?"

— "Minä en tätäkään lupaa koskaan käytä."

— "Miks'ette?"

— "Olen mieluisammin täällä sisällä."

— "Eikö se vahingoita terveyttänne?"

— "Minä en ole koskaan ollut sairaana."

— "Eikö teillä ole mitään pyydettävää?"

— "Ei mitään. Ei yhtäkään mitään."

— "Eikö teidän ole ikävä?"

— "Ei. Olenhan yksinäni. Ei ole ketään, joka minua ikävystyttäisi."

— "Ja teidän askareenne on päivän pitkään?"

— "Ajatukseni."

— "Eikö teille anneta kirjoja lukea?"

— "En tiedä, sillä minä en ole niitä pyytänyt."

— "Muitten vankien on lupa kirjoittaa ajatuksensa paperille, maalata kuvia, näperrellä pieniä puukapineita. Eikö teitä haluta tehdä semmoista huviksenne?"

— "Ei. Sillä kirjoittamiseen tarvitaan kynää, maalaamiseen pensseliä, napertelemiseen veistä, ja näitä kaikkia täytyisi pyytää."

— "No, entäs sitte?"

— "Ja kosk'ei minulla ole mitään muuta seuraa, kuin oma itseni, tahtoisin mielelläni sen ainoan ihmisen kanssa, jonka parissa minun täytyy olla, hyvässä ystävyydessä pysyä."

— "Sen mukaan te siis itse saatatte vankeutenne raskaammaksi."

— "Se on totta, hyvä herra, että on raskasta tuomittuna olla, mutta vielä raskaampi olisi, jos itsekin itseäni tuomitsisin."

— "Ja te ette pyydä elämän vähäisiä suloja nauttia?"

— "En. Ihminen on onnellisin silloin, kun hänellä on vähimmin tarpeita."

— "Ettekö halua sukulaisianne nähdä?"

— "Minä päinvastoin kovasti surkuttelisin heitä, jos he vaivaisivat itseänsä niin pitkälle matkalle sen vuoksi, että puolen tunnin aikaa, vierasten ihmisten vartioidessa, vieraalla kielellä saisimme toisillemme sanoa pari yleistä, naurettavaa lauselmaa. Se ei maksa sitä vaivaa."

— "Eikö teillä ollut ketään, jota rakastitte?"

Vanki rupesi näistä sanoista nauramaan.

— "Kuinkas muuten, hyvä herra, jokaisella nuorella miehellä on semmoinen. Nainen, vinttikoira ja muuta sellaista."

— "Te asetatte siis nämät yhteen luokkaan?"

— "Anteeksi! Minä tiedän laskeneeni loukkaavan lauseen, mutta minkätähden sen tein, tahdon kohta tunnustaa. Kun sanoin viimeiset jäähyväiset enolleni, joka on vähän kummallinen mies, pyysin häntä, joka kerta kuin hän minulle kirjeen kirjoittaisi, antamaan morsiamenikin piirtää kirjeesen ainoastaan tämän pienen sanan: 'adieu.' Jo ensimmäisessä kirjeessä olikin 'addio', mutta eriskummaisilla kirjaimilla kirjoitettuna; jälki-lisäyksessä selitti sitte enoni, että koska morsiameni eräistä syistä ei tahtonut kirjeesen riipustaa tuota 'adieu'ta', leikkevä vanhus oli pistänyt kynän vinttikoirani etukäpälän kynsien väliin ja sillä kirjoituttanut tuon sanan. Siitä ymmärsin, että morsiameni minua ei enää liioin ikävöinnyt, joka siltä raukalta olikin sangen järkevästi tehty; mutta vinttikoirani on vielä nytkin minulle uskollinen ja liittää manupropriuminsa joka kirjeesen, kirjoittaen sen alle: 'Cziczke.'"

Ankerschmidt huomasi, että hän itsekin nauroi vangin kertomaa, hupaista anekdotia, jonka tämä osasi niin sukkelasti esitellä; Aladár itse alotti naurun, joka sitte hänestä tarttui Ankerschmidt'iin. Kun he sitte olivat tarpeeksi nauraneet ja lopuksi vaienneet, huomasivat he toinen toisensa silmään katsoessaan, että siinä kummallakin kiilsi kyynel.

Olihan se hupainen juttu tuo, siitä koirasta, jonka oli tapa vangille hänen morsiamensa sijasta kirjeitä kirjoittaa!

Ankerschmidt'in kasvot muuttuivat taas ankaraksi; hänen ei ollut lupa antaa itseänsä ilmi.

— "Nuori mies, minä en tullut teidän luoksenne leikkiä laskemaan, vaan sentähden, että saisin tietoa vankien olosta ja käytöksestä. — Yhtä saatan teille sanoa. Sitä, että te olette vaarallinen ihminen."

— "Minkätähden, hyvä herra? Mikä syytös teillä on minua vastaan?"

— "Juuri se, ettei ole mitään. Valituskirjaan on merkitty jokaisen vangin pyynnöt, valitukset, syytökset. Teistä ei ole kirjaintakaan; te ette koskaan pyydä mitään, ette koskaan valita mitään; te olette kohtelias. umpimielinen. Nämät ovat vaarallisia luonteen omituisuuksia. Jos se minun vallassani olisi, ette ikänä tästä vankihuoneesta vapaaksi pääsisi."

— "Kiitoksia, hyvä herra!"

— "Mistä?"

— "Tästä kunnioittavasta mielipiteestä."

Tuosta jätti Ankerschmidt vangin itsekseen.

Aladár kohautti olkapäitään ja alkoi heti sangen kauniisti ja erinomaisella taidolla viheltää kansanlauluja tuolta Ala-Unkarista; tämä oli hänen suurin huvituksensa. Onnellista, että ihminen voipi kaikkialle muassansa viedä tätä alati valmista soittokonetta.

Ankerschmidt saattoi vielä kuulla sen ovien lävitse. Vanginvartia vakuutti hänelle, että iloinen herra tuolla sisällä osaa viheltää sangen kauniisti; usein puhaltaa hän kokonaisia operoitakin.

Linnan tornissa soitettiin puolipäivää. Tämä ääni tavallisesti saattoi Aladár'in terveitä ruumiin-elimiä atrian aikaa ajattelemaan. Hän ei ollut liikoihin tottunut; eihän vangeille marzipania syötetä. Mutta siihen oli hän hyvinkin tottunut, että hänelle ruoka määrätyllä hetkellä tuodaan. Kun ruokatunti lyö, ratisevat kolmikertaisen oven avaimet ja vanginvartia tulee, kainalossa pitkä sämpylä, kädessä vati, jossa on jotakin, mitä ruoaksi nimitetään. Mutta Aladár'in oli tapa, olipa siinä mitä hyvänänsä, syödä se viimeiseen muruseen asti. Hänelle ei uskottu käteen veistä ja kahvelia, vaan ne olivat annetut hänen takanansa seisovalle vartialle, joka leikkasi hänelle lihakappaleet. Tätä hän säännöllisesti kiitti siitä palveluksesta ja antoi hänelle juomarahaksi omista päivärahoistaan jääneet kreutzerit, joka vaikutti suurta iloa tuossa kunnon miehessä.

Mutta tänäpänä viivyteltiin päivällistä tavattoman kauan. Tunti oli jo kulunut puolipäivästä, niinkuin linnan pihalta kuuluva rummun-pärinä ilmoitti, eikä vielä oltu syömistä tuotu.

"Hm, varmaankin on tuo vihainen herra sankari jotain sanonut siellä ulkona ja nyt he tahtovat koettaa, millä tavoin saisivat hyvää mieltäni häirityksi, eivätkä anna ruokaa. Se ei ole suuri vahinko."

Ja nyt otti hän esiin eilispäivästä jääneen sämpylän, söi sen hyvällä halulla, joi sen päälle aika kulauksen vesiruukusta ja heitti itsensä pitkälleen vuoteelle, kuten ainakin tarpeeksensa syönyt.

Hän ei kuitenkaan vielä ollut ehtinyt oikealla tavalla päivällisuntaan alottaa, kun jo ovet järjestänsä narskahtivat auki, ja suurella kiiruulla astui sisään — tällä kertaa ei vanginvartia, vaan vahti-kapteini.

— "Pian, pian! Nouskaa ylös, hyvä herra!" puhui tämä vuoteella makaavalle, astui hänen luoksensa ja tarttui hänen käsivarteensa.

Aladár katseli häntä, paikaltaan liikahtamatta.

— "Ettekö ymmärrä? Nouskaa heti ylös!"

— "Hyvä herra", sanoi Aladár humorillisella pedantismilla, "minua on kielletty sivili-miehen kanssa puhumasta."

— "Kuinka niin?"

— "Te olette tällä hetkellä edessäni sivili-mies, sillä teillä ei ole sapelia kupeellanne."

— "Niin, sentähden että riisuin sen vyöltäni herra linnanpäällikön luona ja sieltä riensin teidän luoksenne."

— "Älkää pahastuko, mutta minä noudatan järjestys-sääntöä ja pyydän päästä kaikesta enemmästä haastelosta."

Kapteinin ei auttanut mikään muu, kuin lähettää vanginvartia sapelia pikaisesti noutamaan, joll'aikaa Aladár pysyi vuoteellansa.

Kun hän sitten oli sitonut sapelin vyölleen, nousi Aladár'kin vuoteeltaan.

— "Minä olen käskettävänänne."

— "Hyvä. Minä siis käsken teidän kohta hankkia itsenne valmiiksi ja minun kanssani tulla linnanpäällikön luokse."

— "Täytyykö minun ilmestyä 'hansikkailla?'" kysyi Aladár, osottaen eräitä käsirenkaita, jotka ovat raudasta, ja joita ei kanneta muodin vuoksi.

— "Ei, ilman niitä. Vanginvartia, päästäkää herra vanki kahleista!"

Sen jälkeen tarttui upseeri Aladár'in käsivarteen ja vei hänet kiiruusti pois muassaan.

— "Lähtään, lähtään! Meitä odotetaan."

Aladár kohautti olkapäitään. "Onhan meillä kylläksi aikaa, niin kauan kuin täällä viivymme."

— "Ken tietää", sanoi kapteini ja joudutti vankia, jonka hän sitte, linnanpäällikön ovelle tultua, laski, niinkuin soveliasta oli, edellä menemään.

Salissa, johon he tulivat, tunsi Aladár, paitsi linnanpäällikköä, ritari Ankerschmidt'in läsnä olevain herrojen joukossa, jotka olivat komeihin univormuihin puetut.

Linnanpäällikkö astui hänen eteensä, tarttui hänen oikeaan käteensä ja lausui hänelle sotamiehen suoralla tavalla:

— "Herra Garanvölgyi, tästä päivästä alkaen te lakkaatte vieraanani olemasta; vielä jälellä oleva rangaistus-aikanne on teille anteeksi annettu; te olette tästä hetkestä lähtien vapaa. Sentähden syömme tänään yhdessä jäähyväis-atrian. Sitä varten kutsutin minä teitä, ja minua ilahuttaa, että olette kutsumuksen vastaan-ottanut."

Aladár veti syvältä henkeänsä; sitä hän ei voinut kieltää rinnaltansa, että se tämän sanoman perästä vapaasti hengitti. Taas vapaaksi päästä! Saada takaisin elämä, maailma!

Seuraavalla hetkellä pääsi humori jo uudestaan valtaan hänessä.

— "Herra linnanpäällikkö, minä en ansaitse tätä armoa, sillä minä olen jo aterioinnut."

— "Tuhat tulimmaista! Te pidätte siis ruoalle-kutsumista pää-asiana!
Entäs se, että olette vapautenne takaisin saanut?"

— "Ah, onhan minua täällä hyvin hoidettu."

— "Ihan varmaan, hyvä herra", virkkoi siihen tuimistuneella katsannolla Ankerschmidt, "jos minä saisin määrätä, te ette niin äkkiä olisi täältä vapaaksi päässyt. Joka ihmiselle tulee antaa niin paljon rangaistusta, että se häntä parantaa. Joka helposti kahleita kantaa, sille pitää vielä raskaampia päälle panna. Semmoiset ihmiset, jotka vaan laskevat leikkiä rangaistuksesta ja joitten ei näe mitään kärsivän, minä kyllä tietäisin opettaa."

Aladár oli täydellisesti vakuutettu siitä, että tämä herra sankari oli joku hänelle kovin armoton vihollinen. Linnanpäällikkö sai paljon ponnistella, saattaaksensa heitä pöydässä toinen toisensa viereen istumaan.

— "Hyvä herra", lausui vanha linnanpäällikkö, sittekuin soppa oli jaettu, "varmaankin tulee teidän vapaudestanne kiittää vaan sitä, että joku salainen puolustaja on tehnyt kaikki, teidän kohtaloanne muuttaaksensa."

— "Minun? Salainen puolustajani?"

— "Niinpä kyllä; joku vaimo; joku nainen, joka ei ole kammonnut omakätisesti kirjoittamasta hakemuskirjan alle; uskaltaisinpa vannoa, että hän sen itse on suunnitellutkin. Niitten paperien joukossa, jotka tulivat minulle, ei voinut olla tuossa hakemuskirjassa naisen käsi-alaa ja ajatuksen-johtoa tuntematta."

Aladár vaipui ajatuksiin; kuka muu se olisi saattanut olla, kuin hän?
Ehk'ei tuossa koiran käpälän kirjeenvaihdossa kuitenkaan ole perää?
Ehkä tuo nainen kuitenkin on uskollisempi?

— "No? Teitä haluttaa kai nähdä tätä kirjoitusta? Minä saatan sen teille näyttää. Vakuuttakaa itse omaa mieltänne siitä."

Linnanpäällikkö viittasi adjutanttiansa, jotta tämä toisi esille sanotun kirjoituksen ja sallisi Aladár'in luoda siihen silmäyksen.

Nuori mies katsahti kirjoitukseen ja pudisti sen jälkeen päätään; tämä käsi-ala ei ollut sen, jonka hän oli luullut. Se oli kuitenkin naisen käsi-alaa, ja kuinka liikuttavan harras rukous! Kuka lienee tämän kirjoittanut?

— "Ei! tätä ei asianomainen saa lukea!" huusi tylysti Ankerschmidt, otti kirjoituksen pois hänen kädestään ja antoi sen takaisin adjutantille. "Nämät ovat valtio-salaisuuksia."

"Tuo lienee kovin tuittupäinen ihminen", arveli itsekseen Aladár; mutta hänen sieluunsa painettuna jäi joka kirjain tuossa kirjoituksessa, jotta hän vuosienkin kuluttua voisi sen tuntea, jos hän vielä kerran näkisi tämän käsi-alan.

Vielä saman päivän iltana jätti hän linnan.

* * * * *

Ankerschmidt palasi tyytyväisenä kotiinsa. Koska hän ei kenellekään ollut ilmoittanut, mihin missä asiassa hän lähti, ei hän kaksiviikkoisen poissaolonsa aikana voinut tietää, mikä häntä tuolla kotona odottaisi.

Iloisella mielellä, niinkuin se, joka on itseensä tyytynyt, meni hän hallintokaupungissa asianajajaansa tervehtimään ja luuli vaiston-tapaisesti tuottavansa itselleen mielihyvää sillä, että hän kohta kättä pudistettuaan hämmästyttäisi herra tohtoria tällä ilahuttavalla tiedolla:

— "No, Aladár Garanvölgyi on nyt vapaaksi laskettu."

Tohtori Grisák'in nenä piteni silminnähtävästi tästä sanomasta. Olemme pahemmassa kuin pulassa! Adjöö nyt, kaunis leski! Tuo tulee tietysti omaisensa ottamaan joko morsianta taikka vinculum'ia; se on hänen ensimmäinen tehtävänsä, ja siihen on se naimiskauppa mennyt! Ja kaikesta tästä huvituksesta saapi hän kiittää Ankerschmidt'ia, joka tahtoo olla lusikkana semmoisessa rokassa, johon hänen ei mitään tule. Piru vieköön semmoisen soturi-kulun taipuvaisuutta jalomielisyyteen!

"Mutta odotappas", ajatteli itsekseen tohtori Grisák, "jos sinulla oli hämmästyttävä sanoma minulle, on minullakin sinulle jotain, jolla voit huvitella itseäsi."

— "Eikö teidän kunnianne ole saanut kirjettäni, jonka teille lähetin
Wien'iin?"

— "En mitään. Minä en palannut takaisin Wien'in, vaan Fehérvár'in kautta. No, mitä uutisia kotoa?"

— "Huonoja. Mutta tässä on teille kirje neiti Eliz'iltä; siitä arvattavasti saatte tietää koko asian."

— "Eliz'iltä? Tuo lapsi on ehkä taas tehnyt jonkun äärettömän hullun työn?"

— "Eipä suinkaan. Hän ei ole hullua työtä tehnyt. Suvaitkaa avata kirje."

Ankerschmidt repäisi kuvertin rikki ja luki yhä enenevällä levottomuudella kirjeen sisällyksen päästä päähän.

Hänen lukiessansa juontui tohtori Grisák'in mieleen tuo sukkela tuuma, että mitä tämä vanha herra häneltä nyt oli pilannut, sen hän itse voisi myöskin laidalleen asettaa. Ankerschmidt oli jalomielisesti vapauttanut Corinnan ylkämiehen ja siten hävittänyt herra Grisák'in naimishankkeet; Ankerschmidt oli nyt pahemmissa kuin päivissä toisen tyttärensä kautta, eikö siis olisi täydellistä teaterillista oikeutta, jos kukin saisi parinsa: jos herra Grisák nyt ottaisi neiti Eliz'in vaimokseen? Tämä ei ole mikään hylättävä tuuma.

Ankerschmidt'in kädet vaipuivat alas kirjeen kanssa, kun hän oli sen kaksi kertaa lukenut.

— "Hermine paennut!" tavotteli hän tuskin kuuluvalla äänellä.

Tohtori Grisák oli odottanut, että sotavanhus hypähtäisi pystyyn, viskaisi tuolit, pöydät ympärilleen, sadattelisi, kiroilisi, huutaisi vaunuja, ryntäisi pakolaisia takaa ajamaan ja ampuisi heidät kuolijaksi. Suuresti hän sen vuoksi kummastui, kun ritari tämän sijasta hermottomalla tuskalla painoi otsansa käteensä ja katkerasti kertoi: "Hermine paennut."

Tätä elegillistä mielentilaa tohtori Grisák ei ollut odottanut; hän ei tietänyt, mitä vastata.

Ankerschmidt taittoi murheellisesti kirjeen kokoon, pisti sen poveensa ja kysyi hiljaisella äänellä:

— "Sanokaa minulle suoraan, herra tohtori, olenko minä lapsiani kovasti kohdellut? Olenko ollut ankara heille? Pelkäsivätkö he minua?"

— "Päinvastoin, se juuri oli vika, että teidän kunnianne oli liiaksi pehmeä heitä kohtaan."

— "Mutta kuinka voisin minä miehenä, sotamiehenä olla tyly tytöille ja lapsille? Vaan Hermine, juuri hän! Mitä pahaa minä olen hänelle tehnyt?"

— "Teidän kunnianne ajoi talostaan pois sen, jota hän rakasti."

— "Kuinka saatoin minä tietää, että hän häntä rakasti? Onko hän sen minulle sanonut? Onko hän sitä kellekään sanonut? Täytyikö hänen sentähden paeta tuon miehen jälissä? Jättää minut? Saattaa minut häpeään? Eikö hän voinut sanoa sitä, mitä hänen nuorempi sisarensa tässä kirjeessä kirjoittaa, etten suuttuisi tuohon ihmiseen, että tämä lopulta kuitenkin saattaa olla kunniallinen ihminen, ei semmoinen, joksi minä häntä luulen? Ehkä vähäisen äkkipikainen, mutta kuitenkin kunniallinen luonteeltaan. Eikö hän saattanut lepyttää minua hänen suhteensa? Vaan täytyikö hänen minut kohta jättää? Minut, isänsä!"

Eliz niinmuodoin puolustaa vanhempaa sisartansa, vieläpä viekoittelijaakin? Oho! Sitä täytyy estää.

— "Epäilemättä ovat komplottiin teidän kunnianne selän takana jo aikoja sitten osaa ottaneet teidän talonne luotettavimmat jäsenet, tirehtori ja guvernantti."

— "Kuinka? Maxenpfutsch ja miss Natalie? Se on; Eliz puolustaa heitäkin; mutta mistä vietävästä?"

— "Että he molemmat ovat toisiansa ymmärtäneet, voipi jo havaita siitä, että Maxenpfutsch on nainut miss Natalien."

— "Nainut? Todellakin? Nainut?" huudahti epäillen Ankerschmidt. "No — se on hänen asiansa. Tämä on säännöllinen asia."

— "Ja hän lähti joutuisasti pois."

— "Hänkin paennut? Miss Nataliekin ryöstetty? Saakeli soikoon! Minun luotani viedään siis kaikki naiset pois akkunan kautta; ei tahdota sitä varten tehdä mutkaa ja kulkea ovesta."

— "Minä arvelen, että heillä oli syytä siihen."

— "Syytä? Mitä syytä? Eiväthän vaan liene pelänneet, että minä estäisin heidän avioliittoansa?"

— "Ei sitä, vaan että teidän kunnianne vetäisi heitä edesvastaukseen neiti Herminen käytöksestä."

— "No, se on totta, että minä kovasti olisin nuhdellut heitä; mutta sentähden lähteä pakoon! Jättää kartanon-tirehtorin virka, se on toki liikaa!"

— "Minä luulen, että he ovat hankkineet itselleen vahingon-korvausta."

— "Millä tavoin?"

— "He kävivät minun luonani vihkimisen jälkeen ja maksattivat itselleen opettajattarelle määrätyn rahasumman."

— "Maksoitteko sen vastustelematta?"

— "Siihen minä olin velvoitettu."

— "Te olette tehnyt varsin hyvin. Mutta tämä tekee yhteensä viisituhatta florinia. Minun luonani nousi tirehtorin vuosipalkka melkein yhtä korkealle."

— "Vielä on pieni selitys asiassa tarpeellinen. Nämät viisituhatta florinia, minä tiedän sen varmaan, luulee herra Maxenpfutsch niin hyvin tiloittaneensa, että niistä tulee viisikolmatta-tuhatta. Tietysti hän suuresti erhettyy."

— "Kuinka? Mitä hän on keksinyt?"

— "Narrimaisen ihmisen, jolle hän tuhlaa rahansa. — Minun täytyy antaa teidän kunnianne tietää, että teidän vävynne (hän on nyt sitä, me emme siihen voi mitään) oikea nimi on Straff."

— "Straff! Saakelin kummallinen nimi."

— "Se on totta."

— "Ja minun tyttäreni! Hyvä; puhukaa enemmän."

— "No, tuo herra kävi sen jälkeen minun luonani ja tarjosi minulle kahtakymmentä-tuhatta florinia, jos ottaisin erästä asiaa ajaakseni; mutta minä en siihen suostunut. Sittemmin sain tietää, että herra Maxenpfutsch oli tarjounut suorittamaan ensikustannukset asiassa, jos herra Straff sitouisi maksamaan hänelle nuot kaksikymmentä-tuhatta florinia siinä tapauksessa, että oikeudenkäynnissä voitetaan."

— "Ah, sillä tavoin hän siis saa kaksikymmentä viiden verosta? Mutta mikä oikeuden-käynti se on?"

~- "Ei mikään muu, kuin herra Straff'in vaatimus saada ulos teidän kunnialtanne vaimonsa myötäjäiset äidin perinnöstä."

— "Mutta onhan Straff siinä tapauksessa suuri narri ja Maxenpfutsch vielä suurempi."

— "Sitä minäkin ajattelen."

— "Sillä ilman oikeuden-käynnittäkin minä annan ulos tyttäreni perinnön. Sentähden hänen ei tarvitse kahtakymmentä-tuhatta akkunasta ulos heittää."

— "Kuinka? Eikö teidän kunnianne tietäisi, että teillä testamentin mukaan on oikeus siinä tapauksessa, että jompikumpi tyttäristänne menee vastoin teidän tahtoanne naimisiin, sulkea hänet ulos perinnöstä?"

— "Ah, hyvä herra! Mitä ajattelette? Ettehän vaan luule, että minä jonkun tekosyyn varjolla tahtoisin anastaa jommankumman tyttäreni omaisuuden?"

— "Mutta jos testamentin-tekijän tahto oli semmoinen."

— "No, sen oli vaan tarkoitus peloittaa; mutta kun se kerta on tapahtunut, kuka siihen mitään voi? Tai minä pitäisin tyttäreni tavaran itseäni varten?"

— "Ei, mutta toista tytärtä varten."

— "Oi, sitä ei Eliz ottaisi vastaan. Ei, hyvä herra: mikä on lapsieni, se on lapsieni. Minulla on riittävä pensioni, josta voin elää. Tulkoot he onnellisiksi."

Tohtori Grisák huomasi, että hänen edessään seisoo semmoinen mies, johon luoti ei satu. Se on haavoittumaton! Helppo on sillä tavoin sotamiehenä olla. Mutta vielä on jälillä Achilleen kantapää ja vielä on jälillä viimeiseksi jätetty, myrkytetty nuoli, joka varmaankin sattuu.

— "Ja niinmuodoin teidän kunnianne olisi taipuvainen sopimaan tyttärenne viekoittelijan kanssa?"

— "Kuinka, 'sopimaan?'" huudahti suuttuneena Ankerschmidt, "Minun asemassani on tavallista antaa anteeksi, mutta ei sopia."

— "Te suvaitsette siis antaa 'amnestiaa' herra Straff'ille?"

— "Miksi Straff? Minä en tunne häntä sillä nimellä, sanokaa Bogumil.
Mutta miksi hiidessä tällä ihmisellä oli niin monta nimeä?"

— "Siihen on hänellä sangen tukevat syyt."

— "Lieneekö häntä vainottu?"

— "Päinvastoin."

— "Päinvastoin? Minä en ymmärrä."

— "Tämä seikka juontuu pikemmin luottamustoimesta."

— "Mitenkä? Tuo mies oli siis joku tärkeä henkilö?"

— "Oi, sangen tärkeä. Näinä päivinä ilmoitti herra Bräuhäusel minulle kahden kesken koko hänen asemansa."

— "Ja hän puhui hänestä rauhoittavaisesti?" pakoitti Ankerschmidt asianajajaansa puhumaan.

Tohtori Grisák viivytteli mielipiteensä esiin-tuomista.

— "No niin, miksi sitä katsoo."

— "Miksi sitä katsoo? Mutta minua juuri haluttaa tietää, miksi sitä katsotaan. Sen herra tohtori sentään myöntänee, että minun on velvollisuus tietää, mikä ihminen se on, joka on vastoin tahtoani vienyt tyttäreni, sillä siitä riippuu, paljonko hän perästäpäin kunnioitustani ansaitsee ja laskenko häntä eteeni vaiko en."

— "Minä en todellakaan tiedä antaa mitään neuvoa", sanoi tohtori Grisák ja toi esiin pari korea-vartista Turkin piippua barikadiksi rynnäkköä vastaan.

— "Ettekö tiedä antaa neuvoa?" kysyi vihastuen Ankerschmidt. "Eihän tuo ihminen vaan liene mikään kriminalisti?"

— "Oi, silloin kyllä tietäisin neuvoa antaa, jos hän sitä olisi. Au contraire. Tehkää hyvin, sytyttäkää!"

— "Ei, minä en huoli siitä nyt", murisi tuimasti sotavanhus; hän otti kuitenkin piipun, voidaksensa antaa puheelleen suurempaa arvoa siten, että sitä vahvasti löi pöytään. "Vastatkaa suoraan! Kunnioitatteko itse tuota ihmistä, vai ettekö?"

Tohtori Grisák'in oli juuri suu täynnä tschibukista, jonka vast'ikään oli sytyttänyt; hän siis vastasi vaan sillä tavoin, että rypisti kulmakarvojaan ja liikutti päätään oikealle ja vasemmalle.

— "Mutta Jumala siunatkoon teitä, saanko mitään vastausta?"

Tohtori Grisák'in oli pakko ilmoittaa äänensä, ellei hän tahtoisi, että joko piipunvarsi taikka pöytä kappaleiksi lentäisi.

— "No, minä en sano, etten häntä kunnioita."

— "Tämä ei ole mikään vastaus."

— "Sen verran voin sanoa, että hän on virallisessa toimessa."

— "Mikä virka se on?"

— "Suokaa anteeksi. Tuo mainittu lähde salli minun vaan salaisuudessa ammentaa, eikä valtuuttanut minua sitä muille ilmoittamaan."

— "Tuli ja leimaus!" raivosi herra ritari, kiivastuneena taittaen piipunvartta kaareen käsiensä välissä, "mikä virka se saattaisi olla, jota on tapa salassa pitää?"

Tohtori Grisák'ilta putosi vastauksen sijaan piipun pesä tschibukin varresta ja hän kiiruhti tulista tupakkaa pois lakaisemaan, jottei se polttaisi mattoa.

— "Ei suinkaan hän vaan ole — teloittaja?!"

Herra tohtori nauroi itsekseen tätä tragedian-tapaista huudahusta.

— "Ah, ei millään muotoa! Niin pitkälle hän ei vielä ole ehtinyt."

— "Hyvä herra!" sanoi Ankerschmidt. "Minä pyydän, pyydän hartaasti teitä sanomaan minulle tätä salaisuutta. Minä annan teille kunniansanani, etten sitä koskaan kenellekään ilmaise, etten sitä milläkään tapaa käytä. — Mutta minun täytyy tietää se."

Tämä "täytyy" oli niin pontevasti lausuttu ja herra ritari otti piipunvarren niin uhkaavalla tavalla nyrkkiinsä, että herra tohtorista aika oli täytetty, jolloin toiselle tuli antaa viimeinen täräys.

Hän kääntyi sentähden herra ritarin puoleen ja kuiskasi tuttavan-tapaisesti hänen korvaansa:

— "Herra Straff on, sitä myöten kuin minä tiedän, 'cahinet noir'in'[55] palveluksessa!"

Ankerschmidt kavahti nämät sanat kuultuansa ylös nojatuolista, ikäänkuin räjähtävä pommi olisi iskenyt häneen. Hän ei tietänyt, mitä sanaa hän ensiksi käyttäisi tunteitansa ilmoittaakseen. Sillä välin taittoi hän piipunvarren niin, että se rauskahti poikki, ja tämä "sauvan murto" toi sanan hänen suuhunsa.

— "Jumalan on armo!" lausui hän, laskien poikki murretun piipunvarren pöydälle. "Minä tiedän kylläksi; minä en tahdo mitään enempää heistä kuulla!"

Ah! Tämä siis kuitenkin sattui.

— "Herra tohtori, tehkää, mitä laki käskee! Porte-epée'ni puhtauden kautta lupaan, etten tätä miestä ikänä pojakseni, en hänen vaimoansa tyttärekseni tunnusta; että ankarimmalla tavalla tahdon pysyä oikeudessani; etten koskaan anna heille äyriäkään, vaikkapa heitä sillä kuolemastakin voisin pelastaa. Toimikaa te asianajajana, älkääkä koettako minua sovintoon saattaa. Minä neuvon kaikkia teidän luoksenne. Älkööt he koskaan kirjoittako minulle, sillä minä olen surmattu, olen kuollut. Kuusi tähteä rinnassani eivät tätä peitä. Minä kiitän teitä, herra tohtori, että ilmoititte tämän minulle."

Ankerschmidt oli niin vihastunut, että hän asianajajan huoneessa pani hatun päähänsä; hän ei sitä itse huomannut.

Sitte sanoi hän vielä kolkolla äänellä:

— "Tästä asiasta älköön kenkään saako tietää. Siinä kyllä, jos me kaksi sen tiedämme. Helvetti, siinä kyllä, että minä sen tiedän! Kuinka voin tästä lähtien omien silmieni eteen ilmestyä? Kuinka peiliin katsoa? Vieköön teidät piru tämän tiedon kanssa! Kiitoksia, paljon kiitoksia!"

Sitte meni hän pois ja sulki oven jälestänsä. Kahden minutin perästä tuli hän taas takaisin.

— "Tohtori! Minä luulen, että minun täytyy muuttaa nimeni. Millä tavoin se voipi tapahtua? Tehkää sen mukaan. Minä en tahdo enään olla Ankerschmidt! János Kukoricza tahi Matyi Ludas tahi mikä lohikäärme hyvänänsä! Mutta minun on nahkani luominen!"

Herra tohtori sanoi, että se on hyvä, suvaitkoon hän nyt vaan mennä kotia.

Ankerschmidt hautoi kuitenkin tätä tuumaa yhä vieläkin ja kun byroossa eräs kirjuri kohteliaasti auttoi päällystakkia hänen yllensä, kysyi hän tuolta kunnon nuorukaiselta:

— "Kuinka unkarin kielelle kääntäisitte nimen Ankerschmidt?"

Nuori lainoppinut vastasi virallisella vilppaudella:

— "Vasmacskakovácsy."[56]

Ankerschmidt katseli surullisesi häntä kiireestä kantapäähän ja, ottaen keppiään hänen kädestään, jupisi:

— "Sinä olet oikea lampaanpää, veikkoseni; — mutta siihenkin olen minä syypää."

Ritari Ankerschmidt'in viha kasvoi sitä myöten kuin hän lähestyi kotoansa.

Jo matkalla rupesi hän kuskilta ankarasti tutkimaan, kuka se hirtehinen kuskien joukossa oli, joka herrasväen hevosilla oli vienyt pois pakolaiset, sillä sen hän viipymättä ampuu kuolijaksi.

Niin tyhmää kuskia tietysti ei ole koko maailmassa, joka tämmöiseen hyväntahtoisuuteen vastaisi: "minähän se olin", vaan jos hän tunnossaan tietää, että se todellakin oli juuri hän, vannoo hän juhlallisesti kaikkien kalenterin pyhien kautta, että puhjetkoon hänen molemmat silmänsä, jos hän siitä mitään tietää; ja kun sitte puolella matkalla pysähdytään csárdalle juomaan, puikahtaa hän csárdan takaa tiehensä ja ota sitte kiinni! koko avara maailma on hänelle avoinna! siihen jättää hän vaunut, hevoset, herran, kysymättä, mitenkä he eteenpäin matkustavat.

Aivan niin kävi Ankerschmidt'in. Hänen kuolijaksi pelätetty kuskinsa karkasi Ryyppy-csárdalta, ja hänen täytyi vihdoin, kauan turhaan odotettuansa, antaa kapakan-isännän reivas-housuisen rengin istua pukille korean jahtimiehen viereen ja tällä tavoin matkustaa kotiin asti.

Tämä vielä enemmän paisutti hänen raivoansa.

Mutta karannut kuski juoksi suoraa tietä kotia, jossa hän pelästytti palkollisia huudolla: "herra tulee, hänellä on kaksi pistolia kummassakin kädessä, hän tappaa, lyöpi, ampuu joka ihmisen kuolijaksi; hän ampuu kaikkein ensimmäiseksi ovenvartian, sentähden ettei tämä paremmin ovea vartioinnut; hän ampuu rengit, sentähden että nämät eivät kävelleet pihalla; ampuu kamaritytön, sentähden ettei tämä pitänyt vaaria neidestä, ja kokin, sentähden että tämä leipoi neidelle matka-kakkuja, sekä viimeiseksi talonkoirat, sentähden etteivät ne haukkuneet."

Talonväki säikähtyi tästä tiedosta hirveästi, juuri kuin tatarit olisivat Batu Khan'in kanssa tulossa, ja vähällä oli, ettei ritari Ankerschmidt kotia palatessaan löytänyt ainoatakaan palvelukseksi luotua sielua. Tämä olisi varmaankin tapahtunut, jos ei kaikeksi onneksi neiti Eliz olisi saanut asiasta tietoa pelästyneeltä Gyuszilta, joka, vaikka hän toimitti aseellisen vartian virkaa, kehtasi ruveta itkemään ja pisteli pyssyllään joka taholle, kuin olisi jostakin lukenut, että tämmöisenä rynnäkön hetkenä ensimmäinen vaara kohtaa niitä, jotka vangitaan ase kädessä.

Eliz riensi ulos palkollisten luokse ja koetti heitä rauhoittaa. He älkööt tehkö mitään tyhmyyttä. Isä on hyvä ihminen, eivätkä he ole syyllisiä. Pysykööt kauniisti etuhuoneessa kokoontuneina. Isän ei ole tapa kenellekään pahaa tehdä. Hän menee itse ulos hänen eteensä. Eikä hän laske häntä porstuaan tulemaan, ennenkuin hän on leppynyt.

Näin lohduttaen palkollisia saattoi hän heitä pysymään koossa etuhuoneessa; mutta eipä heistä kokin ehdoitus kuitenkaan ollut hylättävä, että näet ovi korridorin toisessa päässä varmuuden vuoksi pidettäisiin avoinna, jotta kun ensimmäinen laukaus paukahtaa, joka todenmukaisesti sattuu neiteen, muut pikaisesti voisivat paeta. Ja syytteen-alainen kuski juoskoon kohta tiehensä.

Tuskin oli nämät valmistukset toimeen pantu, kun pihaan vieriväin vaunujen kolina ilmoitti, että herra oli tullut; tässäpä nyt vaara on.

Eliz meni katetun porstuan eteen, johon vaunut olivat seisahtuneet, ja yritti auttamaan isäänsä ulos vaunuista.

Herra ritari torjui vihastuneena tytärtään pois luotansa.

— "Takaisin! Kuka antoi sinulle luvan tulla ulos asuinhuoneista? —
Miks'et pysy kamarissasi?"

— "No, älkää suuttuko!" lepytti häntä tyttö, vastustamisesta huolimatta hiipien hänen viereensä ja lapsellisella luottamuksella tavottaen sitä kättä, jolla oli valta siunata ja lyödä, joka voi rangaista ja suojella, kielensä mukaan. "Älkää olko noin vihainen!"

Mutta Ankerschmidt'in sielussa oli jo kaikki armottomuuden halu yltynyt korkeimmilleen.

— "Tuhat tulimmaista!" huusi hän, temmaten pois kätensä tyttärensä kädestä. "Minä en tullut hyväilemään, vaan kostamaan. Tänäpänä ei lasketa leikkiä, neiti, vaan pidetään ankara tutkinto, tuomitaan ja rangaistaan! Ymmärrättekö?"

Eliz vetäysi pelon-alaisesti takaisin ja loi, niinkuin vapiseva metsäkauris, jonka täytyy puolustaa itseään suurta vihaista jalopeuraa vastaan, arasti isot silmänsä isänsä säihkyviin kasvoihin ja puhui värisevällä, naivilla äänellä näin:

— "Minä kysyn — nöyrästi, — herra ylikomendantti, — ettekö tiedä — mihin — isä jäi?"

Tämä lapsellinen kysymys oli semmoisella liikuttavalla luonnollisuudella lausuttu ja vivahti todellakin niin leikilliseen ja tunteelliseen soimaukseen, ettei Ankerschmidt sillä hetkellä hennonut muuta kuin syleillä tytärtänsä ja häntä suutelemistaan suudella; ja kun tämä kerta oli tapahtunut, ei hän enää tavannut sitä mielentilaa, jossa hän tahtoi tuomioita jakaa; hän ei voinut raivota, kirota. Tämmöinen lapsen-syleily karkottaa kaiken sapen ihmisestä.

— "Sinä olet ollut hyvä lapsi. Sinua minä rakastan", kuiskasi hän. "Näetkös, minä olen vienyt sen, mitä sinä kirjoitit, sinne, jossa se on hyötyä tuottanut. Tuo mies on jo vapaa."

— "Vapaa!?"

— "Eikö totta, sinä iloitset siitä? Näetkös, sill'aikaa kuin minä kävin siellä, sinulle tätä iloa hankkiakseni, minkä murheen he minulle täällä kotona valmistivat. Et sinä, et sinä; sillä sinä olet hyvä. — Älä puhu, älä puhu! — Sinä näit vast'ikään, kummoinen minä olin. Ethän mielisi minua semmoisena enää nähdä? No, jos et tahdo uudestaan nähdä niitä kasvojani, kuulla sitä ääntäni, jotka sinua pelästyttävät, älä koskaan tuo minulle esiin noita kahta ihmistä. Sillä näetkös, minä olen vanha sotamies; minä olen monta kertaa taistellut tulisissa tappeluissa, mutta ei kukaan ole minulle koskaan opettanut, mitä raivoissaan oleminen on. Mutta nyt sen jo tiedän. Ei sanaakaan heistä, sillä kun he juontuvat mieleeni, en enää tunne itseäni."

Sill'aikaa olivat he tulleet ylös porstuaan.

Kun palkolliset, jotka oven raosta olivat tähystelleet asian päätöstä, näkivät, että ritari lähestyi aivan hiljaisesti, neittä kädestä taluttaen, saivat he siitä uutta luottamusta ja kiiruhtivat ovea aukaisemaan — jolloin rohkeimmat etupäässä, nimittäin avainten-hoitajatar ja kamarityttö, sekä niitten takana miespuoliset palkolliset, hiipivät ritarin eteen ja, suudellen hänen kättänsä, vakuuttivat, etteivät he olleet mihinkään syypäät.

Ankerschmidt loi ankaran silmäyksen vapiseviin ja huusi jyrisevällä äänellä heille: "Tuli ja leimaus! Te epäkelvot! Minä sanon sen, kirotut olkoot teidän sielunne! Älköön tämmöistä enää tapahtuko!"

Sen sanottuaan meni hän, tyttärensä käteen tarttuen, kamariinsa.

Hän antoi tyttären auttaa itseään vaatteitten muuttamisessa. Sill'aikaa kertoi hän tälle, missä oli käynyt, millä menestyksellä ja minkä kovasydämisen ihmisen hän oli vapauttanut.

— "Tässä nyt siis olemme, rakas tyttöseni. Minä en enään ota talooni mitään semmoista vartiaa, joka sinusta vaaria pitää. Minä en sulje sinua sisään, kosk'en vanhoilla päivilläni tahdo vanginvartian virkaa toimittaa; mutta minä sanon sinulle, mitä sinun on varominen. Toinen tyttäreni otti itselleen miehen cabinet noir'ista, josta on minulla kylläksi murhetta, mutta vielä suurempi murhe olisi se, jos joku sanoisi, että toinen tyttäreni on vapauttanut rikkaan nuorukaisen vankihuoneesta — mennäksensä naimisiin hänen kanssaan. Ymmärrätkö minua?"

— "Ymmärrän. — En tahdo häntä koskaan tavata."

— "Kunniansanallasi"…

Eliz ojensi kätensä isälleen, ja sotavanhus pudisti sitä, niinkuin yksivakaisen, iäkkään ihmisen kättä. "Ja nyt saat kunniansanallasi käydä, missä tahdot."

Eliz suuteli hymyillen isänsä poskia; oi, hänen ei ole sallittu ikinä kellekään näyttää, kuinka suuren sydämentuskan tämän annetun sanan pitäminen hänelle tuottaa!

— "Vielä yksi seikka, tyttäreni", sanoi Ankerschmidt. "Entisyys katkeroittaa minua kovin; minua suututtavat yksin nimetkin, vieläpä peilikin, joka näyttää eiliset kasvoni. Minä pyydän, totuta itseäsi siihen että tästä lähtien puhuttelen sinua Erzsikeksi.[57] Ja nyt, pidä taloudesta huolta, sillä sinä olet emäntä."

Tyttö liehahti iloisesti laulaen pois.

— "Erzsike!" kuului hänen jälestään Ankerschmidt'in ääni.

Tyttö pisti pienen päänsä ovesta sisään.

— "Hyvä", sanoi leikillisesti Ankerschmidt; "minä tahdoin vaan tietää, ymmärrätkö jo minua."

Erzsiken iloiset kasvot sulostuttivat hetken kuluttua kaikkien palkollisten mielen.

Georg, palvelija, jonka virkana oli herransa parran ajaminen, riensi hänen luoksensa, vati lämmintä vettä kädessä, mutta palasi pian takaisin astiansa kanssa kyökkiin ja kertoi siellä väelle, että herra oli puhutellut häntä näin: "Mitä tahdot, Gyurka?"[58] — "Minä tulen partaanne ajamaan, teidän kunnianne." — "Ei minun, ei enään eläissäni!" oli herra vastannut.

Armollinen herra tahtoo antaa partansa kasvaa!

… Ihminen rupee vihaamaan entisyyttä; hän vihaa vielä peiliäkin, joka näyttää hänelle eiliset kasvonsa: ja semmoisia ihmisiä — on sangen paljon "meidän" elämässämme.