X.

Erilainen vastaan-otto.

Corinna sai tohtori Grisák'ilta tietää sen Jobin sanoman, että hänen ylkämiehensä oli vapautettu.

Se oli hirveä kolahus.

Onnetonta kyllä, kun ei sitä saanut estetyksi; mutta täytyy ajatella, millä tavoin lopuksi sentään voisi vaaralta tutkaimen taittaa.

Corinna luuli, että Aladár jo oli kotona. Hän ei saattanut ajatella, että joku, jolle sanotaan, että hän on vapaa, ei rientäisi nopeammin kuin se, joka hänet on vapauttanut. Jos Ankerschmidt on tullut takaisin Pest'iin, on Aladár jo varmaankin kotona enonsa luona.

Mitähän tämän viekkaan vaimon järki nyt harkitsee?

Corinna sulki itsensä yksinään kamariinsa ja istui kirjettä kirjoittamaan — Aladár Garanvölgyille. Omituinen kirjoitustapa! Corinna kirjoitti tällä kertaa painokirjaimilla. Se oli sitä varten, ettei kirjaimista saattaisi tuntea kättä, joka ne on kirjoittanut.

"Rakas ystäväni Aladár!

Kavahda yhdestä vankeudesta toiseen joutumasta. Minä epään sinua vanhaa morsiantasi, Corinnaa ajattelemasta. Hän ei ole se, joksi häntä luulet. Hän on kevytmielinen, kiekaileva olento, joka suostuu jokaiseen ihastelijaan. Vast'ikään kerskaili hän kavaliereistään tekevänsä viisipariset valjakot. Sinä joutuisit aivan onnettomaksi, jos hänet ottaisit. Älä luule, että hän on rikas, sillä hänellä on paljon velkoja. Usko minua, joka olen vanha, hyvä toverisi, että teet paljon paremmin, jos revit avioliiton-kontrahdin rikki ja unhotat tuon hepakon kuin jos vaihetat kahleita kahleisin. Usko pois, ystäväni, itsenäinen elämä on paljon hauskempi; jos tulet tänne Pest'iin, kuinka hyvästi me huvittelemme itseämme! Täällä on paljon kauniita tanssijattaria, mitä varten sitoisit itsesi yhteen? Älä mene naimisiin, veikkoseni! Kuka tietää, minkä onnen vielä saavuttanet.

Todellinen, uskollinen toverisi

'Älä tiedä ken.'"

Tämän kirjeen pani hän sitte kuverttiin, ja jottei sinetistä voisi päästä tekijän jälille, painoi hän erään kamean lakkaan. Sitte piirusti hän päällyställe niinikään painokirjaimilla Aladár'in nimen ja asunnon, ja antoi kirjeen palvelijallensa, jotta tämä veisi sen postiin ja vakuuttaisi sen.

Tuskin kaksi viikkoa ennen sitä oli postissa pantu voimaan se omituinen säännös, että jos ken tahtoo jättää kirjeen postiin vakuutettavaksi, lähettäjä on velvollinen kirjoittamaan nimensä kirjeen takasivulle sinetin viereen, oikealle puolelle poikinpäin; jos joku sen laiminlöi, heitti tuo "grimmiger Schalterlöwe" kirjeen takaisin, parjasi kovin sen lisäksi ja ajoi kirjeentuojan kotia, jotta siellä kirjoitettaisiin, mitä oli laiminlyöty. Sillä valtion täytyy tietää, kuka lähettää kirjeitä sen oman postiviraston kautta, ja valtio tietysti ei voi otaksua, että löytyisi pahanelkisiä kirjeen-lähettäjiä, jotka oman nimensä sijasta kirjoittaisivat Cornelius Nepos'en tahi Bar Cochba'n; eihän siihen tarvitse vannoa.

Posti-leijona iskee kiinni kirjeesen, joka heitettiin hänen häkkiinsä, punnitsee sitä, tutkii, onko postimerkki oikeaan paikkaan kiinnitetty, toinen oikealle kuvertin yläpuolelle, toinen vasemmalle, ja vastaavatko merkit kirjeen painoa ja matkan pituutta; yht'äkkiä ärjähtää hän tuojalle:

— "Miks'ei tähän ole nimeä kirjoitettu?"

— "Onhan siinä nimi", vastasi toinen viattomasti.

— "Mutta toinen nimi?"

— "Suokaa anteeksi, yhdellehän ihmiselle se vaan menee."

— "Kuinka? Sinä pöllö! Lähettäjän nimi, joka kirjeen lähettää. Se on tähän kirjoitettava. Mars takaisin! Kirje on takaisin vietävä ja nimi siihen kirjoitettava."

Tuo kelpo palvelija teki niin kauan estelmyksiä, armollinen herra älköön lähettäkö häntä takaisin kirjeen kanssa, he asuvat niin etäällä, täytyy juosta monet portaat, kirjoittakoon herra ennemmin itse, onhan hänellä tuolla kynä kädessä, siitä ei ole paljon vaivaa; kunnes leijona kirjehäkissä antoi kivikovan sydämensä pehmetä ja otti raivoissaan kirjeen.

— "No, mikä sen nimi on?"

— "Hänen armonsa…"

— "Mitä? Rupeisinko minä sinulle vielä tituleitakin kirjoittamaan? —
Hänen nimensä?"

— "Corinna Garanvölgyi."

— "Khorin Aron Löwi?"

— "Ei. Hän ei ole mikään juutalainen. Rouva."

— "Piru sinut periköön! Kyllä minä sinun tavaan. Tuossa kynä, kirjoita itse!"

Palvelija otti nyt kynän kouraansa ja riipusti niin kauniisti varpuisen-pään kokoisilla kirjaimilla emäntänsä nimen tuon "anonymin" kirjeen takasivulle, ettei siitä jäänyt ainoatakaan kirjainta pois; sitten otettiin se vastaan postiin ja annettiinpa siitä lisäksi kuittikin.

Nyt sopii jo Corinnan olla varma siitä, että hänen anonymi kirjeensä epäilemättä menee määräpaikkaansa ja että se, jonka käteen se tulee, taatusti saapi ennen tietää, kuka kirjeen on lähettänyt, kuin mitä siinä sisässä on kirjoitettuna.

Kampós herra sai ihan samana päivänä herra Bräuhäusel'in suusta tietää, että koko tutkinto-asia armosta oli siksensä jätetty ja että hän sen vuoksi saattaa ilman ankaria seurauksia kotiinsa mennä. Jos hänellä on jotakin muistuttamista, ilmoittakoon sen protokollaan pantavaksi.

Kampós herra kiitti protokollasta, mutta hänen ei ole sitä tarvis; hän rientää mieluisammin jo kotia.

Hän ei kauan matkaansa viivyttänytkään, vaan meni viikko-markkinoille, jossa hän heti tapasi erään omasta kylästään kotoisin olevan miehen; tämän kanssa sopi hän asiasta, ja kun mies oli hanhensa myynyt, lähtivät he kohta matkalle.

Komitatin pääkaupungissa seisahtui hän pikimmältään postin eteen, kysyäksensä, eikö herralle olisi kirjettä. Siellä olikin yksi; sen hän siis otti mukaansa ja vei kotia.

Vanha Garanvölgyi istui kamininsa edessä, Tacitusta lukien, kun Kampós herra palasi exilium'istaan.

Tuo kunnon herra tuli suurella melulla, niinkuin semmoisen isänmaan-martyrin sopii, joka on neljä viikkoa asunut "Untersuchungshaft'issa", maannut lavitsalla ja syönyt vankiruokaa.

Tämä oiva, isänmaallinen kansalainen tiesikin yhdessä henkäyksessä kertoa herra Garanvölgyille enemmän anekdoteja ja tapahtuneita asioita neliviikkoisen vankeutensa ajalta, kuin mitä Aladár elämänsä loppuun asti voi kahdeksan-vuotisista kärsimyksistään ladella.

Mutta vanha herra iloitsi kuitenkin suuresti, että taas sai nähdä uskollisen ja rakkaan huoneenhaltiansa. Hän oli jo oikein ikävissään, kun ei niin pitkään aikaan ollut kuullut tuon jalon, perinpohjaisen patriotan kehupuheita.

Kuinka onnellinen tämä nyt on, kun on ollut neljä viikkoa vankeudessa ja siitä saa loppumatta puhua! Kuinka helppo on ihmiselle "pientä iloa" hankkia!

— "Mutta olinhan sen unhottaa. Minä toin yhden kirjeenkin postista.
Hänen armoltansa Corinnalta."

— "Kuinka tiedätte, että se on häneltä?"

— "Se on kirjoitettu kuvertin ulkopuolelle. Nyt on semmoinen uusi järjestys voimassa."

— "Kaunis järjestys. Näyttäkää se siis."

Kirjeen nähdessään pudisti vanha herra päätään.

— "Tämähän on Aladár'ille."

— "Sallikaa minun nähdä. Todellakin! Tämä on varmaankin erhetys. Aladár pyörii rouvan päässä ja hänen kätensä juoksee sen mukaan. Mutta epäilemättä on kirje teidän kunniallenne aiottu. Muuten hän ei olisi lähettänyt sitä tänne kylään, vaan suoraan Kufstein'iin."

— "Ehkä hän sen vuoksi lähetti sen tänne, jotta minä toimittaisin kirjeen Aladár'ille."

— "Eipä suinkaan. Selvää, että kirje on teille. Onhan tähän kirjoitettu: 'täydellä kunnioituksella.' Jos se olisi Aladár herralle, silloin siinä seisoisi vaan: 'rakkaudella.' Eikö totta? Sen lisäksi on tähän vielä isoilla kirjaimilla piirretty 'joutuin' kolmella huutomerkillä. No, Aladár herran kirjeen päälle ei kenenkään tarvitse kirjoittaa 'joutuin', sillä sen tähden he eivät suinkaan sen enemmän kiirettä pidä. Teidän kunniallenne se on."

Tämä viimeinen muistutus saattoi herra Garanvölgyinkin siihen luuloon, että nuorella rouvalla oli joku kiireinen asia hänen kanssansa päätettävänä, ja että tämä sentähden huomaamatta oli vaihtanut hänen ja Aladár'in ristinimet toisiinsa. Katsokaamme siis, mitä hän kirjoittaa.

Mitä kauemmin Garanvölgyi luki kirjettä, sitä enemmän hämmästyi hän siitä; milloin katsoi hän kuverttia, milloin taas alkoi kirjettä uudestaan lukea; mutta hän ei voinut siitä selville päästä.

"Yhdestä vankeudesta toiseen." — Mitä hän sillä tarkoittaa? "Luopukoon morsiamestansa." Siitä hän sievästi voipi luopua, koska hänellä vielä on kymmenen vuotta aikaa odottaa. "Toiset kahleet toisten sijaan?" Sitte tuo anonymi allekirjoitus; ja ulkopuolella lähettäjän nimi. Sangen hullunkurista.

Lopulta kohautti vanha herra olkapäitään; joku on ehkä tahtonut laskea sopimatonta leikkiä; kun vaan tietäisi, mikä sukkeluus siinä on.

Tämän mietteen johdosta heitti hän kirjeen kaminin vieressä seisovaan paperikoriin; sillä on hyvä aamulla valkeaa sytyttää.

— "Ja nyt, Kampós ystäväni, kertokaa enemmän mitä herra Bräuhäusel sanoi. Eivätkö he anna lipastani takaisin? Jospa hän lähettäisi edes muotokuvan kotia: sen sijaan sopisi hänen panna peili, jonka edessä saattaisi partaansa ajaa."

— "Minäkin sitä pyysin, mutta hän sanoi, ettei sitä voi antaa;
'Belegit' ovat Wien'iin lähetetyt."

— "Mitä minä kuulen! Ehkä vielä Lontoon taidenäyttelyyn?"

— "Suokaa anteeksi. Nuot lienevät siellä kovin tarpeesen. Seurauksen saapi vasta myöhemmin nähdä."

— "Ehkä he antavat ne ulos painosta — naurettavana lukemisena 'für die reifere Jugend?'"

Áladár'in vinttikoira makasi sill'aikaa karhuntaljalla herra Garanvölgyin jalkojen juuressa ja kuulteli, pitäen somaa päätänsä komeasti ristiin lasketuilla etukäpälillään, englantilaisen flegmalla tuota hänen mielestään tyhjänveroista puhetta.

Samalla ajettiin kolisten pihaan.

Vinttikoira kohotti äkisti solakkaa kaulaansa ja rupesi kysymysmerkin muotoista häntäänsä hiljaa heiluttamaan.

— "Joku tuttava tulee. Cziczke vainuu sen edeltäpäin", huomautti
Kampós Garanvölgyiä tästä kohtauksesta.

— "Cziczken on aika pitkä täällä sisällä, ja hän luulee jahtimiehen tulevan häntä kesannolle viemään."

Cziczke kavahti kuitenkin ylös paikaltaan, ravisteli piikkistä kaulavyötänsä, kohotti päätään, piti toista korvaansa pystyssä ja alkoi ulista sillä vinkuvalla, kiihkeällä äänellä, jolla sensieluisten eläinten, joille luonto on suonut tunto-aistin, mutta ei puhe-kykyä, on tapa ilmoittaa, että he tietävät, mitä kukaan muu ei vielä tiedä.

Minutin kuluttua kiljaisi koira ja hyppäsi herra Garanvölgyin luokse, koskien hiljaa hänen kylkeensä molemmilla etukäpälillään; sitte poukahti hän Kampós herran kaulaan ja nuoli hänen poskiansa; kohta sen jälkeen syöksi hän ovelle ja alkoi kynsiä sitä käpälällään, ja kääntäessään päätään takaisin herroja päin, näytti hän ponnistavan koiranposkiaan, osottaaksensa naurua.

— "Kenestä iloitset noin suuresti, palvelijani?" sanoi Garanvölgyi surullisesti. "Kuka tuntuu sinusta noin hyvältä ihmiseltä?"

Sill'aikaa kuului askelten ääni porstuasta ja nyt rupesi Cziczke täyttä kurkkua haukkumaan. Turhaan koetti Kampós sitä hillitä; Cziczke laski vaan sitä kovempaa.

Sen jälkeen aukesi ovi ja vieras astui sisään.

Se oli — Aladár Garanvölgyi.

Ei niinkuin teaterin näkymöllä on tapa, ensin horjahtaa taaksepäin, sitte kysyä: "Sinäkö se olet? Oletko se todellakin sinä? Eivätkö silmäni petä minua? Olenko nukuksissa vaiko hereillä? Laskevatko haltiattaret leikkiä kanssani?" Vaan kun he näkevät toinen toisensa, rientävät he esiin ja syleilevät toisiansa, tulisesti, innokkaasti; he eivät puhu mitään, heittäyvät vaan itkien toinen toisensa kaulaan ja pysyvät siinä kauan, autuaallisina. Kuka saattaisi semmoisena hetkenä puhua?

Mutta Kampós herra: hän on joutunut suunniltansa. Hän hyppii, tanssii, nauraa, ja kun hän ei voi päästä Aladár'in silmien eteen, suutelee hän häntä, mihin vaan ulottuu, hänen hartioitansa, hänen selkäänsä, hänen päätänsä, vinttikoiran esimerkkiä seuraten; sitte juoksee hän ulos pihalle, aittoihin, talleihin, julistaen miehille, naisille, lapsille, viimeinpä ratsuhevosillekin: "Hän on tullut takaisin! Hän on kotona! Hän on tullut kotia! Sinä narri! Oletko nähnyt häntä? Etkö ole nähnyt häntä? Hän on tuolla sisällä! Hän on päässyt vapaaksi! Hyvä Herra ja Jumala minua auttakoon, hän on kotona!" Viiden minutin kuluessa juoksi hän koko kylän lävitse, eikä levännyt, ennenkuin hän, suurelta ilmoitusretkeltään takaisin palatessaan, kohtasi erään vastaansa tulevan rengin, joka kaukaa huusi hänelle: "Suuri herra! Herra huoneenhaltia! Ettekö vielä ole kuullut? Herra Aladár on tullut kotia." Sillä tavoin tulee oma uutinen ihmiselle takaisin. Vasta kun Kampós herra näin monipuolisesti oli tyhjentänyt uutisensa ja riemunsa sähköpatterian, rauhoittui hän niin paljon, että taas ilmestyi kastellissa, jossa hän näki molempien sukulaisten jo toinen toisensa vieressä istuvan ja tyvenellä mielin puhuvan.

— "Tiesinhän minä sen, että herra Aladár tänäpänä tulisi kotia!" lausui hän suurella voitonriemulla. "Minä sanoin sen armolliselle herralle. Taikka kumminkin aioin sitä sanoa. Minä tunsin sen."

—- "Cziczke tunsi sen kuitenkin aikaisemmin, rakas Kampós", sanoi leikillisesti vanha Garanvölgyi, joll'aikaa Aladár sydämellisesti pudisti tuon innokkaan miehen kättä.

— "Kas kunnioitettua herraa, kun ei tahdo sallia, että minä ennemmin tunsin hänen kotiintuloansa, kuin Cziczke", sanoi synkistyneenä Kampós herra, luoden kateellisen silmäyksen vinttikoiraan, joka jo tyytyväisenä oli laskenut kauniin, älykkään päänsä Aladár'in polvelle. "Mutta se on sentään totta, että minä sen varemmin tunsin! Enkö minä tuonut kirjettä Aladár herralle?"

Vanhan herran mieleen juohtui nyt, mitä hän oli paperikoriin viskannut.

— "Se on totta! Sinulle on jo joku, joka sinulle hyvää suo, kirjoittanut kirjeenkin Pest'istä; etsikää se esiin, Kampós, se on tuolla ruusupaperein joukossa."

— "Ken lienee sen kirjoittanut?"

— "Saat kohta nähdä. Varmaankin joku, joka tiesi vapautuksestasi ennen, kuin tänne saavuit. Tähän asti en sitä ymmärtänyt, mutta nyt ymmärrän jo täydellisesti. Lueppas se vaan!"

Aladár luki kirjeen alusta loppuun, sitte — silitti hän koiransa päätä.

Cziczken ei ollut tapa semmoisia kirjeitä kirjoittaa.

— "Mitä sanot siihen?" kysyi Garanvölgyi. "Ymmärrätkö sitä?"

— "Minä ymmärrän hyvin. Rouva kälynne pelkää, että tulisin häntä ottamaan."

Siihen kaikki neljä nauroivat. Vinttikoirakin.

— "Onko enolla tuo avioliiton-kontrahti täällä?" kysyi Aladár.

— "Sitä on uskollisesti talletettu."

— "Lähettäkäämme se takaisin tuolle raukalle; älköön hän sen tähden levoton olko."

— "Hyvä, varsin hyvä. Se on minun mieleeni. Usko vaan minulle sen takaisin-lähetys. Minun olisi ollut sangen vaikea, jos minun olisi täytynyt neuvoa sinua Corinnaa jättämään; mutta koska hän itse sen neuvon antaa, sopii tämä varsin hyvin. — Harvinainen tapaus, että nainen kehoittaa ylkämiestään itseänsä jättämään, ja että se on sattunut sinulle, on sinulle suureksi onneksi. Kaksi armoa yhtenä päivänä! Toinen päästää kahdeksantoistavuotisesta, toinen elinkautisesta 'kovasta' vankeudesta."

Ensimmäinen päivä kului Garanvölgyin kodissa jälleen-näkemisen hiljaisissa iloissa; toisena päivänä hämmästytti Aladár enoansa sillä tiedolla, että häntä haluttaa mennä ritari Ankerschmidt'ia tervehtimään.

— "Sinä saatat mennä hänen luoksensa, hän on kunnon mies."

— "Hän kävi minua Kufstein'issa tervehtimässä, minun täytyy siihen vastata."

— "Sitä parempi."

Aladár'ia kummastutti tämä enon myöntyväisyys, mutta hän ei siihen saanut häneltä tarkempaa selitystä. Eno salli hänen mennä.

Ritari Ankerschmidt tiesi jo Aladár'in takaisin-tulosta ja häntä aavisti, että tämä rientäisi kohteliaisuuden vaatimusta täyttämään; hän hämmästyi kuitenkin suuresti kun edellä käypä sanansaattaja toisesta kastellista kylän päässä tuli kysymään, onko herra ritari kotona Aladár'ia varten.

Tähän on kuitenkin tyytyminen ja sitten asiasta loppu tekeminen.

Erzsike suljettiin täksi tunniksi kamariinsa, jott'eivät he edes sattumalta saisi nähdä toisiansa.

Se olikin soveliasta, sillä sittekuin vapauden ilma oli suudellut hänen kasvojansa, oli Aladár vielä kauniimpi poika, kuin vankeudessa, ja hän pitää enemmän huoltakin itsestään. Sitä täytyi Ankerschmidt'inkin tunnustaa, kun hän pudisti hänen kättään, että muutos oli ollut suuresti hänen eduksensa.

— "Hyvä herra, minä tulen nyt kiittämään teitä siitä, että tuonoin kävitte minua yksinäisyydessäni katsomassa."

— "Ei kestä kiittää", sanoi ritari tuimalla äänellä, osottaen vieraalleen tuolia, "Se oli minulta uteliaisuutta, ei mitään muuta. Halusin nähdä sitä hurjanrohkeaa poikaa, joka neljäkymmentä-yhdeksän sydän-yöllä sai minut vuoteeltani juoksemaan ja milt'ei ollut minua vangiksi ottaa keskellä rykmenttiäni."

— "Kuinka? Tekö se olitte?"

— "Minä. Jos olisin tietänyt, että te tulitte vaan vähäisen husari-osaston kanssa, olisin minä ottanut teidät vangiksi; mutta hurjanrohkea yritys onnistui. — Tästä näette, että me olemme vanhoja vihollisia."

— "Sangen pitkällä sotilakolla."

— "Se on totta. Meidän ei enään ole lupa tapella, mutta röykistellä saamme toistemme suhteen kuinka paljon hyvänänsä."

— "Sitäkin vaan asianomaisen luvan rajoissa. Muutoin ei meillä tule olemaan paljon tilaisuutta osottaa röyhkeyttä toisillemme, sillä muutaman päivän perästä lähden minä pois täältä, ja sen jälkeen tuskin viivyn kauan yhdessä paikassa."

Ankerschmidt katsoi synkästi nuorukaiseen ja sanoi hänelle nuhtelevaisesti hiljaisella äänellä, jossa tuntui hyväntahtoisuuden hellyys:

— "Nuori mies! älkää saattako itseänne mihinkään uuteen onnettomuuteen. — Teitä täytyisi surkutella." ("Kenen" taikka "minkä" tähden?)

— "Oi, en", vastasi nauraen Aladár. "Älkää luulko, että minä sillä, etten kauaksi yhteen paikkaan jää, tarkoitin guerilla-sotaa metsistöissä taikka emissarina ilmestymistä ja katoomista; sitä vaan, että aion tiedustella jotakin työtä, jolla voin elättää itseni."

— "Kuinka?"

— "Tietysti. Kiinteä omaisuuteni on takavarikkoon otettu: pää-omaa minulla ei koskaan ole ollut, ja minä en mieli ilmestyä puolalaisena missään herrastalossa."

— "Mutta teidän enonne on rikas ja rakastaa suuresti teitä; sen tiedän varmaan."

— "Juuri sentähden en voi jäädä hänen luoksensa. Mitä ajattelette, hyvä herra, jos enoni sukulaiset minusta sanoisivat, etten minä rakkaudesta ole hänen luonansa, vaan perinnön halusta?"

"No, tämä on minun miehiäni", ajatteli itsekseen Ankerschmidt, "ylpeä, niinkuin minä itsekin."

— "Sitte, hyvä herra, meitä ei ole niin kasvatettu, että jos ei meillä ole mitään pellolla, me katselemme puuta, Me voimme elää jäälläkin. Jos kadotamme suuret virkamme, hyvä, me menemme kotia kyntämään, emme sitä itke; jos peltomme otetaan meiltä pois, opimme jotakin, meistä tulee prokatoreja, insinörejä, vuorimiehiä. Minä puolestani olen diplomilla varustettu insinöri; minä ymmärrän ammattini, jos kukaan. Tuolla on Tiszan järjestämis-yhtiö; siinä on minua varten halpa, pieni virka avoinna, jota riennän pikemmin kuin paremmin vastaan-ottamaan, ja tämä virka tuopi myötänsä sen, etten kauan saa pysyä yhdessä paikassa, sillä siellä täytyy todellakin aina olla liikkeellä."

Ankerschmidt sormi harmaata tukkaansa; hän rupesi pelkäämään, ettei ainoastaan hänen tyttärensä, vaan hän itsekin vielä joskus suuresti rakastuisi tähän nuorukaiseen.

—- "Mutta tuo virka tuottaa paljon vastuksia ja vaivaa."

—- "Päinvastoin. Se on varsin mieluinen virka. Ei ole sidottu mihinkään paikkaan — eikä herraan."

Itsenäisyyden suloinen tunne loisti hänen silmistänsä. Ankerschmidt näki sen hyvin.

— "Mutta sanokaa minulle nyt", lausui ritari tuttavan-tapaisella hymyllä, "kuinka tuommoinen alituisesti kauas kutsuva virka miellyttää nuorta morsianta?"

Nyt oli Aladár'in vuoro synkistyä.

— "Semmoista minulla ei ole."

— "No, mutta eihän teistä liene tullut Maltan ritari? Nuori kolmenkymmenen vuotinen mies. Minulta se ei ole salassa, että teillä on sangen jalo, kaunis, nuori morsian, johon minun on ollut onni personallisesti tutustua."

— "Se on jo mennyt asia", sanoi Aladár keveäverisesti.

— "Olisiko liitto jo purjettu?"

— "Minua ei miellytä siitä puhua."

— "Mutta minua miellyttää. Muistakaa, että minäkin olen avioliittoon kelpaava nuorukainen, leskimies. Minä kovin haluan tietää, missä minun varakseni syntyy avonainen paikka, onko sen taikka tämän nuoren naisen sydän vakantti vaiko ei?"

Aladár kuunteli hymyillen kokkapuhetta.

— "Hyvä herra, te sanoitte että olemme vanhoja vihollisia. No, minä ainakin osotan teille, etten minä sitä ole. Älköön kumpikaan meistä morsiantani naiko!"

— "Onko teillä syytä tätä sanoa?"

— "On."

— "Mitenkä hän on teitä loukannut?"

— "Semmoista ei mies, jossa on hiukkakin turhamielisyyttä, tunnusta."

— "Ovatko panetelleet teitä hänen edessään?"

— "Oi, ei kukaan."

— "Oletteko sattunut yhteen hänen kanssaan?"

— "Me emme vielä ole toisiamme tavanneet."

— "Se on siis tapahtunut vaan kirjallisesti?"

— "Niin."

— "No, nuori ystäväni, siinä ei ole tarpeeksi syytä eroon. Kirjoitettu puustavi antaa monta kertaa syytä väärään käsitykseen. Yhden kirjeen tähden ei saa kokonaista elämää hävittää. Menkää hänen luoksensa ja puhukaa hänen kanssaan. Minä en puhu teidän yksityisen asianne tähden; siihen minulla ei ole mitään oikeutta sekaantua. Mutta minä käännyn teidän oikeudentuntoonne. Te unkarilaiset olette kuuluisat siitä, että pidätte oikeudesta kiinni, ja teidän pitäisi tietää, että yksin vekselin-väärentäjältäkin kysytään: oletko tämän kirjoittanut, ennenkuin häntä tuomitaan. Sitä vähemmin minä uskon, että vanhassa Unkarissa olisi tavallista morsiantansa tuomita, ennenkuin on häntä kuulustellut."

— "Usein kuulusteleminen on suurin syytös. Muuten te kuitenkin olette oikeassa, hyvä herra. Minun täytyy mennä hänen luoksensa; muussa tapauksessa tulee hänestä loukattu asianosainen — mutta sitä minä en tahdo."

— "No, se ilahuttaa minua. Ensi rynnäkössä minä siis kuitenkin olen voittanut teidät."

— "Taistelo-kenttä on todellakin jäänyt teidän valtaanne. Minä antaun ja sanon hyvästi."

He pudistivat kättä eikä kumpikaan sanonut toiselle: "näkemiin asti."

Aladár ajatteli pois mennessään: "tuo on ikävä ihminen, sillä hän tietää salaisuuteni, tänne en minä enää tule." Ankerschmidt taas ajatteli itsekseen: "hänen oli täällä ikävä olla, hän ei enää tule tänne."

Oli kuitenkin hyvä, että tämä yhtymys tapahtui, sillä Aladár pääsi sen kautta suuresta vaarasta, niinkuin seuraavasta nähdään.

Aladár lähti toisena päivänä Pest'iin ja koska yhdessä päivässä ei ole kahta aamupuolta, odotti hän seuraavan päivän vastaanotto-hetkeä, jolloin hän meni Corinnan luokse.

Aladár'in ilmestyminen koski suuresti kauniin lesken hermoihin.

— "Ah! Tekö se olette? Suokaa anteeksi, mutta sydäntäni rupesi yht'äkkiä kovasti tykyttämään."

Aladár'in täytyi rientää hänen avuksensa ja viedä hänet nojatuoliin.
Nainen oli tainnoksiin joutumaisillaan.

— "Tämä odottamaton tulo! Ah, minä olen niin heikkohermoinen. Kaikki vaikuttaa minuun niin."

Aladár pyysi kauniisti, että hän soisi itselleen aikaa tointumiseen; jos on hajusuolaa talossa, käyttäköön sitä voimistuaksensa.

— "Ah, te ette voi mieleenne kuvailla, kuinka hermoni ovat heikontuneet siitä asti, kuin teidät viimeiseksi näin."

— "Te olette sangen paljon tuskaillut minun tähteni."

— "Oi, sangen paljon", huokasi nainen, ivaa käsittämättä. "Uskokaa, Aladár, että joka kerta, kuin istuin kirjettä teille kirjoittamaan, tuli minuun aina semmoinen sydämen-ahdistus, etten voinut sitä päättää. Kun minun täytyi ajatella, mimmoiseen tilaan te olitte joutunut, ah!" — Tässä rouva tiesi sangen sydämellisesti värisyttää itseään, joka erittäin kaunisti häntä. Rachel ei olisi sitä paremmin tehnyt.

— "Minun ei ollut niin paha olla, kuin luulette: katsokaapas, en ole siitä edes harmaantunut."

— "Ah, mutta mitä kaikkia teidän täytyi kaivata! Kun sitä ajattelen, taas tuo sydämen-tykytys."

— "Ei mitään kaipausta. Joka toinen päivä yksi sotamiehen-leipä. Eikö siinä kylläksi yhdelle ihmiselle?"

— "Ah! minä pyydän, älkää laskeko leikkiä. Tämä ei ole kaunista leikkiä." Nainen näytti olevan kahden vaiheella, nauraisiko vai itkisikö hän.

— "Minä en suinkaan leikkiä laske. Se oli varsin hyvä, että minua siihen totutettiin, sillä sitä voin nyt kumminkin hyödykseni käyttää."

— "Mitenkä? Mutta älkää laskeko leikkiä, sitä pyydän. Se kiihdyttää minua kovasti."

— "Minä en laske leikkiä. Puhun aivan vakavasti, kun minun taas on elämääni uudesta ulottaminen, minä aluksi ainakaan tuskin saatan luvata itselleni muuta kuin paljaan leivän. Maatilojani en saanut takaisin."

— "Mutta ehkä…"

— "Ei ole mitään 'ehkä', sillä minä en niitä pyydä, eikä niitä minulle suinkaan lähetetä."

— "Mutta minkätähden ette pyydä niitä?"

— "Sentähden, että tulen toimeen ilman niitä. Minulla on jo virka, josta elän."

— "Missä? Mimmoinen?"

— "Ei juuri rautatien konduktörin; mutta ei paljon enemmänkään: pieni insinörin-virka Tiszan järjestämisessä."

— "Mutta sehän on kovin vaivaloinen."

— "Onpa kyllä. Minun täytyy enimmäksi osaksi asua kalastajain majoissa ja lauta-vajoissa."

— "Mutta miksi ette jää enonne luokse?"

— "Siksi, että ihminen mielellänsä on oma herransa. Minun täytyy myöskin ajatella sitä, että joskus menen naimisiin, ja vaimoni saatan kuitenkin ennemmin viedä lauta-vajaan Tiszan sululle, kuin enoni taloon."

Jos Corinnalla olisi ollut sydän, ei hänen näihin sanoihin olisi tarvinnut lausua, että hänen sydäntänsä kauheasti tykyttää, vaan: "ystäväni, mitä on minun, se on sinunkin; ja minä itse olen sinun kaupanpäälliseksi, jää tänne, älä mene edemmäksi; me voimme elää onnellisina." Mutta tietysti on paljon edullisempi vetää esiin sydämen-tykytystä ja hermon-heikkoutta.

Corinna odotti, että Aladár nyt heti ottaisi puhuaksensa heidän vanhasta välistänsä, joka sen lisäksi vielä oli kontrahdillakin vahvistettu, ja piti itseään semmoista tapausta varten valmiina äkillisellä pyörtymyksellä tekemään loppua kosimis-ryntäyksestä.

Aladár ei kuitenkaan ottanut tätä asiaa esiin.

Hän kysyi Corinnalta, käykö hän teaterissa, mitä uusia operoita on annettu, kuinka ne häntä miellyttävät, mitä uusia nimiä hänen lempi-papukaijansa siitä saakka on oppinut, onko hänen ollut tapa ratsastaa, vieläkö tähtipää ratsuhevonen on jälellä, ja muita sellaisia joutavia.

Kun sitte Corinna jo alkoi suuresti valittaa sydämen-tykytystä, nousi Aladár äkisti ylös; hän neuvoi sydämellisesti morsiantaan pitämään vaaria siitä, ettei hänen hermotautinsa pääsisi pahaan valtaan, jonkatähden hänen mitä pikemmin tarvitsi matkustaa Emsiin tahi Ostende'en. Ja tämän sanottuansa suuteli hän kauniisti hänen kättänsä ja meni pois.

Tämä oli viimeinen kädensuudelma, jonka Corinna sai Aladár'ilta.

Aladár saattoi nyt olla varma siitä, että tämä rakkaus, "qua" rakkaus, jo todellakin on loppunut, ja niinmuodoin on hyvä sitä kontrahtinakin "in optima forma" hävittää.

Hän tiesi jo, että tohtori Grisák oli Corinnan asianajaja; hän meni siis suoraan hänen luoksensa.

Tohtori Grisák otti tulijaa suurella kohteliaisuudella vastaan, niinkuin on tapa vastaan-ottaa sitä, jota pelkää ja jota ei rakasta.

— "Ainoastaan hetkeksi pyydän saada teitä vaivata, hyvä herra", sanoi Aladár lainoppineelle; "minulla on eräs kontrahti Garanvölgyin leskirouvan kanssa, joka on teidän klienttinne."

— "Minä tiedän; minä tunnen sen kontrahdin."

— "Sitä parempi. Minun ei siis tarvitse asiaa laveammin esittää. Minä en tätä nykyä ole siinä tilassa, että voisin naiselle, joka tulisi puolisokseni, tarjota uhkeita oloja."

"Ah, tämä tulee vinculum'in tähden", ajatteli itsekseen tohtori Grisák.

— "Oletteko puhunut rouvan kanssa?"

— "Minä tapasin hänet ja huomasin, ettei hänenkään haluta tätä liittoa jatkaa."

— "Ja te?"

— "Minä en sitä millään tapaa pahakseni pane. Minussa on hyvin vähän runoilijaa; avioliiton-asioissa olen sangen suvaitsevainen. Hänellä on täysi oikeus purkaa liitto."

— "Mutta kontrahdit?"

— "Juuri niitten tähden tulin teidän luoksenne, sillä heikkohermoisen naisen kanssa ei sovi asiaa päättää. — Nämät kontrahdit täytyy meidän mitättömiksi tehdä."

— "Ja mitkä ovat teidän ehtonne?"

— "Minun? — No, aivan yksinkertaisesti: että rouva Garanvölgyi antakoon takaisin minun kirjani ja minä annan takaisin hänen."

— "Ja te ette tahdo tuoda esiin mitään vaatimuksia niistä oikeuksista, joita tämä kontrahti teille antaa?"

— "Enhän minä pakoittane ketään naista itselleni väkisin puolisoksi rupeemaan?"

— "Mutta omaisuuteen katsoen?"

— "Ah! Ettäkö ottaisin omaisuuden ilman morsianta? Ei, hyvä herra, se ei ole minun virkani."

— "Hyvä herra!" lausui tohtori Grisák, nousten tuoliltaan ja kumartaen
Aladár'ia, "te olette todellakin jalo ihminen."

Aladár kohautti olkapäitään.

— "Senkö tähden, etten varasta, etten rosvoa?"

— "Sillä tavoin saatamme sangen pian asiasta sopia. Puheen-alainen kontrahti on minun hallussani. Onko teillä oma kappaleenne muassanne?"

— "Tässä sekin on."

— "Tehkää hyvin ja kirjoittakaa siihen, ettette edusta itsellenne minkäänlaisia tähän kontrahtiin perustuvia oikeuden-vaatimuksia."

— "Minä en suinkaan kirjoita mitään, mutta jos sallitte, poltan minä kappaleeni tässä kaminissa; tehkää tekin samoin minun kontrahtini ja siten menkööt molemmat tuhaksi."

— "Mutta minkätähden ette tahdo tähän kirjoittaa?"

— "Sentähden, etten tahdo antaa rouva Garanvölgyille todistusta siitä, että olen häntä, viimeisen yhtymyksemme jälkeen, hetkeäkään ajatellut. Jos ei tämä teitä miellytä, jätän asian advokatilleni ja te saatte sitte yhdessä sen päättää."

Tohtori Grisák ei saattanut tätä tilaisuutta kynsistään päästää ja pyysi Aladár'ia taas istumaan, suostuen siihen, että kontrahdit yksinkertaisesti vaihdettaisiin, ja hän heittäisi omansa kaminiin.

Sittekuin tohtori oli pannut luotettavaan paikkaan talteen Aladár'in antaman kontrahdin, astui hän ystävällisesti hymyillen tämän eteen ja kuiskasi hänelle salaperäisellä silmän-räpytyksellä:

— "Hyvä herra! Te olette tänään ollut varsin aulis ja jalomielinen semmoisessa asiassa, jossa laki oli vihollisenne auttamattomasti käteenne antanut. Tämä teko ei jää palkitsematta. Pankaa muistoonne, että tohtori Grisák, se silmälaseilla varustettu tohtori Grisák, jota teidän enonne herra Garanvölgyi oli lypsintuolilla istuttanut, kaikkein ensimmäiseksi sanoi teille, että te ehkä varemmin kuin luulette taas tulette yhtä rikkaaksi kuin ennenkin; ja te ette ole katuva, että jalomielisesti annoitte kädestänne pois, mitä oli toisen omaa."

Aladár nauroi aika lailla tätä puhetta, josta vaan se tarttui hänen huomioonsa, että oliko vanhus todellakin pannut herra tohtorin lypsintuolille istumaan?

— "Siihen, hyvä herra, ja hän tahtoi, että minä istuttaisin rokkoa hänen lampaisinsa, koska olen tohtori, Mutta siitä minä en ole häneen suuttunut, en millään muotoa."

Ja todistaaksensa, ettei hän ensinkään ollut suuttunut, saattoi hän ulos portaille asti Aladár'ia, joka ei vielä sielläkään saanut tukahutetuksi iloisuuttansa siitä, että tohtoria oli asetettu lypsintuolille istumaan. Kaikki muut, mitä tämä oli lausunut, oli hän jo aikaa sitten unhottanut.