XIII.
Se kumpu, joka itseensä sitoo.
Ja jos elävät tahtovat jättää isänmaansa, pidättävät kuolleet heitä!
Ankerschmidt tiesi vasta silloin, kuinka paljon hän oli tytärtänsä rakastanut, kun tämä lepäsi paarilla.
Aivan helppo on sanoa: "minä ajan sinut pois, hylkään sinut, unhotan sinut!" mutta kunhan lepää tuossa valkoisena, mykkänä, kuolleena, ja hänen suljetut huulensa sanovat: "unhota siis!" — silloin on vaikea sitä kestää.
Niinkuin kaksi kertaa kaksi tekee neljä, yhtä selvästi todistaa järki, että hän oli rikkonut, syntiä tehnyt ja rangaistusta ansainnut; ei mikään muu saattanut sovittaa hänen elämäänsä; Jumala teki hyvin siinä, että otti hänet luoksensa — mutta hänen muistonsa raskauttaa kuitenkin ikuisesti sydäntä; vuosienkin kuluttua tuovat unelmat takaisin kadonneen kuvan ja antavat todistuksen siitä, ettei ole niin helppo kadota kuin kuolla.
Uneksija sanoo unikuvalle vasten silmiä: "sinä et enään elä, sinä olet kuollut, minä näin sinua haudattavan:" se ei huoli siitä, se tulee uudestaan, käyttää itseänsä niinkuin sen oli tapa elävänä, hereillä ollessa, ja sekaantuu elämän asioihin.
Ankerschmidt ryhtyi suuriin toimiin, tyttärensä kuoltua.
Yöt päivät hän niissä askaroitsi.
Hän tuotti oppineita tohtoreita, jotka balsameraisivat ruumiin, ja taiteilijoita, jotka rakentaisivat hautakammiota hänelle; ennenkuin tämä valmistuu, ei pidetä hautajaisia.
Itse pani hän kirjaan kaikkien niitten nimet, jotka tulivat kuollutta katsomaan, ja hän laati albumin niistä kirjeistä, jotka tulivat vastaukseksi kuolon-ilmoitukseen. Ensimmäisellä sivulla oli niitten joukossa vanhan Garanvölgyin nimi, toisella Aladár'in.
Kun arkitekti oli saanut hautakammion piirustuksen valmiiksi, meni
Ankerschmidt itse soveliasta paikkaa etsimään.
Puron reunalla, lirisevän lähteen vieressä valitsi hän tyttärellensä ikuisen lepopaikan, missä halavat mielellään keskenänsä kuiskailevat. Surulliset halavat menestyvät siinä hyvin. Puro hyräilee aina ikuista unilauluaan nukkuvalle.
Sinä päivänä, jolloin hautakammion perustusta ruvettiin kaivamaan, kävi
Garanvölgyin huoneenhaltia herra Ankerschmidt'ia tervehtimässä.
Tuo hurskas mies sanoi, mitä Jumala hänelle oli uskonut, hänen kauttansa murhettivaisia lohduttaakseen, ja alkoi sitte puhua siitä, jota varten hänen herransa oli hänet lähettänyt.
— "Armollinen herra, minä tulen tervehdyksellä nuorelta Aladár herralta."
— "Kiitoksia."
— "Suvaitkaa tietää, että herra Aladár on insinöri."
— "Minä tiedän sen."
— "Hän on ennen aikaan mitannut ristinrastin koko tämän seudun, huviksensa vaan, niin että hän tietää senkin, mikä talo sijaitsee korkeammalla, mikä matalammalla, kautta koko kylän."
— "Vai niin."
— "Niin kyllä… Kummallista on, että hän tietää senkin, jotta teidän armonne kastellin-altani ja vanhan herran kivijalka ovat aivan tasan."
— "Hyvä."
— "Mutta minä en tullut tänne teidän armollenne joutavia laskemaan näin surullisessa tilaisuudessa, vaan sentähden, että saimme tietää, jotta teidän armonne aikoo rakennuttaa hautakammion Jumalassa autuaalle Hermine rouvalle, ja nuori Aladár herra sai kuulla, että mielitte rakentaa puron varrelle; hän lähetti sen vuoksi minut tänne, jotta koettaisin saada teidän armoanne siitä luopumaan, sillä kun Tisza tulvaa laitojensa yli, peittää vesi tämän paikan kahden kyynärän korkealta ja lakaisee pois kalliin tomun."
Ankerschmidt rupesi vasta nyt hänen puhettansa tarkkaamaan.
— "Kun Tisza tulvaa?"
— "Niin. Joka viides tai kuudes vuosi se tavallisesti on ottanut tämän paikkakunnan valtaansa."
— "Mutta onhan siellä nyt uudet turvapadot."
— "Niistä ei ole mihinkään. Me emme ole niitä teettäneet… Tässä kylläksi; puron vieremät laskee tulva allensa, ne eivät kelpaa hautapaikaksi."
Ankerschmidt kuulteli vastahakoisesti tätä muistutusta. Tuo oli ollut hänen mieli-ajatuksensa: tuuheat halavat viileällä rannalla.
— "Sentähden tekee kunnioitettu herrani sen ehdoituksen, että jos teidän armonne mielii rakennuttaa hautakammion, te ottaisitte itäpuolen siitä koivu-kunnaasta, jonka länsipuolella Garanvölgyin perheen holvihauta on. Se on ihan kuiva palkka, johon ei vesi pääse, ja sangen kaunista on siellä surullisten koivujen alla."
Ankerschmidt kiitti ehdoituksesta ja otti sen vastaan. Surullisten koivujen alla siis! Kunnaan toinen puoli on vanhan, toinen puoli uuden tilanhaltian oma.
Mitä tämä maahan kätkee, sen päälle suhisee samat valkolehtiset puut, jotka jo tuntevat noitten aikoja sitte nukkuvain henget.
Ennen viikon kuluttua täytyi rakennuksen olla valmis. Kuolleitten kiire on suuri.
Viikon perästä pidettiin hautajaiset. Niissä yhdistyivät komeus ja murhe. Pappeja, laulajia kaukaisilta mailta; kukkia kaikista maailman ääristä; kultaa ja silkkiä ruumiinarkussa; tulisoittoja ja liehuvia vaakunoita; ainoastaan kyyneliä antoi koti kylläksi.
Ankerschmidt oli sotamies; sotamiehen ei ole sallittu itkeä ihmisten nähden.
Hänen sanoistansa ei saanut huomata, että tämä ääni nyt komensi haudalle.
Kun saattoväki oli tullut hautakammiolle, kun arkku oli laskettu hautaan, kun suuri kivikansi oli vieritetty tämän suulle, kun viimeinen Amen oli kaikunut sen ylitse, silloin otti Ankerschmidt ensimmäisen pivollisen multaa, heittääksensä sitä hautakummulle.
Ja tämä kumpu on se, joka ei laske meitä edemmäksi menemään.
Tämä pivollinen multaa, joka peittää kuolleemme, pitää meitä itseensä sidottuna; tämä pivollinen vihkii maan, jota tähän asti vaan olemme astelleet, isänmaaksemme, jota polvemme notkistus pyhittää. Tämä pivollinen selittää kaikki sille, joka tätä ei vielä ole ymmärtänyt.
Tästä päivästä alkaen veti ritari Ankerschmidt'ia, poistui hän mihin ikänänsä maanpiirillä, takaisin eräs maa, eräs seutu, eräs kunnas, eräs kumpu, jonka hän oli luonut tytär-vainajansa haudalle.