Uusi tilanhaltia

by Mór Jókai

XIV.

Yhteinen hätä.

Eloon jäänyt tytär peri sisarensa osan — ei ainoastaan omaisuuden, vaan myöskin isänsä rakkauden puolesta.

Ankerschmidt pidätti hautajaisten jälkeen luonansa tohtori Grisák'in, joka, ellemme erhety, itki vilpittömimmät kyynelet vainajan tähden; hän neuvotteli tämän kanssa Erzsiken asettamisesta pojan oikeuksiin. Jos hän menee naimisiin, pitäköön silloinkin nimensä, ja hänen jälkeläisensä isänsä nimen ohessa myöskin äitinsä nimen.

Kaksi päivää askaroittiin tässä tuumassa; toisena päivänä, päivällisen aikana, mustan kahvin[60] jälkeen tuli Kampós herra ritarin luokse.

Tuon innokkaan miehen vilkkaat, punaiset kasvot olivat tavallista hehkuvammat, hänen tukkansa oli entistä enemmän hajalla ja pörrössä; hän tuli nähtävästi jossakin sangen kiireisessä asiassa.

— "Terve tultua, hyvä ystäväni! Mitä hyviä tuotte?" tervehti häntä
Ankerschmidt.

— "Kuinka herra inspector jaksaa?" kysyi tohtori Grisák.

— "Kiitoksia. Minä olen vaan huoneenhaltia," vastasi kummallekin puolelle kumartaen Kampós herra ja veti kiiruusti esiin kirjeen viktoriansa taskusta. "Suokaa anteeksi, kunnian herra, me saimme vast'ikään nuorelta Aladár herralta kirjeen, joka on sangen tärkeä; hän käskee meidän saattaa kirjeen sisällyksen teidän kunniannekin tiedoksi, jota me muutoinkin olisimme tehneet, sillä tämä asia koskee enemmän teihin, kuin meihin."

— "Mitähän se lienee?" kysyi tohtori Grisák, uteliaana lornettiaan nenällensä painaen.

— "Teidän luvallanne luen koko kirjeen julki. Niinmuodoin: 'Rakas enoni! Tiszan tulva nousee nopeasti. Tokaj'sta saatujen tietojen johdosta sopii pelätä yhä enenevää vedenpaisumusta. Jos se vielä nousee kaksi jalkaa, juoksee se Füzes'in padon yli aivan sulun vierestä, jos muuten sulku kestää niin kauan, kun jo nytkin maahan hakatut paalut horjuvat. Meidän seudullemme olisi tämä ääretön onnettomuus, sillä Suuri-Kumanian poikki on tuonpuolisella rannalla vahvoja turvapatoja rakennettu ja sentähden ei Tisza voi sinne tulvata; se menee tulvallaan semmoisia paikkoja tervehtimään, jotka eivät vielä koskaan ole vedenpaisumusta nähneet, niinkuin sitä jo monissa paikoin hämmästyksellä on huomattu. Mutta jos vesi tunkee tämän padon lävitse, ei se seisahdu ennenkuin enon puimatanterella;[61] lisäksi yhden jalan noustuaan menee se lammasnavettoihin ja jos se nousee kaksi jalkaa, on tulva asuinhuoneissa. Sentähden on hyvä ryhtyä varokeinoihin. Onneksi ympäröipi puimatannerta vahvaksi nivottu ruokoseinä ja huonerivin edessä oleva kivi-aita pitää myöskin paikkansa. Kolmen jalan korkuinen lantapenger ylt'ympäri pidättää läämävettä. Tämän suhteen on parasta heti toimiin ryhtyä, sillä nämät meidän turvapatomme suojelevat meitä sangen huonosti. Porttien sulkemiseen lantatäytteellä on vielä sittekin aikaa, kun tieto tulee padon hajoamisesta. Minä pyydän, että tästä kohta annetaan tieto myöskin herra naapurille, sillä hänen kastellinsa sijaitsee puolikahdeksatta jalkaa alempana kuin enon asunto, ja hänen on paljon enemmän syytä itseänsä suojella.'"

Tohtori Grisák väitti tätä kirjettä vastaan, että se on mahdotonta.

— "Mutta suokaa anteeksi, se on kirjoitettu tässä," vakuutti huoneenhaltia, sivaltaen kämmenellään kirjettä päästä päähän. "Se on tässä."

— "Minä uskon, että se on siinä, mutta sentähden ei sen tarvitse olla totta."

— "Kuinka? Ettäkö nuori Aladár herra ei puhuisi totta?" kiivastui Kampós herra. "Ah, kunnioitettu herra, siinä tapauksessa ette tunne häntä."

— "Minä en sano, että hän ehdon tahdon kirjoittaa perättömiä, mutta hän saattaa erhettyä, niinkuin kaikki ihmiset. Kuinka kaukana Tisza tästä on?"

— "Kuusi peninkulmaa. Niin, mutta meri on sadan peninkulman päässä ja Aladár herra tietää kuitenkin sanoa, kuinka monta jalkaa meidän tornimme huippu on merenpintaa ylempänä. Nuori Aladár herra on ulosoppinut insinöri, saan luvan sanoa. Jo ensimmäisenä kuukautena tarjosivat hänelle Tiszan järjestämis-yhtiössä tuhat kahdeksansadan florinin palkan. Jos hän sanoo. että tulva tulee kyläämme, tulee se, sillä Aladár herra ymmärtää sen."

Tohtori Grisák kääntyi huonolla tuulellaan yht'äkkiä insinöriksi.

— "Minäkin ymmärrän sen. Minäkin tiedän, mitä nivelleraus on. Meillä on Böhmissäkin vedenpaisumuksia."

Kampós herran kansallinen itsetunto loukkaantui näistä sanoista hirveästi.

— "Böhmissäkin vedenpaisumuksia? Mimmoisia vedenpaisumuksia? Joku pieni puro yltyy vähäisen, jos on ollut rankkasade, ja viepi tiehensä pieniä siltoja; toisena päivänä palaa se taas entisilleen. Mitä se on Unkarin tulvien rinnalla! Suvaitkaa katsoa, kun meillä on vedenpaisumus! Se on meri, jossa sopii laivoilla purjehtia. Puhukaa silloin Böhmin vedenpaisumuksista!"

— "Ohoh, rakas herra huoneenhaltia, minä en tahdo koko maailman aarteista Unkarilta riidellä tätä kunniaa; sen vaan tahdon sanoa, että virran vesi saattaa seisoa kuusi jalkaa ylempänä sitä uomaa, jossa se juoksee, mutta jos padot ovat vahvat, ei voi mitään vaaraa syntyä."

— "Niin, mutta siinäpä juuri vika on, että uudet padot eivät ole vahvoja; horjuvathan jo paalutkin."

Tässä ryhtyi Ankerschmidt'kin puheesen, tohtori Grisák'iin päin kääntyen:

— "Onhan teidän suosikkinne nämät turvalaitokset rakentanut."

Tämä muistutus ei ollut ensinkään tohtori Grisák'in mieleen.

— "Ne ovat varmaankin kylläksi hyvät", kiiruhti lakitieteen tohtori vakuuttamaan, tuon mainion oikeudenmaximin mukaan: "si fecisti, nega" (jos olet jotakin tehnyt, kiellä pois). "Tiedättekö, rakas herra huoneenhaltia, herrat insinörit ovat kaikki semmoisia: toinen moittii aina toisen työtä. Minä en ole vielä koskaan tavannut insinöriä, joka ei olisi julistanut edellä-kävijänsä työtä kelvottomaksi."

Mutta tätä Kampós herra ei enää voinut kärsiä. Kovasti pahoittuneena taittoi hän kirjeen kokoon ja pisti sen taskuunsa.

— "Pyydän anteeksi, minä en tahdo väitellä herra fiskalin kanssa. Minä tahdoin vaan ilmoittaa teidän kunniallenne tämän tiedon, velvollisuuteni mukaan. Jos suitsette sitä huomioon ottaa taikka ei, se on teidän kunnianne asia. Me puolestamme olemme jo ryhtyneet kaikkiin varokeinoihin. Nyt täytyy minun vielä rientää tanyoilta lampaita meijerin pihaan ajamaan."

— "Mutta eihän vaara kuitenkaan liene niin ahdistava?" kysyi Ankerschmidt, joka itsekin katsoi sitä suuressa määrässä epäiltäväksi, että kaikki nuot kauniit, viheriät vainiot, jotka vielä nytkin kirjavasti kukoistavat niin pitkälle kuin silmä kantaa, parin päivän kuluessa voisivat merenpinnaksi muuttua.

Kampós herra kohautti olkapäitään.

— "Muutoin", lohdutteli herra Grisák Ankerschmidt'ia, "ei tulva tehne vahinkoa semmoiselle kastellille, kuin teidän kunnianne on. Ihan toinen on semmoisten vanhain palatsien kohtalo, jotka ovat polttamattomista tiilistä ja akanoilla sekoitetusta loasta rakennetut; ne kaatuvat tietysti kaikki järjestänsä maahan, mutta tämän on Wien'in arkitekti rakentanut, sitä ei jokainen pieni leikinteko häälymään saa."

Tämä oli kuolemantärähys Kampós herran kärsivällisyydelle.

— "Herra fiskali! Meidän talomme, se on totta, on vaan täällä syntynyt muurari-mestari rakentanut, eikä siinä ole mitään koristuksia ulkopuolella, mutta sen voin sanoa, sentähden että itse olin siinä, että se rakennettiin semmoisista tiilistä, jotka kilahtivat kuin poslini; rautaa emme siinä myöskään säästäneet ja me valikoisimme siihen parhaimmat kuusipuut. Minä näin senkin, mitenkä tuo mainio Wien'in arkitekti tätä kastellia rakensi; näin, mimmoisia tiiliä siihen poltettiin; näin, kuinka pylvästen väliin ajettiin soraa; näin, kuinka vähän pidettiin huolta siitä, että perustusta syvemmälle kaivettaisiin, sillä sen alla on hiekkaa; ja sen minä sanon, että tulvan aikana en asuisi hetkeäkään tässä kastellissa, vaikka se minulle ilmaiseksi annettaisiin. Minä pyydän anteeksi teidän kunnialtanne, että näin suoraan lausun totuuden."

— "Mutta herra ispán!"[62] ärjäsi vimmastuneena tohtori Grisák.

— "Minä menen jo, sillä jos kauemmin viivyn, puhuttelette minua vielä kulcsár'iksi,"[63] sanoi kiiruusti nousten Kampós herra ja pyysi vielä kerran anteeksi Ankerschmidt'ilta, joka kiitti kauniisti tuodusta tiedosta ja sanoi, että hän itse puolestaan hankkii itselleen vakuutusta vaaran suuruudesta ja lähtee vielä tänäpänä Tíszalle.

Herra Grisák'issa herätti tämä tieto äkisti suurta lähdön-halua. Hänen muistui mieleensä, että hänen huomenna tulee olla saapuvilla Pest'issä, erään tärkeän oikeudenasian valvomista varten. Ankerschmidt ei häntä liioin pidättänytkään; Erzsike saattaa vielä jonkun aikaa pysyä tyttönä, hänen pojaksi julistamisensa ei ole erittäin kiiru.

Lakitieteen tohtori pyrki kuumeen-tapaisella hädällä vaunuihinsa; Ankerschmidt laski hänestä leikkiä, kysyen, pelkäisikö hän joutuvansa tänne saarroksiin.

Ankerschmidt päätti vasta puolipäivän aikaan lähteä Tiszalle, johon ei hyvällä nelivaljakolla tarvinnutkaan kuin viisi tuntia.

Valtatieltä poikettuansa ja patoja päin ajaessaan, saattoi hän jo kaukaa nähdä, kuinka sadottain ihmisiä tulee ja menee, lykäten käsikärryjä ja laahaten risukimppuja; monessa paikassa työskenneltiin paalu-juntilla ja kuului tahdissa kaikuvia huudahuksia; niityiltä veivät lakkaamatta rattaat savea täytteeksi.

Kun Ankerschmidt tuli padolle, seisahutti muuan gubaan[64] puettu mies hänen vaununsa ja tiedusteli häneltä kohteliaalla äänellä:

— "Mitä suvaitsette täällä tahtoa?"

Ankerschmidt ei suuttunut tästä kysymyksestä, vaan vastasi suuntevasti:

— "Minua haluttaa katsella työtä."

— "Saanko kysyä, mistä päin herra on? Täältä vaiko tuolta puolen
Tiszaa?"

— "Täältä".

— "Siinä tapauksessa on hyvä. Ettekö sanoisi arvoisaa nimeänne, jos kauniisti kysyn?"

— "Mielelläni. Minä olen Ankerschmidt."

— "Vai niin. Tuo herra, joka on herra Garanvölgyin naapuri. Te saatte siis astua alas, vaunut jäävät tähän; ne eivät saa tulla padolle".

— "Kenen käsky tämä on?"

— "Nuoren Garanvölgyi herran; hän on insinöri täällä ja nyt tottelemme häntä. Sillä nyt on Tisza suuri herra, ja jos se suuttuu, ei mikään kenraali komenna sitä, vaan insinöri."

Ankerschmidt hyväksyi kokonansa gubaan puetun miehen johtopäätöksen, että kun täytyy taistella elementtejä vastaan, silloin totelkoon joka ihminen insinörin komentosanaa. Ja uudelle padolle astuttuansa, oli hän pakoitettu myöntämään, että Tisza todellakin on sangen suuri herra.

Kiihtynyt, vaalea virta, keskeltä aivan kaarevan muotoinen, juoksi salaman nopeudella kohisten patojen välitse alaspäin.

Patojen sisäpuolelle jääneitten hopeapoppelien latvat, joista vaan päät pistivät ylös vedestä, osottivat, kuinka paljon tämä muutamain päiväin kuluessa oli noussut.

Vankan, kuohuvan veden pinnalla ei näkynyt ainoatakaan alusta, ei venhettä, vaikka tämä paikka muutoin tavallisesti oli täynnä myllyjä, jotka rivissä, niinkuin metsähanhet taivaalla, leijailivat vedellä;[65] lastilaivojakin vetivät muulloin hevoset köysistä virtaa ylöspäin, kun taas sitä alaspäin kulki verkallensa Marmarós'in rumänilaisten hirsilautat; välisti näkyi kaukaa myöskin jonkun pienen höyryvenheen savu; rannoilla vetivät kalastaja-venheet kokoon ulos heitetyitä verkkojansa, joitten tankojen päät pilkistivät vedestä. Nämät kaikki olivat nyt kadonneet. Myllyt rikki ruhjotut, ketjuistaan irti temmatut; purret rannoilla vesi-ajolla; koko vedenpinta mahdoton kulkea; eivät edes rannasta rantaan menevät lautat uskaltaneet koettaa veden voimaa. Köysi, piukkaan pingoitettuna, on vedetty virran poikki; siinä istuu sadottain variksia vierestyksin, ikäänkuin se vaan heidän tähtensä olisi siinä. Ainoastaan silloin tällöin näkyy toisiaan ajelevien aaltojen välistä jotakin mustaa, jonka epäselvä muoto puoleksi läikähtää esiin vedestä. Ihmiset vaan arvaavat, mikä se lienee. Puunkappaleko? Asunnosta temmattu huonekalu vaiko ihmisen ruumis?

Ja rannalla häärivät, hikoilevat kaikki niin, kuin sotaleirissä tehtäisiin vallitusta vihollisen leiriä vastaan: narisevain kärryjen itku, ryskyväin junttain paukunta on suurempi kuin ihmismelu, sillä ei kenelläkään ole aikaa pakinaan, kun Tisza jo viruttelee padon ylimmäistä laitaa.

Ankerschmidt ymmärsi ensi silmäyksellä sen verran, että työn tärkein osa on siinä, jotta yhden sulun suuta, joka ei näytä tarpeeksi luotettavalta, vahvistetaan toisella padolla, joka on sen taakse asetettava, ja tämä pato olikin jo niin valmis, että ainoastaan risutäytteet puuttuvat sen kyljistä.

— "Tuolla tulee herra insinöri itse", sanoi gubaan puettu mies, osottaen erästä toiselta puolelta tulevaa henkilöä, jonka Ankerschmidt tällä kertaa tuskin olisi tuntenut Aladár Garanvölgyiksi, ellei hänen huomiotansa edeltäpäin olisi siihen johdatettu. Tältä oli näet se lika, joka yöt päivät oli hänen päällensä kuivettumaan jäänyt, kokonansa vienyt herran muodon; hänen vaatteensa olivat risuista rikki revityt ja kuluneet; hänen hattunsa sateesta pahasti rytistynyt ja hänen äänensä huutamisesta käheä.

Harva nainen olisi rakastunut mieheen, jos hänen tässä tilassa olisi nähnyt; — mutta joka kerran rakastaa häntä, se olisi häntä vielä enemmän rakastanut!

— "Hyvää iltaa, kunnian herra!" tervehti nuori insinöri Ankerschmidt'ia. "Te ette uskonut kirjettäni, eikö niin? ja tulitte itse varmaa tietoa vaarasta ottamaan. Tehkää siis hyvin ja katselkaa ympärillenne."

— "Jumala antakoon!" vastasi Ankerschmidt, vetäen kädestään hirvennahkaisen hansikan, jottei hän hansikoitulla kädellä pudistaisi nuorukaisen turvonnutta kättä. "Minä luulen jo nähneeni kylläksi. Nouseeko Tisza vielä?"

— "Tänäpänä nousi se vaan viisi tuumaa; se on varmaankin tuonpuolisella rannalla rikkonut jonkun padon, sillä eilen kasvoi se Tokaj'n luona koko jalan."

— "Ja meihin katsoen on se helpoitusta. jos vesi voipi murtaa rikki patoa toisella rannalla?"

— "Tietysti, sillä silloin juoksee se vapaasti sinnepäin, niinkuin hekin siellä pelastuvat, jos Tisza tulvaa meidän päällemme."

— "Sen mukaan me nyt siis kummallakin rannalla rukoilemme yhtäläisesti: Herra Jumala, saata onnettomuus toiselle rannalle!"

— "Vielä enemmänkin teemme, kuin rukoilemme."

— "Me yritämme patojamme vahvistamaan."

— "Se olisi soveliainta; mutta paljon pikaisempi ja vähemmän maksava työ on heikontaa vastapäisen rannan turvalaitoksia. — Eikö teidän kunnianne huomannut, että asettamani vartiat teitä pidättivät?"

— "Ah, ne olivat siis vartioita? Yksi tiedusteli todellakin nimeäni ja sitä, asunko tällä vaiko tuolla puolen."

— "Ja vasta sitte laski hän teidät padolle, kun oli saanut tietää, kuka te olette."

— "Täällä pidetään samanlaista järjestystä kuin sodassa."

— "Me olemme pakoitetut siihen. Meillä ei ole tekemistä ainoastaan elementtien, vaan myöskin ihmisten kanssa. Sekä tämän- että tuonpuolisella rannalla on satojentuhansien vuodentulo, heidän talonsa, omaisuutensa, koko heidän etunsa ja elämänsä vaarassa. Vaarasta suojelee meitä vaan pitkä multavalli. Jos tulva jommallakummalla puolella voipi tunkea tämän multavallin lävitse, silloin saattaa toinen puoli veisata Te Deum'ia, sillä se on pelastettu; mutta onnettomuuteen joutuneella puolella maksaa silloin häviö miljonia. Vaan epätoivo on huono neuvonantaja."

— "Ettehän kumminkaan pelänne, että toiselta rannalta tulisivat tänne ylitse meidän patojamme rikkomaan?"

— "Sekin saattaa tapahtua, mutta sitä varten on vartioita asetettu niinkuin säännöllisen sodan aikana. Minä pidän sotajärjestystä voimassa; yöllä palaa joka sadan askelen päässä vartiotuli ja pyssyillä varustetut vahdit kiertävät padolla, niin pitkälle kuin minun vaarinpitoni ulottuu. Mutta teidän tulee tietää, etteivät ne ole vaarallisimmat yritykset, joita aseilla käypi häätäminen. Pian tapahtuu, että luoksemme tulee rikas herra, joka tarjoo kiiltävää rahasummaa, salaisesti, tuttavan-tapaisesti, eikä siitä pyydä muuta palvelusta, kuin että insinöri, jos hän siellä taikka täällä on huomannut vian, sitä älköön nähkö. Jos tulva tunkee sen lävitse, sanotaan, että se oli onnettomuus, ja ken väittänee, että insinöri sitä edeltäpäin on huomannut? Kuka tutkinee sydämen ja munaskuitten salaisuuksia? Jos me karkotamme semmoisen houkuttelijan, tulee asian-ymmärtäviä neuvonantajia, jotka hairauttavat kokematonta insinöriä, saattavat häntä niin eksyksiin, että hän panee vahviketta ihan toiseen paikkaan kuin missä tarpeellista on. Minä tuskin kerkeen semmoisia ihmisiä tanyastani pois ajamaan. Välistä ovat nämät hyviä ihmisiä, hyviä kumppaneita, mutta vaara tekee ihmisen huonoksi, kavalaksi, jos hänellä on pelko jostakin. Jumalan kiitos, ettei minulla ole mitään. Ehkä minä en olisi parempi kuin muut."

— "Mutta minkätähden ei ennemmin vahvisteta sulkua, kuin että sen taakse tehdään uusi pato?" kysyi Ankerschmidt Aladár'ilta.

— "Sitä on jo moni minulta kysynyt; vieläpä virallisestikin. Tässä ovat rannalle vedetyt paalut, jotka minun sijastani selittävät kaikki."

Näillä sanoilla vei Aladár Ankerschmidt'in neljän viiden paalun luokse, joita vartioitsi pyssyllä varustettu mies.

— "Suvaitkaa katsoa tänne. Nämät paalut kiskoi tulva irti sulkupadosta. Niihin on jokaiseen merkitty määrätty pituus: kolme syltä neljä jalkaa. Otetaan nyt sylipuu ja mitataan paalut; toisesta päästä toiseen on vaan kaksi syltä viisi jalkaa. Siitä käy selväksi, että sulkupaalut ovat viittä jalkaa matalammalta maahan lyödyt, kuin kaavassa on määrätty; tässä on urakkamies säästänyt. Seurauksena tästä säästämisestä on nyt se, että tulva tunkee alhaalta sulun lävitse. Kaikki vahvistaminen ylhäältä olisi turhaa työtä; nykyisen tulvan kestäessä ei voi paaluja vahvistaa. Sentähden olen pakoitettu tekemään ihan uutta patoa samaan suuntaan, jossa tämä sievä teos on; muutoin me tulemme märäksi juuri siinä, missä luulimme saaneemme parhaan suojeluksen."

Ankerschmidt kierteli vihaisesti viiksiänsä tästä tiedosta ja jupisi useat kerrat itsekseen: "tämän on tuon vietävän Grisák'in suosikki rakentanut."

— "Minä luulen, että vielä muittenkin kuumoittaa päätä tämän tähden, kuin niitten, joihin se suorastaan koskee. Minun on täytynyt kuulla viekoittelemisia semmoistenkin ihmisten puolelta, joitten oikeastaan ei ole mitään tekemistä tämän vesirakennuksen kanssa. Muitten muassa kävi täällä jo pari kertaa eräs herra Mikucsek."

— "Ah! Minä tunnen hänet. Ja mitä tuo tahtoi?"

— "Ei mitään muuta, kuin että jättäisin tämän työn sikseen ja menisin muita vaaran-alaisia paikkoja suojelemaan."

— "Ja millä tavoin pääsitte hänestä vapaaksi?"

— "Aivan yksinkertaisesti: minä en vastannut mitään hänen sanoihinsa enkä ollut kuulevinani, mitä hän puhui. Minä jakelin käskyjä, hän myöskin; mutta kun hän näki, että kaikki täyttivät minun määräyksiäni, vihastui hän ja meni pois."

— "Eikö hän luvannut tulla takaisin?"

— "Uhkasipa hän ankarasti."

— "No, tulkoon hän vaan, nyt minäkin jään tänne."

— "Minä kiitän suuresti tästä avusta, mutta minun täytyy antaa teidän kunnianne tietää, että asuntonani, johon saatan teidät yöksi vastaan-ottaa, on kasa risukimppuja, joista improviseraamme majan siihen paikkaan, missä vietämme yötä?"

— "Sehän on komea tanya. Sotaretkellä maksaisi ihminen monta kertaa semmoisesta hotellista, jos se vaan olisi saatavissa. Kaikissa tapauksissa aion minä jäädä tänne. Meillä on hyvä viitta, me voimme helposti saada yön kulumaan."

Sotavanhus seurasi kepeillä askelilla insinöriä yhteen-sidottuin faschinein välitse risumajalle, jossa molemmat istuivat ristiin ladotulle varpukimppu-kasalle.

Oli jo täysi ilta; metsähanhien parvet palasivat kylvöpelloista kotia ruovistoihinsa ja kaukaisista kylistä kuului iltakellon surumielinen ääni Tiszalle asti; pitkin patoja kaikui pyökin-kuoresta tehtyjen torvien ääni peninkulmasta peninkulmaan, merkiksi että päivätyö on päättynyt; ne, jotka aamusta iltaan ovat työtä tehneet, saavat mennä levolle, ja nyt seuraa yötyö, sillä tuo vaivaloinen taistelo ei lakkaa yöksikään: levähtäneet kädet tarttuvat pois-pantuihin lapioihin, kuokkiin, ja patotyötä jatketaan yhä, ensin kuun, sitte tulisoittojen valossa.

— "Emmepä mekään olisi luulleet, että joskus yhden teltan alla bivuakeraisimme", sanoi Ankerschmidt Aladár'ille, tiputtaen puuvartaasen pistetyn silavan rasvaa leivälleen, jota hän oli paistanut rätisevän valkean ääressä.

— "Vihollinen on yhteinen", vastasi siihen Aladár.

— "Ja yhteinen pelkomme esine."

— "Ei kaikin päin. Minun on suojeltavani vaan isänmaani, mutta ei omaisuuteni."

— "Tämä sutkaus tarkoittanee kai minua, että minun päinvastoin on suojeltavani omaisuuteni, mutta ei isänmaani. Katsokaa, nuori mies, te ette ole oikeassa."

— "Sitä parempi. Muutoin on nyt vaan vähäinen etu toinen toisemme suhteen; jos tulva näin nousee, on huomenna meidän molempien omaisuus yhdessä paikassa: meren pohjassa."

— "Mutta tämä merenpohjakin on oleva yhdessä paikassa: — sydämissämme!" sanoi siihen Ankerschmidt, ja Aladár saattoi siitä äänestä, jolla nämät sanat olivat lausutut, tuntea, ettei se ollut mikään tuuleen laskettu lause.

Tämä ei tosiaankaan ole mahdotonta! Jos Newton on osottanut todeksi, että maan vetovoima vaikuttaa "pondus specificum'in", miks'ei voisi "Unkarin maalla" olla semmoinen ominainen vetovoima, joka on syynä sydänten "pondus specificum'iin?"

Molemmat miehet sopivat siitä, että vuorotellen valvoisivat yön. Aladár, enemmän väsyneenä, menee ensiksi levolle; kuun laskettua herättää hänet Ankerschmidt ja sitte valvoo hän taas aamuun asti.

Aladár otti kiitollisuudella vastaan tämän tarjouksen; hän kääriysi viittaansa, laskeusi levähtämään paljaalle maalle, nojaten päätään risukimppuun, ja oli tuskin toivottanut hyvää yötä kumppanilleen, kun hän jo nukkui.

Ankerschmidt istui risukimpun toiseen päähän ja heitti puita valkeaan, liekkiä voimassa pitääksensä, jotta se yhäti loistaisi ja hän yhäti voisi nukkuvan kasvoja katsella.

Nukkuvan ihmisen kasvoissa on suuri tutkinnon-ala; joka juonne palaa silloin takaisin alkuperäiseen muotoonsa; nukkuvan kasvot eivät tiedä mitään teeskentelystä.

Välisti nosti tuuli viittaa nuorukaisen rinnalta; Ankerschmidt peitti häntä huolellisesti joka kerta uudestaan ja kohensi kekäleitä valkeassa.

Sydän-yön aikana meni puolikuu jo nukkumaan; hopea-venhe näkyi heiluvan leveässä virran-tulvassa, kunnes laineet toivat tuon pitkälle ulottuvan valo-vaon kokonansa tämänpuoliselle rannalle. Ankerschmidt'illa oli se aikomus, ettei hän kuun laskettua herättäisi väsynyttä nuorukaista, vaan valvoisi hänen sijastansa siksi, kuin tämä itsestänsä herää, ja silloin sanoisi hänelle, että kuu juuri nyt oli laskenut.

Hopea-venhe vaipui jo veteen, se näkyi vaan enää puoleksi, niinkuin palavan vuorenhuipun pää; nyt sekin vaipuu yhä syvemmälle; vihdoin oli vaan jälellä pieni kipinä, puolikuun kärki, sitte sekin katosi aaltojen taakse.

Sillä hetkellä nousi nukkuva nuorukainen seisaalle ja toivotti hyvää huomenta Ankerschmidt'ille.

— "Ah! te olette herännyt!"

— "Kuu laski nyt", sanoi Aladár, viitaten vielä kiiltävää taivasta kohti, jonka sädekehä osotti sitä hautaa, johon taivaan vaeltaja minuti sitten oli vaipunut.

— "Ja te tunsitte, koska kuu laski?" kysyi kummastellen Ankerschmidt.

— "Se olisi huono nukkuja", vastasi Aladár, "joka ei maatessaan tuntisi sitä hetkeä, jolloin hänen on velvollisuus herätä."

Kuun laskettua sytytettiin sadottain tulisoittoja pitkin patoja; työtä jatkettiin, niinkuin päivällä; kärryt narisivat, juntan-hoitajain komento-sanat riistivät yöltä sen äänettömyyden.

— "Jos ummistaa silmänsä, voisi, työnmelusta päättäen, luulla, että on päivä", sanoi Ankerschmidt, heittäyten pitkäkseen Aladár'in jättämälle lepopaikalle; "saatoitteko nukkua junttain paukkinalta?"

— "Oho, aivan hyvin. Se kaikuu niin, kuin kuulisi suuren äiti-kultansa, maan sydämen-tykytyksen."

— "Puuttuu vaan päivälliskello, joka kutsuu työmiehiä ruoalle."

— "Minusta todellakin tuntuu siltä, kuin kuulisin kellon-äänen etäältä."

— "Se soipi vaan teidän korvissanne; kuka saattaisi tämmöisessä kärryjen ratinassa eroittaa kaukaista kellon-ääntä?"

Aladár ei kuitenkaan levännyt, vaan poistui muutaman askelen päähän, jossa yötisen vartiotulen leimu ei häikäissyt hänen silmiänsä, ja näytti tarkasti tutkivan jotain Tiszan kaukaisella pinnalla.

— "Minusta on, kuin näkisin jonkun venheen lähestyvän."

— "Teillä lienee hyvät silmät, jos näette jotain; minä näen vaan vettä."

— "Tuolla, rannan partaalla, jossa karsitut halavat pistävät ylös vedestä. Nyt tulee se heti halavain kohdalle."

— "Se lienee joku pölkky."

— "Mutta minä näen airon jäljet vedessä, se on joku venhe. Vartiat varmaankin nukkuvat, kosk'eivät vielä tähän asti ole ampuneet sitä."

Muutaman minutin perästä rupesi jo Ankerschmidt'kin uskomaan, että todellakin venhe on tulossa heitä päin; molemmat miehet tarttuivat nyt kiireesti pyssyihinsä ja menivät padolle venhettä vastaan.

Tiszan virta oli kova, venhe näytti höyrynvoimalla lähenevän. Vähän ajan kuluttua saattoi jo nähdä, että yksi mies istuu siinä ja kahdella airolla soutaa venosta, joka oli puunpölkystä koverrettu n.k. sielun-hukuttaja-

— "Ohoi! Ken olet? Mihin matka?" huusi sille Aladár, ojentaen pyssyänsä ammuntaan. Venheessä-kulkija huusi takaisin:

— "Älköön herra huoliko siitä, ken minä olen, vaan ajatelkoon omaa henki-raukkaansa, niin kauan kuin vielä on aikaa; tuolla D:n luona ovat rikkoneet padon."

— "Rikkoneet?" huusi Aladár vimman ja epätoivon äänellä.

— "Se on, Jumal' auta, totta. Minä näin, kuka se oli. Minä tiedän hänen nimensä."

— "Kuka se oli?"

— "Minä en sano sitä. Jos sen sanoisin, heittäisivät herrat hänet vankeuteen. Hänen asiansa kääntyisi hyväksi; hän pääsisi ehkä vapaaksi ja kerskaisi vielä, että hänkin oli ollut siellä, missä niin monta muuta. Mutta jos minä tiedän, kuka se oli, tulee siitä kuolema hänelle. Hyvästi, nuori herra!"

— "Seisahdu!" huusi hänelle Aladár; "käännä tänne, nouse maalle! Jos lähdet edemmäksi, ammun sinut."

— "Tehkää hyvin!" sanoi venhemies ja laskeusi heti pitkälleen venoseensa. Tulva vei salaman nopeudella pienen sielun-hukuttajan mukaansa ällistyväin miesten silmien edestä. Aivan tarpeetonta olisi ollut sitä ampua.

Aladár tarttui, korvat kurolla, Ankerschmidt'in käteen.

— "Hyvä herra, nyt kuulen jo selvästi kellon-äänen. Tämä on hätäkello. Tuo mies on nähtävästi puhunut totta. Nyt ei teillä ole minutiakaan aikaa hukata; jos D:n luona pato on rikottu, saattaa tulvavesi pikemmin olla teidän kastellinne portilla, kuin hyvät hevosenne."

— "Entäs te?"

— "Minä jään tänne, niin kauaksi kuin on jotakin tehtävää, vaikk'ei täällä mikään enään auta, jos vesi meidät kiertää. Työmiehet juoksevat tiehensä, heti kun saavat tietää tämän sanoman, ja syystä, sillä kaikilla on perhe ja talous tuolla kotona. Rientäkää, hyvä herra; tässä ei ole aikaa neuvotella."

— "Ja pelastatteko te itsenne myöhemmin?"

— "Täällä on venheitä, minä otan jonkun niistä ja lähden tornia kohti.
Herran haltuun!"

Sen sanottuaan pudisti hän ritarin kättä, heitti pyssynsä olalle hihnasta riippumaan ja alkoi nopeilla askelilla astua sinne päin, josta tuo salainen venhemies oli tullut.

Ankerschmidt jäi siihen isoksi aikaa seisomaan ja katsoi hänen jälkeensä siksi, kunnes Aladár yht'äkkiä kääntyi taaksepäin ja kädellänsä uudestaan viittasi ritarille. Silloin pyrki tämäkin vaunuillensa menemään.

Kun Ankerschmidt herätti vaunuissa nukkuvaa kuskia, ei padolla häärivässä väessä vielä ollut mitään hädän melua; juntat paukkuivat, tulisoitot ja pikiroihut leimuivat pitkin rantaa.

Ankerschmidt antoi kiireesti valjastaa hevosensa ja otti itse ohjakset käteensä, selvitäkseen vaunuineen mutkaiselta rantatieltä.

Hänen ainoa tyttärensä, joka nyt on yksinänsä vaaran uhkaamassa kastellissa, täytti hänen sielunsa huolella.

Valtatien ja patojen välillä oleva niitty oli vetelä; pyörät vaipuivat syvälle hetkuvaan maaperään; kointähtikin oli jo noussut taivaalle, ennenkuin Ankerschmidt monien ponnistusten perästä pääsi valtatielle.

Täällä hän huimasi hevosia ruoskan siimalla ja pani ne tulisella vauhdilla kiitämään hiekkaista tietä kotia päin.

Eräässä ahteessa, jota hevoset korskuen pyrkivät ylöspäin askel askelelta, otti hän itselleen aikaa takaisin katsahtaaksensa ja näki, ettei mitään rattaita tullut hänen perässään.

Hän rupesi uskomaan, että oli paennut tyhjää hätää.

Aamun koitteessa eräälle purolle tullessaan, seisatti hän muutamaksi minutiksi valjakkonsa ja laski, siltaa välttäen, hevosensa puron poikki menemään, jotta hän, sill'aikaa kuin nämät siitä joivat, sillalta saisi katsella seutua.

Kaikki oli vielä vihriäistä.

Niityt olivat peitetyt keltaisella ja punertavalla kukkasvaipalla; viljavainiot olivat jaetut viheriöihin tauluihin, joista kaikenlaiset värit vivahtelivat; laitumilla kävi hajallansa valkoisia ja mustia karjalaumoja, valkoisia lehmiä ja mustia puhveleita.

Nousevan auringon säteissä kimalteli ruohikossa miljonia timantteja; koska ihmisen varjo ulottui pitkälle, syntyi hänen ympärillensä kiiltävä sädekehä kasteisessa ruohossa.

Mikä onnellinen seutu! Kuka olisi taipunut siihen ajatukseen, että nämät kaikki yhden päivän, puolen päivän kuluessa katoisivat, häviäisivät, että mikä nyt on autuaallisuutta ja runollisuutta, se ei makuukauden kuluttua olisi muuta kuin lokaa ja epätoivoa?

Vaan kuitenkin oli jo niin kirjoitettu.

Tuskin olivat Ankerschmidt'in kiitävät vaunut ehtineet neljänneksen tunnin matkaa sillan toiselle puolelle, kuin he taas tulivat sillalle, joka oli erään joen yli rakennettu; kun käyden sillan yli ajettiin, kääntyi kuski taaksepäin ja tarkasteli jokea.

— "Katsokaa, kunnian herra, tämä joki juoksee nyt takaperin."

Ankerschmidt nojausi ulos vaunuistaan, ja hänestä näytti todellakin, kuin joen uoma olisi täynnä likaista vettä, joka juoksi vastapäiseen suuntaan.

Nyt rupesi hänkin paremmin tarkastamaan ja näki, että ojat tien vieressä olivat kaikki täynnä vettä, joka niissä ei suinkaan vielä ollut kauan ollut, niinkuin saattoi nähdä niistä kasveista, jotka täyttivät ojien pohjan ja jotka eivät elä vedessä; lyhyemmät niistä olivat jo aivan peitossa, kun sen sijaan korkeammat varret vielä seisoivat pystyssä vedessä ja kummastellen katselivat jalkojansa viruttavaa elementtiä, joka on heidän juurensa tappava ja uuden kasvullisuuden heidän sijaansa synnyttävä.

Vielä neljänneksen tunnin kuluttua vuodattivat jo ojat vettä tien-viereisille niityillekin, ja kulaisvesi välkkyi jo sieltä täältä viheriäin toukojen välistä.

Kun he tulivat edemmäksi, nousi vesi jo paikoittain maantiellekin, jossa näkyi muutamia uurroksia; kaukaa tasangolla kimalteli jo tulva.

— "Riennetään, riennetään joutuisammin!" ahdisti ritari kuskia ja katseli huolestuneena vaunuistaan, kuinka kokonaisia parvia metsähanhia ja raukkuja lenteli taivaalla, ikäänkuin heidän olisi suuri kiire tähän seutuun mitä pikemmin asettua.

Tuskallisinta oli, ettei tavannut ainoatakaan sielua. Ei missään, niin pitkältä kuin tie ulottui, näkynyt ajo- eikä jalkamiehiä; oli aivan kuin ne jossakin olisivat vangiksi otetut.

Yhdessä paikassa seisoi jo tiellä kokonainen järvi, jossa tuuli tuuditteli laineita ja joka leveni yhdestä metsiköstä toiseen eikä näyttänyt huolivan niistä padoista, jotka välillä olivat.

— "Laske menemään!" käski Ankerschmidt. Kuski ajoi veteen, joka ulottui melkein hevosten vatsaan asti ja juoksi vaunujen pohjan lävitse; kesti pari sataa jalkaa, ennenkuin taas päästiin kuivalle maalle. Mutta sen lävitse kahlattiin onnellisesti.

Nyt seurasi mäkinen seutu, jonne vesi ei vielä ollut ehtinyt; siellä oli pieni metsä kummallakin puolella tietä. Metsä kaikui satakielen laulusta ja rastaan viserryksestä; poppelit heittelivät kukka-untuviansa; lämmin ilma oli täytetty akasian-tuoksulla; ihmishermot eivät voineet aavistaa, mitä metsän tuolla puolen on.

He olivat tuskin ehtineet ulos tiheiköstä, missä mäkinen maa muuttui kaltevaksi, kuin uusi seutu leveni heidän silmäinsä eteen. Se oli jo häviön panoramana.

Kaukaa ja läheltä, lukemattomista paikoista, ikäänkuin särjetyistä peilinkappaleista kimalteli auringonpaiste paisuneessa vedentulvassa. Maantien oikea puoli oli jo pitkältä merenrantana, jota leveät laineet valelivat. Tuskin tuhannen jalan päässä metsästä oli noin kolmenkymmenen sylen levyinen aukko tien viereisessä padossa, jonka lävitse tuolta puolelta tuleva virta kohisten juoksi.

Toisella puolella tätä aukkoa oli koko tie täytetty ristinrastin käännetyillä rattailla; ylt'ympäri joukottain käsiään väänteleviä, vaikeroivia naisia, lapsia, huutavia miehiä, toimetonta väkeä.

Aukolle tultuansa ymmärsi Ankerschmidt, minkätähden hän siihen asti ei ollut ketään tavannut. Kansa, joka oli paennut tulvan valtaan joutuneista kylistä, ei voinut tämän esteen ylitse päästä.

Jäännökset parista särkyneistä rattaista, jotka olivat ojan syrjälle heitetyt, todistivat, että oli löytynyt uskaliaita yrittelijöitä, jotka olivat koettaneet päästä ristiin juoksevan virran lävitse; mutta tämä ei ottanut sopimuksiin ruvetakseen; ilman armotta tempasi se myötänsä ne, jotka rohkenivat yrittää ottelua sen kanssa, ja yhä enemmän söi se patoa.

— "Eikö tästä voi ylitse päästä?" kysyi Ankerschmidt toisella puolella kierteleviltä.

— "Olkoon herra iloinen siitä, että saa olla siellä!" huusi joku äristen vastaukseksi, sillä suuressa vaarassa eivät ihmiset ole kohteliaita. "Kiittäkää, että olette turvassa!"

Eräs sortuutiin puettu mies tunsi kuitenkin Ankerschmidt'in ja alkoi kunnioituksella häntä puhutella.

— "Vaara on selkämme takana, hyvä herra; tulva on kiertänyt meidät; me pakenisimme, mutta mihin?"

— "Mitä tiedätte B'falu'sta?" tiedusteli huolestuneena Ankerschmidt.

— "Me asumme sen naapuristossa; aamusta alkaen kuulimme hätäkellon, mutta vesi tuli niin äkisti, että mahdotonta olisi ollut sinne päin mennä."

— "Mutta minun täytyy välttämättömäsi päästä sinne."

— "Tuskinpa vaunuilla; mutta jos herra tahtoo tehdä hyvin, kääntäkää takaisin, ennenkuin jäätte tähän saarretuksi, ja tulkaa jostakin Tiszan viereisestä pysäyspaikasta takaisin purrella sekä antakaa tieto, että täällä on suuri hätä — jos ei ennen sitä Jumalan viha ole meitä täältä pois lakaissut."

Ankerschmidt käsitti, että tätä neuvoa oli seuraaminen. Rikotun padon lävitse tunkeva tulvavesi syöksyi yhä nopeammin leveten toiselle puolelle; tässä ei ollut kauemmin viipymistä. Hän lupasi tuskastuneille ihmisille, että ennen pitkää tulisi takaisin pursilla heitä varten, ja käski sitte kuskinsa kääntää takaisin sekä uudestaan rientää Tiszan padolle; sinne varmaankin tulva viimeiseksi tulee.

Niinmuodoin takaisin samaa tietä, jota oli tultu.

Nyt olivat jo kukoistavat kasvit tien vieressä, suuret kuninkaan-keihäät keltaisine kukkineen, jotka ennen olivat seisoneet pystyssä vedessä, mutaan painuneet; nyt nosti jo kuskinlautaan asti ulottuva lätäkkö ylös hevoset ja vaunut, joitten täytyi siitä uiden pelastua; nyt kiikkuivat vaan enää viljavain ohratoukojen tähät veden päällä, ja missä aamupäivällä keltaiset ja punertavat kukat olivat peittäneet lihavat niityt, siinä nyt vaan näkyi taivas heijastavan vedenpinnasta, kaikkialla taivas!

Valkoinen ja musta karja ei enää käynyt laitumella, vaan kaikki juoksivat mylvien tietä päin; lukematon jono rattaita, jotka toivat pakolaisia läheisistä kylistä ja veivät niitä kaikille tahoille, tuoksuttivat pölypilviä oksateillä.

Epäsäännöllisestä paosta saattoi huomata, ettei kukaan tietänyt, mistä vaara tuli ja mihin sen edestä oli pakeneminen.

Likeisistä kylistä kaikuivat herkeämättä hätäkellot, taivaalta kuului tuhansien vesilintujen käheä rääkynä ja maan päältä se sanomaton, tuskallinen, sekasortoinen ääni, joka syntyy, kun tuhansittain ihmisiä huutaa apua.

Erästä yksinäistä, valkoista taloa keskellä peltoja ympäröitsi jo vesi; sen katolla istui muutamia naisia, jotka valkoisilla liinoillaan liehuttivat etäälle päin, josta ei mitään apua tullut.

Ja Ankerschmidt ajatteli, että ehkä nyt hänenkin ainoa lapsensa näin seisoo vaaran ympäröimän kastellin akkunassa ja huutaa apua ja liehuttaa valkoista liinaansa, eikä ole ketään, joka saattaisi hänen avuksensa mennä.

Ja kaikki nämät oli hänelle ennakolta sanonut tuo viisas mies, jota hienot herrat luulevat tyhmäksi, sentähden että hänellä on niin vilpittömät kasvot, eikä hän itsekään ollut häntä uskonut; sen sijasta, että hän heti olisi rientänyt yöt päivät kastellinsa ympäri valleja rakentamaan, jätti hän sen, hankkiaksensa tietoa siitä, mitä hänen olisi pitänyt uskoa.

Ja vielä oli tuo kovapäinen mies, huoneenhaltia sanonut senkin, että koko herraskastelli oli huonosti rakennettu; jos tulva tulee, olkoon Jumala laupias ja armollinen sen sisässä oleville.

Eikä hän silloin uskonut häntä tässäkään kohden, kun hän olisi voinut suojella taloansa, kun hän olisi voinut olla apuna vaarassa; nyt on hänen rangaistuksensa se, että uskoo ja näkee kaikki edessänsä, kun ei enää mitään voi muuttaa!

Kun Ankerschmidt tuli takaisin sulkupadolle, ei siellä enään ollut muita jälellä, kuin Aladár ja hänen insinöriapulaisensa sekä varalla pidettyjen venheitten miehistö. Kaikki muut olivat paenneet, kummalle puolelle hyvänänsä hän katsoi.

Aladár oli raskaassa työssä; hänellä oli tuskin aikaa huomata takaisin palannutta herraa, sillä hän sitoi par'aikaa patopuihin kiinni niitä paaluja, jotka vesi siihen asti oli kiskonut irti tuosta eräästä sulusta.

— "Suokaa anteeksi, hyvä herra, minä olen kohta valmis teitä palvelemaan; panen vaan ensiksi taattuun paikkaan nämät 'dokumentit', joita en voi mukaani ottaa, ja annan lähteville miehille määräyksiä, mihin päin heidän on meneminen, jotta voisivat suurimmassa vaarassa oleville ensiksi apua antaa."

Venheitten ja lauttojen joukko rupesi ennen pitkää Aladár'in määräyksen mukaan levenemään joka taholle, yhä nousevaa tulvaa vastaan taistellen, ja pyrkivät puoleksi vihriällä, puoleksi sinisellä vedenpinnalla monissa mutkissa vaaran-alaisten kylien torneja kohden.

Ankerschmidt käveli sill'aikaa levottomasti edes takaisin padolla ja kierteli tuskastuneena pitkiä viiksiänsä, ikäänkuin nämät olisivat olleet kaikkiin syypäät.

Pian tuli Aladár takaisin hänen luoksensa.

— "Nyt olen jo teidän käytettävänänne, hyvä herra; eikö totta, vaunuilla ei enää voinut kotia päästä? Poppeli-metsän tuolla puolen tuli jo tulva teitä vastaan."

— "Minä käännyin todellakin sieltä takaisin. Vähäisen uimmekin."

— "Nyt on parasta laskea vaunut Szolnok'iin päin menemään; patoa myöten saattavat ne varmaan tulla sinne asti, täällä ei ole hetkeksikään niillä mitään tehtävä."

— "Mutta minä tahdon mennä kotia. Kuinka kotona laita lienee? kotona!"

— "Minä tiedän; mennään nyt yhdessä. Minäkin riennän eno raukkani luokse. Virkani on kolmeksi viikoksi lakkautettu; sill'aikaa emme voi parempaa tehdä, kuin hukkuvia asukkaita vedestä onkia."

— "Mutta te olette jo laskenut pois kaikki lautat."

— "Niin olen. Ne ovat määrätyt kaikkein läheisimpiin kyliin, jonne vielä saattaa lautoilla puhtaasti päästä; mutta jos tahdomme kotia asti pyrkiä, on meidän pakko tulla toimeen pienellä, köykäisellä hallitusmuodolla."

— "Hallitusmuodolla?"

— "Älkää suvaitko pelästyä! Minä en puhu 'konstitutionista', vaan tästä pienestä leivin-kaukalosta tässä; siihen istumme molemmat, se kantaa juuri niin monta ihmistä, ja se on hyvä siitä, että missä tulemme kuivalle maalle, voipi sen ottaa olalleen ja kantaa siksi, kuin taas tulee vettä eteen."

Se oli todellakin kummallinen, pieni "hallitusmuoto:" yhdestä ainoasta puu-pölkystä koverrettu venonen, yhdellä keksillä, yhdellä airolla. Semmoista hallitusmuotoa nimitetään myöskin sielun-hukuttajaksi.

Ankerschmidt pudisti päätään, tuon nähdessään.

— "Minä luulen", sanoi Aladár, "että me kumpikin haluamme pikemmin kuin paremmin päästä sinne, missä meillä on joku, jonka hengestä olemme huolestuneet: teillä tyttärenne, minulla enoni."

"Kummallinen nuorukainen!" ajatteli itsekseen Ankerschmidt; "hän vapisee enonsa hengen puolesta, jonka omaisuuden hän perii."

— "Ja jos tahdomme pyrkiä tornia päin, emmekä halua odottaa siksi, kuin tasanko edessämme muuttuu aavaksi mereksi, joksi se huomiseksi muuttuu, täytyy meidän tyytyä siihen, mihin vene vie meidät, mihin me sen. Sentähden, hyvä herra, jos teidän on halu uskoa sielunne minulle, on höyry lämmitetty; soitettiin kolmas kerta, tehkää hyvin, astukaa sisään."

— "Mordkerl!" mumisi viiksiensä alta sotavanhus ja, laskien kuskinsa hevosten kanssa Szolnok'iin päin menemään, tarttui nuorukaisen avuliaasen käteen, tuon nuorukaisen, jota ei mikään taistelo, ei edes elementtien viha saanut luopumaan tyvenestä mielentilastaan.

Kaksi miestä täytti kokonaan pitkän, soukan ruuhen; Aladár otti käteensä keksin ja lykkäsi ruuhen liikkeelle, sitä yhtä asiaa vaan matkakumppaniltansa pyytäen, että tämä pysyisi kauniisti istumassa sielun-hukuttajan keulassa.

Ankerschmidt huomasi, että tuo on sangen hyvä pikku kalu sen kädessä, joka sen tavat ymmärtää. Venonen kiiti linnun kepeydellä vedenpintaa myöten; se ei kulkenut kaikkialla tietä pitkin, vaan lensi niittyjen poikii, joilla nuori insinöri kummastuttavalla tarkkuudella tiesi itseään opastaa, ja ritarista tuntui, kuin sama talojen ja tanyain välinen ala, joitten ohitse hän vast'ikään vaunuilla oli tullut, tämmöisellä venheellä olisi ollut paljon lyhyempi.

Muutamissa paikoin täytyi laskea keksi kädestä ja tarttua airoon.

— "Vesi nousee paljon nopeammin, kuin luulinkaan, ja me menemme yhä vielä sitä vastaan", sanoi Aladár, voimallisesti melaa käytellen.

— "Te olette ehkä väsynyt? astunko teidän sijaanne?"

— "Minä en tarkoittanut sitä, vaan että jota kauemmaksi poistumme Tiszalta, sitä syvemmäksi käy virta: se tulee kaukaa eteemme, sentähden mitä edemmäksi pääsemme, sitä vanhempi on vaara."

Ankerschmidt katseli surullisesti vedenpohjaa. Vedenpinnan alta, jolla vene kiiti, näkyi kaunis, tähkäpäinen touko; ruiskukka sinersi, unikukka punersi siellä vielä, ja kumartuvain tähkäpäitten, sinisten ruiskukkain ja punaisten unikukkain välitse uiskenteli sadottain Tiszan pieniä kaloja.

Hätäkellot soivat kaikissa kylissä; tornit näyttivät uivan tulvassa, niinkuin milloin délibáb[66] näyttää kiiltävää merta. Se vaan, että se tällä kertaa oli todellinen meri.

Eräs puoleksi veden alla oleva puu oli täynnä outoja asukkaita; ei parvi varpusia ja kottaraisia, vaan lauma metsähiiriä ja rottia oli ottanut joka oksan haltuunsa, jonne he uiden olivat paenneet; kaikilla tahoilla saattoi nähdä uivia, pieniä päitä, vedessä ponnistellen lepopaikkaa etsiessään.

Tht'äkkiä ohjasi yksi semmoinen pieni, vaaran-alainen hiiri kulkuansa suoraan Aladár'in venhettä kohti; airon mitan päähän tultuansa, rupesi se uimaan rinnakkain venheen kanssa, pitäen pikkaraista nenäänsä korkealla vedestä, vetäen ympyriäisiä korviaan taakse päin ja isolla leveällä hännällänsä perää pitäen, sekä sillä välin järkevillä, kiiltävillä silmillään rukoilevaisesti Aladár'iin katsoen.

— "Tuo viaton olento katsoo meitä pelastajiksensa", sanoi hymyillen Aladár ja kurotti sen jälkeen, soutamasta lakattuansa, airon päätä pientä pakolaista vastaan. Tämä tarttui heti kiinni airoon ja kiipesi sitte hyvin harkitulla liikunnolla pitkin airon vartta, hiipi siitä purren laidalle ja, ojentaen kaikki neljä jalkaansa, laskeusi siihen väsyneenä vatsalleen.

"Metsän-elävilläkin on luottamusta häneen!" mietiskeli itsekseen
Ankerschmidt.

Pieni peto-eläin makasi siinä läpimärkänä, läähöttäen, ja katseli yhä järkevillä silmillään Aladár'ia, ikäänkuin tahtoisi sanoa: sinä et ole se, joka syöt minut.

— "Tämä kelpo poika piti meitä todellakin matkustaja-höyrynä", sanoi Aladár, veti sitte esiin nenäliinansa ja levitti tämän makaavan elävän ylitse, jottei sitä niin kovasti värisyttäisi. Tämä ottikin sen kiitollisuudella vastaan ja pisti vasta myöhemmin ulos päänsä sen alta, katsellaksensa maailmaa. Kun hän oli nähnyt, että oli luotettavassa paikassa, oli hänen ensimmäinen ajatuksensa tehdä toalettia; pikkaraisilla käsillään pesi hän sata kertaa eriskummaisia korviaan ja viiksisiä pikku poskiaan; sitte harjasi hän hampaillaan takkuista nahkaansa selästä ja kyljistä; lopuksi otti hän esiin pitkän, tuuhean häntänsä ja kampasi sitä päästä päähän pienillä kynsillään; sitte alotti hän uudestaan pesoa, istui vihdoin molemmille takajaloilleen ja rupesi metsähiirten tavan mukaan ahkerasti kehräämään.

— "Tämä ystäväni näyttää jo täydellisesti kodittuneen tänne", lausui Aladár, siirtäen airoa toiselle puolelle, jottei hän pelästyttäisi pientä, arkaluontoista elävää.

Vähän ajan kuluttua rupesi pakolainen taas haistellen päätänsä kohottamaan, ikäänkuin hän etsisi jotakin ja päästi semmoisen omituisen vihellyksen, joka kuului niin, kuin hänessä olisi viulu kätkettynä.

— "Tämän ystäväni ei näytä olevan niin paljon jano, kuin nälkä", virkkoi Aladár, otti taskustansa esiin leipäpalasen — jäännöksen eilisestä illallisestaan — pienensi siitä muruja ja heitti niitä pikku elävän eteen. Ja tämä ottikin vastaan tarjouksen, poimi muruset yksitellen käteensä ja söi suuhunsa kaikki; sitte hiipi hän tyytyväisenä takaisin telttaan, jonka Aladár'in nenäliina oli hänelle valmistanut.

Ankerschmidt ajatteli itsekseen, kuinka hyvä sen on, joka joutuu sääliväisen tielle.

— "Koska toivotte, että pääsemme kotia?" kysyi hän, omaan murheesensa palaten.

— "Tulee kohta puolipäivä, matka käy poppelimetsää päin ja se näkyykin jo läheltä; jos olemme päässeet sinne neljänä tuntina, ehdimme toisen puolen matkaa kolmena tuntina, sillä pato-aukon toisella puolella ei vesi enää juokse meitä vastaan, vaan samaa suuntaa kuin matkamme."

— "Mitä lienee sill'aikaa tapahtunut niitten ihmisten, jotka tuolla maantiellä yhteen sullottuna ovat pelastustaan odottaneet?"

— "Varmaankin odottavat he vielä nytkin sitä, silla niillä seuduin ei ole mitään tietoa lautoista. Muutoin menemme heitä kohden."

— "Mutta emmehän tällä pienellä sielun-hukuttajalla voi niin monta sataa ihmistä pelastaa."

— "Ei tällä sielun-hukuttajalla, mutta ehkä jonkun hyvän keinon kautta. Semmoinen syntyy ihmisessä, kun hän kovasti on sen tarpeessa."

Sen sanottuaan sousi hän iloisella katsannolla eteenpäin, niinkuin se, joka menee huvitukseen ja pitää vaaraa leikkinä.

Puolen tunnin päästä saapuivat he poppeli-metsälle, josta Ankerschmidt oli kääntynyt takaisin. Se pisti esiin vedestä, niinkuin yksinäinen saari; äärimmäiset puut kastelivat jo jalkojaan vedessä.

Kun he olivat kiertäneet metsän ympäri, kaikui jo kaukaa heidän korviinsa joku epäselvä hälinä, sekanainen humina kaikenlaisista ihmis-äänistä, ikäänkuin kaukaisten kansain-markkinain kohu, mutta paljon surullisempi kuin tämä. Laajalla tasangolla ilmestyi uusi turmion näkymö. Rikkunutta tiepatoa piiritti nyt jo kummaltakin puolelta aava meri; virta syöksi leveissä laineissa yhä uusilla ryntäyksillä sitä vastaan ja uhkasi lakaista pois koko jälellä olevan padon.

Oli tuskin kuuttasataa syltä kuivaa maata, joka vielä seisoi korkeampana kuin vesi ja josta ei enää silloin voinut päästä eteen- eikä taaksepäin, kuin Ankerschmidt ensimmäisen kerran oli täällä. Ja tällä kapealla, raukeavalla padolla nähtiin sadottain rattaita, joissa voivottavat naiset ja itkevät lapset vääntelivät käsiään; miehet liehuttivat valkoisia liinoja pitkien tankojen päässä; joka kurkku huusi apua, pelastusta. Vesi nousee nousemistaan; jos ei heitä yöllä pelasteta, ei aamu löydä tästä ihmisiä, ei rattaita, ei patoa.

Silloin, ikäänkuin kohtalon pilkkana, lähestyi heitä pieni sielun-hukuttaja, kun lauttaa olisi tarvittu.

Kun Aladár oli päässyt niin likelle vaarassa olevaa kansaa, että hänen sanojansa saattoi kuulla, huusi hän heille:

— "Ohoi! Onko täällä ketään järkevää miestä? Jos on, tulkoon esiin, jotta saan hänen kanssaan puhua; muut pitäkööt suunsa kiinni."

Siitä kaikki vaikenivat ja esiin astui eräs harmaapäinen mies, joka paljasti päänsä ja otti ollaksensa järkevänä miehenä.

— "Ei saa vaikeroita, vaan pitää auttaa itseään", puhui Aladár, vetäen venhettänsä likemmäksi; "mitä varten on tuolla tuo poppeli-metsä? Sinne täytyy jokaisen paeta."

— "Sinne kai, hyvä herra!" vastasi päätänsä kynsien vanhus; "mutta me emme osaa uida, ja jos osaisimmekin, emme voi jättää tuota suurta vaimoväen joukkoa tänne perikatoonsa."

— "Kuka sen on sanonut, että te niitä tänne jättäisitte? Nekin täytyy ylitse viedä. Minä en suinkaan voi viedä tuhatta ihmistä ylitse metsään, sillä sitä kestäisi kolme päivää ja niin kauan vesi ei odota; mutta jos kuljen kymmenen kertaa edestakaisin, saatan viedä ylitse kymmenen tukevaa miestä, jotka sitte kiireimmiten voivat kaataa muutamia tukkipuita, lyödä ne yhteen lautaksi ja lautalla viedä yli metsään koko väkijoukon; sieltä ei sitte vesi vie pois yhtäkään, ennenkuin apuun tullaan".

Peloissaan oleva kansa mielistyi suuresti tähän pelastus-ehdoitukseen, ja yhtä haavaa juoksi esiin noin viisikymmentä miestä, jotka sanoivat olevansa valmiit ylitse menemään lauttaa tehdäksensä.

— "Mutta kaikki työ järjestänsä! Ensiksi astuu pois ruuhestani armollinen herra, sillä meillä ei ole sijaa kolmelle. Mutta airoa en anna kädestäni, sillä ei joka mies ymmärrä hoitaa tätä sielun-hukuttajaa, ja jos se menee kumoon, jäämme tähän kaikki pinteesen. Ensiksi siis, hyvä herra, jos sallitte, lasken teidät metsään."

— "Siellä minä en voi mitään hyödyttää", sanoi Ankerschmidt; "hyödyllisemmäksi katsoisin astua maalle tähän kansan joukkoon; olisi kumminkin joku, joka pitäisi järjestystä."

— "Se on vielä parempi." Aladár ei tuhlannutkaan enempiä sanoja, vaan vei venheen muutamilla aironvedoilla rannalle ja antoi Ankerschmidt'in astua pois. "Veikkoset, täten ilmoitan minä teille, että mitä armollinen herra käskee, pitää toteltaman. Nyt on piiritystila, kysymys on monesta sadasta hengestä; joka el tottele, sen minä ilman pitkiä puheita ammun kuolijaksi."

Uhkaus hyödytti; tunkijat pysyivät taampana ja Ankerschmidt saattoi rauhassa valita tukevimmat miehet, jotka Aladár kaikkein ensimmäiseksi veisi metsälle.

Viisi minutia tarvittiin edes ja takaisin kulkemiseen.

Takaisin tullessaan kysyi Aladár Ankerschmidt'ilta, mitenkä väki oli käyttänyt itseään poikkeus-lakien alla.

— "Niinkuin viisasten ihmisten sopii."

— "Onpa sitä hauska kuulla. Unkarilaisen ei käykään vaaran aikana huutaminen."

— "Mutta kun väki niin vapisee tätä suurta vettä", muistutti harmaapää maanviljelijä.

— "Mikä suuri vesi? Eikö meri ole suurempi vesi? Entäs jos se vihastuu? Jos englantilaisten kapteinien alla laiva syttyy tuleen keskellä merta, sata peninkulmaa rannasta, mitä nämät tekevät? No, sen sanon, kun taas palaan takaisin. Istu alallasi, veikkoseni, tuolla ruuhen keulassa, äläkä pelkää niin kauan, kuin näet minut."

Viiden minutin kuluttua tuli venhe taas takaisin. Aladár jatkoi puhettansa siksi, kuin kolmas mies oli sijoittunut.

— "Niin tekee englantilainen, että hän palavasta laivasta kaikkein ensimmäiseksi laskee venheesen naiset ja lapset, sitte miespuoliset matkustajat, sen jälkeen ruokavarat, sitte kirjeet ja laivan-kapineet; vasta tämän perästä jättää itse laivaväki laivan, ja se, joka viimeiseksi lähtee, on laivan kapteini."

— "Se on hyvä, kunnian herra", lausui vanhus; — "minä olen siis nyt laivan kapteinina tällä vedellä."

Metsässä alkoi jokaisen ylimenon jälkeen yhä enemmän kirveitä paukkua; isot, pitkät poppeli-puut kaatuivat toinen toisensa perästä maahan; kun venhe toi kymmenennen miehen, oli jo niin monta puuta kaadettu, että niistä saattoi lyödä kokoon kaksi lauttaa. Aladár näytti, millä tavoin se oli tehtävä, sillä tämä väki, joka ei koskaan ollut vettä nähnyt, oli saamaton semmoisessa työssä. Hän teki heille peräsimen ja airon sekä opetti heitä lauttaa puuteloilla veteen vierittämään. Sitten otti hän mukaansa kaksi miestä, sitoi venheensä kiinni lauttaan ja ohjasi tätä padolle asti.

Suuremmalla riemuhuudolla ei vielä yhtään rannalle tulevaa laivaa ole vastaan-otettu, kuin tätä halpaa lossia. Niin monta sataa turmion suussa olevaa sielua, jotka siinä näkivät tulevain päiväinsä säilyttäjän, yhtä monta silmää kävi tästä nä'ystä kosteaksi.

— "Ystävät!" puhui Aladár, rannalle astuessaan, "nyt on vaan järjestystä voimassa pitäminen, eikä sitten enään ole mitään hätää. Kaikkein ensimmäiseksi täytyy viedä ylitse naiset ja lapset, jotka enimmin pelkäävät ja saattavat vastuksemme suuremmaksi. Sitte taas joukko voimakkaita poikia, jotka tekevät vielä suuremman lautan; viimeiseksi jäävät vanhukset, joilla on enimmin järkeä. Enemmän kuin kolmekymmentä henkeä yhdellä kertaa ei saa ottaa. Heti kuin kaikki ihmiset ovat turvallisessa paikassa, sopii tulla noutamaan nelijalkaista omaisuutta; sitä tarvitsee vaan sitoa kiinni lautan viereen; se uipi ylitse, kun sillä vaan on jotain, johon se voi liittyä kiinni. Yhtä haavaa käypi myöskin ajokaluja tuominen, hajoitettuina. Tässä ei joudu mitään hukkaan. Perämies muistakoon vaan alati pitää lautan vasenta kulmaa virtaa vastaan. Kuutaman tullen saattaa kaikki olla valmiina. No, te vanhus, mitä itkette vielä?"

Vanha päämies pyhki itkusta punoittavia silmiään paidanhiallaan ja pudisti päätään.

— "Se on totta, armollinen herra, että meidän henkemme tällä tavoin pelastuu, mutta jos katselen näitä ihania tasankoja ja ajattelen, että eilen vielä kaikki oli viheriänä toukona, semmoisena kuin siunaus, mutta tänään jo veden alla, on mahdotonta hillitä kyyneliä silmissäni vuotamasta."

— "Oi, vanha mies! Köyhiä slovakeja tuolla ylhäällä Arva'ssa ei koskaan ahdista mikään vedentulva. Siellä, niinkuin Kis Tükör'issä[67] kuuluu, 'eletään köyhyyden kauraleivällä.' Teillä sen sijaan täällä tasanko-maalla ovat asiat viidenkymmenen vuoden aikana olleet hyvällä kannalla; jos joskus onnettomuus kohtaa, on se jo seuraavana vuonna korvattu; sen tähden ei unkarilainen mene naapuristoon kerjäämään. Minullakin on iso maatila, joka on veden vallassa, ei toista päivää, vaan yhdeksättä vuotta, eikä tämä koskaan juokse pois siitä; mutta sen tähden minä en vaikertele, vaan tiedustelen työtä. Jumala hankkii, mitä tarvitaan; Unkarissa ei kukaan kuole nälkään, kun ei hän vaan surkeile molempia käsiään."

Vanhus harkitsi asiaa ja sanoi:

— "Se on toden totta. No, me emme itke sen enemmän. Sitä emme tee. Mutta ehkä saisimme tietää teidän kunnioitettavan nimenne; jos sen sanoisitte, voisimme ilmoittaa tuttavillemme, kuka meidät pelasti nykyisestä ahdingostamme, ja opettaa lapsen-lapsillemmekin, ketä heidän tulee muistaa, kun uusien talojen kurkihirrestä saavat lukea: 'Rakennettu Anno Domini …' suuren tulvan jälkeen."

Aladár ja Ankerschmidt istuivat jo, kun tämä kysymys tehtiin, venheessä ja Aladár nyhjäsi matkakumppaniansa jalkaan, jotta tämä olisi vaiti; itse kääntyi hän taaksepäin ja sanoi:

— "Nimeni on Jonathan Weltumsegler."

Vanhus pudisti päätään ja vastasi:

— "No, se ei ole totta; olkoon se kunnioituksella sanottu."

Aladár pisti airon veteen ja lähti, kesken rannalla seisojain siunauksia, taas vesille.

— "Te saatatte häveliäisyyden huolimattomiin asti", nuhteli herra ritari nuorukaista, "kun ette ilmoittanut nimeänne noille kunnon ihmisille, jotka sitä todellakin semmoisella kiitollisuuden tunteella kysyivät."

— "Minä en tehnyt sitä huolimattomuudesta, vaan sen vuoksi, että nuot kunnon ihmiset lavertelevat asiasta, ja sillä tavoin eivät ainoastaan lapsen-lapset saa tietää nimeäni, vaan myöskin 'Bezirks-Vorstand'it.'"

— "Ah, vai niin! Te varotte, että asianomaiset saisivat tietoa teidän jalosta työstänne, ja pelkäätte, että teille annettaisiin joku kunnian-osoitus, vieläpä virallisessa lehdessä teitä julkisesti kiitettäisiin. Minä ymmärrän jo."

— "Ette suinkaan ymmärrä. Minä pelkään sitä, että kun vesi laskee, huomataan nuot monet kaadetut puut kamerali-metsässä, minä haastetaan oikeuteen 'wegen Forstfrevel' ja minulle luetaan paragrafia sillä tavoin, etten voi sitä vastaan hiiskahtaakaan. Mutta minä, joka olen ollut ylhäinen linnanvanki, en viitsisi nyt taas joutua vähä-arvoisemman kuritushuoneen vankeuteen."

Ankerschmidt'illa ei ollut enää mitään tätä vastaan sanomista.

— "Rientäkäämme kotia päin", jatkoi Aladár, "menetimme tässä kaksi tuntia, niitten korvaukseksi meidän nyt täytyy käyttää yötä."

— "Te lienette väsynyt".

— "Minä en siitä vielä tiedä mitään."

— "Minä tulisin mielelläni teidän sijaanne."

— "Sapelia ja airoa en koskaan anna pois kädestäni. Muutoin tulee meidän nyt jo helpompi työ, me joudumme myötävirtaan."

— "Eikö kylän tornia jo näy?"

— "Ei. Mutta minä tunnen hyvin tien. Pimeässä yössäkin sinne löytäisin, saati kirkkaassa kuutamassa."

Venhe kulki todellakin joutuisammin kuin edellä puolenpäivää, ei nyt enää puhtaalla, kuultavalla vedellä, jonka pohjasta näkyi viheriöitä toukoja ja unikukkia, vaan likaisilla, mutaisilla laineilla, semmoisina kuin ne tulivat suoraan Tiszasta; niitten pintaa peitti ruovonjuuret ja niittyheinät.

Vesi oli ajanut pois jonkun kaukaisen eläintarhan asukkaat; nämät uivat venheen edustalla pitkässä jonossa, niin likellä, että Aladár'in täytyi odottaa, kunnes tuo pitkä saattojoukko ehti ohitse. Komeain hirvien haaraiset sarvet, metsäkauristen älykkäät päät eivät pelänneet ihmisen läheisyyttä; hirvilauman keskellä ui suurella loiskinalla — tuima susi.

"Jos nämät pelastuvat poppeli-metsään, saavat ystäväni siellä tänään metsä-otuksen paistia ja kahden viikon päästä rikosjutun — salametsästyksestä."

Päivä oli jo laskemaisillaan, kun Aladár ilmoitti, että kylän torni nyt näkyy taivaan rannalla.

Mutta se on vielä kovin kaukana. Tasangon näkösuhteet pettävät.

Aladár neuvoi Ankerschmidt'ia, ettei hän vielä katselisi taaksensa, sillä vasta kolmen tunnin kuluttua saattaa hän nähdä kastellinsa; siihen asti on paljon parempi, jos hän laskee pitkäksensä venheesen ja koettaa vähäisen nukkua, joka olisi hänelle varsin tarpeellista eilispäivän unettoman yön perästä.

Ankerschmidt suostui laskeumaan venheen pohjalle, väittäen lujasti, ettei hän sen vuoksi nuku, vaikka sitte heti, kuin hän oli laskenut päänsä alas, uni alkoi sitä painaa.

Ja jos hänen mistäkään sopii olla eläissään Aladár Garanvölgyille kiitollinen, on se tästä neuvosta, että hän nukkuisi tämän ajan.

Sen ajan, jonka kuluessa venhe lähestyy hänen asuinpaikkaansa, jottei hän minutista minutiin näkisi sen kuvan lähestyvän, joka kirkkaassa kuutamassa aivan aaveen-tapaisesti nousee vedestä; rauenneen kastellin kuva.

Aladár näki jo niin kaukaa, kuin hänen hyvät silmänsä kantoivat, että Ankerschmidt'in kastellin katto oli mutkistunut. Joka aironveto, joka toi esineen likemmäksi, teki häviön selvemmäksi. Nyt saattoi jo nähdä särkyneet akkunat ja hajonneitten seinäin halkeamat; sitte pistivät näkyviin luhistuneet kylkirakennukset sekä maahan kaatuneen etupuolen rauniotkin. Aladár oli suuresti iloinen siitä, ettei Ankerschmidt aironvedosta toiseen näe tämän vähitellen lähestyvän, niinkuin hän.

Alkoi jo tulla myöhäinen yö; joka paikassa vallitsi suuri hiljaisuus, se hiljaisuus, joka kansoittaa hereillä olevan sielua kiusaavilla ajatuksilla, yksinäisyyden hiljaisuus.

Hävittävä elementti oli laskenut valtansa alle koko tasangon; näköpiirissä oli kuin kaksi kuuta toisiansa lähestyisi: toinen taivaalla, toinen vedessä.

Tässä surullisessa valaistuksessa läheni lähenemistään, niinkuin ahdistava unen-näkö, Ankerschmidt'in kastellin rauniot; yhä paremmin astui häviö esiin. Sijaltansa menneet akkunat, rauenneen katon pystyssä seisovat orsipuut, revennyt aukko palomuurissa, itsekseen jäänyt savutorvi, muutamat paljastetut holvit tulivat yhä selvemmin ilmi iltahämärässä. Ennen pitkää saattoi myöskin huomata, että tulva oli tunkenut maakerran akkunain lävitse, ja kun venhe kulki fasadin etupuolitse, joka keskikohdalta oli maahan vierähtänyt, näkyi sen lävitse, niinkuin perspektivissä, vanha, matala kastelli, joka ei ollut maahan kukistunut.

Aladár liikutti kahdenkertaisella voimalla airoa, eikä kääntänyt silmäänsä pois nukkuvasta matkakumppanista. Hänen aikomuksensa oli jättää tämä herättämättä; hän soutaa ääneti raunioitten ohitse, toinen älköön niitä nähkö; vasta sitte hän hänet herättää, kun he ovat tulleet enon talolle, joka varmaankin on noudattanut hyvään aikaan lähetettyä neuvoa. Siellä saadaan luotettava tieto kastellissa olleitten kohtalosta.

Mutta uneenkin suljettuina silmät näkevät jotakin, ja nukkujat tuntevat, jos semmoinen suuri suru lähestyy, joka täyttää heidän sielunsa uneksivanakin. Niin näkee nyt myöskin Ankerschmidt, venheessä pitkällään maatessaan, nuot yhteen läjään kukistuneet kivet, nuot rikki musertuneet orret ja huoneuksen lävitse juoksevan kylmän, mustan tulvaveden, ikäänkuin hän katsoisi avoimilla silmillä; se vaan, että hän näkee vielä enemmänkin: kivien välissä lapsensa verisen ruumiin ja kuinka tämän kauniit, pitkät, silkkiset hiukset uiskentelevat mustassa virrassa. Nukkujan otsasta juoksi suuria hikipisaroita ja katkonaisiin hengenvetoihin puhkesi voimattomia huudahuksia.

Aladár sousi tuskallisella kiiruulla hävinneen kastellin ohitse, ja hänen oli jo onnistua jättää se, kun tieltä, jonka päässä kastelli seisoi, pisti esiin toinen venhe, jota käänteen tähden ei tähän asti saattanut nähdä.

Kuutamassa tunsi Aladár yhtä pian toisessa venheessä Kampós'in, kuin tämä hänet, mutta ennenkuin hän ehti viitata tätä alallansa pysymään, oli se jo myöhäistä; Kampós herra kiljaisi ilosta niin, että mikä nukkuja hyvänänsä siihen olisi herännyt.

— "Holoi! nuori, kunnioitettu herra! holoi!" huusi innostunut huoneenhaltia, pistäen hattuansa keksin päähän.

— "Vaiti! Herran tähden, älkää huutako" … murisi Aladár ja yritti talojen väliin pääsemään.

Se oli nyt myöhäistä. Ankerschmidt kavahti ensi huudosta pystyyn vuoteeltaan, ja kun hän oli silmänsä avannut, oli ensimmäinen kuva, jonka hän näki, maahan hajonnut kastelli. Kenties sama näky, josta hän yhä oli uneksinut, todellisuudeksi muuttuneena.

Muutaman minutin katsella tuijotti hän jäätyneillä silmillä, kuolleilla kasvoilla tätä hirmukuvaa; sitte hypähti hän ylös, kaappasi ilmaan ja huusi mielettömän äänellä:

— "Tyttäreni!"

Jos ei Aladár olisi heti tarttunut kiinni häneen, olisi hän syössyt veteen.

— "Tyttäreni!" vonkui hän epätoivoissaan.

— "Hän on tuolla meidän luonamme, häntä ei mikään vaivaa!" pauhasi Kampós herra, joka nyt huomasi, minkä äärettömän tyhmyyden hän oli tehnyt, ja koetti kaikella häneltä odotettavalla taidolla keksillänsä tarttua Aladár'in sielun-hukuttajaan, niin että tämä oli moneen kertaan kumoon menemällänsä.

Ankerschmidt'in kasvot menivät tästä sanasta yht'äkkiä nauruun; hän nauroi, niinkuin lapsi, niinkuin hullu.

— "Todellakin? Onko se totta? Onko hän pelastettu? Eikö häntä mikään vaivaa?" Johon jokaiseen kysymykseen Kampós antoi vakuuttavan vastauksen, vannoen kaikkien kalenterin pyhien kautta ja tuhlaten niin monta Jumal' autaa, kuin häntä olisi pahasta rosvotyöstä tutkisteltu.

— "Häntä ei mikään vaivaa, armollinen herra. Vaikka se tuli kyllä salakavalasti, tämä paha onnettomuus, yötistä aikaa, ei kuitenkaan mitään onnettomuutta tapahtunut. Kun ruvettiin hätäkelloa soittamaan, oli vanha herra heti liikkeellä; hän tuli ulos luokseni ja kysyi, mikä vaivaa. Minä sanoin, että pellonvartiat Görgitö'stä olivat tulleet ratsain täyttä laukkaa, ilmoittaen, että vesi jo on meidän alueellamme. 'No, siinä tapauksessa pitää täyttää viimeinen portti.' Kun se oli tapahtunut, tuli jo suurella kohinalla alimmaisen tien päässä, suoraan teidän kunnianne kastellia päin, Jumalan viha. Tien päässä olivat jo kaikki talot padoilla saarretut, mutta yht'äkkiä joutui tie veden valtaan, ja tämän päivän iltaan asti nousi se akkunan-lautaan saakka, mutta ei sitä korkeammalle. Meidän patomme seisovat ylt'ympäri, niinkuin linna. Kun vettä pääsi venheellä kulkemaan, sanoi vanha herra: 'No, Kampós, mitä Ankerschmidt'ilaiset nyt tekevät? He eivät ole ottaneet vaaria viittauksesta?'"

— "Puhukaa siitä, puhukaa siitä!" ahdisti häntä ritari, joka vaan tahtoi tietoja tyttärestänsä.

— "Kyllä. Minä vastasin, että he varmaankin uivat. 'No, siinä tapauksessa täytyy lähettää heille venhe.' (Se oli todellakin hyvä, että nuori Aladár herra oli lähettänyt tämän venheen edeltäpäin!). 'Minä pidän itse perää', sanoi vanha herra, ja silloin rikkoi hän ensimmäisen kerran kahdeksan-vuotisen lupauksensa, ettei hän mene ulos talostansa. Yhden soutaja-rengin sekä pitkän köyden ja nuora-tikapuitten kanssa lähdimme kastellia päin. Vaara oli silloin jo sangen suuri. Sanoinhan minä teidän kunniallenne, että tuo Wien'in rakennusmestari ansaitsisi sen rangaistuksen, jotta hänen päänsä paaluun pistettäisiin. Kun kellari täyttyi vedellä, horjuivat yht'äkkiä kaikki holvit, ja seinissä syntyi silloin halkeamia, joitten lävitse saattoi nähdä. Palkolliset huusivat vaikeroiten akkunista, eikä kukaan ottanut mihinkään pelastuskeinoon ryhtyäksensä. Niinkuin myöhemmin saimme tietää, oli ainoastaan neiti hämmästymättä; hän oli käskenyt tuoda alas ullakosta erään suuren pianon-kotelon, josta olisi jonkunlainen lautta tehtävä, mutta ei kukaan totellut häntä ja mennyt ullakkoon, sillä jokainen pelkäsi, että portaat hajoisivat ja hän jäisi sinne. Vaaran nähdessänsä kiinnitti vanha herra nuora-tikapuut altaniin, kiipesi ylös niitä myöten ja astui horjuvaan rakennukseen. Hän antoi siki-sokin juoksevain palkollisten vähitellen astua alas ja käski heidän pysyä järjellänsä; tämä oli kyllä vaikeaa, mutta he tottelivat kuitenkin. Sitte tarjosi hän kättänsä neidelle ja auttoi häntä venheesen. Sen jälkeen muut naispalkolliset ja pikku Gyuszin. Nyt jätti hän minut sinne ja ohjasi itse venhettä kotia. Jättäen tänne neiden ja palttina-väen, palasi hän takaisin mies-armeijaa varten. Hän asetti venheesen kokin, kyökkipojan, metsämiehen ja muut senlaiset leipävarkaat; itse jäi hän kastelliin kahden ratsurengin kanssa. Näitten käski hän seisoa kamanan alla, jos pelkäisivät seinäin kaatuvan. Kun minä kolmannella kertaa olin palannut takaisin venheellä, sanoi hän: 'no, Kampós, tämä talo ei seiso kauan pystyssä; jos se hajoo maahan, ryöstetään se tyhjäksi. Täältä täytyy siis muuttaa kaikki arkun-tapaiset, jotka ovat lukossa, vanhaan kastelliin; sitä ei vesi vie pois.' Sitte lukitsi hän itse sinetti-sormuksellaan kaikki arkut ja laatikot, ja antoi kuljettaa ne vanhaan kastelliin; siellä ne ovat ullakossa, hyvässä paikassa; teidän kunnianne löytää ne sieltä kaikki. Kun olimme tämän suorittaneet, toi hän hevoset ulos talleista, ja nämät uitimme, venheen perään sidottuina, taloomme asti. Siellä teimme sitte hajotetun tallin katosta sillan ja hyppäsimme padon ylitse pihaan; sitä oli sangen kaunis nähdä."

Sill'aikaa kuin Kampós herra yritti lyhyissä otteissa esittämään päivän tapauksia, ehtivät molemmat venheet Garanvölgyin kastellin edustalle, joka, niinkuin pieni saari meren keskellä, pisti esiin tulvaveden peittämässä seudussa. Tuon vanhan, tallatusta savesta rakennetun muurin hyöty tuli nyt ilmi; se oli niinkuin kallio, seisoipa vielä kolmea jalkaa ylempänä kuin vesi.

Edellämainittu, tallin katosta laadittu silta teki satama-portaitten virkaa; siitä sopi, niinkuin nostosillan ylitse, tulla alas pihaan.