XIX.
Kun karhu lähtee pesästänsä.
Karhu on sangen suuri filosofi.
Niin kauan kuin elämän päivät ovat iloisia, nauttii se niitä, ja jos ne alkavat kolkostua, ei hän etsi vierasta isänmaata, niinkuin haikara, ei hän mene rosvoomaan, niinkuin susi, eikä palvelemaan, niinkuin koira; vaan hän vetäyy hiljaiseen, ennakolta valittuun pesään, jonne hän kyykistyy kokoon ja suurella tyvenyydellä odottaa, kumpi ennemmin väsyy passiviseen vastarintaan: hän vaiko talvi?
Tavallisesti on talven kärsivällisyys lyhyempi, sillä se katoo säännöllisesti itsestään, kun päinvastoin ei kukaan vielä ole nähnyt lumeen paleltunutta karhua.
Välisti on sangen pitkä talvi, mutta tämä ei hämmennä karhua; hän tietää hyvin, että sen kuitenkin täytyy kadota; jos tuuli puhaltaa kovin viukasti hänen pesäänsä, ei hän kirjoita sille lepyttäviä broschyrejä, vaan sulkee selällään aukon ja näkee silloin vilua vaan siltä yhdeltä kohdalta.
On sitte talvella yksi päivä, jota nimitetään "kynttilänpäiväksi." Mistä karhu tietää tämän päivän ilmestymisen kalenterissa? Se on vielä luonnontutkijain selvitystä odottava salaisuus. Siinä kyllä, että kynttilänpäivänä jättää karhu pesänsä, astuu ulos, katsellaksensa ympärilleen maailmassa.
Hän katsoo, kummoinen ilma on! Jos hän näkee, että on kaunis, päivänpaisteinen ilma, että lumi sulaa, taivas on kevään sininen, tyhmät tiaiset piipittävät ennenaikaisia hymnejä luulo-keväälle ja pitävät lehtinä mistelin-marjoja, joista kuitenkin heidän turmionsa syntyy; jos vienot, kuihkovat tuulet puhaltelevat: silloin karhu — menee takaisin pesäänsä, laskeuu levähtyneelle kyljelleen, pistää kuononsa käpäläin välin ja nukkuu neljäkymmentä vuorokautta lisäksi; sillä tämä on vielä vaan talven kiekailemista, niinkuin vanhan systemin ministeristö vapaamielisen programminsa kanssa.
Mutta jos karhu kynttilänpäivänä näkee, että on ilkeä, myrskyinen ja kova ilma; jos tuuli tuiskuttaa lumiräntää, jos puunlatvat kirskuvat ja musta varisparvi rääkkyy notkuvilla, kuivettuneilla oksilla, ikäänkuin aikoisivat sanoa: "vapiskaa! ei tule koskaan enää kesää; talvi lupasi meille, että sitä nyt jo kestää ikipäiviksi; me olemme vouranneet tuulen, annamme sen viuhua, niinkauan kuin mielimme; aurinko on vanhentunut, sillä ei enään ole mitään voimaa, se on unhottanut teidät; te odotatte turhaan!" jos jääpuikot putoovat kuusien härmäisestä parrasta; jos susi ulvoo korpimetsässä — silloin pudistaa karhu turkkiansa, hieroo silmiänsä ja jää ulos; hän ei mene enää takaisin pesäänsä, vaan lähtee erittäin hyvällä mielellä metsään.
Sillä karhu tietää sen hyvin, että talvi nyt antaa pois viimeisen myrkkynsä. Puhaltakoon se vaan, pyryttäköön, jyskiköön; mitä enemmän se purkaa vihaansa, sitä pikemmin sen on loppu.
Ja karhut ovat aina oikeassa.
Mistä karhu on ottanut nämät luonnontieteellisen filosofian kontemplativiset peri-aatteet, sitä emme tiedä sanoa, mutta että se Unkarin ilmanvaiheitten havainnoissa jo ammoin on tähdelle pantu, se on varmaa.
* * * * *
Adam Garanvölgyi ei ollut vieläkään astunut huoneensa kynnyksen ylitse.
Muutoin, jos hän tähän asti oli voinut eräkkään elämää viettää, kävi sitä nyt jo helposti jatkaminen; hänen ympärillänsä oli aina semmoiset kasvot, joista hän saattoi sanoa: näitä mielin nähdä.
Aladár'ia saattoi hän tosin harvemmin nähdä; tätä pidätti hänen työntoimensa. Sillä vaikka hän taas oli päässyt tilanhaltiaksi, ei työn-haluinen nuorukainen ollut jättänyt ammattiansa, virkaansa. Mutta Erzsike asui sitä enemmän Garanvölgyin luona, ja saattoi vanhaa herraa päivä päivältä yhä enemmän siihen vakuutukseen, että Aladár epäilemättä on sangen onnellinen. Mitä taas Ankerschmidt'iin tulee, oli hän enemmän Garanvölgyin tykönä, kuin kotonansa.
Sotavanhus maisti politikia, niinkuin jokainen ihminen, joka on elänyt kymmenen vuotta tässä meidän maassa.
Ankerschmidt kuului politikissa niitten joukkoon, joita on tapa nimittää "sanguinisiksi." Jotka katselevat kaikkia läheltä, pitävät kaikkia pikku-asioita suurina ja uskovat kaikki, mitä sanomalehdissä seisoo.
Garanvölgyi vaan hymyili vanhalle nahkapojalle.
"Nämät ovat kaikki kynttilänpäivän auringon paistetta."
Mutta Ankerschmidt tarttui joka asianhaaraan, joka näytti ilmoittavan muutosta "meidän kohtalossamme."
Sillä näin on laita.
Vieras, tulokas puhuu kymmenen vuoden kuluttua jo "meidän kohtalostamme." Ja tämä on luonnollista.
Se ei ole noitumusta, ei pirun keinoja; se on sangen yksinkertainen seuraus.
Se, joka itse toi muassansa tänne jalon sydämen, ritarillisen hengen, innostuu uusien kansalaistensa yksimielisyyden-luonteesta; yhteiset vaivat, yhteiset kärsimiset saattavat meitä toisiamme lähestymään, ja lopuksi valloittaa kaikkia yhteinen toivo yhteisestä tulevaisuudesta.
Ja tavallisesti tulee näistä innokkaimmat patriotat.
Seuraava polvikunta on varmaan sitä luokkaa.
Ankerschmidt puhui Unkarin asioista, niinkuin mikä oikeuden-istuja hyvänänsä. Tietysti hän niin suuressa määrässä kuin suinkin mahdollista edusti äärimmäistä vasemmistoa.
Mutta Garanvölgyi ei liikahtanut pesästään.
On vielä talvi; karhun ei ole vielä syytä herätä.
Sillä välin tuli myrskyinen, luminen, härmäinen ajanjakso; alakuloisuuden sumu laskeusi kaikkien mieliin; kaikki toivo oli jähmettynyt; halla oli polttanut ennen aikaansa puhjenneet herkkä-uskoisuuden lehdet; harmaassa sumussa kuului vaan korppien, noitten kovan onnen lintujen vaakunta: "turha on odottaa! turha tahtoa!"
Silloin tuli kerta Ankerschmidt tavattoman pahalla päällä vanhan herran luokse, ja toi tälle painetussa sanomalehdessä huonoja uutisia.
"Joka kivi on jo paikaltaan liikahtanut, johon isänmaalliset toiveet vielä perustuivat: ainoastaan yksi jäi jälelle hajoavasta, häviävästä, vaikeasta aikakaudesta: uskonnon-vapaus; nyt nuot hirmuiset uudistajat sovittavat jalkansa tähän viimeiseen kiveen, sysätäksensä sitäkin pois paikaltaan. — Ja aika on siihen varsin otollinen, sillä on sangen pimeä ja sangen kylmä…"
Tästä sanomasta innostuivat Garanvölgyin tavalliset kasvot.
"Siinä tapauksessa on karhun aika jättää pesänsä."
— "Vetäkää esiin vaununi, huomenna lähdemme Miskolcziin — konventtiin."
Ja vanha oikeuden-istuja ilmestyi uudestaan harmaalla parrallaan niissä paikoissa, jossa järkähtämätön, rohkea sydän oli suuressa hinnassa tähän aikaan.
Myrsky kohisi, raivosi vielä sittekin; mutta lopulta kuitenkin — — karhu on oikeassa.
Myöhemmin tapahtuivat vaalit kokoon-kutsuttuihin valtiopäiviin.
Se, joka koko paikkakunnassa tiesi hurjimmin vaaliasioita ajaa, oli
Ankerschmidt.
Erzsike ei päivän pitkään tehnyt muuta kuin neuloi "1848"-n kokardeja, joita vanha herra jakeli niille, joihin hän tiellä yhtyi; hänellä itsellä oli semmoinen hatussa, takissa, ja hän oli melkein syödä sen ihmisen, joka uskalsi epäillä, että Garanvölgyi on valittava valtiopäivämieheksi.
Aladár hillitsi häntä lakkaamatta: mitä hän hikoilee, Adam herra valitaan muutoinkin; parista juopporentusta puhumatta, ei ole mitään vastapuoluetta, ja nuot jäävät kuin yksi sataa vastaan; antakoon hän asian mennä menoaan; se on perustuslaillinen taistelo, astukoot sen vuoksi muutkin esiin.
— "Mutta kas ei! Sadasta ei saa yksikään eritä!" jäykisteli Ankerschmidt. "Ei yksikään ääni saa rumentaa yleistä huutoa. Ei mitään vihaa, ei mitään häijyyttä; joka näkee, ettei käy päihinsä, menköön tiehensä, muutoin minä teen lopun hänestä."
Herra sankari purikin Garanvölgyin vastustajat niin, ettei näistä vaalipäiväksi jäänyt rahtuakaan. Moneen vaikutti jo moite; kolme pahanmaineista öykkäriä vaati hän miekkasille, ja nämät pakenivat hänen tieltänsä kolmellekymmenelle kolmelle taholle; lopulta saattoi hän asian niin pitkälle, että vasta-kandidati kasinossa pyysi häneltä anteeksi ja koko maailman kuullen tunnusti pahoin tehneensä siinä, että oli rohjennut astua esiin Garanvölgyiä vastaan. Sillä tavoin saavutti Ankerschmidt, mitä hän oli ponnistellut, että vaalipäivänä kaikui vaan yksi nimi. Ja valitsija-joukon etupäässä, sitä johdattaen, saattoi hän valitulle tämän akkunan alla ilmoittaa:
"Terve, isänmaamme harmaapää taistelija!"
* * * * *
Tässä tämä varsin kummallinen kertomus, eikä siitä saata sanoa: "se oli aikoja sitte; kenties se ei ole totta…"