XVI.
Vanha kastelli.
Hja, vanha kastelli seisoo kuin seisookin vielä pystyssä.
Kattoa aika ei tosin ollut laupiaasti kohdellut, mutta perustukset eivät sallineet itseään järkäyttää.
Ja kuitenkin oli siitä sanottu, että se on ristinrastin lävistetty rotan-käytäviltä, että sen tiilet ovat rappeutuneet ja toukat rikki jauhaneet orsipuut; tarvitsee vaan tulla kunnollinen myrsky, jotta se kasaksi kaatuu ja katoavaisuuden omaksi joutuu. Mutta katso, uusi rakennus hajosi pikemmin maahan ja vanha huoneus seisoo vielä nytkin, elementeistä huolimatta, antaen todistusta siitä, että entisajan ihmiset eivät rakentaneet niin, jotta vaan "tehkää hyvin, katsokaa."
Garanvölgyi avasi ruostuneet lukot ja laski vieraansa kastellin etupihaan, josta silloin jo pakovesi oli juossut pois, jättäen jälkeensä ohuita muta-kerroksia.
— "Rakas hää-isäni!" sanoi Garanvölgyi, kun he tulivat siihen muistettavaan kamariin, josta herra Bräuhäusel oli löytänyt Aladár'in muotokuvan. "Vuosia sitte tahdoitte ostaa minulta tämän vanhan kastellin, koska se oli teidän tiellänne. Silloin minä sanoin, ettei sillä ole mitään hintaa. Nyt olen jo myöntyväisempi. Minä voin määrätä hinnan. Minä myyn pois tämän kastellin — ja sen hinta on, niinkuin kansanlaulu sanoo: 'uunin täysi kakkuja ja kaunis tyttö.'"
— "Annetaan!" sanoi herttaisesti nauraen Ankerschmidt, ja molemmat vanhat herrat vahvistivat pitkällä käden-pudistuksella kaupan.
— "Teillä lienee nyt tästä kastellista jonkunlainen hyöty, sillä siksi, kuin uudestaan rakennutatte herraskastellinne, sopii teidän, tarpeitanne rajoittamalla, muuttaa tähän ja tästä kumminkin silmin nähden johtaa rakennusta."
— "Minä en ajattele niin. Hajonneen kastellin sijaan minä en rakennuta uutta — minä puhun suoraan. Tulva teki minut sataatuhatta florinia köyhemmäksi. Talouteni ohessa oli minulla tähän asti myöskin pää-omaa. Osa omaisuudestani oli tiloitettu valtiopapereihin; nämät täytyy minun nyt markkinoille viedä, ja talouttani alottaa siitä, kuin naapurini: auran kurjesta. Sittekuin te olette antanut tämän kastellin minun haltuuni, aion minä sitä korjata, minä teetän siihen uuden katon, uudet orret, tapetit seiniin, vähän korkeammat akkunat, ja me asumme tässä yhdessä rakkaan poikani kanssa."
— "Oho, herra ritari!" virkkoi Garanvölgyi; "tästä tulee ilmi, että te tahdotte saada kastellin ja lisäksi pitää itsellenne sen hinnankin. Minä annoin kastellin 'kauniista tytöstä.' Sen johdosta tulevat herra poikani ja rouva miniäni minun luonani asumaan."
— "Ah, hyvä herra, te tahdotte, että minä eroisin tyttärestäni, vaikk'ei minulla ole ketään, paitsi häntä."
— "Onko siis minulla ketään, paitsi Aladár'ia?"
— "Mutta te olette jo koettanut viihtyä ilman häntä, hän oli kauan poissa.'"
— "Sitä enemmän syytä, että hän nyt pysyy luonani."
— "Katsokaa", sanoi Ankerschmidt, kääntäen asiaa pyynnöksi; "te olette hyvä talouden-pitäjä; minä päinvastoin en ymmärrä mitään. Minä tarvitsen jotakuta, joka pitää vaaria taloudestani."
— "Ennemmin annan pois Kampós'in."
Kampós herra kiiruhti vastustamaan näitä sanoja: vaikka häntä ruoskalla pois ajettaisiin, ei hän mene mihinkään armollisen herran luota, eipä edes Moskovan tsaarille.
— "Mutta asummehan likellä toisiamme. Te saatatte joka minuti tulla luoksemme."
— "Te unhotatte, että minua sitoo lupaus olla talostani mihinkään menemättä niin kauan, kuin Unkarissa ei synny toinen meno."
— "Ah, mutta tuo lupaus on jo tällä hetkellä rikottu, olettehan nyt tässä!"
— "Se on totta, sillä minä lupasin ainoastaan, etten mene, etten aja, etten ratsasta ulos talostani, mutta sitä en ole luvannut, etten souda. Mutta tämä vesi ei huomispäivän perästä enään ole tässä, ja minä olen taas suljettu itsekseni. Siitä saatatte nyt selvästi nähdä, että minulla teidän suhteenne on etu-oikeus vaatia, jotta nuori pari olkoon minun talossani kotona."
Ankerschmidt ei vieläkään luopunut puoltansa pitämästä.
— "Herra oikeuden-istuja! Te olette perustuslaillinen mies; te tiedätte, ettemme voi itsemme suhteen mitään päättää ilman niitä, joihin asia koskee. Onko tämä oikein?"
— "Te olette oikeassa. He ilmoittakoot mielipiteensä."
— "Mutta jos he eivät ole yksimielisiä? Jos toinen äänestää sinne, toinen tänne?"
— "Siinä tapauksessa 'accessorium sequitur suum principale', mies on pää, vaimo 'jättää isänsä ja seuraa miestään', niin sanoo raamattu."
— "Oi, ei! 'Votum Minerva?' on naisen ääni ja se ratkaisee."
Molemmat vanhat herrat olivat tämän suuren väittelyn kestäessä kulkeneet suojien lävitse, huomaamatta, että asianosaiset olivat jääneet tuohon muistettavaan kamariin.
Lipas, joka tuomarintutkimuksen perästä taas oli takaisin toimitettu, oli nytkin tuolla kirjoituspöydällä. Erzsike tunsi sen heti ja käänsi Aladár'in huomion siihen.
— "Katsokaa, tämän lippaan, jonka tähden tässä kastellissa pidettiin virallinen katsastus, ottivat nuot viisaat herrat takavarikkoon."
— "Näyttää siltä, kuin eivät sillä olisi voittaneet mitään, koska antoivat sen takaisin."
— "He eivät löytäneet siitä muuta, kuin kimpun rakkauden-kirjeitä, jotka olivat teille kirjoitetut."
— "Ah!"
— "Minä olin utelias lukemaan yhtä niistä. Ettehän siitä suutu?"
— "Minun ei ole niillä väliä." Aladár ei saattanut ajatella muuta, kuin että nämät lienevät rouva Pajtay'n turhanpäiväisiä kirjoituksia vanhoilta ajoilta.
— "Mutta ne ovat hellillä tunteilla kirjoitetut. Joka ne on kirjoittanut, on teitä suuresti, sangen suuresti rakastanut."
— "Se lienee ollut kovin kauan sitte."
— "Päinvastoin, vielä nytkin hän teitä suuresti rakastaa."
— "Se on helppo sanoa."
— "Ampukaa hiljaan! Se, joka nämät kirjeet teille kirjoitti, on teille vielä rakkaampi, kuin minä."
Aladár laski tyvenesti kätensä sydämelleen: "Minun sieluni ei tiedä siitä mitään." Hän luuli yhä, että oli rouvasta puhe.
— "Entäs jos minä kuitenkin, kun nämät kirjeet ovat luetut, voisin teille todeksi näyttää, että niitten kirjoittaja ansaitsee teidän rakkauttanne, jättäisittekö silloinkin hänet minun tähteni?"
Oliko Aladár'in mahdollista tehdä tähän kysymykseen muuta, kuin painaa kysyjän kättä sydäntänsä vastaan ja tämän kalliin esineen kautta luvata, vannoa, että hän hänen tähtensä jättäisi kaikki, kaikki, vaikkapa hänen elämänsäkin olisi siihen kiinni kasvanut?
Sill'aikaa palasivat vanhat herrat takaisin.
— "Eno kulta, tulkaa tänne", sanoi leikillisellä hymyllä Erzsike Garanvölgyille, "ja olkaa todistajana siihen, mitä Aladár tänä hetkenä minulle lupasi."
— "No, mitä se on?"
— "Että hän minun tähteni jättää sen, joka on kirjoittanut tähän lippaasen kätketyt rakkauden-kirjeet."
Garanvölgyi kääntyi hämmästyneenä Aladár'iin:
— "Ja sinä olet luvannut tämän?"
Aladár valmisti itseään pathetillisella katsannolla vastaamaan; Garanvölgyi ei enää voinut puoltansa pitää, vaan laski kätensä hänen olkapäälleen ja sanoi nauraen:
— "No, siinä tapauksessa, poikaseni, varo itseäsi tältä kylkiluultasi, sillä siinä olemme molemmat tavanneet mestarimme."
Sen sanottuaan otti hän esiin kellon-vitjoihin kiinnitetyn avaimen ja avoi sillä lippaan, jonka kannessa oli Aladár'in muotokuva ja tämän alla kirjeet.
— "Nämät olen minä sinulle kirjoittanut."
Aladár aikoi vastata, että siinä tapauksessa nämät eivät ole rakkauden-kirjeitä, mutta kun hän oli lukenut ensimmäisen puoleksi, ei hän enää voinut tätä väitöstä esiin tuoda; nämät olivat tuskastuneen, rakastavan sydämen puheita; sitä vastaan ei käynyt väittäminen.
Erzsike, voitonriemunsa ensi hetkenä, osotti vallattomalla naurulla hyvää mieltään, mutta kun hän näki, että Aladár'in silmät täyttyivät kyynelillä, muuttui yht'äkkiä hänen hyvä mielensä kovaksi itkuksi; hän heittäysi Garanvölgyin rintaa vastaan ja pyysi häneltä anteeksi sata kertaa, tuhat kertaa; olihan hän niin monta kertaa rikkonut häntä vastaan!
Ensimmäisen kirjeen luettuansa pudisti Aladár ääneti enonsa kättä; tämä teki lopun tästä hellätunteisesta kohtauksesta, sanoessaan: "Eikö totta, poikaseni, kummoinen narri ihminen on, kun hän on yksinänsä!"