XVII.
Eriskummainen oikeuden-käynti.
Viikkoja oli kulunut tämän jälkeen. Tulva oli vähitellen palannut takaisin uomaansa; siitä tuli ensiksi yleinen räme, sitte pieniä kala-lammikkoja siellä täällä keskellä viljapeltoja, jotka vasta kolmantena kesänä täydellisesti kuivavat; kaikkialla hävityksen, turmion kuva, jota ihminen lopulta inholla katselee, kun hän on väsynyt sitä vaikeroimasta.
Vielä kauan aikaa oli vaikea päästä toisesta kylästä toiseen, hävinneitten teitten vuoksi, joista vesi oli vienyt kaikki sillat; eikä Ankerschmidt rientänyt herra Bräuhäusel'ille "musta rokkaa" keittämään.
"Jos ei tätä tulvaa olisi ollut, emme koskaan olisi yhteen sattuneet."
Hän ei nyt huolinut muusta, kuin että hänen tyttärensä tulisi onnelliseksi. Heti ensimmäisenä sunnuntaina kuulutettiin avio-pari, ja vanhukset iloitsivat saadaksensa nuorissa uudestaan elää.
Sen johdosta aukaisi Ankerschmidt yksitellen nenäliinaansa sidotut solmut, jotka muistuttivat Grisák'ista, Bräuhäusel'istä, Mikucsek'ista. Ainoastaan neljäs jää; se koskee Aladár'iin. Mutta ei ole mitään syytä sitäkään enää säilyttää. Tiedetäänhän jo kaikki.
Ennen pitkää saikin hän tohtori Grisák'ilta kirjeen, jossa tuo arvoisa mies suurella prosopopoealla ilmoittaa, mikä ankara tutkimus on asianomaisissa paikoissa pidettävä siitä, kenen vika tahi rikos on ollut syypää tähän monen miljonan vahinkoon; rikollinen on ankarasti rangaistava. Tähän-astisista tutkimuksista on kuitenkin tullut ilmi, että kaikkiin on ollut syynä "eräs pieni väärin-käsitys", joka sattui herra Mikucsek'ille; tämä käsitti väärin tehtävänsä, ja sentähden käsitettiin myöskin hänen neuvonsa väärin; kaikki tyyni oli erhetystä; se tulee sitä selvemmäksi, kuin herra Mikucsek sill'aikaa on siirretty Galizia'an; jos häntä tahdotaan konfronterata, täytyy ensiksi erinäisten maaherran-virastojen kautta sitä ministeristöltä pyytää. Ja lopulta, jos hän havaittaisiinkin syylliseksi, mitä vahingon-kärsineet siitä hyötyisivät? Paitsi ruumistansa, sieluansa ja sateen-varjoansa, ei hänellä ole mitään koko maailmassa; valtakunta voipi kyllä kärsiä tämän, niinkuin muunkin jne. jne.
Ankerschmidt lausui siihen, että tohtori on oikeassa; olisi varmaankin vahinko kuluttaa paperia, saadaksensa selkoa onnettomuuden alkuperästä; siinä kyllä, että se on olemassa.
Mutta sillä välin tapahtui jotakin, josta tohtori Grisák ei tietänyt.
Herra Mikucsek oli todellakin hankkinut itselleen postivaunun-piletin Lembergiin. Mutta kun vaunut yöllä Forro'n luona kulkivat hiljakseen vuorenrinnettä ylöspäin, paukahti laukaus sisään akkunasta, niin läheltä, että ruudin-savu kokonaan peitti lasin; luoti puhkaisi siihen pienen, ympyriäisen läven, kuin se vaan olisi ollut paperista. Vaunuissa istui neljä henkeä, ja näistä neljästä sattui laukaus Mikucsek'iin; — hän meni heti kuolijaksi.
Murhaaja, joka varmaankin ampui ihan vaunun-astuimelta, katosi heti tietämättömiin; asian laitaan katsoen vangitsi Kassa'n oikeus postikuskin ja oppaan semmoisina, joita ensimmäinen epäluulo kohtasi.
Sen jälkeen ilmoitti eräs maanviljelijä Sz——stä itsensä tuomio-istuimen edessä; älköön vainottako syytöntä, hän on murhaaja.
Hän sanoi tehneensä murhan kostosta, siihen itseään valmistaneensa; hän kertoi juurta-jaksain, kuinka se tapahtui; kuinka hän pimeässä yössä oli väijynyt postivaunuja; että hän oli noussut vaunun-astuimelle; mihin hän oli heittänyt pistolin; missä hän oli kätkeynyt ojaan. Täydellisempää tunnustusta ei sopinut pyytää. Täydellä vakuutuksella saattoivat kaikki tuomarit julistaa hänelle kuoleman. Mutta samaan aikaan, ihan samana päivänä ilmestyi toinenkin maanviljelijä Sz——stä Miskolcz'in oikeuden edessä, ja kertoi saman tapauksen aivan samoilla sanoilla, väittäen, että hän oli murhaaja.
Toisen itse-ilmoittajan nimi oli Péter Bárd, toisen Pál Bárd; he olivat veljekset.
Mutta kumpi heistä oli nyt todellinen murhaaja? Oikeus tutki heitä vastatuksin; molemmat pysyivät tunnustuksessaan.
Kun heiltä kysyttiin, minkätähden toinen ilman syyttä väittää rikoksen tehneensä, oli heidän vastauksensa molemmin puolin, että toinen veli tahtoo uhrata itsensä, veljeänsä pelastaakseen.
Sitä ei käynyt epäileminen, että toinen oli todellinen murhaaja, mutta varmaa oli myöskin, että toinen sitä ei ollut.
Toinen oli tuomittava ja toinen vapautettava; siitä vaan ei saanut selkoa, kumpiko?
Kun molemmat veljet seisoivat toisiansa vastaan, osasivat he erinomaisen hartaasti pyytää toisiansa luopumaan siitä aikomuksestansa, että toinen tunnustaa itsensä syylliseksi semmoiseen rikokseen, jota hän ei ole tehnyt. Vieläpä he rupesivat kiistelemään ja toisiltansa ristikysymyksillä tiedustelemaan, kuinka se oli ollut, kuinka se oli tapahtunut; mutta näistä kaikista kävi vaan selväksi, että toinen osasi sanoa toiselle kaikki asianhaarat, ja sentähden tietävät he sen molemmat yhtä tarkasti.
Vihdoin turvasi Péter Bárd, tuomareita vakuuttaaksensa, viimeiseksi säästettyyn keinoon: hän sanoi, että hänellä on vastaansa todistajia: ritari Ankerschmidt ja herra Aladár Garanvölgyi; nämät voivat todistaa, että vaan hän saattaa olla murhaaja.
Molemmat herrat kutsuttiin oikeuteen; nämät eivät ensinkään tietäneet ajatella, että heidän todistustansa tarvitaan tässä rikosasiassa.
Kun todistajat olivat saapuneet, kysyi Péter Bárd:
— "Muistatteko, hyvät herrat, kun te valvoitte yöllä Tiszan padolla, että teitä kohden tuli muuan venhemies, jonka kanssa te ryhdyitte puheisin?"
— "Se olin minä!" keskeytti häntä Pál Bárd.
— "Olit sinä?" sanoi päätänsä pudistaen Péter; "vielä sitäkin tahtoisit olla? No, jos se olit sinä, sano siis, mitä tuo venhemies siellä puhui herrain kanssa?"
— "Minä toin sen tiedon, että D:n pato on rikottu, ja sanoin, että jonkun siitä on kuoleminen."
— "Siinä tapauksessa olet jossakin kuunnellut, sillä tuo venhemies olin minä."
— "Taikka kuuntelit sinä, ja minä olin venheessä."
— "Mutta, hyvät herrat!" huusi epätoivoissaan Péter, "minä vannon, että minä olin venheessä."
— "Minäkin vannon sen."
Ei Ankerschmidt eikä Aladár tietänyt enempää selitystä antaa. Oli pimeä, kun he puhuivat tuon miehen kanssa; hänen kasvojansa he eivät voineet selittää, mutta puhutut sanat tiesivät molemmat yhtäläisellä tarkkuudella kertoa. Toinen heistä oli silloin varmaankin padon lähellä. Mutta kumpi se oli, siitä vaan ei saatu selkoa.
Oikeus oli pakoitettu heitä uudestaan vankeuteensa lähettämään.
Kun heitä vietiin eri taholle, nosti Péter Bárd kahletetut kätensä, uhkasi sormellaan lempeästi veljeänsä ja sanoi hänelle katkeralla äänellä:
— "Veljeni, veljeni! Sinä tahdot vaan minun tähteni surmata itseäsi, mutta saat nähdä, ettei siitä tule mitään."
Illalla pyysi Péter Bárd kirjoitusneuvoja; hän tahtoo, niin sanoi hän, tehdä oikeuden esimiehelle tärkeän ilmoituksen. Niitä annettiin hänelle.
Seuraavana aamuna tavattiin hän kuolleena; hän oli nenäliinallaan hirttänyt itsensä ovenkääkään.
Pöydälle jätetyssä kirjeessä oli kirjoitettu:
"Armollinen herra!
Sanotaan, että sillä tunnustuksella, jota kuolema seuraa, on sama voima, kuin jos sen olisi valalla vahvistanut. Minä kuolen siis ja vahvistan tunnustukseni; minä olin murhaaja, veljeni on syytön.
Péter Bárd".
Oikeudelle ei jäänyt muuta tehtävää, kuin hyväksyä tapahtunut tosi-asia. Joka kuoli, se oli rikoksen-tekijä, joka eli, se oli syytön.
Tähän tapaan suunniteltiin tuomio. Oliko se oikea? Sen tietää yksistänsä se herra, joka näkee sydämiin.
Pál Bárd, kun hän kuuli nuoremman veljensä kuolemasta ja omasta vapauttamisestaan, sanoi itkien, että tämä ei kuitenkaan ollut murhaaja.
Mutta semmoisia mielettömiä kiellettiin häntä kerrallaan puhumasta, kahden kuukauden rangaistuksen uhalla. Jos ei hän tahdo, että hän pannaan lukon taa, tunnustakoon olevansa syytön.
Puhuttiinpa sen jälkeen kappale aikaa, että vankihuoneessa itsensä murhannut Péter oli sama mies, joka yhteen aikaan Miska Szemes'in nimellä teki monta monituista konnanjuonta. Sitä luultiin sentähden, että tämän kuoleman perästä Miska Szemes'istä ei enää koskaan mitään kuultu.
Ken tämänkin tietää? Siinä kyllä, että semmoisia hoetaan.