I.
Hurskaat jesuiitat olivat kokoontuneet luostarinsa ruokasaliin salaiseen neuvotteluun. Käsiteltävä asia oli varmaan erittäin tärkeä, sillä mitä enemmän sitä pohdittiin, sitä kimakammiksi muuttuivat neuvottelijani äänet, liikkeet tulivat vilkkaammiksi ja kasvot punoittavammiksi. Latinalaiset puheenparret kalskahtelivat toisiaan vastaan kuin terävät miekat. Vihdoin lopetti priori mahtisanallaan tämän kinastelun. Hurskaat isät istuutuivat olkapäitänsä kohautellen jälleen jykeviin tamminojatuoleihinsa ja katselivat sanaakaan sanomatta eteensä, ikäänkuin he olisivat olleet hyvinkin tyytyväisiä esimiehensä ehdottamaan ratkaisuun. Mitä asiaa olivat sitten nuo kunnianarvoisat herrat sellaisella innolla ja niin kiihkeästi riidellen pohtineet? Sen saamme tietää aivan yksinkertaisesti seuraavasta: Koko neuvottelun ajan oli oppilas Johannes kyyröttänyt uuninloukossa, sillä hänen velvollisuutensa oli lämmittää ruokasalia sillä viikolla. Sinne oli hän selvästi kuullut jokaisen sanan. Kun arvoisat isät sitten kokouksen päätyttyä menivät koppeihinsa, hiipi hänkin varovasti esiin piilopaikastaan ja sipsutti kuulumattomin askelin keittiöön.
Keittiömestari ei ollut läsnä. Tilavassa rakennuksessa ei niinmuodoin sillä hetkellä ollut muita asukkaita kuin oppilas Samuel. Tämä istua kökötti lattialla olevan suuren saavin laidalla. Oppilas Johannes oli pitkä ja laiha, oppilas Samuel sitä vastoin lyhyt ja paksu. Toisen yllä oli levätti, ja toista verhosi paksu kaapu. Molemmat olivat likaiset ja rikkinäiset, vahvistaen esimerkillisesti todeksi vanhan kultaisen sananlaskun: "Koulupoika näyttää siroimmalta rikkinäisessä puvussa."
Saavissa oli kaikenlaisia keittiötaiteen mestariluomien jäännöksiä, joita siihen päivittäin kaadettiin. Sitten vietiin nämä herkut läävään porsasten juhlapäivällisten lisäämiseksi. Vienti oli näiden molempain oppilasten jokapäiväisenä tehtävänä. He toimittivat sen pitkän, saavin korvissa olevien reikien läpi pistetyn korennon avulla, kantaen saavia olkapäällään.
Kun oppilas Johannes huomasi, ettei keittiömestari ollut paikalla, hyökkäsi hän ahnaasti saavin kimppuun ja alkoi innokkaasti kaivella sen sisältöä. Hän löysikin sieltä muutamia makupaloja, jotka näyttivät olevan ottamisen arvoisia, kuten leivänsyrjiä, omenan jätteitä, juustonkuoria, vihanneksia y.m. Nämä tavarat hän osasi erinomaisen näppärästi käyttää niiden alkuperäiseen tarkoitukseen, nimittäin ravinnokseen.
"Jätä jotakin Siegfriedillekin!" murisi Samuel, nostamatta päätään polviin tuetuista käsistään.
Johannes ei voinut vastata mitään siitä tärkeästä syystä, että hänen molemmat leukapielensä paraillaan jauhoivat saavista pelastettuja herkkuja. Vihdoin kävi Samuelille kateeksi toverinsa hyvä ruokahalu. Hän hypähti kiivaasti pystyyn ja huudahti: "Pois käpäläsi astiasta, jätä sioillekin jotakin!"
Johannes nouti korennon. "Tartuhan toiseen päähän!" kehoitti hän tankoa ojentaen.
"Ei maksa vaivaa. Siegfried kantaa kyllä yksinkin saavin lättiin."
"Mutta Siegfried ei ole täällä."
"Hän tulee pian — kuulen jo hänen askeleitansa ulkoa."
"Sitä paitsi ei hän tästä alkaen enää tule olemaankaan täällä hyväntahtoisesti toimittelemassa meille kuuluvia töitä. Uuninloukossa istuessani kuulin, mitä isät tänään keskustelivat."
"No, mitä he puhuivat?"
Molemmat istuutuivat saavin laidalle.
"Linnan Domicella vaatii kasvattajaa pojalleen, joka on pieni paholainen, kuten tiedät. Hän haluaa, että isät antaisivat tälle hyvän kasvattajan."
"Ei yksi pieni, vaan kaksitoista suurta paholaista."
"Niin, hän viheltelee kirkossa."
"Ja panee tulikiveä suitsutusastiaan."
"Ja kiroilee — kaikkien pyhimysten ja kummitusten nimessä."
"Sitä paitsi hän kiusaa eläimiä."
"Niin. Hän pisti kerran palavan taulan minun aasini korvaan, jolloin eläin tuskasta raivostuneena polki rikki minun rukousnauhani."
"Isät sanovat, että hän on yhtä jumalaton kuin hänen äitinsäkin. Ja tänään väitti guardiani, että tuo äiti on kaikkien miesten perikato. Ymmärrätkö, mitä hän sillä mahtoi tarkoittaa?"
"Luullakseni on linnan valtijatar noita, joka asettaa miesten suuhun suitset ja ratsastaa heillä Valpurinyönä Brockenille."
"Varmaankin, sillä guardiani sanoi vielä lisäksi, että kreivitär on tehnyt syntiä kaikkia käskyjä vastaan eikä mikään ole hänelle pyhää. Lopuksi hän mainitsi, että tuo julma rouva on tappanut miehensä myrkyllä, jota hän oli kaatanut juomaan."
"Se voi kyllä olla mahdollista. Minullekin hän antoi kerran juotavaa, kun vein kirjeen luostarista, ja varmaan oli siinä myrkkyä, sillä koko yön kirveli vatsaani niin hirveästi, etten voinut lainkaan nukkua."
"Priori sanoi myös, että tuo suojelusherrattaremme ja hänen poikansa, tuleva suojelusherramme, ovat sellainen karvas kalkki, joka on annettu meille rangaistukseksi. Hän tahtoi lisäksi tietää, oliko kukaan veljistä halukas vapaaehtoisesti lähtemään nuoren herran opettajaksi."
"Voin mielessäni kuvitella, millaiseen tuskaan isät tulivat."
"Sanohan muuta! Yksi väitti, että hänellä on kylmänvihat jaloissa, toisella oli maksa kipeä, kolmas väitti osaavansa niin huonosti slaavilaisia kieliä, ettei sen tähden kyennyt opettajaksi, neljäs sairasti jalkojansa ja viides kertoi tehneensä pyhän lupauksen, ettei milloinkaan puhele naisten kanssa."
"Luulen, että he lähettävät Siegfriedin sinne."
"Miten sinä sen saatoit arvata?"
"Sille raukallehan tavallisesti aina käy huonosti."
"Sanohan muuta! Kun eräs isä sanoi Siegfriedin olevan liian nuoren sellaiseen toimeen, totesi priori hänen kyllä olevan nuoren, mutta ankaran tavoiltaan. Toiset arvelivat, että hänet siten saatetaan suorastaan pahan hengen kiusattavaksi. Mutta priorin mielestä oli hänen palkkansa ja riemunsa sitä suurempi, jos hän vain suoriutuisi tuosta työstä kunnialla. Jotkut toiset vielä arvelivat, että hän on vasta palvelusveli, jolloin priori ehdotti, että hänet heti nimitettäisiin isäksi. 'Se on mahdotonta!' huusivat kaikki yhteen ääneen. 'Silloin täytyy jonkun teistä mennä', määräsi priori. Tämän kuultuaan taipuivat kaikki ja jupisivat: 'Annetaan hänelle isän arvonimi, ja menköön sitten linnaan!'"
Molemmat oppilaat rupesivat täyttä kurkkua nauramaan.
"Siellä koittaa Siegfriedille suloiset päivät", ivailivat he.
Sillä välin alkoi kuulua kärryjen kolinaa luostarin takaportilta päin, johon hetken kuluttua kolkutettiin.
Takaportista päästiin talousrakennuksiin. Luostarin portinvartijan velvollisuus oli vain aukaista ja sulkea pääportti.
"Kuuletko — Siegfried kai siellä kolkuttaa?" arveli Johannes.
"Kolkuttakoon!"
"Mene heti aukaisemaan!"
"Mene sinä!"
"En löydä jalkojani, en osaa erottaa, mitkä näistä neljästä minulle kuuluvat."
Mutta Samuel otti uunista hehkuvan hiilihangon ja kosketti sillä pikimmältään yhteen noista neljästä paljaasta säärestä. Samassa Johannes, jolle se kuului, hyppäsi kiukustuneena seisaalleen ja tarttui raivoisasti kumppaninsa tukkaan. Toinen noudatti esimerkkiä, ja molemmat pojat alkoivat vimmatusti kynsiä ja repiä toisiansa sekä kieriä ympäri kuin tappelevat kissat. Siinä mylläkässä kaatui jäännössaavikin ja tyhjensi monipuolisen sisältönsä lattialle.
Tapeltuaan sitten kyllikseen nousivat toverukset vihdoin ja alkoivat siistiä vaatteitansa.
"Nosta saavi kohdalleen ja korjaa jätteet lattialta, koska sen kerran kaadoitkin!" komensi toinen. "Sinä tyrkkäsit minua", puolusteli toinen. "Kun keittiömestari tulee, saat selkääsi."
"Sinä myös. Luuletko sinä sitten ilman pääseväsi?" Ja niin he riitelivät kummankaan yrittämättä korjata vahinkoa.
Sillä välin oli takaportille kolkuttaja odottanut turhaan avaamista. Kun sitä ei tapahtunut, lähti hän kärryineen suurelle portille, aukaisi sen ja ajoi siitä sisään. Hänellä oli sangen huonot ajoneuvot. Ne olivat jonkinlaiset kehnosti kokoonkyhätyt kaksipyöräiset rattaat, jotka liikkuessaan kitisivät pahaa ennustavasti. Pyörät lenkkasivat surkeasti sinne tänne, jättäen jälkeensä kaksi käärmemäisesti koukertelevaa viivaa. Kulkuneuvoja veti perin laiha aasi, ja kärryille oli ladottu kaikenlaisia elintarpeita, joita almuja keräilevä veli oli kylistä onnistunut haalimaan kokoon.
Tällaista keräystoimintaa sanottiin "temporiseeraamiseksi".
Kartanolla otti tulijan vastaan isä taloudenhoitaja itse. Hän tutki tarkasti saaliin ja merkitsi joka lajin vyöstään riippuvalle kivitaululle. Samalla hän arvosteli ankarasti tuomisia. Ylipäänsä oli "temporiseeraus" hänen mielestään sillä kertaa tuottanut sangen vähän ja huonoa tavaraa; munat olivat mädänneitä, jauhot karkeita j.n.e.
Keräilijä sai sen johdosta kuulla kovia sanoja. Taloudenhoitaja kunnioitti häntä kaikenlaisilla, ei suinkaan ylistystä tarkoittavilla latinalaisilla arvonimillä. Siegfried kuunteli niitä nöyrästi ja mitään vastaamatta, pää surullisesti painuksissa. Mustan munkkikaavun päähine peitti hänen kasvonsa aina kulmakarvoihin asti. Parrasta valui suuria sadepisaroita rinnalle. Hamppuköydellä kiinni vyötetyn kauhtanan alta näkyivät paljaat jalat. Sandaalinsa oli Siegfried riisunut pois ja sitonut sauvan päähän, sillä sadeilmalla ei niistä ollut mitään hyötyä.
Kiusallinen ja nöyryyttävä tarkastus loppui vihdoin, mutta väsynyt, läpimärkä vaeltaja ei vieläkään saanut lepoa. Keittiömestari kutsui häntä:
"Hoi, Siegfried!" Niin kiljui keittiössä vihainen ääni.
Keittiö oli muhkea. Vielä nykyään, kun luostari jo on raunioina, luulisi sen jäännöksiä tornilla varustetuksi kappeliksi. Todellisuudessa on torni aikoinaan ollut vain keittiön mahtava savutorvi.
Siegfriedin oli pidettävä puhtaana ja järjestyksessä tämä suurenmoinen keittohuone.
Astuessaan holvatusta ovesta keittiöön huomasi isä taloudenhoitaja heti ruoan jäännökset permannolla. Sellainen jumalattomuus suututti häntä kovin. Epäillen Samuelia ja Johannesta sen aikaansaajiksi pakotti hän heidät polvistumaan nurkkaan terävien kolmisärmäisten puukappaleiden päälle. Jonkun muun piti sitä paitsi puhdistaa lattia, ja se toimi annettiin Siegfriedin tehtäväksi. Nöyrästi hän ryhtyikin tuohon halpaan työhön. Hän työnsi mustan päähineensä taaksepäin ja kääri paidan hihat. Tuon karkean liinavaatteen alta tuli näkyviin hieno valkoinen iho, joka todisti, ettei munkkimme lapsuudestaan saakka ollut toimittanut tällaisia raskaita tehtäviä.
Hänen kasvonsa olivat vielä nuoret säännöllisine piirteineen ja kärsivine ilmeineen. Vaaleita hiuksia ei ollut vielä leikattu tonsuurin muotoon. Silmät olivat vetiset, mutta siihen saattoi olla syynä äkillinen ilmanvaihdos, koska hän kylmästä ulkoilmasta oli tullut suoraan lämpimään keittiöön.
Taloudenhoitaja ryhtyi sillä välin kuulustelemaan molempia oppilaita. Hän tahtoi tietää, kuka saavin oli kaatanut. Sitä ei luonnollisesti kumpikaan ollut tehnyt. Onhan vanha totuus, ettei pahaatekoansa kukaan mielellään tunnusta. Mutta kahakoimisen jäljet näkyivät selvästi heidän kasvoistaan. Samuelilla oli verinen naarmu otsassa, ja Johanneksella suuri mustelma oikean silmän alla. Kuitenkin he jyrkästi kielsivät tapelleensa.
"No mistä sitten olet saanut tuon mustelman silmäsi alle?" tiuskasi taloudenhoitaja.
"Kun minun piti lämmittää uunia, niin loukkasin itseni pimeässä uunin kylkeen", vastasi Johannes.
Taloudenhoitaja jätti hänet rauhaan ja kääntyi Samuelin puoleen.
"Entä sinä? Mistä sinä olet saanut otsaasi tuon haavan?"
Rohkaistuneena toverinsa esimerkistä päätti Samuelkin valehdella, mutta ei keksinyt heti sopivaa juttua. Hädissään hän vihdoin sopersi: "Puraisin sen siihen itse."
"Millä ihmeen tavalla sinä olet voinut purra itseäsi otsaan?"
"Kuvastimessa."
"Kuinka?"
"Nousin penkille seisomaan ja siinä purin."
Taloudenhoitaja puri huultansa, mietti vähän ja julisti sitten seuraavan tuomion:
"Johannes, joka on arvokkaasti puolustautunut, saa selkäänsä kaksikymmentä kepin iskua, mutta Samuel, joka on kömpelösti puolustautunut, saa kolmekymmentä sivallusta."
Sen kuultuaan alkoivat pojat itkeä kauheasti ja vuodattaa katkeria kyyneliä, mutta kun taloudenhoitaja samalla käänsi vähän selkäänsä, iskivät he salavihkaa silmää toisilleen. Tuo silmänisku näytti sanovan: "En minä lyö kovasti, älä siis sinäkään!" Mutta taloudenhoitaja oli jo entuudestaan tottunut veitikkain ajatusjuoksuun. Hän päätti sen tähden panna rangaistuksen tällä kertaa äkkiä täytäntöön ja tavallisuudesta poikkeavassa muodossa, jolla tekisi tyhjäksi kaikki salaiset sopimukset.
"Siegfried", sanoi hän käskevästi, "tule lähemmäksi!"
Puhuteltu totteli.
"Tällä vitsalla on sinun iskettävä noiden pahantekijäin selkään tuomitut lyönnit. Tuossa on… He!"
Sanottuaan sen ojensi tuo ankara tuomari Siegfriedille notkean, suolavedessä kastellun pähkinäraipan.
Pojat alkoivat ulvoa kahta kauheammin.
Siegfried ei ojentanut kättänsä raippaa ottamaan. Muinainen itsetunnon ja häpeän tunne heräsi hänessä ja pani veren suonissa kiivaasti kiehumaan. Posket alkoivat punoittaa ja silmät leimusivat, pää kohosi ylpeästi pystyyn, ja oikea jalka otti vaistomaisesti uhkaavan askeleen eteenpäin. Värisevällä äänellä vastasi hän:
"En ole mikään pyövelin renki, enkä ole tottunut koskaan turvattomia ihmisiä piiskaamaan. Sulkekaa syylliset arestikoppiin, minä toimitan heidän kaikki tehtävänsä sillä aikaa. Lapsia minä en lyö, sillä en voi sitä tehdä."
"Siegfried!" sanoi taloudenhoitaja jyrisevällä äänellä. "Luuletko vielä olevasi ritarijoukon johtajana? Muista, että nykyään olet orjain orja!"
Ja ikäänkuin oikein havainnollisesti näyttääkseen niskoittelevalle luostariveljelle, miten alhainen tämän asema oli, antoi esimies hänelle pähkinäkepillä aika iskun päähän. Tämä törkeä häväistys vaikutti sen, että pystyyn kohonnut ylpeä pää painui jälleen alas, posket kalpenivat, hampaat purivat huulia verille asti ja nyrkissä olleet kädet aukesivat sekä menivät nöyrästi ristiin rinnoille.
"Anna anteeksi, isä!" sopersi hän.
Mutta kun hän tarttui tuohon inhoittavaan rangaistusvitsaan, jonka tarkoituksena oli häväistä ja eläinten tasolle alentaa luomisen kruunua, kaikkivaltiaan mestarityötä, ihmistä, nousi hänen sisäinen olemuksensa taaskin kapinaan. Tuo jalo käsi, joka oli tottunut liikuttamaan miekkaa sekä ruhjomaan kypäreitä ja rautapaitoja, ei olisi tahtonut koskea edes keppiin, vielä vähemmin taipua tanssittamaan sitä onnettomain poikaraukkain alastomalla selällä.
Mutta ohjesääntö määräsi toisin.
Hän oli vasta pelkkä kokelas, eikä siis vielä tiennyt, että ihmisissä asuu seitsemänkymmentäseitsemän perkelettä, joista joka lyönnillä, minkä syntinen ruumis saa, ainakin yksi lähtee tiehensä, joten siis pieksäminen oikeastaan on suurin hyvä työ, minkä joku saattaa tehdä lähimmäiselleen.
Mutta hänen oli opittava tietämään sekin.
Samassa kuului priorin ääni eteisestä:
"Siegfried! Tule tänne!"
Siegfried hengitti keveämmästi. Hän antoi pähkinävitsan taloudenhoitajalle nopeasti takaisin ja virkkoen: "Priori kutsuu minua", valmistautui lähtemään ulos.
"Priorilla on valta käskeä. Mene siis kiireesti!"
Siegfried aikoi vetää kaavun ylleen ja kengät jalkoihinsa, mutta taloudenhoitaja esti sen sanomalla:
"Mene semmoisena kuin olet! Takaisin olet tuleva joko toisessa asussa tai entisissä rääsyissäsi ja paljasjalkaisena."
Sitä ei Siegfried ymmärtänyt. Mutta jesuiittaveljet eivät saa kysellä, vaan sokeasti totella. Siegfriedkin vaikeni sen tähden ja meni avojaloin ja paitahihasillaan esimiehensä luo.
"Rakkain poikani", lausui tämä. "Kaksi vuotta olet nyt ollut oppimassa täällä nöyryyttä ja kuuliaisuutta. Olet saanut kokea köyhyyttä, olet tottunut kerjäämään, hoitamaan sairaita ja toimittamaan halvimpiakin töitä. Vielä on sinulla jäljellä kuusi vuotta, ennen kuin pääset varsinaiseksi munkiksi ja saat 'isän' arvonimen. Kolme vuotta siitä täytyy sinun viettää kirjastossa, lukea ulkoa pyhä Augustinus ja oppia sitä paitsi puhumaan turkin, arabian, kreikan ja venäjän kieliä. Sillä mahdollista on, että sinut lähetetään opintosi päätyttyä joko pakanoita käännyttämään Arabian erämaihin tai Venäjälle, tsaari Iivana Julman valtakuntaan, tukemaan ja levittämään Rooman mahtavaa kirkkoa. Kolme pitkää vuotta saat siis istua kirjain ääressä, päivät ja yöt opetellen lukemaan kirjaimia, joiden nimiä nyt et edes tiedä ja joita lausumaan kielesi tuntuu kankealta. Seuraavat kolme vuotta saat sitten harhailla villien, vihamielisten kansain seassa, alituisesti vaarassa tulla ristiinnaulituksi, kuoliaaksi ruoskituksi tai tulella paistetuksi. Seitsemäntenä vuonna palaat vihdoin Espanjaan uskollisuutesi koenäytteitä suorittamaan. Vasta sitten, jos läpäiset kaikki tutkinnot onnellisesti ja voitat kaikki kiusaukset ja viettelykset, tulet munkiksi, isäksi, vihityksi ja joukkoomme otetuksi. Mutta tämän pitkän ja vaikean tien voit myös, jos nimittäin tahdot, suorittaa yhdellä ainoalla helpolla askeleella, sanomalla yhden ainoan pienen sanan: 'Suostun.' Huomaa siis, jos olet tyytyväinen ehdotukseeni, käyt vielä tänä iltana levolle kokelaana, mutta jo huomenaamuna nouset vuoteeltasi täysin oikeutettuna munkkina, isänä, meidän vertaisenamme. Muussa tapauksessa suoritat kokelasaikasi loppuun tavallisessa järjestyksessä. — Luehan tämä!"
Priori ojensi Siegfriedille linnanrouvan kirjeen.
Kun nuori kokelas näki sen, kalpenivat hänen kasvonsa äärettömästä pelästyksestä. Silmät verestyivät, ja aivot sekautuivat kerrassaan niin, ettei hän nähnyt edes kirjaimia, jotka tanssivat hurjassa sekamelskassa paperilla. — Hän tunsi luultavasti entisiltä ajoilta tuon käsialan. Vihdoin tyyntyi hän sen verran, että voi lukea kirjeen. Kun hän oli sen tehnyt, vaipui hänen kätensä hervottomana alas.
Mitä tuo kirje sitten sisälsi? Vain linnanrouvan vaatimuksen, että luostari-isien piti viipymättä lähettää joukostansa kasvattaja hänen pojallensa.
"Valintamme on kohdistunut sinuun", virkkoi priori. "Jos suostut, olet huomenna 'isä' Siegfried."
Nuorukainen seisoi mitään virkkamatta, alakuloisena ja pää painuksissa.
"Oletko tullut mykäksi, vai —?"
Siegfried kohotti päänsä, ja miehekäs, päättävä ilme levisi jälleen hänen kasvoillensa.
"Isä, suo minulle miettimisaikaa!" lausui hän sointuvalla äänellä. "Salli minun vertailla toisiinsa näitä ehdotuksia. Sillä epäilemättä tuntuu minusta matka täältä Madacsányn linnaan pitemmältä ja vaikeammalta kuin kulku Bab-el-Mandebin salmelle tai Siperian jääkentille. Ja vähemmän pelkään Iivana Julman ja hänen joukkojensa tyranniutta sekä erämaiden verta himoavia hyenoja kuin tuon naisen hyväilysanoja. Mieluummin opettelen turkin, arabian, kreikan ja venäjän kieltä, vieläpä sanskriittiakin ja mongolilaisten puhetta, kuin lausun tuon pienen sanan: 'Suostun.' Anna siis minulle ajatusaikaa huomenaamuun saakka!"
"Saat! — Ota kirje mukaasi kammioosi, tutki sitä ja rukoile Herraa, että hän valaisisi ymmärryksesi ja vahvistaisi sieluasi. Sillä toimi, joka sinulle on uskottu, on epäilemättä yhtä tärkeä ja vaikea kuin lähetystoimi skyyttien ja muiden villi-ihmisten maissa. Omnia ad majorem Dei Gloriam."
Siegfried poistui kammioonsa, joka oli ahdas, pieni, kapea, matala, viisi askelta pitkä ja kaksi askelta leveä huone. Muuta kalustoa ei ollut kuin korkea matala vuode lattialla ja ristiinnaulitun kuva seinällä. Hän ei paneutunut heti maata, vaan käveli tuntikausia edestakaisin kopissaan ikäänkuin vangittu leijona häkissään. Kirje virui avonaisena vuoteella, ja siihen, missä tuo kirje oli, ei munkki saattanut päätänsä levolle kallistaa.
Kun päätös vihdoinkin kypsyi hänen sielussaan, ei aamu enää ollut kaukana. Kirje siirrettiin syrjään vuoteelta, jolle sen sijaan oikaistiin väsynyt ruumis. Ja pian vaipui Siegfried syvään, virkistävään uneen, josta hän ei edes aamukellon soidessa herännyt.
Hän havahtui vasta sitten, kun taloudenhoitaja pudisti häntä käsivarresta.
Yhdellä hyppäyksellä oli hän lattialla.
"Ergo, Siegfried, tandem; miten olet päättänyt?"
Siegfried astui paljaalla jalallaan kirjeen päälle ja vastasi: "Näin."
"Bene, karkaise siis luontosi ja seuraa minua. Pojat odottavat vielä rangaistustansa."
"Odottakaahan! Priori sanoi, että ne kaksi vuotta koeajastani,
jolloin minun on täytynyt halvimpia töitä toimitella, ovat lopussa.
Nyt seuraa kolme opiskelun vuotta ja niiden jälkeen vaelluksen aika.
Pyövelin tehtävien harjoittelemisesta ei hän maininnut mitään."
"Erehdyt, Siegfried! Muistelehan! Seitsemäntenä vuonna pitää sinun mennä Espanjaan, niin sanoi priori. Se merkitsee sitä, että sinun vuoden ajan täytyy olla pyhän inkvisition palveluksessa. Tule siis jo nyt totuttelemaan itseäsi sellaiseen toimeen!"
Kauhu valtasi nuoren munkin, kädet putosivat sivuille kuin halvauksen saaneina ja kasvot kalpenivat palttinanvalkoisiksi. Silmät kääntyivät taivasta kohden ja huulet aukenivat, sielunsa silmillä näki hän ikäänkuin ilmestyksessä ohitsensa lipuvan koirannahkakansiin sidotun ihmeellisen viisauden, poikien rikkiruoskitut selät, Iivana Julman sekä inkvisition kidutuskammiot. Nuo kuvat täyttivät hetkeksi hänen sielunsa. Hänen päätöksensä horjui, ja lopuksi hänen vastustuskykynsä murtui. Hän nosti kirjeen povelleen ja lausui päättävästi:
"Minä menen linnaan!"