II.
Vielä samana päivänä lähetti luostarin konventti vastauksen linnanrouvalle. Siinä ilmoitettiin, että isä Siegfried oli yksimielisesti valittu kasvattajaksi linnaan, jonne hän jo seuraavana päivänä saapuisi.
Uutta tointaan varten sai isä Siegfried komean vaatetuksen. Oli vaikeata uskoa, että entinen rääsyinen ja paljasjalkainen kerjäläismunkki oli muuttunut tuoksi muhkeaksi, kookasvartaloiseksi, silkkivaatteisiin ja kiiltohattuun pukeutuneeksi isäksi, joka suurta, koirannahkakansiin sidottua kirjaa kainalossaan kantaen astuskeli seuraavana aamuna maantietä luostarista Madacsányn linnaa kohti. Luostari ja linna olivat toisistaan noin tuhannen askeleen päässä.
Linnan portilla oli suuri tungos. Siinä hyppi ja juoksenteli useita ihmisiä, jotka koettivat välttää pihalta hyökkäävän villin koiralauman puraisuja. Talossa oli nimittäin suuri lauma kaikenlaisia vihaisia koiria, jotka vieraiden tullessa päästettiin heidän kimppuunsa. Pihassa oli vihainen kukkokin, joka taistelunhaluisena, kynnet ja nokka ojossa, lensi sen onnettoman päätä kohti, joka oli onnistunut hengissä pääsemään portilla raivoavien koirien kynsistä. Lisäksi oli vielä nuori linnanherra narrineen, palvelijoineen ja koiranhoitajineen muurilla vahdissa ja ammuskeli sieltä jousipyssyllään rauhallisia ohikulkijoita.
Erikoisesti sen päivän aamuna, jolloin isä Siegfriedin piti tulla linnaan, oli linnanrouva varustanut miehisen palvelusväkensä jousipyssyillä niihin kuuluvine nuolineen sekä lingoilla ja muilla sopivilla heittoaseilla sekä päästänyt koirat irti, sillä hän arveli olevan erittäin hauskaa katsella, kun hurja väki ynnä vihaiset koirat ahdistivat kunnianarvoista isää. Hän oli ikävystynyt ja tarvitsi hiukan huvitusta. Ikävyyden lisäksi tuli vielä äkkiarvaamatta tulinen viha, joka aiheutui siitä, että hän juuri äsken oli saanut metsänvartijalta kuulla, kuinka naapurilinnan, Mitosclimin, omistaja oli edellisenä yönä hyökännyt Madacsányn alueelle, tappanut siellä paljon metsänriistaa, sidottanut vastarintaa yrittävät kreivittären palvelijat puihin ja lisäksi antanut heille kelpo selkäsaunan.
Madacsányn ja Mitosclimin välillä oli nimittäin jo ammoisista ajoista vallinnut riita. Sitä olivat omistajat monessa polvessa yrittäneet ratkaista nyrkein, jopa toisinaan aseinkin. Nykyään, kun Madacsányn omistus oli joutunut heikomman sukupuolen haltuun, ei tosin riitaa ylläpidetty enää käsivoimin eikä miekoin, mutta sitä enemmän salakeinoin ja pienin molemminpuolisin partioretkin, joten välit eivät siis suinkaan olleet parantuneet, vaan päinvastoin tulleet monta vertaa katkerammiksi kuin ennen.
Munkkiraukan rääkkäys haihduttaisi ehkä vähän katkeruutta mielistä!
Heti kun isän musta olemus näyttäytyi portilla, hyökkäsi häntä vastaan yhdeksän raivoisaa koiraa. Mutta Siegfried ei ollut arkalasta kotoisin. Hän seisahtui rauhallisesti petojen eteen, ja kun ne ärhentelivät purrakseen, aukaisi hän kainalossaan kantamansa suuren nahkakantisen kirjan sekä puristi sen taaskin aika läjähdyksellä kiinni. Koirat luulivat ammuttavan ja hyökkäsivät sen vuoksi aika kiireellä kaikille ilman suunnille jättäen munkin rauhaan.
Siten pääsi Siegfried vahingoittumattomana pihalle, jossa nuori herra, hänen tuleva oppilaansa, paraillaan löi palloa palvelijan, koirarengin ja narrin keralla.
"Hei! Siinä tulee opettaja!" kirkui palvelija Matyi.
"Merkillistä, etteivät koirat häntä syöneet", ihmetteli koirarenki
Petyka.
"Heitä tuota pappia savipallolla selkään!" kehoitti nuori herra narria, joka juuri piti palloa kädessään. "Viskaa keskelle kiiltävää silkkikaapua, niin että siihen jää suuri, märkä, savinen jälki!"
Herska, narri, totteli ilomielin annettua käskyä.
Mutta munkki oli notkea ja tarkkaavainen. Ennen kuin märkä pallo ehti sattua häneen, tarttui hän siihen kädellään ja viskasi sen niin taitavasti takaisin, että se sattui keskelle Herskan naamaa ja tämän karhunnahkalakki vierähti mutaan.
Se oli hauskaa nuoresta herrasta. "Katsohan pappia!" kirkui hän. "Tule lähemmäksi, munkki! Sinähän osaat siis heittää palloa — peijakas… ja minä kun luulin, ettei munkki muka osaa muuta kuin rukoilla ja messuta. Mutta jaksatko lyödä pallon niin korkealle kuin Matyi? Matyi on vankka ja paksu poika. — Näitkö, mihin lensi? Vähällä oli, ettei ikkunaa särkenyt. — No koetetaan, mihin sinä kelpaat!"
Siegfried sieppasi mailan ja lennätti pallon niin korkealle, että se lensi linnan katon yli.
"Kyllä sinä olet aika peijakkaan munkki! Sinun kanssasi minä rupeankin pelaamaan tästä lähtien longaa ja meetaa!"
"Teidän ylhäisyytenne osaa siis jo latinaa?" imarteli Siegfried.
"Latinaako? — — — hitto sitä osatkoon, mutta en minä."
"Mutta longa merkitsee pitkää ja meta on sama kuin rajakivi.
Siten opimme leikkien vaikeimmatkin asiat."
"Niinkö todellakin?"
"Me liisteröimme tiedot ja taidot paperileijaan, jonka laskemme ilmaan. Niin tehdessä jää oppi meille itsestään."
"Kuinka? Osaatko sinä paperileijojakin lennättää, sinähän nyt harvinainen otus olet? Mutta varmaan et ole koskaan nähnyt niin suurta leijaa kuin minulla on. Katso vain, miten paksu on sitä pidättävä nuorakin! Tämän voi Matyi vetämällä katkaista. Katsohan, Matyi!"
"Eihän tuo mitään ole", vastasi Siegfried, kiersi nuoran kaksinkerroin sekä nykäisi sen poikki yhdellä tempauksella.
"Peijakas! — Oletpa sinä aika otus… Miten nimitetään leijaa latinaksi?"
"Draco."
"Entä paperia?"
"Charta."
"No arkki sitten?"
"Arcus."
"Siis olen jo oppinut: draco, charta ja arcus! Tämähän on kuin lapsen leikkiä. — Herska!"
"Näyttää luistavan kuin rasvattu", irvisti narri, joka oli suuripäinen, julkeapuheinen, kääpiömäinen rujakas. — "Korkea-arvoinen rouva toivoo, että herra munkki kouluttaa nuorta kreiviä yhden vuoden ajan, hänen kuitenkaan mitään oppimatta."
"Koetamme tehdä parastamme", tuumi Siegfried tyynesti. "Otamme yhtiöömme erään henkilön, jonka nimitämme 'syntipukiksi', ja silloin kuin nuori herra ei osaa läksyjänsä, saa syntipukki selkäänsä."
"Tuoksi syntipukiksi otamme sinut, Herska — eikö niin, munkki!" ehdotti nauraen nuori kreivi, jota tuo Siegfriedin ehdottama omituinen kasvatusopillinen järjestelmä erikoisesti miellytti. Hän oli jo muutenkin täydellisesti mieltynyt tulevaan opettajaansa.
Narria ei ehdotus oikein tyydyttänyt. Hän rupesi sen vuoksi estelemään sanoen olevansa liian vanha sellaiseen kunniaan kuin syntipukiksi. Mutta koirarenki tai palvelija soveltuisivat siihen toimeen paljon paremmin. Muuten hän kokonaan tahtoi päästä niin vastenmielisestä puheenaiheesta ja kysäisi sen tähden äkkiä Siegfriediltä, johtaakseen keskustelun uusiin asioihin: "Minkä tähden olet ottanut mukaasi tuon jättiläiskirjan? Onko tarkoituksesi, että nuoren herran pitää oppia se ulkoa?"
"Ehei, poikaseni, tätä kirjaa tarvitsen paholaisia karkottaessani."
"No, sitten tulet sitä tässä talossa tarvitsemaan sangen usein. Menehän sen keralla nyt ensiksikin armollisen rouvan luo, jossa varmaan kolmetuhatta pirua nykyään asustaa. Koettele niihin taikakaluasi, kelpaako se mihinkään."
Tämä pilapuhe sai kaikki ääneensä nauramaan.
"Niin — menehän pappi! Mene, jos uskallat juuri nyt astua äitini huoneeseen!" kehoitti nuori herrakin innokkaasti.
Kaikki neljä piirittivät isän, yksi veti kaavusta, toinen tyrkkäsi selästä, ja niin kuljettivat he hänet monimutkaisen käytävän ja portaitten kautta siihen huoneeseen, josta kuului äänekäs meteli. Samassa lensi muudan salin ovi äkkiä auki, ja heidän edessään seisoi itse linnan rouva. Nähtyään hänet kiiruhtivat nuori herra, koirarenki, narri ja palvelija pakoon sellaista vauhtia, että olivat murskata päänsä nurkkiin ja ovenpieliin. Siegfried yksin jäi paikoilleen.
Kreivitär oli avannut salin oven äkäisellä ja raa'alla keltaisen, rautakorkoisen saappaansa potkaisulla. Nyt hän seisoi keskellä lattiaa ylpeänä ja vihaisena ikäänkuin taisteluun valmistautuneena.
"No, eikö tuo paholaisperhana vielä munkkilurjustakin tänne vaivoiksi lähettänyt", mutisi hän kiukkuisesti. Ja aivan kuin hän ei olisi Siegfriediä huomannutkaan, käänsi hän selkänsä ja alkoi kirkua vihan vimmassa viereisessä huoneessa olijoille seuraavaa: "Miksi seisotte siellä suu ammollaan, ikäänkuin olisitte puukuvia! Kuunnelkaa, mitä sanon, ja tehkää joutuin sen mukaan! Kaikkien talonpoikain, renkien ja palvelijain pitää kiiruusti varustautua heinähangoilla, piiskoilla ja sapeleilla, ja rynnätä Mitosclimiin. Hei pojat — menkää sinne, valloittakaa linna ja pankaa punainen kukko katonharjalle laulamaan! Koska hän on varastanut paistin, pitää hänen saada tulikin sen karistamiseksi. Yllättäkää roskaväki, ennen kuin he selviävät humalastaan. Heittäkää heidät kaivoon, jossa he kyllä selviävät! Mutta se nelitorninen ankkalätti, jossa tuo vanha riitapukari vielä asustaa, on teidän sytytettävä jokaisesta neljästä kulmasta yhtäaikaa. Teidän on se tehtävä, vaikka itse pyhä Flórian henkilökohtaisesti tulisi armoa rukoilemaan. Liikuttakaa siis sorkkianne, te mölyapinat! — Matkaan ja nopeammin kuin salama! — Kuuletteko! — Mutta mihin joutuikaan tuo tyhmä munkkiroisto? — Ahaa, tuonne! Mitä hän täältä etsii? No tulkoon nyt ensin hieman lähemmäksi!"
Naisen kasvot olivat vihasta hehkuvan punaiset; otsassakin oli verenpunaisia täpliä. Sieraimet vapisivat, silmät pyörivät kammottavasti kuopissaan. Huulista tippui verta, hiusten kullanpunaiset kähärät törröttivät sinne tänne ja koko kasvot vapisivat kovasta hermokiihotuksesta. Vartalo ilmaisi voimaa ja määrätöntä intohimoa, jota vaikutusta vielä pukukin lisäsi. Kreivittärellä oli nimittäin yllään alapuolelle lantioita ulottuva, laajahihainen, paksusta punaisesta silkistä ommeltu nuttu, joka oli niin runsaasti kirjailtu kullalla ja raskailla koruompeluksilla, että se etäältä katsottuna muistutti tiikerintaljaa. Kaulassa oli pehmeä höyhenkaulus ja vyötäisillä kallis turkkilainen vyö, jossa terävä tikari välkkyi. Nutun helman ympärille oli kiinnitetty leveä koriste suurista kultarahoista, jotka pienimmästäkin liikkeestä kilisivät sointuvasti. Edestä oli nuttu niin lyhyt, että se naisen kiivaasta liikkeestä jätti näkyviin korkeakantaiset keltaiset saappaat, vieläpä punasilkkiset roimahousutkin.
"No, tule lähemmäksi, pappi!" ärjäisi hän vihaisesti.
Isä Siegfried lähestyi ja lausui juhlallisesti: "Rauha ja siunaus teille ja huoneellenne!"
Kun kreivitär kuuli munkin äänen, irtaantuivat hänen kätensä heti tikarin kahvasta, jota hän kiukuissaan oli puristanut, ja kohosivat otsalle, joko varjostaakseen silmiä hänen nähdäkseen tarkemmin tai vain peittääkseen kasvot.
Mutta munkki astui vieläkin askeleen lähemmäksi ja sanoi ystävällisellä äänellään: "Vihastuminen turmelee kauneutenne, armollinen rouva. Kleopatra ei koskaan kiivastunut ja saikin sen vuoksi pitää ihanuutensa elämänsä loppuun asti. Kiukku vääristää kasvot, tekee ne ryppyisiksi ja kulmikkaiksi. Suloisen naisen ei pitäisi milloinkaan menettää malttiaan."
Vihastus katosi vähitellen kreivittären kasvoilta, leimahteleva puna vaaleni, otsa selkeni ja piirteet saivat entisen viehättäväisyytensä. Munkin viimeisten sanojen aikana koetti hän jo hymyilläkin.
Siegfried seisoi jo niin lähellä häntä, että hän saattoi puhua hiljemmin.
"Minkä onnistumattoman koston te nyt tahdotte panna toimeen? Tahdotte polttaa, murhata ja ruoskia. Sellaisestahan saa teidän vihamiehenne vain hauskutusta ja vaihtelua yksitoikkoiseen elämäänsä. Mutta jos te todella tahdotte kostaa Mitosclimin herralle kelpolailla, niin kaadattakaa vielä metsän riistaa ja lähettäkää se hänelle lahjaksi! Silloin rupeaa häntä varmasti hävettämään suuresti!"
Rouvan kasvot kirkastuivat kuin aurinko myrskyilman jälkeen.
"Aivan niin", naureskeli hän iloisin silmin. "Sillä tavalla minä kostankin. Hoi pehtori ja metsästäjät, tulkaa takaisin! Menkää metsään, ampukaa kuormallinen villipeuroja ja viekää ne Mitosclimiin sellaisin tervehdyksin, että ne ovat minut lähettämiäni hänen nälkänsä sammuttamiseksi, ettei hänen tarvitsisi varastamalla hankkia elatustaan!"
Tästä asiain käänteestä olivat kaikki hyvillään. Rauha palasi taas linnaan. Nuori herrakin ynnä narri, koirarenki ja palvelija uskalsivat tulla esiin äskeisen rajuilman jälkeen etsimistään piilopaikoista. He olivat nyt aivan varmat siitä, että munkki osasi kirjallaan karkottaa pahat henget.
"Äiti", kirkui poika kreivittären polvia syleillen, "tämä mukava pappi karkotti sinusta kaikki pirut."
Mutta silloin sai nuori herra kokea jotakin sellaista, mitä hän ei vielä koskaan ennen ollut kokenut. Rouva antoi hänelle nimittäin kaikuvan korvapuustin.
Poika ällistyi siitä niin, ettei edes älynnyt ruveta itkemään.
"Nallikka, katso tulevaa kasvattajaasi ja isääsi! Mene hänen luokseen ja suutele hänen kättänsä!" käski kreivitär alkaen samalla laahata poikaa munkkia kohti.
Siegfried puuttui asiaan.
"Armollinen rouva", sanoi hän, "säästäkää poikaanne!"
Samassa hän kumartui itkevän lapsen puoleen ja peitti hänet viitallaan. Poika kyyristyi hänen turviinsa ja alkoi katkerasti itkeä.
"Älä itke lapseni!" sanoi munkki. "Luota vain äitiisi, sillä hän rakastaa sinua! Kuritus äidin kädestä on siunaus pojalle. Otahan tämä kirja ja kanna se huoneeseeni, sillä minä olen tullut tähän linnaan ruvetakseni sinun opettajaksesi."
Tämä käsky hämmästytti poikaa siinä määrin, että hän lakkasi itkemästä. Uteliaisuus poisti kaiken katkeruuden. Hän tarttui innokkaasti paksuun kirjaan, jossa asui tuo ihmeellinen voima, mitä kaikki pahat hengetkin pelkäsivät. Hänessä heräsi harras halu oppia itsekin noita kirjan salaperäisiä merkkejä, voidakseen tulla niiden kummallisen voiman haltijaksi. Myös narri, koirarenki ja palvelija seurasivat mukana. Hekin olivat uteliaita näkemään noita kirjaimien muotoisia tenhomerkkejä.